Diagnoosi: Kuiva persoonallisuus. Ja yksisarvinen.

Persoonallisuuspsykologian etätenttiin on vielä kolmisen viikkoa jäljellä, mutta koska minulla ei ole sen parempaakaan tekemistä, ja olen vielä keuhkoputkentulehduksen takia sairauslomalla, päätin alkaa valmistautua hyvissä ajoin tulevaa tenttiä varten kuuntelemalla luennot ja tutustumalla tenttikirjallisuuteen. Olen aina ajatellut, että persoonallisuuspsykologia on yksi psykologian alan kiinnostavimmista osa-alueista. Nyt, kun olen tutustunut tähän aiheeseen hieman tarkemmin ja pintaa syvemmältä, olen tehnyt seuraavanlaisen havainnon: Persoonallisuuspsykologia on ihan pirun kuivaa!

Koska tämä nyt sattuu olemaan pakollinen perusopintojen kurssi, niin totta kai se suoritetaan kunnialla läpi, parhaansa tehden. Eikä asia ole, missään määrin, vaikeaa! Luennot ovat hyviä ja niistä on todella helppo hahmottaa persoonallisuuspsykologian koko kirjo. Se vain, että kuvittelin tämän aihealueen huomattavasti kiinnostavammaksi kuin mitä se oikeastaan on.

Eipä tuo, nyt tiedän, millaista on opiskella nimenomaan persoonallisuuspsykologiaa! Olen yhtä kokemusta rikkaampi ja viisaampi. Tiedän, että tämä on aihealue, mikä ei sytytä minua samalla tavalla kuin esim. neuropsykologia tai kliininen psykologia. Nyt tiedän, ettei minusta tule ikinä persoonallisuuspsykologian tutkijaa! Ja mielestäni tämä on erittäin tärkeä tieto.

Ihmiset hakeutuvat opiskelemaan pelkkien mielikuvien perusteella. Oletetaan, että ala on jännittävä, tai hakeudutaan ammattiopintoihin pelkästään siksi, että tv-show’t antavat täysin epärealistisen kuvan siitä, millaista alalla on oikeasti työskennellä. Kokin työ ei ole mitään MasterChefiä, eikä lääkärin työ ole mitään Housea. Kuitenkin näiden mielikuvien varassa tehdään niinkin iso valinta kuin ammatinvalinta.

Siksi olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että ammatinvalinnan realiteetteihin pitäisi satsata huomattavasti enemmän jo peruskouluaikana. Nuorille pitäisi antaa mahdollisuus kokea, miltä se heidän unelma-alansa todellisuudessa tuntuu. Onko se sellaista ihanaa, laventelin väristä hattarahuttua, mitä nuori on mielessään ajatellut sen olevan, vai huomaako hän tutustuessaan paremmin alaan, ettei se sovikaan hänelle, ja hänen mielikuvansa ovat olleet vääriä. Se, että huomaa alan olevan itselleen väärä, on äärimmäisen tärkeä huomio: Silloin ei tule tehneeksi väärää ammatinvalintaa eikä tule hakeuduttua opiskelemaan alalle, mikä ei sitten jaksakaan kiinnostaa opintojen loppuun asti.

Olen itsekin tällaisen valinnan “uhri”. Minulla on filosofian maisterin tutkinto sellaisesta pääaineesta, millä en ole koskaan saanut töitä, ja mitä en ole tarvinnut sitten valmistumiseni kertaakaan. Jos olisin ollut fiksu, olisin vaihtanut pääainetta vielä ollessani yliopistossa, ja olisin lähtenyt opiskelemaan jotain fiksumpaa ja paremmin työllistävää alaa. Nyt sitten, 37-vuotiaana, paikkailen näitä nuorena tehtyjä virheitä ammatinvalinnassa.

Onneksi ikinä ei kuitenkaan ole liian myöhäistä, ja aina voi tulla siksi, miksi ikinä haluaakaan! Vaikkapa yksisarviseksi.

Saatanan sitkeä sissi

Ota löysin rantein...

Kävin tänään erittäin tärkeän keskustelun. Vänkäsin keskustelukumppanilleni vastaan. Vänkäämiseni loppui siihen, kun keskustelukumppanini sanoi: “Älä oo niin saatanan sitkee koko ajan!”

Tuo lause iski minua kuin Muhammad Ali. Milloin sitkeydestä ja sisukkuudesta on tullut huono asia? Eikös suomalaiseen luontoon kuulu juuri nimenomaan sisukkuus? Voiko ihminen muka olla liian sisukas?

Aloin pohtia asiaa ääneen keskustelukumppanilleni. Tiedän olevani ihan saatanan sitkeä sissi. En anna periksi edes siinä vaiheessa, kun sydänkäyrä näyttää suoraa viivaa. Menen läpi harmaan, mustan ja vaikka sateenkaarenkirjavan kiven, jos olen päättänyt mennä sen läpi. Minä en luovuta enkä anna periksi (ellei sitten kyse ole teinityttäreni matikan laskuista, missä en osaa auttaa, vaan luovutan heti ensimetreillä).

Ollessani pitkällä sairauslomalla viime vuonna sain haukut eräältä ystävältäni, koska pidin työpuhelintani auki ja vastaanotin töihin liittyvät puhelut, vaikka olin sairauslomalla. Luin myös työhöni liittyvät sähköpostit sairauslomasta huolimatta. Kävin puolitoista vuotta töissä joka päivä ilman, että nukuin tuona aikana yhtään kokonaista yötä. Tässä vaiheessa ei varmaankaan tarvitse enää kysyä, miksi jouduin pitkälle sairauslomalle… Vaikka olisin miten väsynyt, hoidan, säädän, organisoin, teen, tuotan, järkkään ja osallistun. Ellen minä tee, kuka muu sitten tekisi?

Sitten ihmettelen, miten ihmiset jaksavat töiden jälkeen tehdä ruokaa, tavata ystäviä ja tuttavia ja vielä harrastaakin jotain. Ei kai sellaista kuulu tehdä? Työpäivän jälkeen kuuluu olla niin väsynyt, ettei jaksa sohvalta nousta. Sairausloman jälkeen kuuluu olla väsyneempi kuin kahden vuoden reissusta Siperian orjatyöleirillä, sillä eihän sairausloman aikana levätä kuulu, vaan tehdä niitä hommia, mitkä ovat jääneet tekemättä, kun muulloin ei ole ehtinyt. Eihän se normaalia ole, että työpäivän jälkeen jaksaisi jotain tehdä, sillä työpäivän jälkeen on normaalia olla kuolemanväsynyt.

Vai?

Tässä vaiheessa keskustelukumppanini katsoi minua kulmiensa alta ja sanoi, että käsitykseni normaaliudesta on yhtä kiero kuin savolainen autokauppias. Minulla ei ole 1) hajuakaan siitä, mikä on normaalia ja mikä ei, 2) mitään käsitystä siitä, missä omat rajani kulkevat, ja 3) sitä kuuluisaa “löysää rannetta”, minkä avulla voisin ottaa vähän iisimmin. Olen äärimmäinen perfektionisti, joka vaatii itseltään jatkuvasti täydellistä suoritusta, ja joka ei osaa hellittää edes sellaisessa tilanteessa, missä hellittäminen on ainoa järkevä vaihtoehto. Olen siis liian sitkeä, kun teen, teen ja teen, vaikkei olisi voimaa tehdä. Teen silti. Pitäisi opetella olemaan vähemmän sitkeä ja enemmän “löysäranteinen”.

Miten hemmetissä minä, joka olen aina tottunut siihen, että selviydytään sisulla ja sitkeydellä, mitä tahansa paskaa eteen tuleekaan, voin oppia ottamaan löysin rantein? Tuntuu täysin mahdottomalta ajatuksenkin tasolla. Jopa tässä vaiheessa, kun kroppani alkaa liiallisen stressin takia ottaa pikkuhiljaa lopareita, en osaa edelleenkään hellittää, vaikka ruumis sanoo, että nyt riittää.

Onko kenelläkään tiedossa liikettä, missä saisi ranteita hieman höllennettyä?

Minun Kaunoni kaunis on

Helmikuinen ilta on pimeä. Martinkirkon tornin yllä paistaa kalpea kuu. Vilkkilänmäen puisto on peittynyt paksuun lumeen. On ilta, on kylmä. Puistossa ei ole ketään, kun me saavumme sinne.

Kauno nuuskii ympäriinsä ja kierii lumessa. Hän rakastaa talvea ja lunta. Minulla jäätyvät varpaat hyisessä illassa, mutta Kaunokaiseni nauttii. Talvi on lapinkoiran kulta-aikaa, ja paksu lumipeite on hänen kukkaketonsa.

Katson lumessa telmivää, kaunista ja koiraani ja mietin, miten viaton hän onkaan. Hänessä on kaikki hyvyys, puhtaus ja viattomuus. Vaikka olen aina ollut eläinrakas ja rakastanut erityisesti koiria, eläinavusteisen valmentajan opinnot ovat avanneet silmiäni eläinten mieleen, kieleen ja maailmaan enemmän ja eri tavalla kuin olisin koskaan voinut itse uskoakaan.

Meille ihmisille on annettu erilainen ymmärrys ympäröivää maailmaa kohtaan kuin mitä muille eläinlajeille. Tämän ymmärryksen pitäisi olla siunaus; meidän pitäisi käyttää etuoikeutettua asemaamme siihen, että edistäisimme yhteistä hyvää. Meidän ihmisten pitäisi käyttää voimavaramme siihen, että maailmasta tulisi parempi paikka kaikille eläimille.

Mitä me teemme?

Me kidutamme eläimiä. Suljemme niitä pieniin häkkeihin. Tapamme niitä ihan vain tappamisen ilosta. Me emme arvosta toisenlaisen lajin elämää, kun hädin tuskin arvostamme omankaan lajimme kaikkia edustajia. Me kuvittelemme, että meillä on oikeus ottaa, ja eläimillä on velvollisuus antaa ilman, että saavat mitään takaisin. Meillä on harhakäsitys siitä, että voimme tuhota vapaasti eläinten kodit, kuten esimerkiksi meren, mikä on lukemattomien eläinlajien koti.

Me emme kunnioita elämää, mutta silti odotamme kunnioitusta eläimiltä. Kuvittelemme, että luonto taipuu meidän tahtoomme. Ahneus, vallanhimo ja kullan kiilto silmissä pohdimme, mitä tässä maailmassa on vielä sellaista jäljellä, mitä voisimme riistää. Emme pysähdy ajattelemaan, mitä teemme sen jälkeen, kun riistettävää ei enää ole.

Minun kaunis Kaunoni elää elämää, jollaista jokaisen meidän pitäisi elää: Tässä hetkessä, nauttien pienistä asioista. Minun rakas koirani ei riistä ketään, se ei tahdo kenellekään mitään pahaa, se ei tuhoa ympäristöään, ei ahnehdi (paitsi Trick & Treatin jäniksenmaksanameja), ei käytä hyväksi, ei orjuuta. Minun Kaunoni, kuten muutkin eläimet, on täysin viaton.

Kylmä ilta tuntuu korvissa, varpaissa, sormissa ja koko kehossa. Vislaan Kaunolle lähdön merkiksi. Kauno lähtee perääni, vaikkakin selvästi harmitellen. Hän olisi vielä jatkanut leikkiään lumihangessa. Kotimatkalla ajattelen vain yhtä asiaa: Maailmassa on vain yhtä eläinlajia aivan liikaa, ja se laji on ihminen.

Pizza- ja psykiatria-perjantai

Sain, vihdoin ja viimein, käsiini Psykiatria-kirjan, minkä puuttuminen esti minua tekemästä kliinisen psykologian viimeisen oppimistehtävän. Pääsin käsiksi kyseiseen kirjaan tänään päivällä: Leivottuani pizzan ja viihdytettyäni erästä lapsuudenystävääni, pääsin lopulta illemmalla tositoimiin esseen kanssa. Ja nyt se on valmis!

Menihän siinä melkein puoli päivää, että sain sen kirjoitettua, mutta nyt on sekin valmis. Ja taas kilahti opintosuoritusrekisteriin 5 opintopistettä.

Tämänkertainen oppimistehtävän aihe liittyi mielenterveyteen ja eritoten sen häiriöihin. Koska minulla on niistä HYVIN paljon kokemusta, oli esseen kirjoittaminen todella helppoa. Suurin hankaluus oli siinä, että minun piti löytää sille tiedolle, mikä minulla ennestään oli, joku kohta lähdekirjoista, mihin viitata. Eihän essee ole essee ilman lähdeviitteitä.

Ja koska nyt tämäkin kurssi on valmis, esseet kirjoitettu ja kaikki tehty, nyt voikin sitten alkaa pohtia, mitähän sitä opiskelisi seuraavaksi. Intoa olisi ja puhtia, mutta alkaa loppua mielikuvitus kesken sen suhteen, että mitä kaikkea vielä voisikaan opiskella. Psykologian aineopinnot, tietenkin, voisi vetää tähän heti perään, ihan noin kevyenä välipalana. Tuskin ne aineopinnot sen kummempia harmaita hiuksia minulle aiheuttaisi, kun näissä perusopinnoissakin suurimmat ongelmat aiheuttivat lähdekirjat, ja se, ettei niitä saanut heti.

Onkohan opiskeluhulluudelle olemassa jotain mielenterveyden määritelmää erikseen? Koska minulla taitaa olla sellainen diagnoosi.

Pizza- ja psykiatria-perjantain pizzaosuus.

Unien ihmeellinen maailma, osa 28

Olin aina asunut Suomessa. Silti minusta tuntui, etten ollut perheeni jäsen (siltä minusta kyllä tuntuu tosielämässäkin). Olin aina seurannut tyttöjen lehdistä samanikäisen Hollannin prinsessan elämää, hieman ehkä kadehtien. Ja olin hieman ihmetellyt, kuinka samannäköinen hän oli minun kanssani.

Eräänä päivänä, ollessani matkalla Hollannissa, satuimme vahingossa törmäämään. Hollannin prinsessa tuijotti minua ja ihmetteli, miten voimme ollakin niin samannäköisiä. Aloimme jutella, tutustuimme ja ystävystyimme. Meillä oli samanlaiset huumorintajut. Päätimme ottaa asioista selvää, ja lopulta eräs hovin työntekijöistä myönsi, että olimme, itse asiassa, identtiset kaksoset. Kun meitä olikin syntynyt kaksi, oli kuningashuone pelästynyt, pelännyt vallanperimysriitaa välillämme, ja päättänyt lähettää minut Suomeen, “piiloon”.

Olimme todella iloisia siitä, että totuus oli valjennut. Koska minä olin Hollannin kuningasperheen jäsen, päätin jäädä Hollantiin kaksoissiskoni luo tutustumaan häneen ja biologisiin vanhempiini paremmin. Kerroin hänelle tarinoita Suomesta, ja jouduimme kaikenlaisiin ihmeellisiin seikkailuihin.

PS. Ei, en ole katsonut Rautanaamiota pitkiin, pitkiin aikoihin.

Roskaa, paskaa

Niin paljon kuin iloitsenkin Facebookin roskalava-ryhmistä, niin vähintään yhtä paljon ne aiheuttavat minulle harmaita hiuksia ja hampaiden kiristystä. Kiitos näiden roskalava-ryhmien, olemme saaneet aivan hirveät määrät turhaa tavaraa pois, ja vielä ihmisille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Se on kaikin puolin hyvä asia! Mutta jotkut näistä ihmisistä, jotka näitä tavaroita näissä ryhmissä “huutelevat”... Voi mun luojani sentään! Osa on ollut aivan täysin tavallisia, mukavia ihmisiä, mutta osa sitten taas… Olenpa taas kerännyt tähän parhaimmistoa kokemuksista, mitä minulla on tässä parin päivän aikana ollut.

- Eräs innokas nuori innostui eräästä kohteesta, ja oli ensimmäinen, joka kyseistä ilmoitusta kommentoi. Hän laittoi saman tien yksityisviestin. En vastannut siihen juuri samalla sekunnilla, koska olin vessassa/tupakalla/hakemassa vesilasia tms. Ja koska en vastannut, hän laittoi minulle peräkkäin viestejä aivan jatkuvalla syötöllä. Hän myös soitti minulle Facen kautta. Lopulta, kun huomasin nämä viestit, niitä oli ehtinyt kerääntyä jo parikymmentä, plus se puhelu, enkä tosiaankaan ollut kauaa koneen ääreltä pois.

- Kukaan ei ollut varannut erästä tavaraa, mutta silti yksi kommentoija laittoi siihen “jono”. Ehkä hän näki siinä varauksen, mutta minä en nähnyt.

- Laitoin ilmoitukseen “nopeimmalle hakijalle”. Kiinnostuneita oli paljon. Ensimmäinen hakija sanoi, että tulee pian. Kun häntä ei kuulunut, kysyin, missä hän on ja onko hän tulossa. Hän sanoi olevansa keskustassa ja lähtevänsä sitten, kun ehtii. Laitoin viestiä, että annan tavaran sitten seuraavalle, koska jonossa seuraava pääsee hakemaan heti ja meillä on kiire päästä tavarasta eroon. Tuli vastaus, että hän lähteekin heti. Vastasin, että turha lähteä, koska ehdin luvata tavaran jo sille, joka pääsee heti, ja ilmoituksessa lukee selvästi, että nopeimmalle hakijalle. Tästä alkoi todellinen kilpajuoksu, kumpi ehtii ensin.

- Eräs erittäin huonoa suomea puhuva hakija laittoi viestiä kahdelta eri käyttäjätililtä, mikä sekoitti minua tietenkin ihan hirveästi. Annoin osoitteen, mistä hakea tavarat. Pihalta hän laittoi viestiä, että on täällä. Ihmettelin, missä täällä. Vastasi edelleenkin olevansa täällä. Pyysin häntä tulemaan ylös ja hakemaan tavarat. Hetken kuluttua tuli taas viesti, että hän on täällä. Vastasin asian tulleen selväksi, mutta voisiko hän nyt tulla ylös hakemaan ne tavarat. Taas viesti, että hän on täällä. Lopulta tajusin, että hän seisoi ovemme takana, muttei ollut rinkuttanut ovikelloa! Tähän olen täällä-viestittelyyn meni varmaankin vartti.

