Mistä tietää, että on koiranomistaja? Paitsi siitä, että vaatteet ovat täynnä karvoja ja kuolaa. Meidän rakas Kaunokainen on viettämässä viikonloppua mummolassa teinin kanssa, jotta äiti saisi voida rauhassa pahoin sohvalla. Ja olen pistänyt kuluneen vuorokauden aikana merkille seuraavat asiat:
- Käyn säännöllisin väliajoin tarkistamassa, onko koiran kupissa vettä, ettei koiralle vain pääse tulemaan jano.
- Kun rappukäytävästä kuuluu kovempia ääniä, huudan automaattisesti: “Kauno, ei tartte haukkua, se on vain naapuri.”
- Nukahtaminen on vaikeaa, koska sängyssä ei ole ylimääräistä karvakasaa viemässä tilaa, eikä karvainen koiranpylly ole naamani päällä.
- Hakiessani kaapista jotain hyvää syötävää, ainoat namiin ja herkullisuuteen viittaavat asiat kuuluvat koiralle.
- Mennessäni parvekkeelle tupakalle huudan automaattisesti: “Kauno, tuletko mukaan?”
- En enää tiedä, minkä värinen meidän olohuoneen maton pitäisi oikeasti olla, koska se on jo puolentoista vuoden ajan ollut samanvärinen kuin meidän Kauno.
- Löydän vinkuleluja ja piilotettuja luita aina, kun vaihdan sohvalla asentoa.
- Tunnen itseni ulkopuoliseksi, koska en ole päässyt turisemaan naapurien kanssa ja kuulemaan naapuruston uusimpia juoruja; ilman koiraahan ei voi mennä juttelemaan ihmisten kanssa. Paitsi minä nyt en ole siinä kunnossa muutenkaan, että voisin lähteä ulos edes koiran kanssa.
- Haukatessani omenaa huusin: “Kauno, haluatko palan omppua?”
- Tilasin koiralle ison kasan joululahjoja Peten koiratarvikkeesta. Sen jälkeen mietin, mitä hemmettiä mahtaisin hankkia jouluksi miehelleni ja teinille. Hekin voisivat ehkä haluta pari pakettia, teini varsinkin.
- Minulla on hirveä tarve saada rapsuttaa jotain.
- Oma hiusharjani on kadoksissa, mutta koiran harjat ja kammat löytyvät olohuoneen pöydältä.
Koira voi siis poistua hetkellisesti kotoa, mutta mielestä ja sydämestä koira ei poistu ikinä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti