Juhlintaa esseiden äärellä

Tänään tulee kuluneeksi tasan 37 vuotta siitä, kun synnyin. Juhlan paikka, eikös? Ja tietenkin minä juhlin omaa syntymääni! Miten teen sen? Parhaalla mahdollisella tavalla, tietenkin, eli kirjoitan esseetä.

Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuus sisältää viisi kurssia, mistä neljä suoritetaan esseinä ja yksi tenttinä. Tentti on suoritettu jo, arvosana tosin vielä on saamatta. Oppiminen ja koulusuoriutuminen-kurssin esseen palautin tänään pienen hiomisen jälkeen Moodlen palautuslaatikkoon. Seuraavaksi on vuorossa essee lasten ja nuorten hyvinvoinnin sosiaaliset ulottuvuudet-kurssista. Edessäni on 15 sivun mittaisen kuivan ja tieteellisen tekstin tuottamisen tuska.

Esseen aiheena on nuorten syrjäytyminen ja ulkopuolisuus. Aihe ei ole vaikea eikä edes vieras, joten siitä pitäisi olla helppo kirjoittaa. Nyt vain jokin tökkii juuri tänään. Ehkä se johtuu siitä, että on syntymäpäiväni. Toisaalta, eipä minulla muutakaan tekemistä ole juuri nyt tällä hetkellä. Voisin viettää aikani katsoen telkkaria, mikä taas ei ole laisinkaan tuottavaa, vaan päinvastoin puuduttavaa tekemistä.

Tai sitten se johtuu siitä, että olkapäälläni istuu taas itsekritiikin musta piru. Se ilkkuu ja pilkkaa, miten en osaa kirjoittaa yhtään mitään, ja tästäkin esseestä on tulossa ihan surkea, kuten kaikista niistä muistakin esseistä, mistä olen saanut arvosanaksi vitosen (mikä on yliopistomaailman paras arvosana). En osaa kuitenkaan ja olen ihan huono. Muut ovat parempia, vain minä olen huono. Yritän huutaa sille pirulle, että pitäisi turpansa kiinni, mutta aina se kuitenkin löytää tiensä tuohon olkapäälleni, enkä oikein tiedä, miten saisin sen häädettyä lopullisesti siitä pois. Ehkä pitäisi vetää olkapäähän kunnon kerros liukuvoidetta, ettei se pysyisi siinä istumassa.

Tai sitten vain koen huonoa omatuntoa siitä, että olen ollut viime aikoina kovin vähän läsnä. Olen antanut vapaa-aikani esseille ja tenteille sen sijaan, että olisin antanut sitä sulhaselleni, koiralleni ja tyttärelleni. Ja vaikka kuinka vannon, että sitä vapaa-aikaa kyllä tulee sen jälkeen, kun olen saanut nämä esseet alta pois, niin ei sitä tule kuitenkaan: Minä keksin kyllä jonkun toisen opiskeluprojektin, mikä vie aivan yhtä paljon ajastani kuin mitä tämä vie. Eivät opinnot tästä maailmasta lopu! Enkä minäkään näköjään osaa lopettaa opiskelua.

Olen saanut jo kirjoitettua yhden kokonaisen kappaleen maahanmuuttajataustaisten nuorten syrjäytymisestä ja sen ehkäisystä. Se ei ole esseen ensimmäinen kappale, mutta aloitin siitä, koska lähdeaineisto oli suoraan nenäni edessä ja aihe oli muutenkin helppo. Olen aloittanut kappaletta siitä, millainen nuori on syrjäytynyt nuori. Siinäkin on puoliväli jo ylitetty. Ja olen tosiaan aloittanut koko esseen kirjoittamisen ja lähdeaineistoon tutustumisen vasta tänään. Aikaa ei ole tuhottomasti, sillä essee pitää olla palautettuna viimeistään 28.11. Sen jälkeen palautus ei ole enää mahdollista. Siihen on vielä neljä viikkoa aikaa, ja käytin edellisen esseen kirjoittamiseen aikaa pari päivää ja hiomiseen muutaman tunnin. Silti minusta tuntuu, että aika loppuu kesken, en ehdi saada esseetä valmiiksi ja ties mitä kaikkea vielä. Ellen nyt jatka kirjoittamista edes vähän, aivoni muistuttavat minua kirjoitusprosessista koko ajan, asia vaivaa minua enkä saa ajatuksiltani rauhaa. Olen aivan satavarma siitä, että kaikki tämä on ADHD:n syytä. Jos olisin nentti, minulla ei välttämättä olisi tällaisia pakkoajatuksia esseiden kirjoituksen ja niiden loppuunsaattamisen suhteen. Tai sitten minulta puuttuu OCD-diagnoosi… En ole aivan varma, kummin päin tämä asia nyt oikeastaan menee.

Ehkä nyt voisin kuitenkin sen verran irrottautua tästä esseestä, että käyn hakemassa palasen Naantalin aurinkoisesta hakemaani mansikkakakkua, rapsutan koiraa oikein antaumuksella ja käyn antamassa sulhaselleni suukon poskelle. Olen ansainnut sen kakkupalan, ja muut ovat ansainneet minun huomioni.

Nomen est omen

Tyhjä koirapuisto. Vain minä, sulhaseni (voi luoja, mikä kamala sana, vaikka mies onkin ihana) ja Kauno. Katuvalot luovat valoa lehdettömien puiden oksille, ja saavat ne näyttämään pelottavilta pimeässä illassa. Halloween-tunnelmaa parhaimmillaan.

Nautin viileästä tuulesta ja rapisevista lehdistä kenkieni alla. Olen tänään ensimmäistä kertaa kunnolla ulkona. Päivän muut lenkit hoiti sulhaseni, sillä minulla oli muuta tekemistä: Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden essee. Itsenäisesti suoritettava oppimistehtävä kuuluu oppimisen ja koulusuoriutumisen kurssiin. Kurssi sisältää kaksi esseetä, toinen aiheesta tarkkaavuuden häiriöt ja niiden tukeminen, ja toinen koulupoissaoloista, niiden syistä ja ehkäisystä. ADHD-aikuisena ja erityisopettajana pystyisin kirjoittamaan molemmista aiheista pidemmältikin, sillä molemmat aiheet ovat minulle läpeensä tuttuja. Ongelmana vain on se, että minun tarvitsee käyttää lähdekirjallisuutta, ja vielä isomman ongelman muodostaa se, että lähdekirjallisuus on ennalta määrätty.

Luen lähteenä käytettäviä Duodecimin artikkeleita tyhmä ilme naamallani: En saa yhdestäkään artikkelista mitään irti. Yksi niistä käsittelee dyskalkuliaa. Varmasti hyvä ja hyödyllinen artikkeli, mutta miten ihmeessä se liittyy mitenkään näihin esseisiin? En löydä artikkelista yhtäkään sellaista lausetta, mihin voisin viitata esseissäni.

Nuoruusiän mielenterveyttä koskevassa artikkelissa on pari kohtaa, mihin voin viitata kummassakin esseessäni. Sentään jotain! Vähän, mutta edes jotain. Kiroan mielessäni kurssin opettajan ja mietin, onko hän itse laisinkaan lukenut näitä artikkeleita läpi valitessaan juuri ne tämän kurssin lähdeaineistoksi. Tai sitten hän vain haluaa vittuilla meille opiskelijoille. En tiedä, mutta juuri näihin esseisiin en saa tasan mitään oikein mistään.

Haluan kurssin alta pois mahdollisimman nopeasti, ja lähden kirjoittamaan. Olen Satu, joten aina minä jotain satuiltavaa keksin! Nomen est omen, ainakin minun itseni kohdalla.

Näpynäpynäpynäpy… Selkä alkaa huutaa hoosiannaa. Ranteet ovat jo kipeät. Aivoihin sattuu. Keskittyminen alkaa rakoilla. “Kumma” juttu. Otin aamulla kyllä lääkkeen, mutta kas kummaa, kun se ei enää myöhään illalla tehoa. Ehkä voisin pitää pienen kirjoitustauon, ja lähteä vaikka käyttämään koiraa. Ehkä voin saada ulkona ollessani jotain uusia ideoita. EHKÄ...

Koira kaivaa kuoppaa, minkä kerkeää. Juoksen koiran luokse, ja se saa kamalat hepulit. Hepulikohtaus loppuu kuralammikkoon, mihin pitkäkarvainen suomenlapinkoiramme tunkee takalistonsa. Sulhaseni huokaisee ja katsoo minua. Silmät sanovat: “SINÄ kuivaat koiran, kun pääsemme kotiin.” Voin kuivatakin. Ja vielä sen jälkeen leikittää koiraa oikein kunnolla. Tarvitsen loppuiltaan jotain ihan muuta kuin lastenpsykiatriaa.

Aina kiireinen mämmikoura - Luennon herättämiä ajatuksia

Istun tyhjässä luokassa. Työpäivä, ja itse asiassa koko työviikkokin, on päättynyt jo puolitoista tuntia sitten, mutta olen edelleenkin töissä. Autoni, rakas Yarikseni, on huollossa koulumme autopuolen opiskelijoilla, enkä laiskana ihmisenä viitsi kävellä kotiin, joten jäin tänne tekemään jotain hyödyllistä, eli opiskelemaan.

Neuropsykiatrisen valmentajan opintoihin kuuluu luennon kuunteleminen netissä. Luento kestää yhteensä kuusi tuntia, ja ADHD-ihmiselle kuusi tuntia luentoa on… Noh, kuusi tuntia luentoa! Onneksi luennot on pätkitty pieniin osiin, joten kaikkea ei tarvitse kuunnella kerralla. Sain juuri äsken kuunneltua ensimmäisen pätkän.

Ensimmäisessä pätkässä lastenpsykiatri ja psykoterapeutti Kaija Ikäheimo kertoo ADHD:sta. Kappas, tuttu aihe! Hän tuo heti ensimmäisenä esille ADHD:n heterogeenisyyden, ja olen tästä erittäin tyytyväinen. Harvoin ymmärretään, miten heterogeenisestä ryhmästä oikeastaan onkaan kyse. Koska luento alkaa näin hyvällä ja tärkeällä huomiolla, ei loppuluento voi olla huono.

Seuraava mielenkiintoinen seikka, mistä Ikäheimo puhuu, on motoriikan ongelmat. Näitä ei ole läheskään kaikilla, ja ne voivat olla hyvinkin lieviä, mutta niitä kuitenkin on addeilla huomattavasti enemmän kuin nenteillä. Itselläni ei mikään pysy käsissä. Olen mämmikourien kuningatar, pudotan kaiken eikä mikään pysy kädessä edes sen jälkeen, kun olen vetänyt puoli kilometriä jesaria sekä kädessä olevan tavaran että käteni ympärille. Onnistun pudottamaan sen siltikin. Olen aivan tajuton tunari, mitä tulee “mämmikouruuteen”. Onneksi en ole lajissani ainoa, vaan tämä “mämmikouruus” on hyvin tyypillistä meille oraville. Harmittava ominaisuus, mutta yleinen ja tyypillinen.

Hyvin tärkeä pointti tulee esiin, kun Ikäheimo korostaa sitä, että ADHD ei ole sama asia kuin käytös- ja uhmakkuushäiriöt. Hyvin usein nämä asiat yhdistyvät samassa ihmisessä (googleta sellainen hieno sana kuin komorbiditeetti, ellet tiedä, mitä se tarkoittaa), mutta ne ovat kuitenkin eri diagnooseja. ADHD-ihmisellä ei välttämättä ole käytöshäiriöitä eikä uhmakkuutta, eikä käytös- tai uhmakkuushäiriöisellä ole välttämättä tarkkaavuuden kanssa mitään ongelmaa. “Tavallisen kansan” silmissä nämä eri diagnoosit ovat usein yksi ja sama asia, vaikkei näin kuitenkaan ole.

Ikäheimo tuo myös unihäiriöt esille. Erittäin tärkeää! Addit eivät nuku samalla lailla kuin nentit, ja hyvin usein (ei läheskään aina, tunnen lähipiiristänikin yhden poikkeuksen) addien unirytmi on viivästynyt. On siis aivan turha yrittää pakottaa lasta tai nuorta nukkumaan klo 21, kun se uni ei vain tule, ja sitten ihmetellä aamulla, miksi se laiskiainen vieläkin kuorsaa sängyssä, vaikka päivä on jo puolessa. No siksi se siellä kuorsaa, kun se uni ei tule ennen aamukolmea! Eikä kyse ole siitä, että lapsi tai nuori viettäisi koko yön pelaten: Jos unirytmi on viivästynyt, se uni ei tule, vaikka mitä tekisi.

Tärkein Ikäheimon esille tuoma asia on älykkyys. Addeja pidetään tyhminä ja huonosti koulussa pärjäävinä. Totuus on se, että me olemme tasan yhtä tyhmiä tai älykkäitä kuin nentitkin! Älykkyysosamäärämme ei poikkea mitenkään nenttien älykkyydestä. Väitänpä jopa, että saatamme olla keskimääräisesti jopa hivenen älykkäämpiä, mutta koska minulla ei ole tälle väittämälle mitään tieteellistä pohjaa, niin en ala vängätä asiasta sen enempää, vaan tyydyn odottamaan sitä hetkeä, kun minulla on tohtorinhattu kourassa: Sen jälkeen lähden tekemään asiasta perinpohjaista tutkimusta. Meidän addien ongelma on se, että kykyjen käyttöönotto voi olla haastavaa, etenkin tällaisessa ympäristössä, missä meidän pitäisi muutenkin tukahduttaa se, mitä olemme, ja väkisin yrittää rajoittaa itseämme ja tunkea itsemme yhteiskunnan asettamaan “normaalin ihmisen muottiin”, mihin emme mahdu. Kun emme saa sellaista tukea, mitä tarvitsisimme, emmekä myöskään saa sen tyylistä opetusta, mikä parhaiten palvelisi juuri meidän oppimista, niin eivät ne kyvyt koskaan pääse kukoistamaan. Lisäksi monet ADHD-lasten ja -nuorten innovatiiviset yritykset keksiä jotain hienoa ja hauskaa tukahdutetaan “typerinä ja vaarallisina ideoina”. Yritä sitten tällaisessa ympäristössä oikeasti saada tuotua kykysi esille.

Autopajalla ollaan panemassa pillejä pussiin (haluaisin tietää tuon sanonnan etymologian). Saan ihan kohta Yarikseni taas alleni, ja pääsen huristelemaan pitkin Turun märkiä asfaltteja. Siirryn kotiin jatkamaan luennon seuraamista. Tai sitten pidän pienen luentotauon, ja jatkan katsomista myöhemmin. Tässä on kuitenkin puoli vuotta aikaa vielä suorittaa tämäkin tehtävä. Mutta minullahan nyt on aina kiire. Olisikohan minulla joku ADHD?

Avaa suusi, saat aikaiseksi

Jännitin jokin aika sitten ihan hirveästi sitä, miten uskallan lähestyä niitä ihmisiä, joita olin ajatellut “uhrikseni” opinnäytetyötäni varten. Tänään tapasin heistä toisen. Kutsutaanpa häntä nyt vaikkapa Jukaksi.

Olen erityisen kiinnostunut Jukasta valmennusmielessä siksi, että hänellä on Tourette. Jukka on itse sanonut Toureten olevan hänelle erittäin vaikea asia, ja siksi epäröin lähestyä häntä asian kanssa. Tänään, kun tapasimme, kävimme suurinpiirtein seuraavanlaisen keskustelun.

Satu: “Mä ajattelin, et mä voisin tehdä mun nepsy-valmennuksen opinnäytetyön Tourettesta.”

Jukka: “Tee vain! Se on tosi monipuolinen aihe ja siitä saa varmasti paljon aikaan.”

Satu: “Ajattelin sitä lähinnä siksi, kun en itse juurikaan tunne Tourettea, ja haluaisin oppia tuntemaan sitä paremmin. Tässä pohdiskelen sitäkin, et mikä olis hyvä rajaus siihen työhön.”

Jukka: “No mutta, sähän voit kysyä multa! Mä tiedän siitä aika paljon.”

Tässä vaiheessa minulta pääsee helpotuksen huokaus. Minun ei tarvinnutkaan erikseen pyytää Jukalta apua, vaan hän suostui itse!

Satu: “Hyvä idea! Mä kysyn sulta, kun tarvitsen jotain neuvoja. Osaisitko sä sanoa sen verran, sen aiheen rajaamisen auttamiseksi, että mikä sun itses mielestä on Tourettessa se kaikkein vaikein ja ikävin asia? Mikä tuottaa just sulle eniten harmia?”

Jukka: “Sosiaaliset tilanteet ja ihmisten tietämättömyys asioista. Kukaan ei oikein tiedä, mikä on Tourette, eikä porukka ymmärrä, kun mä saatan joskus kiroilla ihan omituisissa kohdissa. Sen takia meni, etenkin nuorempana, monta kaverisuhdetta pilalle.”

Satu: “Kiitti, mä voisin lähteä tästä ajatuksesta eteenpäin! Mutta me palataan varmasti asiaan.”

Jukka: “Palataan, ja voit aina kysyy multa neuvoa!”

Aah, minulla on ensimmäinen uhri! WOHOO! Ja vielä aiheen rajauskin suurinpiirtein valmiina. Seuraavaksi enää vain pohdintaa siitä, miten opinnäytetyöni toteutan noin käytännössä. Mutta se suurin askel on nyt takana, eli se uhrin lähestyminen ja nalkkiin saaminen.

Tenttituskailua

Vihaan tenttejä! Vihaan niitä siksi, etten pysty keskittymään. Lukemiseen keskittyminen on hyvin vaikeaa, etenkin, jos teksti on kuivaa, eikä siitä jää mitään mieleen. Joudun palaamaan tekstissä monta kertaa takaisin, sillä ajatukset lähtevät vaeltelemaan lukemisen aikana, eivätkä pysy tekstissä. Tenttitilanteessa häiritsevät kaikki mahdolliset asiat: Vierustoverin kynän ääni, seinällä olevan kellon tikitys, joku yskäisee tai vaihtaa asentoa. Lisäksi tuijotan koko ajan kelloa ja pelkään, että aika loppuu kesken.

Esseistä pidän, sillä saan tehdä esseet omalla ajallani, juuri silloin, kun haluan. Voin korjata tekstiä, voin lisätä tekstiä väliin (koska kuitenkin unohdan jotain olennaista) ja saan kirjoittaa esseen kotonani, ylhäisessä yksinäisyydessäni, kenenkään häiritsemättä. Ja mikä parasta, saan laittaa keskittymistä tukevaa taustamusiikkia, mikä minun tapauksessani on Children of Bodom. Musiikki auttaa keskittymään, hyperfokusoitumaan, ja sen jälkeen alkaa tapahtua pieniä ihmeitä! Tentissä ei voi soittaa musiikkia, joten se keskittymistä tukeva asia puuttuu.

Alexi Laiho, Children of Bodomin laulaja, Tuskassa
viime kesänä.

Tenttituskailuun kuuluu kiroilun ja viime hetken paniikin lisäksi myös itsensä dissaaminen: “En taatusti muista mitään, en ymmärrä kysymyksiä enkä kehtaa pyytää tarkennuksia, koska minua pidetään sen jälkeen kuitenkin tyhmänä. Vastaan kysymyksiin kuitenkin väärin ja asian vierestä. Unohdan kaiken oleellisen. Olen kirjoittanut pitkän tekstin, minkä jälkeen vasta muistan jotain tärkeää, mitä en saakaan enää mihinkään väliin. Olen surkea paska, enkä taatusti pääse tentistä läpi!”

Toisaalta, tämä dissaaminen kuuluu myös esseen kirjoittamiseen: “Tämä teksti on ihan paska! En ole kuitenkaan osannut kirjoittaa oikein ja hyvin. En ole perustellut väitteitäni tarpeeksi monipuolisesti. Teoriaosuus on kuitenkin liian pitkä ja pohdintaosuus liian lyhyt. Tai toisinpäin. Essee ei taatusti mene läpi! Marginaalit ovat päin prinkkalaa, rivivälit väärin, enkä ole osannut otsikoida tarpeeksi hyvin. Lähdeluettelossa on taatusti jotain vikaa, ja kaikki on pielessä. Olen surkimus, enkä osaa kirjoittaa!”

Tästä kaikesta tuskailusta kuluu noin kaksi viikkoa, minkä jälkeen saan arvosanan, yleensä nelosen tai vitosen (mitkä ovat siis yliopistomaailmassa niitä parhaita arvosanoja). Olenko sen jälkeen tyytyväinen itseeni? Joskus olen. Riippuen siitä, miten paljon olen tuskaillut ja dissannut itseäni.

Miksi tällainen dissaus? Mistä se johtuu? Mitä tarkoitusta se palvelee? Kaikki ovat erittäin hyviä kysymyksiä, mihin en itse osaa vastata! Todennäköisesti ne juontuvat jostain kaukaa lapsuudesta, kun sain kuulla, etten osaa mitään eikä minusta koskaan tule mitään. Joten otan nyt sitten aikuisena sen kusipää-opettajan roolin, joka aikoinaan dissasi minua, ja teen työn hänen puolestaan. Se, mitä tarkoitusta se palvelee, se on minulle täysi mysteeri. Miksi kukaan haluaisi dissata itseään ja antaa itsensä tuntea huonommuutta?

Voisiko tästä ikävästä tavasta päästä jotenkin yli? Kaikesta voi päästä yli, joten miksei tästäkin. Kaikkea voi harjoitella, joten miksei sitäkin, ettei kuluttaisi kaikkea energiaansa itsensä aliarvioimiseen. Miten sen sitten voisi tehdä? Ei harmainta aavistustakaan! Voisin ehkä neuvoa jotakuta toista pääsemään moisesta yli, mutten osaa neuvoa itseäni.

Miksi itsensä auttaminen on aina se kaikista vaikein?

PS. Tämän päivän tenttiä varten minulle oli ystävällisesti järjestetty oma tila, jotta sain keskittyä rauhassa tenttiin sen sijaan, että olisin kuunnellut vierustoverin kynästä lähteviä ääniä. Neljästä kysymysvaihtoehdosta piti vastata kahteen, mistä yksi oli äärimmäisen helppo minulle itselleni, sillä olin paasannut sulhaselleni aiheesta ja kertonut, miten typerää tällainenkin on, ja miten olen koko ajatusta vastaan. Pitäisi ilmeisesti paasata asioista useammin, kun ne jäävät paremmin mieleen. Toinen kysymys, mihin vastasin, oli case, missä piti luoda tukitoimet kuvitteelliselle nuorelle. Menin todennäköisesti ihan metsään vastauksessani, mutta ainakin yritin.

Tavoite saavutettu, aivot turtana

Yksi iso etappi on takana, eli lukeminen tenttiin! Sain, vihdoin ja viimein, kahlattua läpi koko valtavan tekstimäärän, mitä meidän piti lukea. Huomenna voin osallistua tenttiin tietäen, että olen edes jotenkuten valmistautunut. Paremminkin olisin voinut valmistautua, mutta tämä viime hetken paniikki on yleensä se paras motivaattori istuutua alas ja saada se kirja käteen.

Tenttialueessa käsiteltiin hyvin paljon niitä erilaisia toimijoita, jotka ovat mukana tukemassa lapsia, nuoria ja heidän perheitään silloin, kun diagnosoidaan jokin sairaus tai vamma. Asia ei ole minulle mitenkään uusi, sillä olen itsekin erityisteinin äiti, ja olen vuosien varrella “päässyt” tutustumaan suomalaiseen vammaispalveluverkostoon erittäin hyvin. Nyt, kun luin asiasta tiiviissä paketissa, palvelun kirjo näyttäytyi minulle aivan uudesta näkökulmasta, ja minulle heräsi aivan uudenlaisia ajatuksia tästä verkostosta.

Se, että on olemassa hyvä ja kattava palveluiden verkosto, on vain hyvä asia. Lasta, nuorta ja perhettä tuetaan monilta eri tahoilta, olettaen tietenkin, että näiden palveluiden piiriin pääsee eikä kaikkea torpata heti ihan vain siksi, ettei lapsi tai nuori ole “tarpeeksi vammainen”. On sosiaalista tukea, taloudellista tukea, lääketieteellistä tukea, kasvatukseen liittyvää tukea ja ties mitä muuta. Mikäli jossain kunnassa asiat toimivat niin kuin niiden olisi tarkoitettu toimivan, ei perhe jäisi yksin ollenkaan, vaan apua tulisi sieltä, täältä ja tuolta, perhe saisi kattavan tiedon lapsen tai nuoren tilasta, sekä avun päiväkotiin, kouluun, kotiin, harrastuksiin jne. Todellisessa maailmassa asiat ovat vain harvoin näin hyvällä tolalla, jonot tutkimuksiin ovat pitkät, apua saa odottaa kauan ja hakemuksia saa kirjoittaa uupumiseen asti.

Mutta jos nyt unohdetaan tämä todellinen maailma hetkeksi, ja astutaan fantasiamaailmaan. Kuvitellaan tilanne, mikä näin ensi kuvitelmalta olisi ihanteellinen. Lapsen tai nuoren sairastuttua tai vammauduttua perheelle ja sairastuneelle tarjottaisiin kaikki se apu, mikä heille kuuluu, ilman mitään mukinoita. On terapiaa, on toista terapiaa, tullaan auttamaan kotiin, lapsi pääsee erityiskouluun, on erityistä harrastusmahdollisuutta, on vertaistukea vanhemmille, on moniammatillinen tiimi hoitamassa perheen ja lapsen asioita… Ja ties mitä muuta vielä! Tämä olisi ideaalitilanne.

Ajatellaanpa ideaalitilannetta aidossa arjen ympäristössä. Sinä kuskaat lastasi terapiaan ja takaisin kaksi, ehkä kolmekin kertaa viikossa (jos lapsesi on niin pieni, ettei pysty itse menemään itsenäisesti Kela-taksilla). Kotiisi tulee perhetyöntekijöitä. Joudut viikoittain juoksemaan palavereissa koulun, perheneuvolan, terapeuttien, lääkäreiden, psykologien, sossutanttojen ja ties kenen kanssa. Nämä kaikki palaverit ovat tietenkin virka-aikaan, joten joudut olemaan töistä pois koko ajan. Iltaisin kuskaat lastasi harrastuksiin ja yrität ehkä saada kalenteriin mahtumaan vertaistuki-illan. Eikä tässä ollut edes vielä kaikki!

Tyttäreni silloin joskus, kun kaaduin kaikkien tukitoimien alle.

Miksi ihmeessä ajattelen palveluista, mitkä ovat hyvä asia, näin negatiivisesti? Eikö sen pitäisi olla hyvä asia, että palveluita on tarjolla? Tietenkin se on hyvä asia, että on tukea ja palveluita! Niitä tarvitaan. Mutta missä kohdin menee raja siinä, mikä on jo liikaa? Yhtä perhettä ei voida liikaa kuormittaa palveluilla ja erilaisilla tukitoimilla, koska vanhemmat kaatuvat pian niiden alle. Jos elämästä tulee pelkästään sitä, että juostaan joka ikinen päivä jossain palaverissa, minkä pitäisi mukamas olla tukitoimi, se kuluttaa vanhemman aivan totaalisesti, ja hetken päästä se onkin sitten se vanhempi, joka on sairauslomalla. Sen sijaan, että tarjottaisiin “sitätätätota”, pitäisi tarjota vain yhtä ja oikeaa tukimuotoa (tai kahta ja oikeaa, muttei kuitenkaan kymmentä).

Alan ymmärtää pikkuhiljaa myös sen, miksi sain maaliskuussa 2009 burnoutin. Olin reilu vuosi sitten jäänyt totaali-yksinhuoltajaksi, ex-mieheni jättäessä minut yksin vastadiagnosoidun, erittäin pienen erityislapsen kanssa. Opiskelin aineenopettajaksi paremman työn ja palkan toivossa (olin ollut pitkään pelkkien pätkätöiden varassa, välissä pitkiäkin työttömyyskausia), ja samalla tein osa-aikatöitä saadakseni leipää pöytään, sillä täydennyskoulutus ei ollut tutkintoon johtavaa eikä oikeuttanut opintotukeen. Lapselleni lykättiin kahta terapiaa; kaksi kertaa viikossa minun piti sovittaa terapiakuskaus kalenteriini. Koska diagnoosi oli suhteellisen uusi, jouduin ravaamaan melkeinpä viikoittain sekä lastenneurologisella että lastenpsykiatrisella että perheneuvolassa. Päiväkodissa pidettiin palavereita solkenaan. Minulle tarjottiin perhetyötä, mutta kieltäydyin, kun kuulin, etteivät perhetyöntekijät auta konkreettisesti, vaan ovat pelkkä keskusteluapu. Ajateltiin, että lastensuojelusta olisi jotain apua arkeeni ja saisin sieltä ehkä tukea, koska olen yh-äiti: Tämän jälkeen kalenteriini tulivat myös erittäin runsaat palaverit lastensuojelun kanssa (ja ihan vain vinkiksi, siitä ei ollut tasan mitään apua, vaan pelkästään haittaa). Jatkuva kalenterin kanssa sohlaaminen, jatkuva ravaaminen, jatkuva palavereissa juoksentelu, jatkuva lapsen kuskaus sinnetännetonne ja yritys siinä välissä saada suoritettua opinnot loppuun ja tehdä vielä vähän töitäkin, johti lopulta siihen, että paloin loppuun. Enkä muuten saanut sieltä lastensuojelusta senKÄÄN jälkeen mitään apua, kun vein lääkärintodistuksen, missä sanottiin, että olen loppuunpalanut liian rasituksen vuoksi ja tarvitsen pitkäaikaista sairauslomaa.