- Eräs henkilö varasi erään tuotteen ja ilmoitti yksärissään sen tulevan henkilölle, joka oli ennen koditon, mutta nyt löytänyt kodin. Tarvitsee siis kaiken. Sanoin, että täällä on paljon hyvää ja täysin käyttökelpoista tavaraa muutakin kuin ilmoituksen tuote, joten tervetuloa vain tonkimaan. Hän saapui sovitusti paikalle, haisten vanhalle viinalle. Hän selitti aivan koko ajan sitä, miten tavarat menevät tälle kodittomalle ja kiitteli vuolaasti. Siinä vaiheessa, kun kuulin kolmattakymmenettä kertaa tämän saman litanian, alkoi jo ottaa hieman hermon päälle. Ja sain, tietenkin, vielä kuulla saman litanian toisen kolmekymmentä kertaa.

- Yksi tuote, joka herätti aivan valtavaa kiinnostusta, sai koko ajan jonoa jonon jatkoksi. Laitoin siihen ystävällisen kommentin, että tuote haettiin jo, ja annoin sen olla vähän aikaa, jotta kaikki näkisivät sen. Tuotteesta alettiin nimittäin käydä jo tappeluakin. Sen jälkeen, kun olin laittanut, että tuote meni, siihen tuli vielä eräs innokas tyyppi laittamaan minun kommenttini perään: “Jono”.

Ehkä seuraavalla kerralla laitan sulhaseni itse hoitamaan roskalava-juttunsa, koska minun hermoilleni tämä ei tunnu olevan sopivaa hommaa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 27

Miten onkaan “yllättävää”, että olen viime aikoina nähnyt paljon unia muuttamisesta! Kuten viime yönäkin. Tosin, tällä kertaa olin muuttamassa Turusta Jyväskylään, eikä päinvastoin.

Olin unessa tekemässä väitöskirjaa Jyväskylän yliopistolle, ja minun piti rahoittaa jotenkin sen tekeminen. Koska töitä ei ollut missään, ehdotti Jyväskylän yliopisto, että tulisin heille siivoamaan. Työtä se on sekin, siitä saa rahaa ja voin kustantaa sillä pienellä rahalla väitöskirjani.

Toin muuttokuormani Jyväskylään ja lähdin töihin. Rakennus ei näyttänyt miltään sen aikaiselta Jyväskylän yliopiston rakennukselta kuin missä itse opiskelin silloin, kun olin kyseisen opinahjon tutkinto-opiskelija. Lähdin kuitenkin reippaasti siivoamaan.

Pääsin ison rakennuksen alakertaan, missä oli iso aula, ja sinne oltiin järjestämässä jotain isoa vastaanottoa. Tarjolla oli sen seitsemää sorttia herkkua, ja minulla oli karmea nälkä. Päätin varastaa muutaman herkun siivousessuni taskuun, ja viedä ne kotiin.

Kun heräsin, minulla soi päässäni, jostain käsittämättömästä syystä Hurtsin Sunday. Ellen ole ihan väärässä, tänään on keskiviikko, biisi ei sopinut uneeni mitenkään teemaltaan enkä ole kuullut tuotakaan renkutusta ties kuinka moneen vuoteen.

PS. Todellisuudessa siivoaminen olisi minulta ammattina täysin poissuljettu, sillä paskan selkäni takia en pystyisi kyseistä työtä tekemään. Hyvä, kun pystyn kotona imuroimaan yhden huoneen, ja silloinkin selkä sanoo poks.

Minun + Meidän = Venäläinen tullimies

Olemme ahkeroineet tänään oikein urakalla! Ilmoitukseni Facebookin roskalava-ryhmissä ovat kantaneet hedelmää, ja kaikki, mitä olen sinne laittanut, on lähtenyt heti saman tien. Aiemmin päivällä joku jannu kävi hakemassa puolet sulhaseni tietokoneromusta. Tekemistä riittää vielä, paljonkin, mutta olemme edenneet todella pitkälle! Vielä lauantaina sulhaseni olohuone oli katosta lattiaan täynnä tietokoneen raatoja, mutta nyt täällä mahtuu jo kävelemään. Samoin keittiön kaapit on tyhjennetty, ja tavarat on laitettu joko laatikoihin tai Facebookiin.

Vaikka olen iloinen siitä, että saamme muuttoa edistettyä näinkin nopealla tahdilla, olen samalla hieman haikein mielin. Suurin osa näistä tavaroista, mitä täällä sulhaseni asunnossa on, jää tänne Jyväskylään. Emme ota esim. mitään huonekaluja mukanamme Turkuun. Kaikki ne vuodet, mitä sulhaseni on asunut tässä asunnossa, jäävät historiaan. Kaikki se tavara, mitä hän on vuosien varrella kerännyt, lähetetään vieraiden ihmisten matkaan. Toki se on kaikki vain tavaraa, ja tavaraa saa aina uutta, mutta kaikessa siinä tavarassa on myös hitunen historiaa.

Seisoin tänään parvekkeella tupakalla, ja katselin, miten aurinko laski horisontissa. Mietin, teemmekö me ihan oikeasti viisaan ratkaisun. Olemmeko liikkeellä liian aikaisessa vaiheessa? Olemme olleet yhdessä 11 kuukautta siinä vaiheessa, kun sulhaseni siirtää kirjansa Turkuun. Se on vajaa vuosi. Onhan meillä toki jo yhteinen hauvavauva, ja menimme lokakuussa kihloihin. Marraskuussa on häät. Silti mietin, onko tämä nyt järkevä ratkaisu.

Sulhaseni muuttaa minun luokseni. Paikkaan, missä ovat minun tavarani, minun historiani. Asunto on minun omistuksessani ja kaikki huonekalut ovat minun valitsemiani minun makuni mukaan. Nyt hän muuttaa sinne pienen tavaramääränsä kanssa. Olisiko enemmän oikein, jos myisin asuntoni, ja lähtisimme aloittamaan yhteistä elämää asunnossa, mikä olisi MEIDÄN eikä MINUN?

Mikä sitä estää aloittamasta yhteistä elämää asunnossa, mikä on minun nimissäni. Siitä voi tehdä meidän yhteisen kodin, missä me kasvatamme meidän koiraamme. Tässä vaiheessa iso pelkoni on, että sulhaseni kyllästyy kiukutteluuni alta aikayksikön, ja ne lusikat, mitkä ovat oikeastaan minun, menevät jakoon. Ei, en luota pätkääkään itseeni ja siihen, että joku jaksaisi oikeasti katsella minua koko lopun elämäänsä. Takanani on sen verran paljon huonoja kokemuksia, että ne ovat syöneet luottamustani sen asian suhteen, että kuolisin naimisissa olevana naisena.

Ja ei, ei minulla mitään yhteenmuuttopaniikkia ole. Hyi sinua, joka niin luulet! Olen yhtä itsevarma kuin venäläinen tullimies.

Vihdoinkin valmis!

Sulhaselleni tuli vieras: Joku itselleni tuntematon mies, joka lupasi viedä ison osan sulhaseni nurkissa lojuvasta tietokoneromusta mukanaan. Samalla, kun miehet kävivät läpi tuota romua ja keskustelivat asioista, mistä minulla ei ole minkäänlaista ymmärrystä, minä päätin viihdyttää itseäni psykologian tutkimusmetodien kurssilla. Ja kappas, se tuli valmiiksi! Nyt on sitten sekin kurssi tehtynä, ja viisi opintopistettä taas plakkarissa.

En, todellakaan, usko saavani tästä kurssista sitä erinomaista arvosanaa, minkä olen saanut kaikista muista kursseista. Tehtävänannot oli esitetty jotenkin niin monimutkaisesti, että iso osa niistä meni aivan täysin yli ymmärrykseni. Ja kovaa menivätkin. Lisäksi tehtävät olivat suhteellisen hankalia tehdä, ja vaativat hirvittävän paljon. Uskon kuitenkin pääseväni läpi tästä kurssista, ei se sentään niin huonosti mennyt, mutta millaisella arvosanalla… Se onkin sitten eri juttu. Jos saan edes kohtalaisen arvosanan, olen ihan tyytyväinen. Hyvään olen jo todella tyytyväinen.

Nyt on palautuslaatikko kolahtanut ja oppimistehtävä palautettu. Seuraavaksi jäljellä on enää se yksi kliinisen psykologian oppimistehtävä, mihin en ole - edelleenkään - saanut sitä yhtä lähdeteosta, ja koko kurssi riippuu ja roikkuu nyt tästä yhdestä kirjasta.

Koska minulla ei juuri nyt tällä hetkellä ole mitään opiskeltavaa, koska ei ole tarvittavia kirjoja, minun on siis tyydyttävä siihen, että tulevat päivät minä vain pakkaan sulhaseni tavaroita ja muutan. Tylsää, mutta toki tarpeellista, jos haluan saada tuosta jyväskyläläismiehestä tehtyä turkulaisen.

Melkein ylpeä itsestäni

Neljäs lomapäivä, ja olen saanut tänään hirvittävän paljon aikaiseksi. Paljon enemmän kuin uskoinkaan!

Aamupäivällä tuskailin psykologian tutkimusmetodien toisen oppimistehtävän kanssa, ja sain kuin sainkin sen valmiiksi. Aluksi oppimistehtävä tuntui hirvittävän hankalalta, mutta tarpeeksi monen tupakkatauon jälkeen aloin saada jonkinlaista otetta esseeseen, ja loppujen lopuksi siitä tuli ihan hyvä. Olisi toki voinut tulla parempikin, mutta olen lopputulokseen suhteellisen tyytyväinen. En odota erinomaista arvosanaa, mutta tämän kurssin kanssa tärkeintä onkin se, että pääsen ylipäätänsä kurssista edes läpi.

Oppimistehtävän jälkeen viihdytin sulhaseni sukulaisia ja sain kuulla monenlaisia hauskoja tarinoita. Olen siis liittymässä suhteellisen hauskaan sukuun! Hyvä näin.

Loppupäivän olenkin sitten pakannut tavaroita ja laittanut niitä Facebookissa Jyväskylän alueen roskalavalle. Olen saanut, luojan kiitos, ihan hirvittävän paljon turhaa tavaraa kiertoon sen kautta. Iso osa iltaa onkin mennyt Facebookin ääressä vastaillessa ihmisten kysymyksiin ja yksityisviesteihin, sekä ovea avaten, kun porukkaa lappaa hakemassa varaamiaan tavaroita. Olen iloinen, että saan turhaa tavaraa kiertoon näin kätevästi. Ei tarvitse nähdä sen suurempaa vaivaa.

Voisinpa sanoa, että olen melkein ylpeä itsestäni tämän päivän suoritusten osalta! Taas on yksi psykologian oppimistehtävä valmis, taas on muutama muuttolaatikko pakattuna ja paljosta turhasta tavarasta on päästy eroon. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Maija Mehiläis-olo

Väsyttää ja oksettaa. Väsymys on ymmärrettävää, oksetus ei niinkään.

Päivä on ollut erittäin tuottelias! Olen pörrännyt ympäriinsä kuin pieni mehiläinen ja paiskinut hommia hanuri hiestä märkänä. Sen lisäksi, että olen ehtinyt käydä kahteen otteeseen kaupassa ja jopa anoppilassa syömässä kakkua, olen ehtinyt paljon, paljon, paljon muutakin.

Ihan ensiksi, olemme saaneet sulhaseni kämpästä keittiön raivauksen erittäin hyvälle alulle. Saimme käytyä kaapit läpi ja eroteltua ne tavarat, mitkä lähtevät mukaan niistä, mitkä eivät lähde mukaan. Vielä pitäisi saada kuvattua ne tavarat, mitkä annamme pois. Ja edelleenkin, tänne Pupuhuhtaan saa tulla tonkimaan ja penkomaan, mielellään ison Ikean kassin kanssa, ja viedä täältä mahdollisimman paljon kamaa pois! Tervetuloa.

Toiseksi, sain kaiken tämän kiireen keskellä tehtyä valmiiksi psykologian tutkimusmetodien kolmesta oppimistehtävästä ensimmäisen kokonaan pois! En todellakaan ole tyytyväinen lopputulokseen, mutta sen verran olen kuitenkin varma, että tulen saamaan arvosanaksi jonkun muun kuin hylätyn. Tuskin kovin korkeaa arvosanaa tulen saamaan, sen verran huono essee tuli, mutta tästä kurssista haluan vain päästä läpi. Pääasia, että tulee edes jotain tehtyä.

Yksi kysymys oli sellainen, mitä en vain yksinkertaisesti ymmärtänyt. Vaikka pähkäilin asiaa miten päin, en keksinyt, mitä ihmettä kurssin vastaava opettaja minulta haluaa. Tehtävänanto oli jotenkin niin ihmeellisesti muotoiltu, etten päässyt siitä kärryille, en sitten ollenkaan. Ja nyt pidän itseäni idioottina, koska en ymmärtänyt monimutkaisesti esitettyä tehtävänantoa.

Tänään en enää koskekaan tutkimusmetodikurssiin! Huomenna, jos ehdin, aloitan toista oppimistehtävää. Tätä päivää on vielä puoli tuntia jäljellä, ja aion käyttää sen puolituntisen parhaalla mahdollisella tavalla: Menen sänkyyn sulhaseni viereen röhnöttämään ja katsomaan telkkarista jotain typerää ja aivotonta ohjelmaa.

Tai vaihtoehtoisesti etsin YouTubesta muutaman jakson Maija Mehiläistä, koska juuri nyt on vähän mehiläismäinen olo.

Tutkimusmatkalla

Loma!

Mikä loma?

Ensimmäisen lomapäiväni vietin huonovointisena pää ämpärissä. Toisen lomapäiväni vietin kuunnellen psykologian tutkimusmetodikurssiin kuuluvia luentoja, joita on “vain” kahdeksan kappaletta. Niistä jokaista pitäisi käyttää lähteenä oppimistehtäviin. Vain kaksi luentoa kestää alle tunnin, muut ovat yli tunnin mittaisia, ja luentojen väliin täytyy pitää pieni tauko, että jaksaa taas kuunnella seuraavan. En ole siis, vieläkään, saanut kuunneltua kaikkia.

Luentojen kuuntelemista hidastaa myös se, että tämä tutkimusmetodikurssi on äärimmäisen puuduttava. Se on erittäin tarpeellinen, monestakin syystä, mutta tarpeellisuus ei poista sitä faktaa, että se on hirvittävän tylsä. Tarpeelliset asiat ovat usein tylsiä, ainakin minun mielestäni.

Nyt vietän kolmatta lomapäivääni. Olen viettänyt sen käytännössä autossa istuen. Lähdimme ajamaan Turusta Jyväskylään, sulhaseni luokse, tekemään muuttoa. Tarkoituksena olisi tyhjentää hänen asuntonsa ja tuoda hänen henkilökohtainen omaisuutensa Turkuun. Kaikki muu sälä, kuten huonekalut ja ylimääräinen tietokoneroina, jää tänne. Joten, jos asut Jyväskylässä, kaipaat ylimääräisiä astioita tai huonekaluja, kuten vaikka hyllyjä, niin tulehan käymään täällä Pupuhuhdassa! Saat viedä mennessäsi vaikka kaiken.

Tulevina lomapäivinä aion katsoa kaksi puuttuvaa luentoa loppuun, ja aloittaa tutkimusmetodien oppimistehtävien tekemisen. En ole edelleenkään ihan varma, olenko ymmärtänyt äärimmäisen monimutkaisesti annetut tehtävänannot oikein, mutta sen näkee sitten. Humanistisessa tiedekunnassa opiskellessani totuin siihen, että siinä vaiheessa esseetä, kun en enää itsekään ymmärtänyt, mitä hemmettiä olen oikein kirjoittamassa, tiesin, että NYT minulle on tulossa tästä kurssista aivan loistava arvosana! Psykologian kohdalla asia ei välttämättä ole täysin samanlainen.

Tutkimusmetodikurssin lisäksi tarkoitus olisi tehdä tutkimusmatka sulhaseni asunnon ihmeelliseen ja kiehtovaan maailmaan, ja erotella tarpeellinen turhasta. Työtä siis riittää, näin talvilomaviikollekin.

Seuraavaksi voisin tehdä tutkimusmatkan jääkaapille ja katsoa, mitä iltapalaa löydän sieltä. Yhden huoltoasemapullan tänään syöneenä voin sanoa, että alkaa olla ihan vain pikkaraisen verran nälkä.

PS. Se oli tosi hyvä pulla!

Moro, mä oon Noro!

Tänään alkoi odotettu talviloma! Saan jättää raskaan arjen viikoksi taakseni, levätä ja rentoutua. Eli suomeksi sanottuna, opiskella. Sain haettua kirjastosta peräti ensimmäisen kirjankin, mihin olin tehnyt varauksen. Ei, se ei ole se Psykiatria-kirja, joten kliinisen psykologian kurssi odottaa edelleen valmistumistaan. Tämä on eräs toinen kirja, mitä tarvitsen tulevaa, ja sitä yhtä ja ainoaa, tenttiä varten.

Tarkoituksenani oli saada tutkimusmetodien kurssista tehtyä ainakin pari oppimistehtävää pois alta. Aikaa kerran on, ja tylsistyn kuoliaaksi, jos vietän viikon verran sohvalla vain istuen peukalo perseessä. Tosin nyt, kun olen ehtinyt lomailla jo kokonaisen tunnin, minusta alkaa tuntua, että tämä loma ei menekään niin kuin Strömsössä.

Heti, kun sain työpäivän päätökseen ja pääsin kotiin, minulla alkoi aivan tuskainen vatsakipu. Sen vatsakivun lisäksi minua oksettaa. Kipulääkkeistä huolimatta vatsakipu jatkuu edelleen. Vielä en ole aloittanut norjan kielen pikakurssia, mutta minulla on sellainen fiilis, että saattaisin sellaisen ehkä aloittaakin vielä tämän vuorokauden puolella. Jos minä nyt, talvilomalla, olen kipeä, ja vietän koko viikon vessanpyttyä halaten ja opiskellen pelkästään norjaa, olen äärimmäisen pettynyt. Karma ei voi olla niin julma, että antaisi minun sairastua johonkin perhanan noroon heti näin loma aluksi.

Jos nyt sairastun, sen jälkeen jää aivan kaikki ne vähäiset suunnitelmat, mitä minulla oli lomaa varten kehiteltynä, toteuttamatta. Minulla on koko vuosi aikaa suorittaa psykologian opintoja pois, ja opinnot ovat hyvällä mallilla. Ei tässä varsinaista hätää ole, ainakaan psykologian suhteen. En vain haluaisi viivyttää opintojen loppuun saamista turhaan, vaan haluan saada paketin kasaan mahdollisimman pian. Ja se, että sairastuisin johonkin noroon, ei pahemmin edistä mitään. Minä en todellakaan mitään oppimistehtävää kirjoita samalla, kun makaan vessan lattialla norjaa opiskellen. Olen tietyssä mielessä multitaskaaja, mutta tuollaiseen en edes minä kykene.

Nyt vain peukut, varpaat ja kaikki muutkin ruumiin ulokkeet pystyyn, että tämä oksetus ja vatsakipu johtuu jostain muusta kuin alkavasta norosta.

Unien ihmeellinen maailma, osa 26

Tein tänään 12-tuntisen päivän. Olin ensin palkkatöissä, minkä jälkeen suuntasin aivan suoraan yhdistyksen teemailtaan kertomaan erilaisista koulutusvaihtoehdoista peruskoulun jälkeen. Olin kotiin tullessani niin umpiväsynyt, että ehdin jo hetken ajatella tämän yön menevän vähän paremmin, ja että saisin nukuttua paremmin kuin normaalisti. Paskat!

Vähän aikaa pyöriskeltyäni, minä kyllä nukahdin. Aloin nähdä unta asiasta, mistä opettaja kuulee tätä nykyä joka tuutista, eli koulutusleikkauksista. Olin unessa kuuntelemassa luentoa siitä, mitä kaikkea koulutuksesta tällä kertaa leikataan.

En nukkunut kovinkaan kauaa, ja kun heräsin, minulla soi päässäni Arttu Wiskarin Kahvimaitoa. Biisi, mitä vihaan yli kaiken. En ole myöskään kuullut sitä moneen kuukauteen missään, joten olen äärimmäisen yllättynyt, miksi ihmeessä juuri se soi päässäni. Eihän se liity mitenkään edes koulutusleikkauksiin!

Vai liittyykö?

Yritin mennä takaisin nukkumaan, mutta kappas, en saanutkaan enää unta! Pyörin sängyssä reilun tunnin verran, ja nousin turhautuneena ylös, kun mitään ei tapahtunut. Ajattelin, että voisin laittaa maailman tylsimmän leffan, Dyynin, pyörimään. Se on takuuvarma nukahtamiskeino! En ole vielä kertaakaan onnistunut katsomaan koko leffaa alusta loppuun, koska nukahdan aina kesken kaiken.

Odotusta aina Ragnarökiin asti

Viikko vielä töitä, sitten talviloma. Muutenhan voisin viettää koko talviloman tehden puuttuvia kursseja, mutta matkassa on tällä kertaa vähän liian monta tekijää. Ensinnäkin, sulhasestani on tulossa virallisesti avomieheni, ja meidän pitää muuttaa hänen tavaransa. Se vaatii aikaa. Toiseksi, miten ihmeessä suoritan mitään kursseja, kun en ole joko saanut ohjeistusta kurssien suorittamiseen tai jos ohjeistus on, niin sitten ei ole kurssin vaatimia kirjoja. Alan jo ajatella, että Karmalla on tässä hommassa syyläiset näppinsä pelissä.

Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuus on, edelleen, yhtä kurssia vaille valmis. Laitoin Itä-Suomen yliopistoon kurssista vastaavalle henkilölle ystävällisen sähköpostin (kyllä, minä osaan laittaa myös ystävällisiä sähköposteja, uskokaa tai älkää), missä tiedustelin kurssin alkamisaikaa. Postin laitoin jo viime viikolla, mutta vastauksen sain vasta tänään: “Kiitos viestistäsi! Opintokokonaisuudesta tulee ohjeistus lähempänä kurssin alkua.” Öh. Aha. Tämä ei nyt vastannut ollenkaan siihen varsinaiseen kysymykseen, minkä esitin, sillä kysyin sitä, milloin se himputin kurssi nyt sitten oikein on alkamassa. Ragnarökiinkö asti tässä pitää odotella? Olisi todella mukavaa saada tämä opintokokonaisuus valmiiksi, mutta se on täysin mahdotonta, koska tästä yhdestä puuttuvasta kurssista ei saa sitä ohjeistusta, eikä näköjään aikatauluakaan.

Koska en tunnu saavan Psykiatria-kirjaa mistään muualta kuin kirjaston käsikirjastosta, eikä minulla ole yksinkertaisesti aikaa lähteä moneksi tunniksi kirjastoon istumaan ja tekemään esseetä, päätin odottaa kliinisen psykologian kurssin viimeisen oppimistehtävän kanssa siihen asti, että saan “jostain” tämän kirjan käsiini. Muut oppimistehtävät olen tehnyt jo aika päiviä sitten, mutta koska tuota yhtä kirjaa en tunnu saavan, en sitten mitenkään, niin olkoot. Teen tuon viimeisen tehtävän pois sitten joskus, kun saan kyseisen kirjan. Tätä menoa tuo kurssi tulee suoritettua vasta Ragnarökin jälkeen.

Ja koska psykologian perusopinnoista ei sitten puutukaan suorittamatta muuta kuin tutkimusmenetelmien kurssi, päätin, että siitä voisi olla hyvä jatkaa. Siihen kuuluu luentojen lisäksi kaksi teosta pakollisina lähteinä. Molemmat löytyvät Jyväskylän yliopiston kirjastosta e-kirjoina. E-kirja on minulle aina kakkosvaihtoehto, sillä käytän opiskellessani paljon alleviivauksia sekä myös post-it-lappuja, mitä liimailen kirjojen sivuille. Tämä taktiikka ei ehkä sovi kaikille, mutta minua se auttaa muistamaan paremmin, mistä kohdasta piti mitäkin ottaa viitteeksi, ja löydän myös etsimäni paljon nopeammin, kun olen merkinnyt eri kohdat erivärisillä post-it-lapuilla.

Kirjat löydän Jyväskylän yliopiston kirjaston nettisivuilta helposti. Täysin vaivatta en saa ladattua ensimmäistä kirjaa, sillä ensin pitää asentaa jotain himputin lukuohjelmia koneelle. Mutta ohjelman lataamisen jälkeen saan ensimmäisen kirjan auki. Hyvä. Nyt minulla on kuukausi aikaa käyttää tätä kirjaa, eikä tarvitse kärvistellä Turun kaupunginkirjaston lainausjonossa.

Alan ladata toista kirjaa. Ihan ensiksi, se tarvitsee eri lukuohjelma. Voi helvetti! Sen jälkeen, kun tästä ongelmasta on päästy, ja pääsen lainaamaan kirjaa, ohjelma kysyy, kauanko haluan, että kirja on lainassa. Vaihtoehdot ovat yhdestä vuorokaudesta kolmeen. Voi nyt Karma, perkele! En minä siihen kirjaan ehdi TÄNÄÄN tutustua, enkä muuten ehdi huomennakaan, sillä olen lupautunut mennä puhumaan ammatillisesta erityisopetuksesta erääseen tilaisuuteen. Minulla ei, todellakaan, ole seuraavaan kolmeen päivään tasan minkäänlaista mahdollisuutta istua rauhassa koneella, lukea ja kirjoittaa oppimistehtävää. Ehkä lainaan sen sitten uudestaan sen jälkeen, kun laina-aikani on umpeutunut. Kolmen päivän laina-aika kuulostaa korviini täysin naurettavalta.

Olen jo valmiiksi ärsyyntynyt siitä, että toisen kirjan laina-aika on naurettavan lyhyt, ja joudun jatkuvasti hakemaan kirjan uudestaan lainaksi. Sen jälkeen, kun alan tutkia tarkemmin kurssin tehtävänantoja, ärsyynnyn vielä enemmän. Tehtävänannot on annettu jotenkin niin epämääräisesti, että oravaiset ADHD-aivoni joutuvat oikeasti pohtimaan, mitäköhän tässä nyt oikeasti sitten halutaan, että minä teen. Kolmesta oppimistehtävästä vain yhden ohjeistus on sellainen, että ymmärrän kertalukemalta, mitä opiskelijoilta vaaditaan. Muut ovat niin epämääräisiä, etten ole laisinkaan varma, olenko ymmärtänyt tehtävänantoa ollenkaan oikein. Ja minä vihaan tehdä tarkentavia kysymyksiä!

Kuulostaa tässä vaiheessa siltä, että olen ihan kypsä kaikkeen mahdolliseen. Ei, en ole. Takanani on suhteellisen huono ja väsyttävä työpäivä (niitä tulee aina välillä jokaisessa työssä ja jokaisessa ammatissa), minua ärsyttää todella paljon opintojen etenemisen hitaus johtuen lähdekirjallisuuden puutteesta ja puuttuvista tehtäväohjeista sekä siihen vielä päälle se, etten saa selkoa niistä ohjeista, mitä minulle on annettu tutkimusmenetelmäkurssilla.

Tänään ei ole hyvä päivä, joten tänään ei ehkä kannata tehdä sen enempää, vaikka toisen lähdekirjan laina-aikaa kuluukin koko ajan. Jos teen tänään jotain, kiukusta kireänä, lopputuloksena on pelkkää paskaa. Tänään ainoa asia, mitä teen, on se, että lähden kunnon hikilenkille koiran kanssa ja puran kaiken väsymykseni ja ärtymykseni lenkin aikana. Ja koska huomenna en ehdi tehdä mitään, jatka keskiviikkona siitä, mihin jäin.

Koirakulttuuria

Miten rentoutua eläinavusteisen koulutuspäivän jälkeen? No, tietenkin lukemalla eläinaiheista kirjaa ja kirjoittamalla eläinaiheisia runoja! Päivän teemaeläin koulutuksessa oli ehkä aasi, mutta näin koiranomistajan kotona se loppuillan teemaeläin olikin, “yllätys-yllätys”, koira. Ja tietenkin se maailman paras koira, eli oma suomenlapinkoirani Kauno.

Kauno ei sentään ollu pääosassa kirjassa, mitä luin. Kirja on Petri Pietiläisen kirjoittama Koirien Suomi. Kirjassa kerrotaan siitä, miten koira on esiintynyt suomalaisessa kansantarustossa, mytologiassa ja uskomuksissa, ja millainen rooli koiralla on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa alusta asti. Kirjassa esitellään myös kotimaiset koirarodut, ja tietenkin myös suomenlapinkoiralla on oma roolinsa kirjan sivuilla.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille koirien ystäville, jotka haluavat laajentaa yleissivistystään ja saada lisätietoa suomalaisen “koirakulttuurin” historiasta.

Kirja sisältää myös runsaasti kalevalaista runoutta. Tietenkin vain sellaisia otteita, missä esiintyy koira. Näiden runojen innoittamana päätin taas päästää kynäni valloilleen, ja vääntäistä pari huonoa, kalevalamittaista runoa. Olen päättänyt, että harjoitus tekee minusta sitten joskus kalevalamittaisten runojen mestarin. Niin, sitten joskus. Mutta siihen on vielä ainakin yhtä pitkä matka kuin mitä on Merkuriuksesta Plutoon.

Missä on mun hauvelini?

Rekku ruskean värinen

Missä on mun Kaunokainen?

Peni aina niin iloinen

Liekö juossut nartun perään

Naisiin karannut naapuriin

Liekö nähnyt oravaisen

Kurren kuusessa leikkivän

Tule kotiin hauva-kulta

Omaan tupahan lämpimään

Tule kotiin emon luokse

Äidin ikävää itkevän

Peni pieni pikkarainen

Kauno kaunis kaunokainen

Saipa kerran poronluuta

Sarvipäätä Lapinmaalta

Kuului rouske haukun suusta

Onnessansa maiskutteli

Oli poro penin mieleen

Maistui haukulle sarvipää

Herkun jälkeen lepo maittaa

Kuorsaus kiirii tuvassa