Näytetään tekstit, joissa on tunniste Akseli Gallén-Kallela. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Akseli Gallén-Kallela. Näytä kaikki tekstit

perjantai 17. marraskuuta 2017

Piukat paikat - Some like it slow

Klo 7 reikä reikä soi herätyskello. Näin aikaiset herätykset eivät ole minun hipiälleni sopivia. Torkutan. Mieheni potkii minua nousemaan. Nalkutan vaimomaisella äänellä, että haluan herätä rauhassa. Kello on armoton. Ja minulla on kiire.

Klo 8 reikä reikä istun pinkin Yariksen ratin taakse. Kyllä, minulla on pinkki Yaris ja olen ylpeä siitä. Se on hyvä auto. Ajelen umpiväsyneenä läpi aamuruuhkaisen Turun, kohti Tampereentietä. Viime viikolla en huonovointisuuden takia päässyt laisinkaan lähtemään käyttäytymisperusteisen eläinkouluttajakoulutuksen soveltuvuuskokeisiin, mutta minulle annettiin uusi mahdollisuus, vaikka se onkin ennen kukon pieraisua, ja kahden tunnin ajomatkan päässä. Olen kuitenkin aidosti kiinnostunut koulutuksesta, ja nukkua nyt ehtii haudassakin.


Kyrön risteys. Tietyömaa. Oikein tikkarisedät ja kaikki paikalla. Ja minut tietenkin pysäytetään. Totta kai! Minullahan on aikaa odottaa. Perkele.

Kun pääsen Kyrön ohi, eteeni tulee sunnuntaiajelija toisen jälkeen. Mikä pahinta, vastaan tulee koko ajan autoja, ja kestää kauan, ennen kuin pääsen ohi. Loimaalla eräs mummeli ajaa 70 km/h kasikympin alueella. Joudun ajamaan hänen takanaan pitkään pääsemättä ohitse. Sarvi otsassa alkaa nousta. Kello käy.

Sen lisäksi, että näitä helvetin sunnuntaiajelijoita on joka paikassa, niitä tietyömaita on myös. En ollut varautunut tällaiseen hidasteluun. Eikä Turku-Tampere-välillä ole kuin yksi ohituskaista. Alan olla epätoivoinen.


Olisin tietenkin voinut lähteä aikaisemmin ja jättää kunnon odotusajan. Yleensä olen kuitenkin ajanut Tampereelle hyvin alta kahden tunnin. Nyt, näiden runsaiden tietöiden ja helvetin hitaiden autoletkojen takia en tiedä, pääsenkö edes kahdessa tunnissa.

Kello on 9.15, kun ylitän vihdoin Pirkanmaan maakuntarajan. 45 minuuttia aikaa. Ja kuin tilauksesta eteeni tulee valtavan pitkä jono! Monta rekkaa, vauhti pitkälti alle 80 km/h. Etummaisena on tietysti taas joku mummo. Autot eivät ohita rekkoja ja olen kilometrin pituisen jonon viimeisenä. Ei helvetti, en pääse ikinä ajoissa paikalle! En yleensä polta autossa, mutta nyt on pakko. Hermot menevät muuten. Enkä ehdi pysähtyä mihinkään tupakkatauollekaan.

Vihdoinkin ohituskaista! Hanat kaakkoon ja menoksi niin kovaa kuin Yariksesta lähtee. Moottori huutaa kuin Vantaan kamarikuoro. Saan sentään jonkun matkaa ajettua kunnon vauhtia. Nyt takaisin mummovauhtiin.

Syön kynsiäni, vedän toisen röökin ja odotan, milloin tulee Valkeakoski. Siellä alkaa motari, ja pääsen painamaan kunnolla kaasua. Kello on jo reilusti yli puoli kymmenen. Mietin, mitä sanon tekosyyksi myöhästymiselleni.


Vihdoinkin Valkeakoski ja motari! Aluksi motaria on vain lyhyen matkaa, sillä se muuttuu rampiksi. Eteeni tulee Saksan kilvissä oleva sunnuntaiajelija. Huudan autossa, että on se nyt perkele kumma, ettei saksalainen kuski osaa kaasua painaa. Kun pääsen taas kaksikaistaiselle tielle, vedän tuon sakemannin ohitse niin, että jälkeeni jää vain paha haju. Saksalaisilla on ehkä autobahnit, mutta minulla on ADHD ja helvetinmoinen kiire.

Painelen kaasupoljin pohjassa pitkin motaria. Jos poliisi pysäyttäisi, niin kortti lähtisi taatusti! Google mapsin mukaan kohteeseeni on 19 minuutin ajomatka. Kellon mukaan minulla on vartti aikaa.

Ikea. Aikaa on 10 minuuttia. Painan kaasua kovempaa. Moottori ulvoo ja parkuu. Sori, Yaris, mutta nyt on pakko! Tädillä on kiire.

Ensimmäinen valoristeys. Tampere on edessäni harmaana ja sateisena. Minulla on neljä minuuttia aikaa. Tietenkin joudun pysähtymään! Hakkaan rattia ja melkein itken. Navigaattori kuitenkin lohduttaa. Olen ottanut niin paljon kiinni, että minun pitäisi ehtiä juuri ja juuri.

Paitsi ettei navigaattori ole ottanut huomioon muuttuvia liikennejärjestelyjä! Alan melkein itkeä, mutta nytpähän tiedän, mitä sanon tekosyyksi myöhästymiselleni. Olen ihan sekaisin, en edes tiedä, minne olen menossa, ja jostain syystä lähden seuraamaan erästä autoa. Ja kappas, kuin tilauksesta tien oikealla puolella on Tampereen yliopiston päärakennus. Kello on 10.02.


Parkkipaikka on vieressä. “Vain yliopiston pysäköintiluvalla. Valvottu pysäköintialue”. Haistakaapa vaikka turkulainen pyllyhikeni! Täällä on 1) tilaa, 2) merkitsemättömät paikat ja 3) kuski, jolla on kiire ja täydellinen välinpitämättömyys sen suhteen, saako hän parkkisakon vai ei. Auto parkkiin ja juoksujalkaa päärakennukseen.

Juoksen huohottaen ovesta sisään, ja näen naisen, kenellä on nimikyltissä sama nimi kuin sillä, jonka kanssa olen vaihtanut sähköpostia. Esittelen itseni huohottaen ja yritän saada happea. Syytän muuttuneita liikennejärjestelyjä myöhästymiseni syyksi. Eipä haittaa. Heillä on aikaa.

Haastattelu alkaa. Concertasta huolimatta puhun kuin papupata. Haastattelija erehtyy kysymään minulta, miten mielestäni eettisyys kuuluu osaksi eläinten kanssa työskentelyä. Annan hänelle aiheesta kunnon luennon. Hän katsoo minua suu auki ja sanoo, että olen tasan ensimmäinen haastateltava, joka on vastannut hänelle tähän kysymykseen näin. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu.


Haastattelu kestää puoli tuntia. Olen ajanut puolen tunnin takia Turusta Tampereelle. Minulla on Tampereella paljon hyviä ystäviä, mutta tänään, juuri tänään, on erään turkulaisen ystäväni syntymäpäivä. En ehdi jäädä sateiseen Mansesteriin moikkaamaan ketään, ja hyppään taas pinkkiin autooni. Tällä kertaa minulla ei ole niin hirveä kiire, ja ehdin jopa ajaa ihan nopeusrajoitusten mukaan. Ainakin niillä kohdin, missä on valtion kustantaman selfie-kamerat.

Koti-Turku häämöttää! Soitan synttärisankarille ja ehdotan, että vien hänen synttärilahjaksi taidemuseoon. Siellä on Noora Schoderuksen Koiranäyttely. Sen jälkeen voisimme mennä vaikka kahville. Hän innostuu ideasta.

Tapaamme taidemuseolla. Koiranäyttely on jännittävä ja mielenkiintoinen. Taidemuseossa on myös Tyko Sallisen näyttely. Ne taulut eivät sytytä minua. En tiedä, miksi. Kierrämme muutkin huoneet, ja vastaani tulevat Akseli Gallen-Kallelan maalauksia. Ne ovat rumia. Siis ihan helvetin rumia! Mutta kuitenkin, niissä on sitä jotain. Tuijotamme niitä pitkään ja puhumme niistä. Miten noin ruma kuva voikin saada sisimmässämme aikaan niin paljon erilaisia tuntemuksia! Toisaalta, se on taiteen tehtävä.


Taidemuseon jälkeen menemme Fazerin kahvilaan synttärikakulle. Höpötämme. Olemme molemmat väsyneitä. Tämä syksy on ollut molemmille raskas ja voimia verottava. Sovimme, että nyt otamme molemmat iisisti loppusyksyn. Löysät ranteet ja tyhjä kalenteri. Ei paniikkia. Olemme molemmat sen tarpeessa.

Kotona rojahdan sohvalle. Tänään on ollut pitkä päivä. Ja huomenna on vielä pidempi, sillä huomenna alkaa vuosittainen Oravat laineilla-risteily! Alan olla liian vanha tällaiseen ravaamiseen, ja tarvitsen päiväunet. Ainakin viikon kestävät sellaiset.


lauantai 1. lokakuuta 2016

Kulttuuriviikonloppu, osa 2 - Kissanleluavusteisesti Heleneä katsomassa


Akka ja kissa
Pyhä tarkoitukseni oli olla tänään mahdollisimman rennosti: Olla lukematta mitään opintoihin liittyvää, olla edes ajattelematta mitään, mikä voisi jollain tapaa pikkuisenkaan hipaista opintoja tai töitä. Arvatkaapas, onnistuinko? No en! Tai no, melkein onnistuin, mutten ihan kuitenkaan.


Turun taidemuseo
Turun taidemuseossa on parhaillaan Helene Schjerfbeckin näyttely. Raahasin poikaystäväni ylös sängystä, ulos aurinkoon ja pakotin hänet kapuamaan ylös taidemuseon mäen päälle. Näyttely oli todella mielenkiintoinen: Erityisesti Toipilas ja Hiljaisuus saivat minut pysähtymään pitkäksi aikaa. Jäin vain tuijottamaan noita vangitsevia tauluja.


Poikaystäväni laahusti perässäni, hiplaten koko ajan jotain käsissään. En sen kummemmin ihmetellyt mitään, vaan siirryin yläkertaan, katsomaan Sadan vuoden kuvia. Jäin taas tuijottamaan. Maria Wiikin Satu oli synkkä ja tummanpuhuva. Samoin Akseli Gallén-Kallelan Akka ja kissa. En tiedä, mikä taulussa viehättää, mutta tuijotan sitä pitkään ja hartaasti. Teos ei ole edes erityisen kaunis, mutta se vangitsee silti katseeni. Se puhuttelee jollain omituisella tavalla, mitä en osaa juuri nyt sanoittaa sen tarkemmin.

Toipilas
Olen jo melkein unohtanut kaiken opiskelun, ja olen suhteellisen rentoutuneessa mielentilassa, kun lähdemme poikaystäväni kanssa kävelemään taidemuseon mäkeä alaspäin. Siinä vaiheessa, kun huomaan poikaystäväni kädessä kaksi pientä kissanlelua, unohtuu koko yritys olla ajattelematta mitään, sen siliän tien. Alan haastatella poikaystävääni kissanleluista.

Kuten minullakin, myös poikaystävälläni on ADHD (en edes tiedä, voisinko enää tässä vaiheessa elämää kuvitellakaan parisuhdetta nentin kanssa). Olen joskus, kauan sitten, ostanut pieniä kissanleluja, joita opiskelijat voisivat hypistellä tehtävien teon aikana, ja keskittyä paremmin tehtäviin. Jotenkin unohdin kuitenkin koko kissanleluvaraston olemassaolon, enkä ikinä vienyt niitä kouluun. Poikaystäväni löysi varaston ja otti pari kissanlelua hyvään käyttöön. Hänellä on aina kaksi kissanlelua taskussaan, jotta voi hypistellä niitä tarpeen tullen.

Koska ADHD:n aivot kiinnittävät huomion aina kaikkeen mahdolliseen ympärillä tapahtuvaan, kissanlelujen hypistely auttaa sulkemaan muun maailman ympäriltä pois. Levottomuuden tunne häviää, kun käsillä on jotain tekemistä koko ajan. Samalla pystyy keskittymään paremmin käsillä olevaan asiaan, kun hypistelee jotain. Poikaystäväni sanoi, että ilman kissanleluja hän olisi vain jäänyt kuuntelemaan museossa olevien ihmisten keskusteluja, eikä olisi ollenkaan pystynyt keskittymään itse tauluihin. Kun hänellä oli jotain hypisteltävää koko ajan, hän ei kiinnittänyt huomiotaan koko ajan epäolennaiseen.

Pienet ja yksinkertaiset kissanlelut voivat auttaa tarkkaavaisuuden suuntaamisessa.
Käyttääkö hän kissanleluja monissa tilanteissa? Käyttää. Kun kävelemme jokirannassa, kun käymme kaupassa, kun olemme koiran kanssa lenkillä, kun hän yrittää tehdä jotain tylsää tehtävää, mikä vaatii keskittymistä… Kissanlelut ovat pieniä, mahtuvat taskuun, ne eivät paina mitään ja niitä on helppo kantaa mukana. Ja ne auttavat tarkkaavaisuuden suuntaamisessa, kun se levoton mieli, sielu ja ruumis saavat sitä addien kaipaamaa tekemistä.

Näin pienestä, helposta ja halvasta asiasta apu arkeen! Mikä sen parempaa, jos sen saa toimimaan omalla kohdalla. Olen iloinen, että poikaystäväni löysi unohtuneista varastoistani asian, mikä auttaa häntä suuntaamaan tarkkaavaisuuttaan. Toisaalta, minun ei pitänyt tänään ajatella opiskeluasioita eikä välttämättä edes tehdä blogikirjoitusta, joten kissanlelut pilasivat yritykseni pitää täydellinen vapaapäivä kaikesta.

Ehkä nyt tämän jälkeen yritän jatkaa opiskeluvapaata päivää, ja keskittyä ihan johonkin muuhun. Vaikkapa värittämiseen.