Ja kaikista hauskinta tässä on se, että yksikään näistä tukitoimista, mitä minulle tarjottiin, ei oikeasti tukenut tai auttanut! Ainoa asia, mikä oikeasti auttoi, oli äitini, joka kävi tuomassa ruokaa valmiiksi jääkaappiin, jottei minun tarvinnut tehdä ruokaa. Hän myös otti silloin tällöin tyttäreni luokseen viikonlopuksi, jotta sain rauhassa kirjoittaa esseitä yms. Yksikään palaveri ei auttanut minua eikä tukenut minua: Silti niitä tungettiin joka väliin, kunnes en enää jaksanut.

Mielestäni on siis erittäin relevanttia miettiä tukitoimia harkitessa sitä, mikä määrä on tarpeeksi ja mikä on jo liikaa. Koska liika on aina liikaa, oli kyse venäläisestä vodkasta tai vammaispalveluista.

Tällä hetkellä aivoni ovat ihan turtana kaikesta tästä lukemisesta ja pohtimisesta. En jaksa tänään enää yhtään sellaista tehtävää, mikä vaatii ajattelukykyä! Loppuillan vietän istuen sohvalla, tuijottaen eteeni ja rapsuttaen koiraa. Voisinpa laittaa ehkä television päälle, ihan vain taustahälyksi, mutta tuskin kykenen keskittymään mihinkään ohjelmaan niin, että muistaisin siitä mitään. Tuskinpa tuo haittanee, sillä televisiosta tuskin tulee mitään muistamisen arvoista.

Kyllä näin komeaa kaveria kelpaa rapsutella loppuillan!

HAASTEtta kerrakseen

Yhdistyksemme, aivan paras ja erittäin aktiivinen Aisti ry, oli mukana järjestämässä HAASTE-toimintamallikoulutusta. HAASTE-toimintamalli on Autismisäätiön (ja parin muun yhteistyökumppanin) kehittämä, ja sen tarkoituksena on auttaa haastavasti käyttäytyviä henkilöitä ja heidän läheisiään löytämään ratkaisukeinoja, miten saada “kitkettyä” pois haastava käytös ja tuoda tilalle jotain muuta. Lisätietoa HAASTE-hankkeesta löytää Autismisäätiön sivuilta, mistä löytää myös HAASTE-manuaalin.

Halusin aivan ehdottomasti mukaan tähän koulutukseen: Sen lisäksi, että saisin mahdollisesti välineitä omaan kotiarkeeni käytös- ja uhmakkuushäiriöisen teinin äitinä, saisin varmasti ideoita myös tulevaisuuteen ajatellen nepsy-valmennusta. Yhden päivän koulutus ei, tietenkään, tee ketään autuaaksi, eikä kukaan voi sanoa olevansa ammattilainen, kun on kuunnellut kuusi tuntia luentoa haastavasta käytöksestä. Koulutuspäivä voi kuitenkin antaa minulle ideoita ja välineitä tulevaan, eivätkä uudet ideat ja uudet näkökulmat ole ikinä pahitteeksi! Jos jotain olen oppinut nepsy-valmentajan koulutuksen aikana, niin sen, että uudet näkökulmat ovat pop, ja asioita kannattaa aina tarkastella useammasta kuin yhdestä näkövinkkelistä.

Koulutuksen teoriaosuus on lyhyt ja ytimekäs. Itselleni siinä ei ole varsinaisesti uutta asiaa, mutta vanhan kertaus on hyvästä. Sitä paitsi, kouluttaja puhuu hauskalla tavalla, joten asiaa jaksaa kuunnella.

Sen jälkeen lähdemme tutustumaan itse HAASTE-prosessiin, missä meneekin suurin osa koulutuspäivästä. Käymme läpi yksityiskohtaisesti jokaisen kohdan, mitä prosessiin kuuluu, ja pohdimme asiaa luomalla oman casen. Huomaan hyvin nopeasti sen, minkä kouluttajakin meille sanoi: HAASTE-toimintamalli ei ole mikään suuriin ja hienoihin teorioihin pohjautuva juttu, eikä siinä tietyssä mielessä tehdä edes mitään upouutta. Toimintamalli on kehitetty lähinnä siksi, että osattaisiin nähdä asiat uudesta näkövinkkelistä, ja alettaisiin kiinnittää huomiota asioihin, mitä ei ehkä muuten huomattaisi. Usein haastava käytös johtuu jostain hyvin olemattoman pienestä asiasta, ja kun tämä asia korjataan, haastava käytös loppuu siihen. Se, miten löytää tämä pieni ja olematon asia, onkin sitten asia erikseen.

Mieleeni tulee hyvin moneen kertaan päivän aikana ratkaisukeskeisyys ja ratkaisukeskeinen toimintamalli. HAASTE ei ole ehkä suoraan otettu mistään ratkaisukeskeisyyden oppikirjasta, mutta itse näen siinä paljon viitteitä siihen suuntaan. Enkä näe mitään syytä, miksen voisi käyttää näitä HAASTE-toimintamallin ideoita myös nepsy-valmennuksen osana! MIkä tahansa auttaa asiakasta, on hyvä asia. Vai pitäisikö sanoa, että mikä tahansa auttaa asiakkaan ympäristöä toimimaan toisella tavalla, on hyvä asia, sillä HAASTE-toimintamallissa muokataan hyvin pitkälle asiakkaan oman käytöksen lisäksi myös toimintaympäristöä.

Kouluttaja heittää ilmoille myös tärkeän pointin: Jos olet kokeillut jo kaikkea, pyydä apua ja neuvoa kolmannelta osapuolelta. Ikinä ei ole sellaista tilannetta, että aivan kaikki olisi jo kokeiltu. Varmasti on vielä jotain kokeilematta, ja se on se oikea lähestymistapa asiaan. Kun itse on jo “kokeillut kaikki”, alkaa väsyä ja turhautua tilanteeseen. Kolmannen osapuolen konsultoiminen tuo uutta, objektiivista näkökulmaa, ja yleensä siltä kolmannelta osapuolelta vielä saa sen idean, mikä sitten loppujen lopuksi on juuri se toimiva. Eihän se ole mukava myöntää itselleen, ettei keksinytkään sitä toimivaa ratkaisua itse, vaan se tulikin joltain toiselta ihmiseltä. Jokainen haluaisi, tietenkin, olla se henkilö, joka ratkaisee ongelmat ja saa kultaisen kruunun kutreilleen. Mutta koska tässä ei olla kuitenkaan keräämässä mitään mitaleja, vaan palkintona on se, että saadaan asiakkaan ongelmat ratkaistua ja päästään elämässä eteenpäin, ei ole häpeä pyytää apua. Kaikki meistä tarvitsevat sitä joskus.

“En oo koskaan kertonu tätä kellekkään…” - Kuuntelun melkein ammattilainen

Iltateetä ja ajatusten virtaa... Katuvalojen sijasta kynttilänvaloa.

Lomaviikko takana, viikonloppu edessä ennen uutta työviikkoa. Matkalaukut on purettu (ainakin suurin osa), teini nukkuu, koira on käytetty ja nyt on aikaa kupille teetä ja omille ajatuksille.

Tai no, olisihan se tenttikirja tuossa, mutta kello on jo paljon, ajatukset tahmeita koko päivän ajamisesta, joten ei kannata edes yrittää keskittyä!

Aloin miettiä “baarikohtaamisiani” ja “baariterapiatuokioita”. Olen jo pitkään pohtinut sitä, miksi juuri minä olen aina se ihminen, ketä lähestytään ja kenelle, hyvin lyhyen tuttavuuden jälkeen, avaudutaan kipeistäkin asioista. Tätä tapahtuu koko ajan, on tapahtunut koko aikuisikäni, ja sitä tapahtuu edelleen. Mikä minussa on sellaista, että ihmiset lähestyvät ja avautuvat?

Toosan perässä juoksevat namusedät nyt ovat asia erikseen: He lähestyvät kaikkia! Enkä tarkoita tällä mitään namusetiä enkä ylipäätänsä edes humalaisia ihmisiä, vaan ihan tavallisia arjen hetkiä. Töissä meillä on hyvä tiimi täynnä osaavia alansa ammattilaisia ja myös mukavia ihmisiä: Silti huomaan, että opiskelijat kysyvät usein minulta kysymyksiä, mihin joku toinen voisi ammattinsa puolesta vastata paremmin kuin minä. Minun pakeilleni tullaan mitä kummallisimmissa asioissa, ja kysytään neuvoa alkaen siitä, missä olisi hyvä lastenvaatekirppis aina siihen, että kysytään neuvoa anopin kanssa toimimiseen.

Olen kuullut lukemattomia kertoja tämän saman lauseen: “En ole ikinä puhunut tästä kenellekään/En yleensä puhu tästä asiasta kenellekään, mutta jotenkin minulle nyt tuli sellainen olo, että sinulle voin puhua”. Sen jälkeen aletaan pohtia parisuhdeongelmia, jotain mennyttä tapahtumaa, mikä vaivaa mieltä edelleen tai ihan vaikkapa pohditaan sitä, että krooninen hiivatulehdus vaivaa ja se vituttaa.

Mikä tekee minusta niin erikoisen ihmisen, että minua lähestytään helposti? Mikä tekee sen, että juuri minulle tullaan puhumaan? En tiedä. Minulla ei ole harmainta hajuakaan! Sen tiedän, että sitä tapahtuu tässä ja nyt, koko ajan, jatkuvasti, ja on aina tapahtunutkin. Ja takuulla tulee jatkumaan!

Ei se haittaa, sillä koen sen luottamuksen osoituksena, että minulle tullaan puhumaan. Ja haluan tietenkin olla myös luottamuksen arvoinen kuuntelija. On kunnia-asia olla juuri se ihminen, kenelle tullaan kertomaan asioista, mistä ei ole ennen kerrottu kenellekään. Olisi vain hauska tietää, mikä minussa on sellaista, että juuri minulle tullaan avautumaan, aivan täysin tuntemattomatkin ihmiset.

Ja tietenkin olisi myös hyvä pohtia sitä kysymystä, minkä eräs kouluttajistamme esitti minulle: Olenko harkinnut ammatin vaihtoa? Sellaiseen, missä pääsisi harjoittamaan tätä ominaisuutta tai taitoa (kumpaa sitten onkin) hieman laajemmassa mittakaavassa kuin opettajan tai valmentajan ammatissa. Täytyy sanoa, että alan enemmän ja enemmän harkita sitä vaihtoehtoa. Ehkä minusta olisi sittenkin ammattikuuntelijaksi.

Baariterapiaa

Ilmeisesti lomalla opiskelu on kiellettyä jossain Karman lakikirjassa. Tai ainakin se kuuluisa Karma on tehnyt (tahallaan?) opiskeluni aivan täysin mahdottomaksi tämän loman aikana. Toisaalta ehkä ihan hyvä, sillä pieni tauko opinnoista tekee aina välillä hyvää, ja olen tämän syksyn aikana ahkeroinut aika lailla. Se tentti vain olisi edelleenkin maanantaina…

Sain kuin sainkin päivällä sen verran omaa aikaa, että pystyin lukemaan loppuun itsesäätelyn kehitystä koskevan tenttikirjan. Nyt se suurin urakka on vielä edessä, eli kolmen tiiliskiven paksuinen teos Lastenpsykiatria ja nuorisopsykiatria. Ja juuri tämä on se kaikkein tärkein teos!

Ajattelin, että saan varmasti hetken omaa aikaa iltasella sen jälkeen, kun teini on sammunut koko päivän kestäneestä valittamisesta ja mitään tekemättömyydestä. Sulhaseni (voi luoja, pitääkö minun oikeasti käyttää tuota sanaa tässä vaiheessa jo?!?!?!) antoi minulle sen verran omaa aikaa, että pääsin rauhassa hotellin aulabaariin tenttikirjan kanssa. Se on tässä rakennuksessa ainoa paikka, missä voin kunnolla keskittyä lukemiseen. Jos vain minun annettaisiin keskittyä.

Röökiterapiaa

Pakkaan tärkeimmät lukukamppeet hupparin taskuun: Tupakat, sytkäri, avainkortti, luottokortti. Kirjan otan kainaloon ja lähden tarpomaan portaita ylös respaan. Tupakat ovat vähissä, joten tarvitsen uuden askin. Respan täti hymyilee maireasti, ja toivottaa minulle hauskaa iltaa. “Onko tuo mielestäsi hyväkin vitsi?”, kysyn mielessäni, kun näen hänen vilkaisevan paksua kirjaani.

Aloitan lukemisen sillä, että käyn röökillä. Röökipaikalle tulee humalainen viiden lapsen äiti, joka on ollut laulamassa karaokea. Hän hölöttää ummet ja lammet siitä, miten kokee olevansa huono äiti, vaikka hänellä on mies lasten kanssa ja lapsilla on kaikki hyvin. Pidän hänelle terapiahetken kessuttelun lomassa ja käymme läpi asioita liittyen omaan aikaan, jaksamiseen ja siihen, miten elämäänsä tyytyväinen äiti on hyvä äiti, ja joskus se tyytyväisyys vaatii sen, että saa vetää kunnon perseet ja laulaa paskalla äänellä karaokea nuotin vierestä. Ei hän kuitenkaan ole lapsiaan hylännyt, ja heillä on tunnollinen lapsenvahti, jota ehkä saattaa jopa ärsyttää se, että vaimo on puolen minuutin välein laittamassa tekstiviestiä. Kyllä mies osaa hoitaa! Ainakin jotain, ainakin joskus.

Nainen vaikuttaa helpottuneelta ja lähtee takaisin laulamaan epävireistä lauluaan. Itse suuntaan aulabaarin puolelle: Minua ei saa karaokebaariin kuin ainoastaan siinä tapauksessa, että siellä on lumottu vessanpytty, joka muuttaa kaiken ulos tulevan tavaran täydeksi kullaksi. Ja koska täällä ei sellaista pyttyä ole, se on aulabaari.

Kuva on otettu kihlajaisistamme.

Viiniterapiaa

Menen tiskille ja tilaan lasin valkoviiniä. Baarimikko kysyy hyvin savolaisella murteella, millaista viiniä. Kun hän kysyy, montako senttiä, hän huomaa kirjani. Mitään sanomatta hän laittaa mitan syrjään ja kaataa lasini piripintaan. Miten mukava mies! Ja empatiakykyinen.

Istuudun kauimmaiseen nurkkaan, mihin kukaan ei näe. Avaan kirjan ja luen ensimmäisen kappaleen. Baarissa ei ole lisäkseni ketään. Aloitan toista kappaletta, kun paikalle laahustaa punaiseen t-paitaan sonnustautunut, elämän runtelema mies. Hän pyytää, jos saisi istuutua seuraksi. Kiitän tarjouksesta, mutta kieltäydyn ja sanon, että olisi pakko saada luettua kirjaa eteenpäin. Toivotan hauskaa illanjatkoa. Hän kysyy, mitä luen, ja näytän hänelle kirjan kantta. Totean vielä perään, että asia tuskin ketään muuta ihmistä kiinnostaa, ei varmasti häntäkään. Ja sen jälkeen Karma iskee taas ruoskallaan: “Oi, miten mielenkiintoista!”, huudahtaa mies, ja istuutuu kutsumatta pöytään. “Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja päläpäläpäläpälä”. Huokaisen.

En tunnu pääsevän miehestä mitenkään eroon, ja kellokin käy. Valomerkki tulee ihan kohta. Olisin halunnut lukea toisen kappaleen loppuun, mutta ei se näemmä onnistu. Myönnän hävinneeni Karmalle tämän taiston, laitan kirjan suosiolla pois, ja keskityn kuuntelemaan miehen märehdintää. Pohdin hänen kanssaan sitä, miten hänen diagnoosiinsa on päädytty, lääkityksen hyödyistä ja haitoista, erilaisista muista tukitoimista, mitä hän ehkä voisi saada, ja keskustelemme myös hänen vaimostaan ja siitä, miten hänen vaimolleen voisi tuoda tämän asian ymmärrettävällä tavalla esille. Hetken jo ajattelen, että mies on aidosti kiitollinen siitä, että joku kuuntelee häntä ja pohtii hänen kanssaan asioita.

Valomerkki on jo tullut ja viinilasini on tyhjä. Toivotan miehelle hyvää yötä. “Mulla olis kaljaa mun huoneessa. Tuutko mukaan?” Öh, tulihan se sieltä! Sanon, etten todellakaan tule: Minulla on ihana sulhanen, jota arvostan, enkä lähde vieraan miehen kanssa hotellihuoneeseen kaljalle. Ellei sitten sulhaseni ole mukana; siinä tapauksessa voin tulla! Toivotan uudelleen hyvät yöt ja painun alakertaan kirja kainalossani.

Haluaisin uskoa, että nämä pienet terapiasessiot tuottivat edes jollekin jotakin. Perheenäiti tuli taatusti paremmalle mielelle juttelumme jälkeen. Tuliko tämä kaksisuuntainen mies, vai oliko hänellä mielessään pelkkä toosa? Vaikea sanoa, eikä suoraan sanottuna enää tässä vaiheessa edes kiinnosta. Lukeminen jäi, taas kerran, kesken, tentti lähenee ja minulla on vielä paljon töitä tehtävänä sen eteen.

Mistä vetoa, etten tule ikinä läpäisemään tuota tenttiä ensimmäisellä yrittämällä?

Unien ihmeellinen maailma, osa 14

Hyörin ja pyörin taas koko yön tällä paskalla hotellihetekalla (on se kumma, ettei tänne saada kunnollisia sänkyjä). Yön ensimmäisessä unessa suunnittelin, “ylläri-pylläri”, tulevia häitäni! Kas kummaa, miten häiden suunnittelu tuleekin kihlajaisyönä heti uniin.

Toisessa unessa olin muuttanut, jostain kumman syystä, takaisin opiskelukaupunkiini Jyväskylään. Minulla oli vielä olemassa Turun kämppä, ihan vain varmuuden vuoksi. Unessa tapasin sen meidän opiskeluaikaisen kaveriporukan, jonka kanssa pyörin. En ole nähnyt heistä ketään yli kymmeneen vuoteen.

Kaikki muut porukasta asuivat Jyväskylässä, paitsi minä. Puhuimme hyvistä bileistä, mitä olisi tulossa, ja tajusin siinä keskustelun lomassa, ettei meillä ole enää mitään yhteistä, eikä Jyväskylällä ole tarjota minulle mitään. Minulle iski aivan järjetön kaipuu takaisin Turkuun. Sanoin, etten haluakaan jäädä tänne, ihan sama, onko Turussa töitä vai ei. Haluan sinne takaisin, en halua Jyväskylään enää. Sanoin myös, että onneksi minulla on se vanha asuntoni vielä olemassa, enkä antanut sitä pois, joten voin muuttaa sinne takaisin.

Unessa vilahti myös Alice Cooper jossain omituisessa roolissa, mutten muista enää tarkkaan, millaisessa. Taisimme olla bilettämässä jossain hänen kanssaan.

Alice Cooper Tuskassa kesällä 2015. Oli sen kesän ehdottomasti paras keikka, millä olin mukana.

Miten keskeyttää addin opiskelu?

Äääääh! Se himputin tentti on tulossa, ja minulla on vielä puolitoista kirjaa luettavana. Lomamatka häiritsee opiskelua, mutta johonkin väliin on nyt aivan pakko mahduttaa edes vähän lukemista. Muuten en pärjää tentissä. Päätän, että tänään on se päivä! Tänään opiskelen pää höyryten, ja saan ainakin toisen kirjoista luettua kokonaan.

Aamu alkaa sillä, että herään kirkuvien kakaroiden meteliin. Hotellin äänieristykset ovat yhtä hyvät kuin Pisan tornin perustukset. Poikaystäväni haluaa nukkua, minä en saa unta enää. Otan kirjan, ja päätän lähteä hotellin baariin lukemaan. Siellä ei ehkä ole hiljaista, mutta siellä on valoa.

Tilaan baarista kaakaon ja istuudun pöytään. Radiosta soi musiikki. Musiikki ei häiritse keskittymistä, paitsi musiikin väliin tulevat mainokset häiritsevät. Joudun keskeyttämään lukemisen aina mainosten ajaksi. Saan luettua yhden kokonaisen kappaleen, ja päätän pitää tupakkatauon. Luen vielä toisenkin, ennen kuin palaan huoneeseen katsomaan, onko poikaystäväni vielä herännyt. On hän.

Otan tietokoneen ja päätän tsekata pari asiaa netistä ennen kuin jatkan lukemista. Poikaystäväni tulee eteeni lattialle sängyn viereen ja tuijottaa minua. Katson häntä hölmistyneenä ja kysyn, mitä hän oikein töllöttää. Hän kaivaa taskustaan sormuksen ja kysyy: “Tuletko vaimokseni?”

Leukani loksahtaa auki. En ihan tätä odottanut. Hetken yritän tajuta, mitä juuri äsken tapahtui. Sen jälkeen vastaan: “Tulen.”

Arvatkaapas huviksenne, montako sivua tenttikirjaa olen lukenut tuon kysymyksen jälkeen!

Lomafiiliksellä, osa 3 - Satumainen, iso, paha Puijo

Hyvää nimipäivää minulle! Ja kaikille muillekin kaimoille. En pahemmin perusta nimipäivistä, mutta koska satumme olemaan lomamatkalla, päätin tehdä pienen kulttuurikierroksen, ihan vain mielen virkistykseksi. Samalla se kulttuurikierros toimii hyvänä tekosyynä olla lukematta siihen ensi viikon tenttiin, mihin olen lukenut kolmesta kirjasta vasta yhden. Eihän ADHD-aikuisilla ole ikinä tapana jättää mitään viime tinkaan. Vai miten se nyt meni?

Kuopion automuseon kokoelmaa.

Kuopion automuseo on pieni, mutta hauska paikka. Vanhat autot seisovat kiillotettuina seinien vierustalla. Kuopion ensimmäinen paloauto on ylpeänä alkeellisen pikkubussin vieressä. Samoin museosta löytyy vanhoja taksamittareita ja ties mitä autoihin liittyvää. Tulipahan käytyä täälläkin, vaikken mitään hirvittävän suurta ahaa-elämystä koekaan.

Puijon tornissa täytyy jokaisen käydä. Ellei Kuopion matkan aikana käy Puijossa, on sekä nolo että tyhmä, koska kaikkihan nyt Puijossa käyvät Kuopioon tullessaan. Paitsi että minä pelkään Puijoa! Ei se torni minulle mitään ole tehnyt, ihan kiltti torni se on, mutta minä satun pelkäämään kuollakseni korkeita paikkoja. Ja tarkoitan todellakin, pelkään niitä kuollakseni! Sain nuorena (?) tyttönä Rotterdamin Euromastissa aivan totaalisen paniikkikohtauksen, ja aloin huutaa aivan täysillä ihmisten tuijottaessa vieressä. Puijo on hiljainen, eikä parkkipaikalla ole kuin pari autoa minun Yarikseni lisäksi. Arvostelevia silmäpareja ei tornissa siis ole. Mutta entä, jos saan taas uuden paniikkikohtauksen? Ei siihen niitä silmäpareja tarvita: Ihan pelkkä korkea paikka riittää siihen, että alan huutaa täydessä paniikissa. Päätän voittaa pelkoni ja antaa itselleni oikein kunnolla siedätyshoitoa. Minä kykenen tähän!

Puijon torni.

Matka ensimmäiselle tasanteelle onnistuu hyvin, sillä se on sisätiloissa. Sieltä en pelkää katsoa alas. Välissä on kuitenkin paksu lasi, enkä tunne tuulen tuiverrusta ihollani. Ylös menevät portaat ylemmälle tasanteelle. Siellä ei ole lasia, vaan pelkkä kaide. Kävelen portaat pienen jännityksen vallassa. Kun avaan tasanteen oven, menen automaattisesti seinän viereen ja alan haukkoa henkeä. Pelko on aivan tuskainen. Puristan kameraa kädessäni, puristan toisella kädellä lähellä olevaa pylvästä. Sydän hakkaa kuin Lars Ulrich rumpuja. En saa henkeä ja tuntuu, että tukehdun. En huuda, mutta päästän pieniä tuskaisia ääniä. Poikaystäväni ojentaa kätensä. Tartun siihen kuin viimeiseen oljenkorteen ja puristan sitä niin, että poikaystävältäni meinaa verenkierto loppua. Hän saattaa minut kaiteen vierelle. Uskallan ottaa muutaman valokuvan, ja juoksen takaisin seinän viereen. Sydän hakkaa edelleen. Happi loppuu. Yritetään uudestaan. Poikaystävän kanssa onnistun menemään kaiteen lähelle paremmin kuin yksin. Hän saa pienen harjoittelun jälkeen jopa jäämään minut siihen valokuvatodistetta varten. En uskalla kauan seistä kaiteen lähellä, mutta uskaltauduin siihen kumminkin. Haluan sisätiloihin ja alas.

Uskalsin! Pelkäsin ihan perkeleesti, mutta tein sen kuitenkin. En ihan omin avuin, mutta eipä sitä omin avuin juoksuhiekasta noustakaan. Siksi olenkin opiskelemassa valmentajaksi, koska tiedän, että elämän juoksuhiekka on aika saakutin syvää ja upottavaa, ja se imee sisäänsä hyvinkin nopeasti, jos sen vain antaa tehdä sen. Jos voin olla edes jollekin ihmiselle se oljenkorsi, mikä nostaa hänet hiekasta pois, olen täyttänyt elämäni tarkoituksen.

Kuopion museossa on valokuvanäyttely Sata vuotta sata kuvaa. Se kertoo maaseudun kehityksestä. Kuvat ovat hienoja, vaikkei aihe kiinnosta. Erityisesti kuvat lahoavista ladoista kiehtovat minua jollain oudolla tavalla. Siinä taitaa olla pohtimisen aihetta, miksi juuri nämä ränsistyneet ja ajan syömät, hylätyt ladot ovat niin kiehtovia.

Luonnontieteellisen näyttelyn puolella on mammutti. Kerrassaan komea eläin. Minua alkaa harmittaa, että ne ovat kuolleet sukupuuttoon. Voisinpa tuoda ne takaisin elävien kirjoihin! Saman voisin tehdä dodoille.

Kulttuurikierrokseni päätän Hanna Partasen leipomoon. Kalakukkoja siellä ei ole myynnissä näin aikaisin, mutta munkkipossuja siellä on sitäkin enemmän! Ostan niitä neljä, kaksi minulle ja kaksi poikaystävälleni, ja päätämme nauttia ne iltateen kanssa. Olen ollut niin reipas tänään, kun olen kohdannut pelkoni, joten olen ansainnut munkkipossun. Jopa kaksi!

Pelkojen kohtaaminen, “yllätys, yllätys”, pelottaa. Se tuottaa tuskaa kohdata kasvoista kasvoihin asia, mitä pelkää kuollakseen. Jos pelkoa aina juoksee karkuun, eikä sitä ikinä kohtaa, elää ehkä pelotonta elämää, mutta ei koskaan pääse kasvamaan ihmisenä. Mitä, jos pelon voittamisen jälkeen elämästä tuleekin antoisampaa? Mitä, jos pelko estää elämästä täysillä? Ei ole helppoa kohdata “Suuri Ja Mahtava Vastustaja”, mikä ikinä se sitten onkin. Minulla korkeat paikat ja hämähäkit, jollakin toisella joku muu. Uskalsin tänään kohdata pelkoni. En yksin, mutta uskalsin kuitenkin. Siitä hyvästä sain muutaman hyvän valokuvan Puijon tornista sekä hyvän mielen siitä, että uskalsin.

Tänään menen nukkumaan Super-Naisena, jolla on rintalihakset terästä ja kuvitteelliset pallit isommat kuin kiimaisella siitossonnilla. Olen Super-Nainen, koska uskalsin, ja ylpeä itsestäni! Enkä olisi saanut tätä tunnetta, ellen olisi kohdannut vastustajaani: Isoa, Pahaa Puijoa.

Super-Naisen tuskainen, väkisin väännetty hymy.