Herään puhelimen soittoon. Raotan satiinista unimaskiani ja yritän tarttua puhelimeen. Kun löydän sen, vastaan: “Satu”, ja huomaan heti, että ääneni on saanut yön aikana upean ja kaikuvan viskibasson. Kurkkuuni on muuttanut kaktusperhe, ja sieraimistani yrittää tunkeutua ulos ainakin yksi mustekala, ehkä jopa kaksi. Pääni tuntuu raskaalta, eikä se taatusti johdu siitä, että aivoni olisivat yön aikana kasvaneet suuremmiksi ja tulleet viisaammiksi. Jos tunkisin kuumemittarin sinne, minne aurinko ei paista, se varmaankin räjähtäisi.
Vieressäni makaa mies, joka on yhtä iloinen ja virkeä kuin minäkin. Hän katsoo minuun kuola valuen ja kysyy raikkaalla viskibassollaan, olenko minäkin nyt sitten saanut hänen tautinsa. Näemmä olen. Mieheni on sairastanut jo pari päivää, mutta avioliitossahan kaikki kuuluu jakaa toisen kanssa, myös taudit. Noudatamme avioliiton pyhiä ohjeistuksia.
Konttaan keittiöön keittämään aamuteetä. Koira tulee vastaan takakoivet ristissä. Voi perkele! Millä voimilla minä koiran kusetan? Kysyn, onko miehellä voimia lähteä viemään koiraa takapihalle. Saan vastaukseksi samanlaista örinää kuin mitä Alexi Laiho pitää laulaessaan. Käyn varmistamassa, onko mieheni vaihtunut sinä aikana, kun olen kontannut makuuhuoneesta keittiöön. Ei ole. Se ei ole edelleenkään Laiho, örinästä huolimatta, vaan se on se Mäkinen, kenelle sanoin tahdon. Totean, että se on tässä konkurssissa se ja sama, kumpi koiran käyttää.
Vedän kuteet niskaani ja vien koiran takapihalle. Oloni huononee aivan heti, kun pääsen ovesta ulos. Ihan kuin ovessa olisi ollut jokin näkymätön kalvo, minkä lävitse kulkiessasi saat aivan tuhottoman pahoinvoinnin ja kuumeen nousun. Odotan niin kauan, että koira saa ruikittua rakkoaan tyhjemmäksi. Teini tulee koulusta kotiin kahdelta, joten hän saa sen jälkeen viedä koiran pidemmälle lenkille. Minä en nyt pysty parempaa kuin tämä, eikä pysty arvon aviomiehenikään.
Makaan sohvalla kuola valuen ja katson Batman-elokuvaa. Aivot ainakin rauhoittuvat, kun ei tarvitse ajatella mitään. Huomenna olisi teinin hammaslääkäri. Ei mitään tsäänssiä lähteä viemään teiniä sinne! Teini saa kävellä itse. Lauantaina olisi ADHD-liiton syyskokous, mihin minun pitäisi lähteä vaikuttamaan yhdistyksemme valtuuttamana. Ei mitään tsäänssiä lähteä kyllä sinnekään! Illalla olisi rally-toko, mutta minä en todellakaan voi mennä sinne kuumeisena tekemään paskaa rataa. Pakko myöntää itselle, että se on nyt toisen pakkohidastuksen paikka tämän marraskuun aikana. Eipä ole ollut minun kuukauteni. Mutta minkäs sille mahtaa. Näitä tulee joskus. Minulle tässä kuussa ehkä vähän liikaa. En kuitenkaan lähde leikkimään terveyden kanssa. Jos lähden leikkimään, sairaus pitkittyy enkä parane ikinä. Ja tarkoitukseni on kuitenkin, että minusta tulisi vielä joskus ihminen. Terve sellainen.
Aivoni eivät pidä tällaisesta makaamisesta. Mietin, mitä voisin tehdä, jotta en rasittuisi ruumiillisesti, mutta saisin mielelleni tekemistä. ESSEE! Mikäs sen virkistävämpää tekemistä kuin esseen kirjoittaminen. Minulla on kesken nuorisotutkimuksen essee nuoruuden haasteista nyky-yhteiskunnassa. Olen saanut pari sivua kirjoitettua. Kuumeisena alkaa ajatus lentää ja ei kauaa naputtelu kuulu, kun olen kirjoittanut 10 sivua lisää. Viimeksi, kun kirjoitin nuorisotutkimuksen esseen, kirjoitin sitä luomuna ja väänsin kouluesseeseen kaksi sivua tiukkaa asiaa kalapuikoista. Nyt minulla ei ole mitään yhtä eksoottista, mutta mielenkiintoista settiä kuitenkin. Nämä kaksi kurssia arvioi sama henkilö. Hän saa todennäköisesti jonkinlaisen trauman minun esseistäni. Laitan sen kuitenkin menemään, pienen selityksen kera siitä, että hieman on kuumetta pukannut. No niin, viisi noppaa taas tienattu opintorekisteriin! Mitäs sitten seuraavaksi?
Minulla on myös kesken essee nuorisosta, vapaa-ajasta ja mediasta. No, sitähän on hyvä jatkaa tähän samaan syssyyn! Voisin pitää nuorisotutkimusviikonlopun. Jos saisin vaikka suoritettua koko opintokokonaisuuden tässä yhden viikonlopun aikana. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun jotain sellaista tekisin.
Kurkkuani alkaa kivistää, mutta esseellä ei taatusti ole sen kanssa mitään tekemistä. Vilkaisen media-esseen kirjallisuutta. Eräässä toimitetussa teoksessa on artikkeli: “Kenellä on kiire? Suomalaisten kiireen kokemukset ja ajankäyttö”. Hymähdän. Tuo pitää lukea! Ja kenellä sitä tässä kiire olisi, valmiissa maailmassa? Ei minulla ainakaan. Ei juuri nyt. Nyt minä sairastan ja otan iisisti. Ja opiskelen nuorisotutkimusta, ihan vain siksi, että voin.
PS. Ja koska olen, jälleen kerran, liian huonovointinen ottaakseni itse kuvia tätä tekstiä varten, teitä viihdyttävät Papunetin erinomaiset kuvat. Tehkää hyvin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti