Flunssaisen koiranomistajan päiväkirjamerkintöjä

Silloin, kun ulkona riehuu lumimyrsky, ja parasta mitä tiedät, on takkatuli ja kuppi kuumaa kaakaota, juuri silloin sinun rakas suomenlapinkoirasi haluaa iltalenkille. Laitat tuhat kerrosta rättiä ja lumppua niskaan, jotta tarkenet, ja lähdet ovesta ulos tuuleen ja lumituiskuun.

Olet muutenkin flunssainen, joten päätät pitää lenkin lyhyenä, ettet sairastu enempää. Koirasi on kuitenkin kanssasi eri mieltä tästä kaikesta. Hänestä juuri tällainen keli on kaikkein paras lenkkikeli! Lumessa kieritään innosta vinkuen, eikä pissalle ole tasan mikään kiire.

Koirasi löytää city-kanin tai ehkä ketun tuoksun lumen alta. Jälkeähän on pakko seurata, kun sitä kerran koiria ollaan ja hajuja harrastetaan. Jälki vie ylös jäistä mäkeä, ja saat kiskoa koiraasi tosissaan mukaasi, ettei se raahaa jäistä, siniseksi muuttunutta ruhoasi mäkeä ylös. Yrität saada koiran mukaasi namilla, mutta jälki on nyt kiinnostavampi asia kuin joku kanakiekko. Kanakiekkoja saa aina treeneissä, mutta tätä jälkeä ei ehkä löydä enää toiste.

Päätät, että nyt saa riittää. Nokkasi vuotaa kuin venäläinen hana ja kasvosi ovat tuiskun raiskaamat. Sanot koiralle, että nyt lähdetään kotiin. Koira heittäytyy maahan selälleen. Hän ei lähde mihinkään. Yrität saada kiinni valjaiden kantokahvasta, mutta se on koiran selän alla. Käännät koiraa, joka vain innostuu ja ajattelee, että nyt se emäntäkin innostui leikkimään. Huokaiset ja mietit, miksi halusit juuri suomenlapinkoiran, etkä mitään karvatonta koirarotua, joka inhoaa kylmää ja lunta.

Raahaat maassa makaavaa koiraa perässäsi vähän matkaa. Koira pinkaisee ylös ja lennät muutaman metrin koiran perässä. Koira on nähnyt parhaan kaverinsa, yläkerran labradorinnoutajan. Pojat riehuvat lumessa ja me emännät selvitämme parhaan kykymme mukaan solmussa olevia hihnoja. Jäät vähäksi aikaa vaihtamaan kuulumisia, vaikka oletkin ihan jäässä ja nokkasi alle on jäätynyt räkävana.

Saat tarpeeksesi tuulesta ja tuiskusta, eikä yläkerran noutajakaan pääse asioilleen, koska vain riehuu oman koirasi kanssa. Sanot heipat naapurille ja päätät, että nyt lähdetään. Koirasi on, taas kerran, eri mieltä. Hän vastustelee ja haluaa jäädä leikkimään. Saat toden teolla raahata perässäsi rimpuilevaa koiraa, jolla ei ole kylmä eikä vuotavaa nokkaa.

Kotiin ei ole pitkä matka, mutta kotimatka kestää harvinaisen kauan. Avaat ulko-oven ja raahaat edelleenkin rimpuilevaa koiraa väkisin portaat ylös. Naamasi on ihan jäässä. Ensimmäisenä menet pesemään kasvosi, mihin on jäätynyt räkävana. Koirasi katsoo sinua kiukkuisena ja syyllistäen. Olet keskeyttänyt hänen hauskan leikkihetkensä etkä viihtynyt hänen kanssaan keskellä lumimyrskyä viittä tuntia.

Mietit, pitäisikö seuraavan koiran olla karvaton ja lunta pelkäävä.

Jotain on sentään tullut opittua

Tuossa se on, se kirjapino. Läppäri on sylissä. Kaksi esseetä pitäisi kirjoittaa, ja aiheetkin minulla on jo. Miksen sitten tee mitään? Ei kirjoittaminen ennen ole vaikeaa ollut, eikä se ole nytkään vaikeaa, sillä tekstiä kyllä tulee tähän blogiin. Mutta kun pitäisi kirjoittaa tieteellinen essee, niin en vain pysty enkä kykene.

Olen tänään tehnyt kierroksen kahteen eri kirjastoon, käynyt kuuntelemassa luennon ja sitten oli vielä eräs virallinen asia hoidettavana. Kaikkeen meni aikaa yhteensä nelisen tuntia, eli paljon vähemmän kuin mitä normaali työpäivän pituus olisi. Minun ei pitäisi olla mitenkään erityisen väsynyt, enkä oikeastaan olekaan väsynyt. Minulla on silmät auki eikä mitään vaikeuksia pitää niitä auki. En vain saa aloitettua mitään.

Luultavasti tämä johtuu siitä, että olen ylipäätänsä tehnyt tänään jotain. Olen laittanut vaatteet päälle, poistunut talosta ja mennyt yliopistolle. Pelkästään tämä hyvin pieni teko tarkoittaa sitä, että loppupäivänä en saa enää tehtyä yhtään mitään. Meillä ADHD-aikuisilla kuluu ihan tavallisen arjen asioihin enemmän energiaa kuin tavallisilla neuronormaaleilla ihmisillä, sillä joudumme pinnistelemään enemmän. Tarkkaavaisuuden ylläpito kun ei ole meillä mikään itsestäänselvyys, joten ihan vain pelkkä luentoon keskittyminen vie minulta tuplasti enemmän energiaa kuin joltain nentiltä. Ei siis mikään ihme, jos joskus vähän väsyttää eikä jaksa, sillä joudumme kuluttamaan enemmän energiaa saavuttaaksemme saman tuloksen kuin nentit.

Onneksi esseillä ei ole varsinaisesti kiire. Toisen palautus on vasta helmikuun puolenvälin jälkeen ja toisen ehtii palauttaa vaikka heinäkuussa, ellei sitä saa aikaisemmin valmiiksi. Pakko ei siis ole saada mitään juuri tänään aikaiseksi. Ja koska aivoni lyövät tyhjää suhteellisen lahjakkaasti eikä minulla ole mitään motivaatiota avata ensimmäistäkään noista kirjoista, voisinpa vaikka vetää sohvalle maate ja laittaa jonkun hyvän leffan pyörimään.

Tässä vaiheessa "vanha minä" pakottaisi itsensä tekemään väkisin, vaikkei jaksaisikaan. Mutta onneksi olen sentään oppinut jotain, ja annan itselleni nyt sen verran armoa, etten pakota itseäni mihinkään. Kyllä nuo esseet ehtii sellaisena päivänä, jolloin ei ole mitään muuta tekemistä.

Yksin yhdessä koiran kanssa

Takanani on aivan ihana viikonloppu! Huippurentouttava sellainen. Sain jotain todella harvinaista herkkua, mitä en ole saanut todella pitkään aikaan: Sain olla yksin kotona! Pelkkä koira seuranani.

Mies lähti jo perjantaiaamuna eräjormailemaan kaveriporukassa. Teinille tuli noutaja iltapäivästä: Mummi. Heti sen jälkeen minä hyppäsin autoon, kurvasin Majakkarannan S-marketin pihaan, tyhjensin hyllyt kaikesta epäterveellisestä mässystä, ajoin kotiin, tein koiran kanssa pitkän lenkin, lenkiltä palattuani riisuin vaatteet, parkkeerasin alastomana sohvalle enkä tehnyt mitään! Katsoin huonoja ja aivottomia elokuvia koko illan, söin cheddar-jalapenoja, mozzarellatikkuja, mustekalarenkaita ja suklaajäätelöä, heitin koiralle vinkupossua ja nautin. 

Lauantaina tein sen verran, että raahauduin Salosen leipomon kautta Lounatuulet Yhteisötaloon, missä oli yhdistyksemme järjestämä luento haastavista kasvatustilanteista. Luennoitsijana oli ihanan iloinen ja pirteä Liisa Ahonen, jonka luentoja minulla on ollut ilo olla aikaisemminkin kuuntelemassa. Jos teillä on tilaisuus mennä kuuntelemaan Liisan luentoja, niin menkää ihmeessä! Hän on erinomainen puhuja ja kasvatusalan vahva ammattilainen.

Luennon jälkeen taas lenkki koiran kanssa, lenkin jälkeen vaatteet nurkkaan ja sohvalle. En laittanut heti tylsiä leffoja pyörimään, vaan kuuntelin ensin muutaman väkivaltatutkimuksen luennon Moodlessa, kirjoitin luentopäiväkirjat pois ja vasta sen jälkeen laitoin leffan pyörimään. Nyt on väkivaltatutkimuksen johdantojakson luento-osuus suoritettuna. Enää on essee-osuus suorittamatta.

Tänään sunnuntaina olen syönyt aamupalaksi rasvaista neljän juuston pizzaa ja olen antanut koiralle aamupalaksi muhevan luun. Istun sohvalla ja katson tylsää leffaa. Harkitsen vaatteiden pukemista ja kirjastosta erään lähdeteoksen hakemista väkivaltatutkimuksen esseetä varten, mutta toisaalta, sen voi hakea huomennakin. Miksi pukeutua tänään, jos voi koko päivän viettää alasti? 

Tämä viikonloppu kaksin koiran kanssa on ollut todella virkistävä. Sitä ei avioliiton arjessa monesti edes huomaa, miten paljon sitä on kaivannut yksinoloa. Aikaa ihan vain itselle.

Olen virkistynyt ja onnellinen! Yksinolo on tehnyt minulle ihmeitä. Mieleni on rento ja olen valmis ensi viikon koitoksiin. Vaikka mielellään tätä yksinoloa olisi jatkanut vielä pari päivää. Tosin, painoindeksini ja kolesterolitasoni eivät ehkä kestäisi tätä yksinolodieettiä kovin kauaa.

Motivaatio kateissa! Luvassa löytöpalkkio.

Tammikuu lähestyy loppuaan. Väkivaltatutkimuksen johdantokurssin ohjeistus on tullut viikko sitten. Seuraava graduseminaari on maaliskuun alussa. Psykologiaa on jatkettava, jotta saan aineopinnot valmiiksi jossain vaiheessa. Ja mitä minä teen? Makaan sohvalla ja örisen. Välillä nousen sen verran, että käyn vessassa tai vaihtamassa DVD-levyä. Tämä ei ole minua.

Olen sentään saanut haettua väkivaltatutkimukseen kuuluvia kurssikirjoja pari kappaletta kirjastosta. En ole edes avannut niitä. Gradutyön lähdemateriaalin olen jo palauttanut takaisin kirjastoon, sillä en ole saanut avattua niitäkään. Opiskelumotivaatio on täysin kateissa. Tunne on omituinen, sillä minulla ei ole aikaisemmin ollut tällaista. Olen aina pystynyt aloittamaan harjoitustöiden tekemisen hyvissä ajoin ja olen saanut aina kaiken valmiiksi nopeasti. Nyt en pääse edes alkuun.

Kyse ei ole siitä, etteikö minua kiinnostaisi. Minua kiinnostaa! Väkivaltatutkimus on todella kiinnostavaa ja samoin gradutyöni aihe on mielenkiintoinen. Aloitekykyni vain on pakkasen puolella enkä jaksa tehdä mitään. Olen uupunut. Aivan totaalisen uupunut.

Sisälläni ääni huutaa minulle, että pitäisi tehdä ja suorittaa. Olen laiska ja aikaansaamaton paska, koska en ole edes aloittanut. Makaan vain sohvalla, tuijotan kuola valuen älyttömiä elokuvia, mitkä olen nähnyt jo moneen kertaan ennenkin, enkä tee mitään järkevää ja tärkeää. Soimaan ja suomin itseäni aloitekyvyttömyydestäni. Samalla, kun suomin itseäni, en saa silmiäni pysymään väkisinkään auki ja olen nukahtaa siihen paikkaan. Väsymys on jotain sanoinkuvaamatonta. 

Istun lääkärin vastaanotolla ja kerron hänelle tuntemuksistani. Hän katsoo minua silmälasiensa yli ja kysyy, milloin tulee se hetki, että minä riitän itselleni. Olen nyt jo opiskellut enemmän kuin kokonaisen kylän verran ihmisiä yhteensä. Aina, kun yksi kurssi loppuu, otan kaksi tilalle. Silti minusta tuntuu, etten riitä. En ole hyvä, en ole tarpeeksi pätevä. Minä en osaa mitään enkä tiedä tarpeeksi mistään. Miten paljon on opiskeltava, että tietäisin kaiken, osaisin kaiken ja olisin itselleni hyvä ja kelvollinen ihminen?

En tiedä. Mutta lääkäri tietää, että tälle kaikelle on olemassa nimi: vaativa persoonallisuus. Ja minä olen oppikirjatapaus siitä, kun ihminen vaatii itseltään liikaa. Hän ei voi määrätä minulle pilleriä, joka tekee minusta vaatimattoman persoonan, mutta hän voi määrätä sairauslomaa. Sitä hän ei kuitenkaan tee, koska en ole töissä tällä hetkellä ja suoritin viime syksynä tarpeeksi opintopisteitä koko vuoden edestä, ja enemmänkin. Jos tämä kevät menee pelkin alle enkä suorita tarpeeksi opintopisteitä, syksyn opintopisteet kyllä korvaavat kaiken, enkä joudu maksamaan mitään tukia takaisin. Mitä hän minulle määrää, on lisää lepoa ja omaa aikaa. Vähemmän kursseja ja vähemmän opiskelua. Mahdollisimman vähän mitään.

Sanon, että olen jo vähentänyt ja kursseja on vähemmän kuin mitä syksyllä oli. Lääkäri katsoo minua taas yli silmälasiensa ja sanoo, että minä olen maailman paras perustelija. Pystyn perustelemaan paavinkin agnostikoksi. Ja kaikken parhaiten perustelen itselleni tämän tekemisen tarpeen. Valehtelen itselleni kaiken aikaa. Sanon, ettei minulla ole paljon mitään, vaikka kaadun uupumuksen alle. Joskus vähänkin on liikaa.

Ehkä lääkäri on oikeassa. Ehkä valehtelen itselleni. Tämä vähä, mitä minulla nyt on, on sittenkin liikaa. Syksyllä raadoin itseni niin loppuun, että tällä hetkellä perseen raapiminen yhdellä sormella vaatii minulta koko päivän energiavaraston.

Lupaan, että tänään lepään. Minulla on kuitenkin monta, todella pitkää koulutuspäivää takana, ja myös ne uuvuttavat juuri tänään. Teen lupauksen sekä lääkärille että itselleni. Ehkä viikonlopun aikana voisin aloittaa väkivaltatutkimusta. Ihan vähän. En hötkyile sen kanssa enkä tee liikaa liian nopeasti. Yritän todistaa itselleni ja muille, että osaan tehdä myös hitaasti, pienissä erissä, pala kerrallaan. Onnistunko tässä, se onkin sitten täysin toinen juttu. Mutta eipä sitä yrittänyttä laiteta (minne ei laiteta?).

Peuraterapiaa koulutusväsymykseen

Kello on kuusi illalla, ja minä olen niin kuoleman väsynyt, etten jaksa tehdä muuta kuin istua sohvalla ja tuijottaa eteeni kuola suunpielestä valuen. Takanani on monta pitkää koulutuspäivää. Ensin perjantai ja lauantai Tampereella eläinkouluttajien koulutuksessa, siihen edestakainen matkustaminen vielä kaupan päälle. Sunnuntai meni melkeinpä kokonaisuudessaan nukkuessa univelkaa ja väsymystä pois.

Eilen maanantaina oli pitkä koulutuspäivä voimauttavan valokuvan parissa, samoin tänään. Taidan olla liian vanha siihen, että jaksaisin enää tällaisia koulutusrupeamia. Ovathan nämä koulupäivät olleet antoisia ja tunteikkaita, mutta myös väsyttäviä.

Perheprojekteja ja suuria tunteita

Naamantai. Ja siltä tuntuu! Teini on sairastunut ja minun on aamuni venyy, kun peruutan hänen koulutaksinsa ja ilmoitan kouluun, ettei tyttö tule. Hän jää kotiin koiran ja miehen hellään hoitoon sairastamaan. Itse raahaudun autoon ja lähden liukastelemaan pitkin jäisiä teitä kohti Ruissaloa. Olen myöhässä, sillä aamuni venyi tämän odottamattoman sairastumistapahtuman vuoksi.

Syön Villa Marjaniemen tarjoaman aamupalan pikaisesti, ja sen jälkeen juoksen yläkertaan ja huoneeseen, mitä käytämme koulutukseen. Suuressa kartanossa on kylmä kuin Danten helvetissä. Minulla on villasukat jalassa, mutta palelen silti. Perkeleen talvi ja talven "ihana ihmemaa". Saisi loppua jo, saatana.

Tämä päivä on varattu perheprojekteille, mitä olemme tehneet omien perheenjäsentemme kanssa. Minä olin valinnut mieheni, mutta olimmeko saaneet koko projektia vietyä loppuun? No emme tietenkään. Oli minulla sentään jotain esittää.

Ensin kerromme projektistamme pienryhmässä ja sen jälkeen esitämme sen koko porukalle. Monilla on projekteissa mukana syviä tunteita, menetystä, tuskaa ja itkua. Kuunnellessamme tarinoita myös yleisö itkee välillä. Voimauttavassa valokuvassa sukelletaan syvissä vesissä.

Projektien läpi kuultaa myös voimaantuminen, lähentyminen ja toivo. Viimeistään tässä vaiheessa sen huomaa, miten tämä voimauttavan valokuvan menetelmä todella vaikuttaa ihmiseen. Eikä se ole pelkästään se valokuvaaminen ja valokuvan ottaminen, vaan nimenomaan se vuorovaikutus, mitä kuvaaja ja kuvattava käyvät keskenään. Juuri se tekee tästä menetelmästä niin voimakkaan ja vaikuttavan.

Nykyään tarjotaan ties mitä yksisarvishoitoa ja muuta huuhaajuttua, mikä "parantaa". Ja minä olen skeptikko. Uskon vasta sitten, kun itse näen ja koen. Ja voimauttavan valokuvan voimaan minä uskon! Olen itse nähnyt ja kokenut, miten voimakkaasti se vaikuttaa. Ei yksi valokuvaussessio mitään paranna, mutta pitkäaikainen työskentely ja toisen katsominen lempeällä ja voimauttavalla katseella voi tehdä ihmeitä. Tietenkin se tekee ihmeitä vain silloin, jos olet itse valmis vastaanottamaan sen! Eihän mikään terapiakaan auta, ellei itse ole valmis vastaanottamaan apua ja tekemään töitä sen eteen. Sama juttu voimauttavassa valokuvassa. Tällä menetelmällä voi tehdä ihmeitä!

Tämä pitkä ja tunteikas naamantai päättyy, paitsi ettei se pääty minun kohdallani. Se jatkuu. Kipaisen kiireesti kirjaston, kirjavarausten ja ennakkoäänestyksen kautta kotiin. Hyvä, että kirjastossa voi äänestää ennakkoon. Muuten olisi voinut äänestäminen jäädä välistä. Kotona nakkaan treenitavarat kassiin, nakkaan koiran autoon ja lähden kohti Lietoa ja Turun Murrea. Meillä on Kaunon kanssa vielä nose workia.

Olen niin väsynyt, että näen kaiken kahtena. Kaunoa ei kuitenkaan voisi vähemmän väsyttää! Hän loistaa purkkiradalla ja tekee meidän pienen porukkamme parhaimman suorituksen. Olen haljeta ylpeydestä. Meidän hieno hauvamme.

Kotona olen vasta yhdeksän jälkeen illalla. Otan saman tien nukkunapin ja painun pehkuihin. Huomenna on toinen pitkä päivä. Pakko jaksaa edes jotenkin.

Peuran lempeä katse

Tiistai. Herätyskellon soiminen tuottaa tuskaisen tunteen. En jaksaisi nousta, haluaisin jäädä köllimään kuorsaavan mieheni viereen. Missaan kuitenkin koulutuspäivän, jos nyt jään makoilemaan. Tänään meille esitellään meidän seuraava projektimme, joten minun on pakko olla paikalla.

Talvi ärsyttää. Kylmä ärsyttää. Liukkaus ärsyttää. Olen lähtenyt kiireessä ja unohtanut villasukat kotiin. Jäädyn aivan varmasti pystyyn koulutuspäivän aikana. Yritän kuitenkin unohtaa ärsytyksen ja muistaa elämän pienet hyvät asiat. Vaikka olen väsynyt, tässä päivässä on vielä varmasti jokin, mikä piristää. Ihan varmasti. Kun ajan Villa Marjaniemen pihaan, kuulen käpytikan nakuttavan puussa. Se piristää vähän, jostain oudosta syystä. Luonnolla on parantava voima.

Päivän aluksi käymme läpi jo viime vuoden puolella aloitetut projektit omista erilaisista puolistamme. Esittelemme ne pienryhmissä ja keskustelemme niistä. Jokaisella on omalta näyttävät kuvat ja projektit ovat hyvin erilaisia. Se juuri onkin tässä niin hienoa, että jokainen saa näyttää juuri ne puolensa, mitä itsestään löytää. Ei tarvitse esittää mitään. Eikä kaivaa niitä omia huonoja puoliaan. Juuri se vika suomalaisissa on. Meistä jokainen tarvitsisi hieman voimauttavan valokuvan lempeää ja hyväksyvää katsetta.

Löydä kuvasta käpytikka.

Päivään kuuluu myös luento voimauttavan valokuvan menetelmästä sekä tulevasta projektista työyhteisössä. Tätä menetelmää voi siis käyttää muuhunkin kuin yksilötyöhön. Sillä voi voimauttaa kokonaisia työyhteisöjä, ja vielä suhteellisen halvalla, kun ei tarvitse maksaa kaiken maailman konsulttien perimiä maksuja. Seuraavaksi meidän tehtävämme on tehdä juurikin se: Voimauttaa työtoverimme.

Ennen viimeistä keskustelua, eli työyhteisöprojektien suunnittelua parin kanssa, käyn pikaisesti ulkona tupakalla. Ruissalon metsän uumenista hyppää eteeni peura. Se seisoo ihan lähellä minua ja tuijottaa suoraan silmiini. En ole koskaan ollut näin lähellä elävää peuraa, villin (?) luonnon keskellä. Peura ei katso minua kysyvästi, vaikka sen mielessä todennäköisesti liikkuukin kysymys siitä, mikä hemmetin eläin on tuollainen pinkkitukkainen kahdella jalalla seisova otus, jonka suusta tulee savua. Katson peuraa suoraan silmiin, ja se katsoo minua takaisin lempeästi. Ihan kuin peura haluaisi sanoa minulle jotain.

Villa Marjaniemen ulko-ovi käy ja peura lähtee karkuun ääntä. Kurssikaverini tulee myös tupakalle. En ehtinyt saada peurasta valokuvaa, sillä jäin vain tuijottamaan sen lempeää katsetta. Kohtaaminen peuran kanssa kuitenkin pysähdytti minut. Tuo vaikuttavan ja ylvään eläimen katse syöpyi minuun. Saan hädin tuskin suunniteltua edes työyhteisöprojektiani, kun ajattelen vain tuota peuraa.

Lähtiessäni takaisin autolle yritän katsoa, näenkö peuraa enää. En näe. Sen on kadonnut metsän siimeksiin. Lähden kotiin toivoen, etten törmää siihen enää auton startattua. Peuran ja Toyotan kohtaamisesta todennäköisesti ei tulisi kovinkaan lempeä, kummallekaan osapuolelle.

Nuhanenäteetä ja Ice Agea

Kotona rojahdan sohvalle ja annan kuolan valua hetken suunpielestäni. Olen ansainnut hetken paikoillani. Tarvitsen hetken paikoillani. Räkäinen teini tulee yskimään sohvalle pelaten kännykkäpeliä. Menen tekemään hänelle Nuhanenän teetä, minkä olin ostanut eräästä teekaupasta. Keitän samalla itsellenikin kupposen. 

Laitan Ice Agen pyörimään. Hörpimme teetä ja nauraa röhötämme. Pitkien koulutuspäivien jälkeen tällainen aivoton viihde kera teekupin tekee terää. Ei tarvitse ajatella mitään.

Koulutuspäivät ovat herättäneet paljon tunteita ja olen saanut näiden päivien aikana paljon tärkeitä kohtaamisia. Minulla on paljon uutta ajateltavaa ja paljon uutta valmisteltavaa. Mutta tänään en valmistele mitään enkä ajattele enää mitään. Paitsi sitä, kehtaanko mennä nukkumaan ennen räkäistä teiniä vai onko se noloa.

Eläinkoulutuksen jedit ja sithit

Yö. Nukun kolmen unilääkkeen voimalla kuin pieni lapsi Mango hotellin pehmeällä sängyllä. Herään kesken kaiken siihen, kun naapurihuoneen ryhmä rämä tulee baarista takaisin hotelliin. Helvetinmoinen meteli, poppi huutaa ja ihmiset huutavat musiikin yli. Porukkaa on enemmänkin, sillä he käyvät hakkaamassa toistensa huoneiden oviin. Minä puolestani hakkaan seinää. En jaksa noustaja pukea vaatteita. Joku toinen jaksaa, ja käy karjaisemassa, että nyt ne turvat kiinni. Ihmiset yrittävät nukkua täällä. Kaivan korvatulppia, mutten löydä niitä. En pystyisi nukkumaan korvatulppien kanssa, mutta parempi olisi edes torkkua niiden kanssa kuin kärsiä tästä metelistä.

Huoneisiin on viisinumeroinen ovikoodi. Yhtäkkiä huoneeni ovi avautuu. Nostan unimaskia, missä lukee: "Queen of fucking everything". Makaan alastomana sängylläni. Minua tuijottaa kolme nuorta miestä leuat lattiassa. Väärä huone. He tuijottavat hetken aikaa, ja sulkevat oven. Miten helvetissä he ovat edes päässeet huoneeseeni? Vahingossa näppäilemällä oikean koodin? Päätän huomauttaa asiasta check-outin yhteydessä.

Näkymä hotellin edustalta.

Aamiainen on talon kellarissa. Kyllä, olen iloinen siitä, että huoneen halpaan hintaan kuuluu aamiainen. Aamiaisen laadusta taas kertoo se, että otin aamiaiseksi Elovena-pikapuuroa ja lasillisen mehua. Kyllä tämä tästä.

Menen takaisin huoneeseeni hakemaan tavarat. Alkaa olla jo kiire. Matkalla huomaan, että ryhmä rämä on rikkonut erään käytävän lampun. Käytävillä on myös kaljatölkkejä ja vessapaperia. Ihanaa, miten jotkut ihmiset osaavat ajatella aivoillaan. Huokaisen ja yritän muistaa, etten minäkään aina käyttäydy ihan niin fiksusti kuin toivoa voisi. Syytän ADHD:tä, vaikka ADHD on siihen täysin syytön.

Menen alakertaan respaan. Se on myös kellarissa. Ovi on lukossa eikä kukaan tule avaamaan. Menen aamiaissaliin, missä työskentelee nuori, anorektisen laiha tyttö keräten astioita. Sanon, että minun pitäisi kirjautua ulos, mutta kukaan ei ole respassa. "I don't speak Finnish". Okei, no sama selostus englanniksi. "I am Russian". Voi helvetti sentään! Sama selotus sitten venäjäksi! Nyt ymmärsi. Onneksi olen lukenut turhan filosofian maisterin tutkinnon pääaineena venäjä. Jotain hyötyä siitäkin, kun pystyy kommunikoimaan venäläisen aamiaistytön kanssa. "Pomo on jossain, tulee varmaan tunnin päästä". Mutta enhän minä voi tuntia odottaa! Minulla alkaa koulutus vajaan puolen tunnin päästä. "No, sitten vain lähdet". Aha. Selvä se sitten. Spasibo i do svidanija.

Yöllisestä tapaamisesta ja oven avaamisesta jäi nyt huomauttamatta, mutta samapa tuo. En varmaankaan tule enää tähän hotelliin uudestaan. Olen aivan liian kermaperse.

Tällä kertaa olen ajoissa. Tampereen yliopiston päärakennus on tyhjä näin lauantain kunniaksi. Vain muutama muu meidän lisäksi. Raahaudun toiseen kerrokseen kuulemaan tämän päivän sanaa eläinten kouluttamisen historiasta. Historiaa pitää ymmärtää, jotta osaisi välttää muiden tekemiä virheitä ja toimia itse toisin. Tämä on minun filosofiani historian tärkeydestä. Ja tässä vaiheessa haluan muistuttaa, että pidän oikeasti historiasta! Olen aidosti kiinnostunut siitä ja todellakin pidän sitä tärkeänä oppiaineena. Kaikki eivät ole kanssani samaa mieltä, mutta senkus ovat eri mieltä. Mielipiteet ovat mielipiteitä, eivät faktoja.

Tampereen yliopiston päärakennuksen aula.

Aloitamme tutustumalla behaviorismin suurimpiin nimiin. Nämä on käyty jo lukiossa. Tai sitten kasvatustieteiden perusopinnoissa. Tai sitten psykologian perusopinnoissa. En muista, missä, mutta ihan sama. Tiedän kyllä, kuka oli John B. Watson ja mitä hän teki. Ja tiedän kyllä senkin, kuka oli B. F. Skinner ja mitä hän teki. Olenko samaa mieltä heidän kanssaan ihan kaikesta, on eri asia, mutta tunnen heidän työnsä. En myöskään ole itse behavioristi enkä itse asiassa tiedä, mihin tieteelliseen koulukuntaan varsinaisesti kuuluisin, joten olen tieteellinen sekasikiö. Behaviorismissa on paljon hyviä pointteja, mutta mielestäni se on varsin vajaavainen ja suppeakatseinen. Sydämessäni alkaa kyteä pelko, että meistä yritetään tehdä behavioristeja tämän koulutuksen aikana. Toivon, että pelkoni osoittautuu vääräksi.

Behaviorismiin kuuluu nimenomaan positiivinen koulutusmenetelmä, mihin minäkin uskon. Valitettavasti läheskään kaikki eivät eläinten kouluttamisessa usko positiivisuuteen, vaan rankaisulla opettamiseen. Keskustelemme asiasta pitkään, ja puhumme eläinten koulutuksen pimeästä puolesta. Koska meistä tulee positiivisin metodein kouluttavia ihmisiä, me olemme eläinkoulutuksen jedi-ritareita. Ne muut, ne tyhmät ihmiset, ovat eläinkoulutuksen sithejä.

Pitkän behaviorismipätkän jälkeen tulee lounastauko. Vaikka päärakennus näyttääkin tyhjältä, on ainoaan avoinna olevaan lounaspaikkaan jono yhtä pitkä kuin nälkävuosi. Mistä hemmetistä kaikki nämä ihmiset ovat tähän jonoon tulleet? Eivät ole edes meidän opiskelijoita! Minulla on Salen keltaisessa muovikassissa pullo cokista, eiliset sipsien jämät sekä kolmioleipä. Se saa luvan kelvata. Minulla on koulutuspäivän jälkeen puolitoista tuntia aikaa hortoilla Tampereen rautatieasemalla ennen kuin junani lähtee Turkuun. Ehdin sinä aikana käydä jossain syömässä jotain pientä.

Ravitsevan kolmioleivän ja kahden tupakan jälkeen olen valmis jatkamaan opiskelua. Seuraavana aiheena evoluutio. Silmäni pyörähtävät taaksepäin niin, että pelkät valkuaiset näkyvät. Ei oikeasti voi olla totta! Evoluutiota?!?! Olenko minä oikeasti tullut Tampereelle asti kuuntelemaan luentoa aiheesta, mitä olen opiskellut koko syksyn Turussa? Ihan kiinnostavaa luentoa oli seurata, ei siinä mitään. Mutta luennon aikana minulle ei tullut tasan mitään uutta tietoa.

Luennoitsija vaihtuu, ja aihekin. Puhumme psykologisten ja elämän ongelmien kymmenjärjestelmästä. Täysin uusi aihe! En ole ikinä kuullutkaan tästä. Syy, miksen ole kuullut, on se, että järjestelmän kehittänyt henkilö, meidän luennotsijamme, ei ole vielä julkaissut aiheesta yhtään artikkelia. Hän on kyllä käynyt esittelemässä sitä kansainvälisissä konferensseissa, mutta varsinaisia julkaisuja ei vielä ole olemassa. Siksi en ole ikinä kuullutkaan tästä mitään. Huokaisen helpotuksesta. Vihdoinkin jotain aivan täysin uutta!

Tympeää, että saan näin vähän uutta informaatiota mistään. Alan pohtia, mistä se johtuu. Todennäköisesti siitä, että olen opiskellut liikaa. Ja liian samankaltaisia aloja. Minun pitäisi vaihtaa kokonaan alaa, jotta saisin täysin uusia asioita opittavaksi, esim. oikeustieteeseen. Opiskelen sellaisia tieteenaloja, mitkä ovat kaikki liian liki toisiaan, joten siksi kaikilla kursseilla toistuvat jatkuvasti samat asiat. Siksi en opi mitään varsinaisesti uutta asiaa. Pitäisikö sittenkin vaihtaa opiskelupaikkaa sinne luonnontieteisiin?

Kahvitauko. Käyn ostamassa pussikaakaon ja menen tupakalle. Kuuma pahvikuppi polttaa sormiani ja kaakao maistuu teolliselle. Minua alkaa vituttaa, koska kaakao on pahaa ja olen saanut tänään liian vähän uutta asiaa. Onneksi minulla on suklaata käsilaukussa.

Tauon jälkeen on parityöskentely englanninkielisten artikkelien pohjalta. Minulla ei ole paria, sillä vierustoverini ei ole tänään paikalla. Menen kolmanneksi. Teksti on helppo, mutta huomaan, että taidan olla ainoa, joka on sitä mieltä. Muut lukevat tekstiä sanakirjojen kanssa ja joudun odottamaan pitkän aikaa, että muut ovat valmiita. Teksti ei ole siltikään auennut kaikille. Muistutan itseäni siitä, että kaikki eivät ole tottuneet lukemaan tieteellisiä tekstejä noin ylipäätänsäkään, saatika vieraalla kielellä.

Viimeisen tauon aikana menemme pienellä porukalla tupakalle. Ovet ovat sinä aikana menneet lukkoon. Luojan kiitos, eräs ohitse kävelevä henkilö tulee avaamaan ovet. Alkoi tulla jo kylmä. Minulta oli kännykkäkin jäänyt yläkertaan, joten olisin saanut odottaa ihan kivan tovin alakerrassa, kovassa pakkasessa.

Kun pääsen pakkasesta sisään, koulutuspäivä jatkuu. Vieläkin. Loppupäivän aiheena on käyttäytymisanalyysi ja käyttäytymisen ja oppimisen mittaaminen. Koska käyttäytymisanalyysi ei ole minulle mikään todella tuttu asia (ei taida olla Suomessa monelle muullekaan), saan jotain uuttakin näkökulmaa. Lopulta pääsemme myös siihen, miten käyttäytymisanalyysia sovelletaan eläinten kouluttamiseen. Tätähän voi siis soveltaa myös ihmisiin, esim. työyhteisöihin, mutta enhän minä sitä ole täällä opiskelemassa, vaan nimenomaan sitä eläinten kouluttamisen puolta. Ihmisiä minä olen kouluttanut elämässäni jo ihan tarpeeksi.

Päivän päätteeksi ostan kaksi käyttäytymisanalyysista kertovaa kirjaa, kuten ostavat kaikki muutkin opiskeluryhmässäni olevat. Saan vähän lukemista pitkää (?) junamatkaa varten. Olen väsynyt ja haluan kotiin, oman mieheni kainaloon ja rapsuttamaan omaa, rakasta hauvaani. Seuraavaan lähipäivään on kuukausi, ja tänä aikana minun pitäisi tehdä etätehtävä ja hommata opintoihin kuuluva oppikirja. Mutta ennen kuin teen yhtään mitään, annan hieman aikaa parisuhteelleni ja koiralleni. Ja ennen kaikkea itselleni.

Liian vähän suklaata - Jorma otsassa koulutuksessa

Säpsähdän, kun herätyskello pärähtää kuudelta. En herää, sillä olen ollut hereillä kahdesta asti. En vain ole saanut unta. Epänormaali herätysaika stressaa, ja ajattelen vain koko ajan sitä, milloin herätyskello soi.

Olen laittanut vaatteet illalla valmiiksi ja pakannut tavarani tyttäreltäni varastettuun mustaan Hello Kitty-reppuun. Puen nopeasti, ruokin Kaunon ja soitan taksin. Minulla on kiire rautatieasemalle. En ehdi syödä aamiaista, mutta ostan rautatieasemalta täytetyn patongin, missä on outo täyte. Se on joku avokado-nyhtökaura-tuoksuherne-ruusunnuppu-kuusenkäpy-patonki. Tungen sen kassiini ja hyppään junaan. Junan määränpää on Tampere. Tänään on käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajakoulutuksen ensimmäinen päivä.

Luen junassa ne kaksi artikkelia, mitkä minun olisi pitänyt lukea jo ennen ensimmäistä päivää. En ole jaksanut enkä ehtinyt, sillä minulla on ollut liian kiire nollata pää ja lomailla. Onneksi tässä on kaksi tuntia hyvää lukuaikaa. Olen niin väsynyt, etten ymmärrä selkeästä englanninkielisestä tekstistä mitään. Laitan tekstit pois ja suljen silmäni. En nukahda, mutta jos saisin edes vähän lepuutettua ylikierroksilla käyviä aivojani.

Tampereen yliopiston päärakennus on ihan lähellä rautatieasemaa. Mutta missä suunnassa? Navigaattorin mukaan kävelymatkaa on 10 minuuttia. Juna tulee hyvissä ajoin ja minulla on 25 minuuttia aikaa kävellä. Katson navigaattorista kävelyohjeet.

Olen kävellyt hetken jäätävässä pakkasessa ja ihmettelen, miksen ole jo perillä. Katson navigaattoria: Se käskee minun kiertää ympyrää. Olen tuhlannut 20 minuuttia tähän! Tekee mieli heittää navigaattori seinään. Luovutan, ja etsin taksin. Olen kävellyt niin kauas, että ajomatka yliopistolle kestää jo jonkun aikaa. Myöhästyn, mutta menetin vain sen, että pari koulutukseen kuuluvaa sihteerikköä oli esitellyt itsensä.

Meille esitellään Moodlea ja sen toimintaa. Voi luoja sentään! Sen jälkeen jokainen kouluttaja esittelee itsensä, erittäin monisanaisesti, ja sitten vielä käydään tarkemmin läpi koulutus. Se sama koulutusesittely, minkä me olimme saaneet. Olisimme osanneet kyllä lukea. Sitten on jokaisen vuoro esitellä itsensä. Meitä on 23, ja jokainen haluaa puhua pitkään entisistä eläimistään ja suhteestaan eläimiin. Kello käy. Olemme puoli tuntia aikataulusta jäljessä siinä vaiheessa, kun viimeinen henkilö on esitellyt itsensä.

Kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa jotain kautta. Monet ovat olleet samoissa koulutuksissa, jotkut tekevät yhteistyötä toistensa kanssa ja tietenkin ovat myös Facebookissa kavereita keskenään. Minä en tunne ketään. Olen myös ainoa Turusta. Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Kaikilla muilla on ollut lapsesta asti eläimiä ja melkein kaikki ovat maatilalta kotoisin. Paitsi minä. Minusta tuntuu, että minä erotun kuin näätä riikinkukkolaumassa.

Kun, vihdoin ja viimein, pääsemme päivän varsinaiseen koulutusasiaan, olemme todella paljon aikataulusta myöhässä ja minulla on komean kokoinen elin otsassa kaikesta väsymyksestä ja turhautumisestakin. Minulla on olo, että koko päivä on mennyt harakoille, ja minua vituttaa. Koulutus on käyttäytymisanalyysin esittelyä. Yksinkertaista maalaisjärkiasiaa muotoiltuna mahdollisimman vaikeaan muotoon. Olen oppinut kaiken tämän jo evoluutiopsykologiassa. Kaiken huipuksi kouluttaja kertoo jatkuvasti omista eläimistään. Voisi olla muuten ihan mielenkiintoista, mutta päivästä on mennyt iso osa jo ihan turhaan jäkättämiseen. Minun mielestäni voisimme mennä jo asiaan.

Päivän lopuksi katsomme järkyttävän pitkän videon. Mielestäni olisimme voineet jättää sen katsomatta ja sen olisi voinut laittaa vaikka Moodleen katsottavaksi. Videossa näytetään, miten hevosta koulutetaan. Se on erittäin selkeä ja hyvä video, ei siinä mitään. Siinä videossa olivat päivän ensimmäiset "oikeat asiat". Mikä minua ketutti, oli se, että päivä venyi todella paljon yli aikataulun siksi, että katsoimme videon loppuun yliopistolla emmekä itseksemme.

Olen aika lailla jorma otsassa, kun painun ulos soittamaan taksia. Minulla on hotellihuone Mango hotellissa, ja en edes yritä löytää sitä navigaattorin kanssa enää. Soitan suosiolla taksille saman tien.

Taksikuski löpisee vaaleista. Minä en ole vielä edes päättänyt, ketä äänestän. Mutta sen verran olen päättänyt, että kreationistia minä en äänestä, ihan vain periaatteesta.

Auto kääntyy outoon suuntaan. Suuria autokauppoja, tehdasaluetta... Missä helvetissä minä oikein olen? Sitten näen kaikkien suurten rakennusten keskellä pienen valkoisen talon. Aha. Tuossa on sitten hotellini. Kieltämättä olen hieman pettynyt, vaikken viiden tähden hotellia odottanutkaan saavani kuudellakympillä yö.

Saan huoneeni kortin ja raahaudun ylös. Huone yllättää siisteydellään ja sisustuksellaan. Minulle tulee olo, että olen itämainen prinsessa. Heitän Hello Kitty-repun nurkkaan ja lähden läheiseen Saleen. Mätän ostoskorin täyteen kaikkea epäterveellistä. Minulla on ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan ilta ihan vain itselleni! Aion istua hotellihuoneeni sängyllä, katsoa telkkaria ja mättää suuhuni kaikkea mahdollisimman kaloripitoista.

Oloni alkaa parantua, ja kun pääsen takaisin hotellihuoneeseen, vitutus on hävinnyt jo oikeastaan kokonaan. Ehkä se vitutus johtui vain väsymyksestä. Tai suklaan puutteesta. Tai jostain. En tiedä. Huomenna on uusi päivä, ja erittäin suurella todennäköisyydellä myös parempi päivä. Ainakaan minun ei tarvitse herätä kuudelta.

ADHD = Rikollinen. Vai?

Kirjoitan tätä sinulle, neuronormaali äiti, joilla on neuronormaaleja lapsia. Olen nimittäin saanut kuulla valitettavan monta kertaa eri vertaistukiryhmistä, että sinä, neuronormaali äiti, olet sanonut omille neuronormaaleille lapsillesi, etteivät he saa leikkiä sellaisten lasten kanssa, kenellä on ADHD. Syyksi omille neuronormaaleille lapsillesi olet sanonut, että tämä ADHD-lapsi on hullu, rikollinen, sairas tai olet jopa jättänyt kokonaan selittämättä, miksei hänen kanssaan saa leikkiä.

Tiedätkö sinä, neuronormaali äiti, mikä ADHD on? Omille lapsillesi ainakin väität tietäväsi hyvinkin tarkkaan. Oletko nyt aivan varma siitä, että olet toiminut eettisesti oikein? Oletko ajatellut sitä, millaisen kuvan juuri sinä, neuronormaali äiti, annat lapsillesi ihmisten erilaisuudesta? Fakta on kuitenkin se, että me kaikki olemme erilaisia. Myös ne sinun neuronormaalit lapsesi ovat kaikki keskenään erilaisia. Mitä sinä, neuronormaali äiti, opetat näillä ukaaseillasi näille neuronormaaleille lapsillesi?

Minulla on ADHD. Olenko minä siis automaattisesti rikollinen sen vuoksi? Minulla on tasan yksi ylinopeussakko, ja se on ainoa rike, mikä minun rikosrekisteristäni löytyy. Veikkaanpa, että niitä ylinopeussakkoja löytyy ihan neuronormaaleiltakin ihmisiltä, eikä pelkästään ADHD-aikuisilta. Miehelläni on ADD, ja hänellä ei ole edes tätä ylinopeussakkoa. Minun tyttärelläni on ADHD. Pitäisikö minun nyt soittaa poliisille, että laittavat teinin ihan vain varmuuden vuoksi jo nyt nuorten rangaistuslaitokseen, koska hän kuitenkin tulee joskus tulevaisuudessa tekemään rikoksia, koska ADHD-oireiset ovat kaikki rikollisia?

Lainatakseni, jälleen kerran, hyvin viisasta miestä, professori Simo Vehmasta: Sairaus on hetkellinen tila, mikä paranee. Esim. flunssa on sairaus. ADHD on pysyvä tila, mikä ei parane. ADHD-oireinen ihminen ei siis ole sairas. Ellei hänellä sitten satu olemaan päällä flunssaa tai vatsatautia. Silloin myös ADHD-oireinen ihminen on sairas! Mutta kaikki me joskus olemme sairaita. Myös ne sinun neuronormaalit lapsesi ovat taatusti joskus olleet sairaina.

Koska ADHD ei ole sairaus, se ei tartu. Sinun neuronormaalit lapsesi ovat turvassa ADHD:lta, kuten olet sinäkin, neuronormaali äiti. Voit siis rauhassa antaa neuronormaalien lastesi leikkiä ADHD-lasten kanssa ilman, että he "sairastuvat".

Mikä sitten on ADHD, ellei se ole sairaus eikä merkki rikollisuudesta? Se on tarkkaavaisuushäiriö. Se siis käytännössä tarkoittaa sitä, että oireinen ei pysty keskittymään samalla tavalla kuin neuronormaali ihminen. Tässä kaikki! Se sinun kovasti pelkäämäsi ADHD vaikuttaa vain tarkkaavaisuuteen.

Entäs se paljon puhuttu ylivilkkaus? Toki se kuuluu myös oireistoon, mutta ei läheskään kaikille. ADHD:sta on olemassa myös "alivilkas" versio, eli ADD. ADD-oireiset ovat pikemminkin hidastetussa elokuvassa liikkuvia ihmisiä, ja kaukana ylivilkkaasta.

Huonokäytöksisyys on usein yhdistetty ADHD-oireisiin lapsiin. Väitän, että tämä johtuu siitä, että Suomessa lasten kuuluu istua hiljaa paikoillaan, ja jos lapsi käyttäytyy muulla tavoin, hän on huonokäytöksinen. Minä tunnen valtavan määrän ADHD-lasten vanhempia, ja minä tiedän sataprosenttisen varmasti, että nämä ADHD-lapset on kasvatettu paremmin kuin ne sinun neuronormaalit lapsesi. Juurikin siksi, etteivät vanhemmat saisi jatkuvia syytteitä huonosta kasvatuksesta, koska lapsi ei välttämättä pysy hiljaa paikoillaan koko aikaa ja puhuu.

Annan käytännön esimerkin. Menin käymään ystäväni luona. Hänen ADHD-poikansa 11-vuotias luokkakaveri oli käymässä heillä. Tämä 11-vuotias kaveri, myöskin ADHD-oireinen poika, tuli luokseni, automaattisesti, ojensi kätensä, ja sanoi: "Hei, olen Matti Meikäläinen". En ole ikinä, siis EN IKINÄ, nähnyt KENENKÄÄN, ja korostan, KENENKÄÄN neuronormaalin 11-vuotiaan pojan tekevän näin. EN KENENKÄÄN! Mutta tämä 11-vuotias ADHD-poika tuli luokseni, ojensi kätensä, esitteli itsensä ja tervehti, kuten kohteliaan nuoren miehen kuuluu. Milloin sinun neuronormaalit lapsesi ovat viimeksi tehneet näin? Vai oletko edes opettanut heille, että näinkin voi toimia?

Seuraavaksi, kun sinä, neuronormaali äiti, kiellät lastasi leikkimästä ADHD-lapsen kanssa, mieti tarkkaan. Teollasi vahingoitat ennen kaikkea omaa neuronormaalia lastasi. Lapset eivät ole rasisteja ja lapset ovat halukkaita ymmärtämään. Rasismi ja ymmärtämättömyys tulevat vanhemmilta.

Ja muista myös se, että edes omat lapsesi eivät ole turvassa vammaisuudelta! Siihen ei tarvita kuin yksi tarpeeksi kova isku päähän, mikä voi tulla täysin vahingossa. Mitä sanot sen jälkeen, kun neuronormaali lapsesi todetaankin aivovammaiseksi? Muuttuuko hän aivovamman myötä huonoksi lapseksi? Lakkaatko rakastamasta häntä? Mieti tätä seuraavaksi, kun kiellät neuronormaalia lastasi leikkimästä hieman erilaisen koulukaverin kanssa.

Kuulumisia kirsukoulusta

Tänään oli sekä äidillä että Kaunolla jännittävä päivä. Aloitimme "kirsukoulun", eli nose workin. Tavoitteena on oppia tunnistamaan ensimmäinen haju, eukalyptus, ja oppia ilmoittamaan se. Tai merkkaamaan se. Tai mitä termiä siitä ikinä käytetäänkään, kun koira kertoo ohjaajalle, että tässä kohti dunkkaa sellaiselle kuin pitää.

Ensimmäisen kerran tavoitteena oli opettaa koiralle se, että puisella radalla olevassa pienessä lasipurkissa on haju, ja että juuri tuohon lasipurkkiin ja juuri tuohon hajuun nyt sitten pitäisi suunnata se mielenkiinto ja se kirsu. Koirat tulivat yksi kerrallaan radalle haistelemaan samalla, kun muut koirat odottivat autossa.

Turun murren halli oli Kaunolle entuudestaan tuttu. Hän ajatteli, että nyt sitten rally-tokoillaan, kun kerran täällä ollaan. Ensimmäinen kierros meni siihen, kun meidän villahoususankarimme yritti kaikin maailman rally-tokosta opituin kevätjuhlaliikkein saada namia pomppimalla puisen radan päällä. Kyllä se kirsu sinne lasipurkkiinkin meni, mutta Kauno ei selkeästikään ollut ihan varma, mikä tässä nyt on se homman nimi, kun aikaisemmin tässä samassa hallissa on sitä namia saanut nimenomaan siitä rally-tokosta.

Toisella kierroksella viereisen hallin koirakkoporukka vaihtui. Eteisessä oli jumalaton ryysis ja koirat haukkuivat. Meidän valpas vahtikoira seisoi lasipurkin takana tarkkana kuin porkkana, jos vaikka joku niistä naapurihallin koirista sattuisikin eksymään hänen purkilleen. Ei eksynyt, mutta se kierros meni hieman harakoille. Kauno selkeästi kyllä ymmärsi jo toisen kierroksen aikana, että täällä ei olla nyt ralleilemassa, vaan purkkeilemassa, ja nyt haistellaan eikä pyöritä. Ulkopuoliset häiriötekijät vain häiritsivät meidän villahoususankarimme suoritusta.

Kolmas ja tällä erää viimeinen kierros menikin sitten erinomaisesti, Kaunolla alkoi kunnon nuuskumoottori käydä, ja minä sain naksutella sormet verillä naksutinta. Ja namipalkkaa ropisi niin, että rutina kävi! Edes purkin paikan vaihtaminen toiseen reikään puisella radalla ei saanut meidän tarkkaa kirsukansalaista häiriintymään, vaan hän kyllä löysi purkin uudelleen toisesta paikasta. Ja taas ropisi namipalkka!

Kotiinviemisiksi saimme pullollisen eukalyptusta sekä kolme lasipurkkia, joiden kanssa me saamme harjoitella kotona.

Innokas kirsukoululainen lähdössä kirsukouluun.

Nose work on laji, missä ei tule hiki. Ei koiralle eikä ohjaajalle. Se ei vaadi minkäänlaisia kärrynpyöriä, loikkimisia eikä sirkustemppuja muutenkaan, joten se sopii jokaiselle koiralle. Myös sellaisille, joilla alkavat paikat krempata iän myötä. Se on rauhallista eikä siinä myöskään törmää toisiin koiriin, koska koirat tulevat yksitellen, vuoron perään radalle. Ja koira saa tehdä sitä, mikä on sille kaikkein luontaisinta, eli haistella! Käyttää kirsuaan ja hajuaistiaan.

Kaunoa taisi tänään puraista nuuskukärpänen. Ehkä vähän äitiäkin, kun näki kolmannella kierroksella, miten innoissaan meidän pieni villahoususankarimme oli. Odotamme innolla ensi viikkoa ja uusia purkkihaasteita!

Pehmeä lasku kevääseen

Viimeinen päivä joululomaa tältä erää. Huomenna on paluu arkeen, luentosalin penkkejä kuluttamaan.

Paluu ei ole mitenkään hirvittävän kova, vaan suhteellisen pehmeä. Vilkaisu kalenteriin kertoo sen, että saan nauttia suhteellisen rennoista viikoista tässä tammikuun ajan. Huomenna alkaa nimittäin vain yksi kurssi, evoluutiobiologia. Lisäksi minulla jatkuu viime vuoden puolella alkanut improvisaatio-kurssi, mikä nyt ei sinänsä ole mitään luennoilla istumista ja muistiinpanojen kirjoittamista, vaan nimenomaan tekemistä ja improvisaatiota itseään.

Myöhemmin tammikuussa minulla on johdantoluento Asklepios-kokonaisuuden kolmanteen kurssiin, mutta koska kurssi suoritetaan itsenäisesti, siitä ei ole odotettavissa enempää luentoja kuin vain tuo yksi johdantoluento.

Toki minulla on sitten voimauttavasta valokuvasta kaksi lähipäivää ja Tampereellakin pitäisi käydä kahdella lähipäivällä, kun käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttajakoulutus alkaa siellä, mutta Turun yliopistolla minun ei juurikaan tarvitse ravata. Luentoja on tammikuun ajan vain tuon yhden evoluutiobiologian kurssin verran. Seuraava luentokurssi alkaa vasta helmikuussa.

Ihana pehmeä lasku tähän kevääseen! Ihanan vähän kursseja! Ihanan vähän ravattavaa! Ei tarvitse olla tukka putkella joka päivä menossa, vaan saan ehkä jossain vaiheessa hieman sitä lepoa ja omaa aikaakin.

Ehkä minä, vihdoin ja viimein, pääsen aloittamaan niitä psykologian aineopintoja, ja myös gradutyötä. Minun piti aloittaa sitä joululomalla, mutta käytin joululoman niin tehokkaasti hyödykseni, etten ole tehnyt sinä aikana tasan mitään opintojeni eteen. En ole edes ajatellut niitä! Tai no, ehkä olen vähän ajatellut, mutta en ole tehnyt yhtään mitään. Ja se on minulta paljon.

Olen valmistautunut kevääseen! Kevyt kevät saa siis puolestani tulla. Minä olen valmis.

Kivuliasta rentoutumista ja Salmisen Masaa

Perjantai-ilta. Istun loppuunmyydyn konserttitalon ylätasanteella, vanhalla tutulla paikallani. Korvissani kumisee Matti Salmisen bassoääni, joka laulaa epätoivoisesta äidistä, joka ei saa lastaan nukkumaan. Teini halusi lähteä mummolaan ja mieheni on kotona sairastamassa, joten olen tullut konserttiin yksin. Yksinäisyys tässä loppuunmyydyssä tilaisuudessa ei haittaa minua. Olen vakaasti päättänyt käyttää tämän kaksituntisen hyödykseni ja rentoutua.

Yritän sulkea silmät ja keskittyä musiikkiin. Aivoni alkaavat laukata kuin villihevoslauma. Minun on pakko avata silmäni, koska valtavasta ajatuksenvirrasta tulee epämukava, ja fyysisesti jopa hieman kivulias olo. Yritän keskittyä jatkuvasti liikkuvaan orkesteriin ja laulajaan.

Pitämällä silmät auki aivoni eivät laukkaa yhtä pahasti, mutta ne laukkaavat silti. En pysy yhdessä ajatuksessa kovinkaan monta nanosekuntia, kun seuraava ajatus tulee jo. Jatkuva erilaisten ajatusten virta. Kymmeneen sekuntiin mahtuu tuhat eri ajatusta. Tällaista on ADHD-aikuisen päässä.

Salminen jatkaa lauluaan ja orkesteri soittoaan. Alan jo kyllästyä itseeni ja siihen, että pysty mitenkään lopettamaan tätä ajatusten järkyttävää virtaa. Olen kyllä ottanut Concertan, mutta siitä on sen verran aikaa, että paras vaikutus alkaa loppua. Turhaudun itseeni aivan täysin ja siihen, että pysty rauhoittumaan. En edes näin rauhallisessa ja rentouttavassa tapahtumassa kuin klassisessa konsertissa.

Rentoutushetket, mitä pidetään aina silloin tällöin osana esim. vertaistukiryhmiä, ovat minulle aivan hirveitä tapahtumia. En pysty pitämään silmiäni kiinni ilman, että se aiheuttaa minulle epämukavan olon. En pysy paikoillani. Ajatukset alkavat laukata sellaista vauhtia, ettei edes luotijuna pysyisi perässä. En voi rentoutua käskystä. En näemmä edes omasta käskystäni. Aivoni eivät pysähdy eivätkä ne anna minun olla rauhassa. Suutun itselleni. EI SITTEN, PERKELE! Laukatkaa, saatana. Ihan sama. En olisi halunnutkaan rentoutua. Stressaantuneena on paljon mukavampi olla. Helvetin kuusitoista.

Paitsi etten minä ole juuri nyt stressaantunut. Minulla ei ole aikatauluja, ei tekemistä, ei kiirettä, ei menoja. Ainoa asia, mikä juoksee ja ravaa pysähtymättä, on pääni värikäs sisältö. Minun ruumiini istuu tässä tuolissa, jopa suhteellisen paikoillaan. Mitä nyt nilkat pyörivät, muttei sitä kukaan huomaa.

Ymmärrän vihdoin, etten pysty ikinä olemaan siinä mielessä rento, että saisin aivoni pysäytettyä edes hetkeksi. Se ei tule onnistumaan. Minulla on ADHD ja tavalliset rentoutuskeinot eivät tehoa minuun. Ehkä joihinkin ADHD-oireisiin tehoavat, mutta eivät minuun. Mekin olemme yksilöitä. Tämä konsertti ON rentouttava, vaikkei se saakaan aivojani hiljaiseksi. Ehkä annan aivojeni vain mennä tämän musiikin mukana. Ehkä en edes yritä hiljentää ajatuksiani. Ehkä keksin jonkun ihan mahtavan idean tämän konsertin aikana, kun annan tuhansien ajatusteni vain lentää ja mennä omia menojaan.