Istun tyhjässä luokassa. Työpäivä, ja itse asiassa koko työviikkokin, on päättynyt jo puolitoista tuntia sitten, mutta olen edelleenkin töissä. Autoni, rakas Yarikseni, on huollossa koulumme autopuolen opiskelijoilla, enkä laiskana ihmisenä viitsi kävellä kotiin, joten jäin tänne tekemään jotain hyödyllistä, eli opiskelemaan.
Neuropsykiatrisen valmentajan opintoihin kuuluu luennon kuunteleminen netissä. Luento kestää yhteensä kuusi tuntia, ja ADHD-ihmiselle kuusi tuntia luentoa on… Noh, kuusi tuntia luentoa! Onneksi luennot on pätkitty pieniin osiin, joten kaikkea ei tarvitse kuunnella kerralla. Sain juuri äsken kuunneltua ensimmäisen pätkän.
Ensimmäisessä pätkässä lastenpsykiatri ja psykoterapeutti Kaija Ikäheimo kertoo ADHD:sta. Kappas, tuttu aihe! Hän tuo heti ensimmäisenä esille ADHD:n heterogeenisyyden, ja olen tästä erittäin tyytyväinen. Harvoin ymmärretään, miten heterogeenisestä ryhmästä oikeastaan onkaan kyse. Koska luento alkaa näin hyvällä ja tärkeällä huomiolla, ei loppuluento voi olla huono.
Seuraava mielenkiintoinen seikka, mistä Ikäheimo puhuu, on motoriikan ongelmat. Näitä ei ole läheskään kaikilla, ja ne voivat olla hyvinkin lieviä, mutta niitä kuitenkin on addeilla huomattavasti enemmän kuin nenteillä. Itselläni ei mikään pysy käsissä. Olen mämmikourien kuningatar, pudotan kaiken eikä mikään pysy kädessä edes sen jälkeen, kun olen vetänyt puoli kilometriä jesaria sekä kädessä olevan tavaran että käteni ympärille. Onnistun pudottamaan sen siltikin. Olen aivan tajuton tunari, mitä tulee “mämmikouruuteen”. Onneksi en ole lajissani ainoa, vaan tämä “mämmikouruus” on hyvin tyypillistä meille oraville. Harmittava ominaisuus, mutta yleinen ja tyypillinen.
Hyvin tärkeä pointti tulee esiin, kun Ikäheimo korostaa sitä, että ADHD ei ole sama asia kuin käytös- ja uhmakkuushäiriöt. Hyvin usein nämä asiat yhdistyvät samassa ihmisessä (googleta sellainen hieno sana kuin komorbiditeetti, ellet tiedä, mitä se tarkoittaa), mutta ne ovat kuitenkin eri diagnooseja. ADHD-ihmisellä ei välttämättä ole käytöshäiriöitä eikä uhmakkuutta, eikä käytös- tai uhmakkuushäiriöisellä ole välttämättä tarkkaavuuden kanssa mitään ongelmaa. “Tavallisen kansan” silmissä nämä eri diagnoosit ovat usein yksi ja sama asia, vaikkei näin kuitenkaan ole.
Ikäheimo tuo myös unihäiriöt esille. Erittäin tärkeää! Addit eivät nuku samalla lailla kuin nentit, ja hyvin usein (ei läheskään aina, tunnen lähipiiristänikin yhden poikkeuksen) addien unirytmi on viivästynyt. On siis aivan turha yrittää pakottaa lasta tai nuorta nukkumaan klo 21, kun se uni ei vain tule, ja sitten ihmetellä aamulla, miksi se laiskiainen vieläkin kuorsaa sängyssä, vaikka päivä on jo puolessa. No siksi se siellä kuorsaa, kun se uni ei tule ennen aamukolmea! Eikä kyse ole siitä, että lapsi tai nuori viettäisi koko yön pelaten: Jos unirytmi on viivästynyt, se uni ei tule, vaikka mitä tekisi.
Tärkein Ikäheimon esille tuoma asia on älykkyys. Addeja pidetään tyhminä ja huonosti koulussa pärjäävinä. Totuus on se, että me olemme tasan yhtä tyhmiä tai älykkäitä kuin nentitkin! Älykkyysosamäärämme ei poikkea mitenkään nenttien älykkyydestä. Väitänpä jopa, että saatamme olla keskimääräisesti jopa hivenen älykkäämpiä, mutta koska minulla ei ole tälle väittämälle mitään tieteellistä pohjaa, niin en ala vängätä asiasta sen enempää, vaan tyydyn odottamaan sitä hetkeä, kun minulla on tohtorinhattu kourassa: Sen jälkeen lähden tekemään asiasta perinpohjaista tutkimusta. Meidän addien ongelma on se, että kykyjen käyttöönotto voi olla haastavaa, etenkin tällaisessa ympäristössä, missä meidän pitäisi muutenkin tukahduttaa se, mitä olemme, ja väkisin yrittää rajoittaa itseämme ja tunkea itsemme yhteiskunnan asettamaan “normaalin ihmisen muottiin”, mihin emme mahdu. Kun emme saa sellaista tukea, mitä tarvitsisimme, emmekä myöskään saa sen tyylistä opetusta, mikä parhaiten palvelisi juuri meidän oppimista, niin eivät ne kyvyt koskaan pääse kukoistamaan. Lisäksi monet ADHD-lasten ja -nuorten innovatiiviset yritykset keksiä jotain hienoa ja hauskaa tukahdutetaan “typerinä ja vaarallisina ideoina”. Yritä sitten tällaisessa ympäristössä oikeasti saada tuotua kykysi esille.
Autopajalla ollaan panemassa pillejä pussiin (haluaisin tietää tuon sanonnan etymologian). Saan ihan kohta Yarikseni taas alleni, ja pääsen huristelemaan pitkin Turun märkiä asfaltteja. Siirryn kotiin jatkamaan luennon seuraamista. Tai sitten pidän pienen luentotauon, ja jatkan katsomista myöhemmin. Tässä on kuitenkin puoli vuotta aikaa vielä suorittaa tämäkin tehtävä. Mutta minullahan nyt on aina kiire. Olisikohan minulla joku ADHD?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti