Päätä särkee ja vituttaa. Tilanne vaatii viiniä. Onneksi sitä on! Viini ei tästä talosta ihan heti lopu. Ja tulen myös pitämään siitä huolen nyt, kun olen kokopäiväinen opiskelija. Minusta tuntuu, että sitä viinilasillista tarvitsee suhteellisen usein. Ainakin tällaisina päivinä.
Päiväni ei alkanut huonosti. Päinvastoin. Heräsin ennen herätyskelloa, ja olin erinomaisella tuulella. Käytin koiran, söin aamupalan ja lähdin yliopistolle hyvissä ajoin ennen päivän ainoaa luentoa kasvatustieteiden metodologiasta. Halusin käydä tapaamassa Turun yliopiston esteettömyyssuunnittelijaa ennen luentoa.
Esteettömyyssuunnittelija oli varsin mukava nainen. Hän kuunteli asiani ja sanoi, että minua varten voidaan kirjoittaa lausunto tiedekunnan hyväksyttäväksi. Vaatimukseni on, että saan muutettua kaikki kirjatentit esseiksi. Tenteissä en pärjää tämän kirjainyhdistelmäni vuoksi, mutta esseistä saan aina hyvät arvosanat. Kirjallisuuteen en, tietenkään, vaadi helpotusta, mutta suoritusmuotoon kyllä. Useimmat yliopisto-opettajat ovat sitä mieltä, että esseet ovat vaikeampia, ja ehkä näin onkin yleisellä tasolla. Mutta minä en kuulukaan yleiseen tasoon, minä kuulun ADHD-tasoon. Ja yleisen tason lait eivät koske minua. Sovimme erikseen päivän, jolloin tapaamme ja kirjoitamme lausunnon. Lähden hyvillä mielin kuuntelemaan luentoa.
Metodologian opinnot, oli opiskeltava aine mikä tahansa, ovat aina kuivia ja tylsiä. Nähdessäni luennoitsijan oravatutkani pärähtää käyntiin. Luento kiertelee ja kaartelee, eikä luennoitsija pysy asiassa. Hän on ensin puhumassa tutkimuksen objektiivisuudesta, kunnes yhtäkkiä hän onkin siirtynyt Karl Marxiin. Näen sieluni silmin itseni samassa tilanteessa: Puhumassa suu vaahdossa asiasta, mikä kyllä itseä kiinnostaa, mutta ketään muuta ei. Ja eksyn luennon aikana asiasta noin kaksisataaviisi kertaa. Kyllä. Tuon luennoitsijan on pakko olla ADHD-aikuinen.
Luennon jälkeen minulla on palaveri liittyen teiniini. Turun keskustassa ei parkkipaikkaa löydy mistään. Kiertelen ja kaartelen korttelikaupalla, ja kello muistuttaa siitä, että palaverissa pitäisi olla jo. Lopulta löydän parkkipaikan pienen kävelymatkan päästä. Tällä tienpätkällä ei, tietenkään, voi maksaa EasyParkilla. Perkele. Minulla on pelkkiä kahden euron kolikoita. Tunnen itseni rikkaaksi, vaikken sitä todellakaan ole. Ne on pakko uhrata, molemmat kolikot, sillä yksi kaksieuroinen ei riitä. Saan puolitoista tuntia parkkiaikaa. Sen ainakin pitäisi riittää.
Palaveri venyy ja venyy ja venyy. Tuijotan kelloa. Minulla on sovittuna tapaaminen ja koirapuistotreffit. Samalla vien teinini kaverinsa luokse. Yskäisen, ja sanon, että parkkiaika alkaa loppua. Se ei ole vale, sillä kiireen lisäksi se aika on oikeasti loppumassa. Juoksen palaverista autolle. Olen jo myöhässä. Luulin palaverin kestävän huomattavasti lyhyemmän aikaa ja luulin ehtiväni kotiin ajoissa. Olin väärässä. Nyt on jo kiire.
Kotona rappukäytävässä vastaan tulee teini. Hän on jättänyt avaimet kotiin, ja odottanut pari tuntia oven takana. Ja tietenkin koputellut oveen ja koira on haukkunut koko sen ajan. Naapurien valituksia odotellessa.
Teini autoon niska-perse-otteella, koira samoin. En ehdi vaihtaa vaatteitani, vaikka tarkoitus oli. En yleensä mene koirapuistoon “hyvissä vaatteissa”. Nyt on pakko, sillä olen myöhässä jo.
Tulen koirapuistoon vartin myöhässä sovitusta. Pahoittelen. Yritän keskustella muiden aikuisten kanssa, mutta teinit keskeyttävät koko ajan. Keskustelusta ei tule mitään. Koirilla on sentään hauskaa. Emme ole kauan, ja teini lähtee kaverinsa kanssa. Hän palautuu illalla kotiin. Läksyt ovat, tietenkin, tekemättä, mutta eipä niillä suutarin lapsilla ikinä kenkiä ole.
Kotona rojahdan sohvalle. Kaipaan lepoa. Avaan sähköpostin, ja huomaan saaneeni viestiä evoluutiopsykologian opintokokonaisuudesta vastaavalta henkilöltä. Olin valittanut, etteivät Moodlessa ja intranetissä olevat aikataulut ole ajantasaiset, ja siellä on vieläkin aikataulut vuodelta 2016. Hän pahoittelee, ja kertoo, että NettiOpsussa on ajantasaiset aikataulut. Ai, sieltäkö minun olisi pitänyt osata etsiä? Voi luoja! Mukavaa, kun näitä aikataulualustoja on sata.
Kaivan NettiOpsun esille. Kursseja on neljä ja kalenteriin kirjoitettavaa on aivan tuskaisen paljon! Eri päiviä, eri aikoja, eri luentosaleja. Johdatus evoluutiopsykologiaan alkaa jo huomenna. Menee metodologian luennon kanssa päällekkäin. No, ei voi mitään. Genetiikka on pakollinen, ja kaikki luennot menevät valinnaisen kognitiivisen psykologian kanssa päällekkäin. Kiroilen, mutta päätän valita pakollisen genetiikan. Noh, yksi kurssi vähemmän tälle syksylle.
Evolutiivisen seksuaalipsykologian ja seksuaalivalinnan kurssin nimi on niin pitkä, että lyhennän sen kalenteriini pelkäksi seksiksi. Se pidetään Publicumin rakennuksen eri luentosaleissa. Publicum lyhennetään Pub. Seksiä pubissa. Olen niin väsynyt, että näin järkyttävän huono vitsi saa minut jopa nauramaan.
Siinä menee mukava puolitoistatuntinen, kun kirjoitan ylös kaikki tämän syksyn evoluutiopsykologian luennot kalenteriini. Pakko kirjoittaa. Ilman kalenteria en pärjää. Mitä siellä ei ole, sitä ei ole olemassa. Minulla on kalenterissani KAIKKI. Koko elämäni. Kirjoitusprosessin aikana kuluu suhteellisen paljon viiniä ja monta tupakkaa.
Mutta nyt se on valmis! Kalenteri, nimittäin. Koira on onnellinen, kun on saanut leikkiä. Minä olen väsynyt tästä päivästä, ja odotan päänsäryn loppumista. Huomenna saan johdatusta evoluutiopsykologian ihmeelliseen maailmaan, ja sen jälkeen saan aloittaa viikonlopun. Tämän päivän jälkeen minusta tuntuu, että olen sen ansainnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti