Exäni soitti minulle ilmoittaakseen kesälomansa aikataulun ja sopiakseen tyttärensä tapaamisesta lomansa aikana. Virallisten asioiden jälkeen hän kysyi minulta: “Ootko sä nyt vieläkin menossa naimisiin?”
Hämmennyin tuosta kysymyksestä. Totta kai, olen menossa naimisiin! Emme ole peruneet häitä emmekä yhteistä hautapaikkaa. Miksi ihmeessä hän tuollaista edes tiedusteli?
Sain kuulla häneltä joskus vielä yhdessä ollessamme, että olen täysin naimakelvoton ja kamala yksilö. Tässä vaiheessa ei varmaankaan tarvitse enää pohtia, miksi ylipäätänsä edes erosimme. Myöhemmin hän on sen verran ottanut sanojaan takaisin, että on sanonut jopa olevansa iloinen puolestani, kun olen löytänyt hyvän miehen ja hyvän parisuhteen. Nyt hän kuitenkin ihmettelee sitä, että olen pysynyt parisuhteessa ja olen jopa virallistamassa sitä. Miksi hemmetissä?
En ole helppo ihminen enkä ole koskaan muuta väittänytkään. Olen tavallista mielenkiintoisempi ihminen, koska olen ADHD-aikuinen, mutta osaan olla sitäkin hankalampi elämänkumppani. Kaikki entiset miesystäväni todennäköisesti nyökyttelevät tällä hetkellä päätään niin, että niskalihakset huutavat hoosiannaa.
Minulla on takanani pitkiäkin parisuhteita, mutta suurin osa on päättynyt lyhyeen. Jos haluaa uskoa kohtaloon, voi sanoa, että löysin “Sen Oikean” vasta nyt. Jos taas haluaa uskoa sattumaan, voi sanoa, että löysin sopivan ihmisen rinnalleni vasta nyt. Ja olen kasvanut ihmisenä tarpeeksi vasta nyt, jotta ylipäätänsä pystyisin edes vakiintumaan ja jakamaan elämäni toisen ihmisen kanssa.
Silti tuo exäni kysymys jäi vaivaamaan. Olenko muka lähihistoriassani, sanotaan viimeisen viiden vuoden aikana, käyttänyt miehiä kuin kertakäyttöastioita? Villempinä nuoruusvuosinani ehkä toimin niin, mutten enää ole pitkiin aikoihin elänyt villeimpiä nuoruusvuosiani. Ainakaan omasta mielestäni. Ehkä hän kuitenkin näkee minut vielä sellaisena “villinä lapsena”, joka ei koskaan kasva aikuiseksi eikä koskaan sitoudu keneenkään tai mihinkään, koska ei pysty siihen. Imekööt parsaa: Kyllä minä siihen pystyn!
Onhan tämä ajatus avioliiton satamasta aiheuttanut minussa ties minkälaisia tunteita, ja olen myös miettinyt, onko tämä se hetki, jolloin pitäisi juosta kirkuen karkuun. Meillä on kuitenkin nyt hääpäivä sovittuna marraskuun alkuun, häämenu valmiina, DJ varattu ja kangas hääpukuun on tilattu. Melkein valmiit häät, siis! Enää ei puutu kuin noin 57 692 muuta pientä riippuvaa, roikkuvaa ja juoksevaa, häihin liittyvää asiaa. Ja raha, millä koko hoito maksetaan. Mutta kyllä, olen edelleenkin menossa naimisiin, kaikesta huolimatta!
Pitäisikö tässä vaiheessa sanoa, että vetäkää nyt se x-merkki seinään: Satu on ihan oikeasti tekemässä jotain sellaista, mitä kukaan ei koskaan uskonut tapahtuvaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti