TUSKAAPASKAA!!!!!!!!

Tänään Helsingin Suvilahdessa moshataan oikein kunnolla, kun Tuskan ensimmäinen päivä on koittanut. Kaikki muut kyllä moshaavat, paitsi minä. Minä istun Turussa, Aurajokirannassa sijaitsevan kerrostalokolmioni sohvalla, ja tuijotan tyhjyyteen.

Ärsyttää ja vituttaa niin paljon, että voisin melkein itkeä. Tyhmä masennus! Ja vielä tyhmempi unettomuus. Ilman teitä minullakin olisi voimia olla muiden mukana moshaamassa, nauttimassa elämästä ja hyvästä musiikista. Mutta koska te päätitte tulla mukaan kuvioihin, ja päätitte jäädä vähän pidemmäksi aikaa, niin teidän takianne nyt sitten missaan tämänkin huvin. Haistakaapa vaikka paska. Elämäni on teidän takianne yhtä tuskaa, ilman Tuskaa. Voiko olla mitään epäreilumpaa?

Tuskassa vuonna 2015. Se oli elämäni paras Tuska!

Kaiken hyvän päälle postiluukusta pamahti kirje, mikä ensin sai silmäni hetkeksi loistamaan, kunnes luin kirjettä pidemmälle. Sen jälkeen intoni sammui, ja tilalle tuli epätoivo, ahdistus ja argh-elämys. Kirje tuli Turun yliopistolta.

Siinä toivotettiin minut tervetulleeksi opiskelemaan kasvatustieteelliseen tiedekuntaan, kerrottiin tulevan opiskelijatuutorini nimi ja esiteltiin tulevan tutkintoni rakenne. Sen lisäksi minulle kerrottiin, mitä pitää tehdä ennen opintojen alkua. Minun pitää käydä paikan päällä näyttämässä alkuperäiset todistukset, joiden pohjalta olen hakenut opiskelemaan. Koska minun on mahdollisuus valita pääaineeksi joko kasvatustiede tai erityispedagogiikka, minun pitää ilmoittaa, kumman haluan pääaineeksi. Minun pitää myös ilmoittaa, mitä kaikkia jo suoritettuja opintoja haluan hyödyntää tulevassa tutkinnossani. Tietenkin minun pitää vielä ilmoittautua läsnäolevaksi ensi lukuvuodelle ja maksaa ylioppilaskuntamaksu. Tämä tarkoittaa myös opiskelijakortin tilaamista.

Voi joulupukin pallihiki sentään! Olen niin uuvuksissa, että hädin tuskin jaksan vessaan raahautua. Ja nyt minun pitäisi vielä tehdä tällainen lista kaikenlaisia juttuja ihan vain siksi, että sain opiskelupaikan! Tekisi mieli vain hautautua peiton alle, alkaa itkeä ja peruuttaa koko opiskelupaikka. Miksi pitää nähdä näin hemmetisti vaivaa? Eikö se nyt vain riitä, että olen ilmoittanut ottavani opiskelupaikan vastaan ja olen siitä erittäin onnellinen? Haistakoot pitkän pökäleen.

Sen minä sentään tiedän, kumman haluan pääaineeksi: Erityispedagogiikan. En vain millään jaksaisi ilmoittaa asiasta mihinkään. No, onhan tässä ihan ruhtinaalliset kaksi viikkoa aikaa tehdä moinen ilmoitus.

Tänään parvekkeella Tuskan sijaan. Tuskan näkee
jo naamasta.

Jos jotain opin viime vuoden aikana, kun opiskelin valmentajaksi, niin sen, että kaikkein paskimpaankin päivään mahtuu edes yksi hyvä asia. Se vain pitää löytää. Minun ei hirveästi tarvinnut kaivaa, että löysin oman hyvän asiani näiden tuskaisten tuntien ajalta. Itä-Suomen yliopiston Moodle lähetti minulle sähköpostia, että terveyspalvelut ja sosiaalityö-kurssin arvosana on tullut. Vihdoin ja viimein! Sen piti tulla jo ennen juhannusta. Ja minä kun luulin, että vain hämäläiset ovat hitaita…

Ja siellähän se arvosana komeili: Kiitettävä.

Yritin tilata opintosuoritusotetta, mutten löytänyt mitään ohjetta sen tilaamiseen. Haistakoon vaikka paskan. Hekin! Tänään on aika moni saanut haistaa paskan. Soitan kansliaan ensi viikolla ja kysyn, miten sen virallisen todistuksen voi tilata, ja miksei siitä ole voitu laittaa selkeitä ohjeita mihinkään. En, onneksi, tarvitse sitä todistusta mihinkään, ainakaan tämän viikonlopun aikana.

Markkinamasennusta

Kesä on saapunut Turkuun! Vihdoin ja viimein. Aurajokiranta on täynnä elämää, ihmiset hymyilevät ja nauttivat kauniista kesäsäästä. Kaikilla tuntuu olevan lomafiilis. Kaikilla, paitsi minulla.

Herään hieman ennen yhtä. Yritän avata tokkuraisia silmiäni siinä onnistumatta. Avomieheni on jo hereillä. Nousen vaivalloisesti ylös ja siirryn sohvalle nuokkumaan. Unilääke painaa, sillä olen joutunut lisäämään unilääkkeen annostusta. En ole saanut nukuttua moneen yöhön, voimakkaasta unilääkkeestä huolimatta.

Tälle viikonlopulle on luvassa monenlaista ohjelmaa. Sellaista, mitä odotetaan yleensä koko vuosi. Tänään alkoivat perinteiset keskiaikamarkkinat, huomenna alkaa vuoden odotetuin festivaali, Tuska, ja lauantaille olisi vielä tiedossa Hämeenlinnassa yksi teiniajan suosikeistani, Guns N’ Roses. Kaikenlaista mukavaa ohjelmaa on siis tiedossa.

Liput Gunnareiden keikalle on hankittu jo viime syksynä. Ostin ne heti ensimmäisenä päivänä, kun ne tulivat myyntiin. Tuska juhlii 20-vuotista taivaltaan, ja siellä olisi myös kaikenlaista kivaa ohjelmaa koko viikonlopun. Tuijotan kalenteriani silmät sikkurassa ja kuola valuen. Sumuisessa mielessäni pyörii vain yksi asia: En jaksa!

Jouduin jäämään sairauslomalle pitkällisten uniongelmien vuoksi maaliskuun puolivälissä. Nyt, yli kolme kuukautta myöhemmin, tunnen voivani vain entistä huonommin. Miksi? En ymmärrä ollenkaan!

Elämäni ei oikeasti ole mitenkään epämiellyttävää eikä vaikeaa. Minulla on paljon hyviä asioita. Olen saanut haluamani tutkinto-opiskelupaikan Turun yliopistosta, ja odotan todella paljon opintojen alkamista. Minulla on kaunis koti, hyvä parisuhde, maailman ihanin koira ja kesäloma, minkä aikana minun on mahdollista tehdä kaikkia mukavia asioita. Paitsi etten jaksa.

En ole kesäkuun aikana tehnyt oikeastaan mitään. En jaksa nousta sohvalta. Jos puhelimeni soi, vastaaminen vie voimani kahdeksi päiväksi. En jaksa vastata virallisiin sähköposteihin, ja kaikki asiat ovat hoitamatta. En jaksa käydä kaupassa, en jaksa laittaa ruokaa, en jaksa pestä pyykkiä, en jaksa mitään! Makaan vain sohvalla kuola valuen, ja annan elämän lipua ohitseni. Olen totaalisen uupunut. Enkä voi ymmärtää miksi!

Yli kolmen kuukauden sairausloma töistä, enkä ole tippaakaan parempi. Tietyssä mielessä voin sanoa jopa voivani asteen verran huonommin kuin mitä voin siinä vaiheessa, kun jäin töistä pois sairauslomalle. Tiedän, että minulla on unettomuuden lisäksi myös masennus. Miksei se ole helpottanut? Ei sitten vähääkään! Enkä ymmärrä enää itsekään itseäni enkä omaa mieltäni. Miksen parane?

En halua elää enää tällaista elämää. Olen totaalisen kyllästynyt olemaan päivästä toiseen jatkuvasti vain väsynyt, saamaton ja täysin voimaton. Tämä ei ole minua! Minä en ole tällainen. Minä olen ihminen, joka tekee asioita, saa aikaiseksi ja nauttii elämästä. Kuka on tämä kalpea, varjomainen ihmisen raakile, joka nyt istuu sohvalla ja melkein itkee, koska ei jaksa laittaa vaatteita päällensä? Missä minä olen? Mihin olen kadonnut? Ja milloin löydän tieni takaisin itseeni?

Kysyn avomieheltäni, mitä mieltä hän on viikonlopusta. Hän kohauttaa hartioitaan, ja vastaa, että ottaen huomioon nykyisen olotilani, on varmasti parempi, että jätämme tältä vuodelta Tuskan kokonaan väliin. En pidä ajatuksesta, etten menisikään Tuskaan, sillä se on ollut perinne jo niin monena vuotena, etten edes muista, milloin en olisi mennyt Tuskaan. Valitettavasti avomieheni on oikeassa. En ole siinä kunnossa, että jaksaisin riekkua Tuskassa. Onneksi olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut ostaa edes lippuja Tuskaan vielä.

Entäs Gunnareiden keikka? Sinne on jo liput. Avomieheni kohauttaa taas harteitaan. Hän sanoo, ettei se hänen maailmaansa kaataisi, jos myisin liput pois ja jättäisimme kokonaan menemättä. Suoraan sanoen, ajatus kuulostaa hyvältä myös minun korviini. En jaksaisi mitenkään lähteä. Toisaalta, olen kevään aikana perunut jo niin monta menoa, jättänyt niin monta tapahtumaa välistä, että minua jäisi oikeasti harmittamaan, jos tämäkin jäisi nyt välistä. Päätämme yhteistuumin, että yritämme lähteä lauantaina matkaan. Mikäli lauantaiaamu on täysin mahdoton, enkä jaksa nousta sängystä ylös, sitten jätämme suosiolla väliin.

Tänään alkaneet keskiaikamarkkinat kutsuvat. Ehdotan, että menemme hetkeksi katsomaan, mitä sieltä löytyy. Ja löytyyhän sieltä vaikka mitä! Ihania juustoja, suklaata, kauniita käsitöitä, herkullista ruokaa. Ilmassa on huumaavia tuoksuja, nopeatempoista musiikkia, naurua ja iloa. Kävelemme nopeasti alueen läpi. Avomieheni ehdottaa, että käymme jossain jäätelöllä. Menemme Pureen, mistä saa vegaanista jäätelöä. Se maistuu herkulliselta. Olen jäätelön jälkeen niin voimaton, että jaksan hädin tuskin kävellä bussiin. Ei ole unelmaakaan, että jaksaisin kävellä kotiin, vaikkemme kaukana asukaan.

Tämä päivä oli tässä. Myös huominen. En jaksa todellakaan tehdä enää mitään! Kaikki voimat menivät. Hauskaa oli, mutten pysty nauttimaan siitä hauskuudesta. En pysty nauttimaan oikein mistään. Jostain syystä synkeys, masennus, uupumus ja voimattomuus ovat saaneet ylivallan.

Kesää on vielä jäljellä. Toivon totisesti, että toivun syksyksi, ja että tämä masennuskausi olisi historiaa siinä vaiheessa, kun avaan, jälleen kerran, Turun yliopiston ovet.

Keskiaikamarkkinoiden tunnelmaa huonoina pokkarikameran kuvina:

Etäopintojen kulta-aika

Kyllä huomaa, miten tämä hallituksen suunnittelema suomalaisen koulutuksen alasajo ylettää pitkät, karvaiset kouransa myös korkeakouluihin!

Käydään vasta kesäkuuta, eivätkä opintoni ole lähelläkään alkamista. Silti olen suunnitellut intoa vinkuen, mitä kaikkea aion opiskella sivuaineena. Eihän minulla niitä sivuaineita filosofian maisterin tutkinnonkaan aikana ollut kuin kahdeksan. Ja pääaine siihen päälle. Tällaista se sitten on, kun kaikki kiinnostaa.

Eräs sivuaine, mitä olen vakaasti harkinnut itselleni, on työ- ja organisaatiopsykologia. Sitä ei voi opiskella Turun yliopistossa, mutta Turun kesäyliopisto kyllä järjestää kyseisestä oppiaineesta perusopinnot. Perusopintokokonaisuutta hallinnoi Itä-Suomen yliopisto, mikä on minulle jo tuttu opinahjo lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuudesta.

Turun kesäyliopistossa työ- ja organisaatiopsykologian perusopinnot maksavat 450 euroa. Kävin läpi joka ikisen kurssin, mikä perusopintoihin kuuluu. Vain yhdessä näistä kursseista on tarjolla kahden illan verran lähiopetusta, ja kaikki muut suoritetaan itsenäisesti nettiluentoja katsomalla ja kirjallisuutta lukemalla.

Itä-Suomen avoin yliopisto tarjoaa precis saman opintokokonaisuuden verkko-opintoina hintaan 250 euroa.

Miksi ihmeessä maksaisin 200 euroa ylimääräistä siitä ilosta, että saan vaivaiset kaksi lähiopetuspäivää, mitä en verkko-opintojen aikana saisi? Kerrassaan naurettavaa. En todellakaan aio maksaa tuollaisia summia, jos kerran saan täysin saman opetuksen jostain muualta halvemmalla. 200 euroa on sen verran iso raha, että sen eteen vaadin enemmän lähiopetusta ja ohjausta kuin kaksi vaivaista kertaa. Opiskelu avoimissa ja kesäyliopistoissa on siis edelleen täysin saman hintaista kuin aikaisemminkin, mutta lähiopetus on resurssien vuoksi lopetettu lähestulkoon kokonaan. Kaikki opetus tapahtuu verkossa, etänä.

Minua tämä ei, itse asiassa, hirveästi haittaa, sillä minä pystyn kyllä suoriutumaan etäopinnoista. Itse koen, että etäopinnot ovat minulle jopa parempi vaihtoehto, sillä se mahdollistaa opiskelun juuri silloin, kun itselle parhaiten sopii, ja siihen kellonaikaan, kun itsellä on vireystila parhaimmillaan. Kaikkia etäopiskelu ei kuitenkaan palvele. On olemassa niitä opiskelijoita, jotka tarvitsevat opinnoissa menestyäkseen sen lähiopetuksen, ohjauksen ja opettajan, jolta kysyä neuvoja.

Jännityksellä odotan, millaista mahtaa olla tutkinto-opiskelijan elämä 2010-luvun Suomessa. Onko se samanlaista kuin 90-luvun lopun, 2000-luvun alun tutkinto-opiskelijan elämä? Saanko minä samanlaista, yhtä tasokasta yliopisto-opetusta nyt kuin mitä sain silloin ensimmäisellä kerralla? Vai onko myös tutkinto-opiskelu muuttunut enemmän ja enemmän siihen, että kaikki tehdään itsenäisesti? Saan näihin kysymyksiin vastauksen parin kuukauden kuluttua.

Siihen kysymykseen, missä ja miten aion suorittaa työ- ja organisaatiopsykologian opinnot, sain vastauksen jo tänään. Eli Itä-Suomen yliopisto, here I come again!

Aurinko, aurinko lettuja paistaa

Onkohan maisteriohjelmassa mahdollista lähteä vaihtoon? Mieluiten johonkin sellaiseen valtioon, missä aurinko pilkistää edes joskus. Tähän vuodenaikaan Suomessa pitäisi olla yötön yö, ja auringon pitäisi paistella niitä lettujaan tavallista pidempään taivahalla, mutta sen sijaan täällä Pohjolan nurkilla tulee taivaalta lettujen ja mansikkahillon sijaan vettä, räntää, lunta ja pieniä, vanhoja mummoja.

Se unelmieni vaihtokohde voisi olla myös sellainen valtio, missä eläinavusteinen pedagogiikka kukoistaa. Voisin tehdä siellä graduni siitä, miten hyvin hommat hoituvat muualla, ja yrittää tuoda samaa mallia tänne Suomenniemellekin. Täällä eläinavusteisuus on kyllä nostamassa päätään, mutta kovin hitaasti.

Ruissalon kylpylän kokko.

Mistä moinen ajatus opiskelijavaihdosta pälkähti päähäni? No, raotapas verhoja ja katso ulos! Ainakin täällä Turussa on harvinaisen koleaa ja vettä on satanut suurimman osan juhannuspäivää. Aattona saimme sentään ihailla kokkoa Ruissalon kylpylän takapihalla ilman kaatosadetta; minä ja muu Turku. Kumma, miten kokon katsominen on niin pyhä rituaali, että suomalainen unohtaa sen, että hän inhoaa muita ihmisiä lähellään, ja tunkee väkisin viereen, ihan vain siksi, että saisi nähdä tulen palavan. Muualla maailmassa tuli on keksitty jo aika monta vuotta sitten, mutta näemmä Turussa se on vielä aika uusi juttu.

Nyt joku ihmettelee, että tuo hullu haluaa lähteä vaihtoon ihan vain siksi, että pääsisi johonkin lämpimämpään paikkaan. On sitä tyhmemmistäkin syistä vaihtoon lähdetty! Opiskellessani ihka ensimmäistä maisterin tutkintoani olin vaihdossa mm. Hollannissa, Amsterdamin yliopistossa. Sitä voi vain miettiä, miksi halusin vaihtoon juuri nimenomaan Amsterdamiin...

PS. Pitäisiköhän sitä tehdä tänään lettuja?

Kuva kanaalista Amersfoortin kaupungissa.

Petetyt lupaukset

Jos pitäisi nimetä yksi asia, mitä vihaa kaikkein eniten tässä maailmassa, niin minä nimeäisin aivan ehdottomasti lupausten pettämisen. Lupaukset ovat pyhä asia. Ne kuuluu pitää. Vain erittäin epäonnisissa olosuhteissa luvatun asian voi muuttaa, esimerkiksi jos on luvattu lähteä vaikka huvipuistoon, mutta yön aikana alkaakin vatsataudin mukanaan tuoma huuto-oksennuksen laulu, on täysin hyväksyttävää siirtää huvipuistoretkeä suotuisampaan ajankohtaan. Huvipuistoretki ripulissa ja huuto-oksennuksessa ei ole taatusti kenestäkään kivaa.

Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden viimeinen kurssi, terveyspalvelut ja sosiaalityö lapsen, nuoren ja perheen tukena, on vieläkin arvioimatta. Kurssista luvattiin arvosana juhannukseen mennessä, ja tämä lupaus näkyy ihan meidän Moodlessa. Lupaus ei siis ole mikään oman pääni keksintö.

Ellen ole aivan sekaisin (mikä ei kyllä sekään täysin mahdotonta olisi), juhannus olisi oikeastaan niin kuin nyt. Kun vein koiraa aamulenkille kahden aikaan iltapäivästä (kuten sanottua, minulla on viivästynyt unirytmi), kadunpätkämme varrelle pysäköidyistä autoista joka toiseen oltiin pakkaamassa juhannuksen vaatimia hyödykkeitä, kuten grilliruokaa, kaljaa ja hyttyskarkoitetta. Juhannuksesta huolimatta Moodlessa näkyy edelleen teksti: “Ei arvioitu”.

Ei, en tarvitse arvosanaa juhannuksena mihinkään. Voin kyllä viettää juhannusta ilman tuota arvosanaakin. Kyse ei ole siitä. Vaan kyse on siitä, että se arviointi on luvattu, eikä sitä ole tullut.

Sekään ei voi olla perusteena, etteikö kurssin opettaja olisi ehtinyt tekemään arviointeja, sillä meille annettiin kaksi palautuspäivää, ja mahdollisuus palauttaa essee vasta kesän jälkeen. Kurssin opiskelijoista ylivoimainen enemmistö ilmoitti kirjoittavansa esseen kesän aikana ja palauttavansa sen vasta heinäkuussa. Toukokuun palautuspäivässä esseen on palauttanut vain hyvin pieni osa opiskelijoista.

Ärsyttää ja kismittää! Lupaus on petetty. Olen äärimmäisen pettynyt.

Tuplavalmentajasta tuplamaisteriksi

Kuten monet tarinat alkavat… Oli synkkä ja myrskyinen päivä… Mutta minun sisälläni ei ole tällä hetkellä synkkää eikä myrskyisää! Päinvastoin. Sisälläni on oikein lämmintä, mukavaa ja toiveikasta, vaikka ulkona riehuukin kunnon kesämyrsky.

Blogini on ollut pienellä kesätauolla. Tämä on oppimispäiväkirjablogi, eikä minulla ole ollut mitään opiskeltavaa. Valmentaja-opintoni päättyivät, enkä ole vieläkään saanut arvosanaa siitä viimeisestä kurssista, minkä tein lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuteen. Kirjoitettavaa ei ole siis ollut. Paitsi nyt on! Jälleen kerran.

Sain eilen mukavaa sähköpostia: Minut on hyväksytty tutkinto-opiskelijaksi Turun yliopiston kasvatustieteelliseen tiedekuntaan! Olen jo filosofian maisteri, aineenopettaja ja ammatillinen erityisopettaja. Nyt minusta tulee sitten kasvatustieteiden maisteri. Tuplamaisteri.

Mielessä on paljon kysymyksiä tällä hetkellä. Miten järjestän työni Bovallius-ammattiopistossa? En voi keskittyä täysipäiväisesti opintoihin, jos käyn päivätöissä samaan aikaan. Todennäköisesti vastaus tähän kysymykseen löytyy aikuiskoulutustuesta. Se on pienempi raha kuin palkka, mutta saisin keskittyä täysillä opintoihin ja valmistuisin nopeammin.

Lisäksi olen miettinyt sivuaineita. Psykologiahan minulla on jo. Aineopinnot puuttuvat, enkä ole vielä aloittanut niitä. Myös evoluutiopsykologia kiinnostaa, ja koska Turun yliopisto on ainoa suomalainen yliopisto, mikä näitä opintoja järjestää, olisi mielenkiintoista saada jotain harvinaista tutkintotodistukseen.

Myös gradun aihe on mietityttänyt. Ja ensimmäisenä tulee mieleen eläinavusteinen pedagogiikka. Kuinkas muutenkaan! Olen pohtinut, miten voisin toteuttaa tutkimuksen rakkaan Kaunoni kanssa. Ja toki olen pohtinut myös sitä, mistä näkökulmasta gradun teen. En halua toistaa jotain sellaista tutkimusta, mikä on tehty jo.

Mikä minusta tulee isona tyttönä, näiden opintojen jälkeen? Ei mitään hajua. Mutta enhän ole vielä edes neljääkymmentä, joten minulla on hyvää aikaa miettiä asiaa, ja vaikka suorittaa lisää opintoja tämän tutkinnon perään! Enhän minä eläkkeelle kuitenkaan pääse vielä muutamaan vuosikymmeneen, jos silloinkaan.