Aikainen aamu, ennen kukon ensimmäistä pieraisua. Näin aikaiset heräämiset pitäisi kieltää lailla. Olen ihan tokkurassa, kun astelen pientä mäkeä ylös. Mutta minä jaksan! Tämän päivän jälkeen minä en tule enää kertaakaan astelemaan tätä mäkeä pitkin, en ylös enkä alas. Tämä on viimeinen päivä. Tänään päättyy matkani, minkä viime syksynä aloitin. Viime tiistaina minusta tuli neuropsykiatrinen valmentaja, ja tänään minusta tulee eläinavusteinen valmentaja. Tuplavalmentaja.
Kulunut vuosi on ollut uskomaton. Ennen kaikkea se on ollut sukellus omaan mieleeni ja sen tummansinisiin syvyyksiin. Olen oppinut ajattelemaan uudella tavalla, näkemään uusia näkökulmia ja olen saanut täysin uudenlaisen yhteyden ympäröivään maailmaan. Minusta on tullut uusi ihminen.
Kun käymme läpi opinnäytetöitä, huomaan, että opiskelukaverini ovat käyneet myös läpi samanlaisen prosessin kuin minä itse. Monet ovat pohtineet omaa elämäänsä uudella tavalla, lähteneet kulkemaan omaa polkuaan ja uskaltaneet hypätä pois oravanpyörästä, mikä ei antanut heille mitään muuta kuin jäätävän migreenin ja pahaa oloa. Koulutuksen aikana heille on valjennut se, mitä he elämältä haluavat ja mikä on oikeasti tärkeää juuri heille itselleen. Ja sehän on tärkeintä: Elää itsensä näköistä elämää. Ihan sama, mitä mieltä naapurin Pentti on elämäntyylistäsi, kunhan itse nautit elämästäsi ja olet onnellinen.
Päätöspäivä herättää kaikissa monia tunteita. On helpotusta siitä, että opinnot ovat ohi ja ne on suoritettu kunnialla loppuun. On surua siitä, että näin hieno ja antoisa vuosi on takanapäin, ja edessä on pelkkiä kysymysmerkkejä. On toiveikkuutta ja suunnitelmia tulevaisuutta varten. Ryhmämme on ollut tiivis ja läheinen. Sen huomaa myös lounastauolla, kun kokoonnumme takapihalle yhteistuumin syömään lounaamme. Keskustelemme paljon siitä, miten pitää yhteyttä tämän koulutuksen jälkeen, ja millaisia yhteistyökuvioita alamme rakentaa.
Miltä nyt tuntuu? Tuplavalmentajan fiilikset pitkän viikon jälkeen? En oikein osaa sanoa. En ole vielä sisäistänyt tätä. En vieläkään tajua sitä, että opintoni ovat nyt lopullisesti ohi, ja minä olen pätevä valmentaja. Odotan vain seuraavaa koulutuspäivää, mitä ei kuitenkaan tule. Tämä oli nyt tässä. Matkani on päättynyt. Enkä tiedä, pitäisikö tuntea iloa vai surua.
Matkanteko on monesti hauskempaa kuin perille pääseminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti