Näytetään tekstit, joissa on tunniste kokemusosaaja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kokemusosaaja. Näytä kaikki tekstit

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Runopäivä Börsissä


Herään. Olen vähän väsynyt vielä, ja mietin, kauanko saan vielä maata sängyssä ja torkkua. Katson kännykän kelloa. Se näyttää 9:45. Perkele! Herätys ei ole taaskaan toiminut. Ei ole vasta kuin toinen kerta, mutta siinä on jo kaksi kertaa liikaa. 

Minulle tulee jumalaton kiire. Viidentoista minuutin päästä alkaa tapahtuma, mihin olen lupautunut: Autismisäätiön Esteetön lapsuus-hankkeen kirjoituspäivä. Nepsy-kokemusosaajat kokoontuvat kirjoittamaan kokemuksistaan tulevaa nepsy-lasten ja -nuorten "käyttöopasta" varten.

Saan viidessä minuutissa vaatteet niskaani. Osaan tarvittaessa olla todella nopea, tosin se nopeus vaatii sen äärimmäisen pakon. Pakkaan läppärini, painelen autolle ja kurvaan kaasu pohjassa Kauppatorille, Hamburger Börsiin. Saavun paikalle klo 10:03. Olen aika hyvä olemaan nopea.


Puhumme ensin päivän teemoista ja ideoista, minkä pohjalta tekstejä voi lähteä kirjoittamaan. Ideoita voi saada valokuvista, tunne- tai motivaatiokorteista, sananlaskuista tai oikeastaan mistä vain. Saan sananlaskusta "joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa" runoidean, ja kirjoitan tankan:

Minun kuoppani
Kauno kaivaa innoissaan
Pääsy kielletty
Kaiva oma kuoppasi
Mihin sitten lankeat

Tämä nyt ei ehkä vastaa päivän teemaa, sillä tarkoitus olisi kirjoittaa nimenomaan niistä nepsy-kokemuksista ja elämästä neurokirjon kanssa. Mutta tulipahan kirjoitettua tuollainenkin runo! Runoja ei voi ikinä olla maailmassa liikaa, etenkään koira-aiheisia runoja. Mutta ehkä nyt kuitenkin yritän pysyä loppupäivän tässä annetussa aiheessa.


Mietin, mitä kaikkea nepsy-elämään kuuluu. Lääkkeet nyt ainakin. Kirjoitan niistä yhden runon, mistä tulee aika typerä, mutta samapa tuo. Minä olen itse itseni suurin kriitikko ollut aina, enkä todellakaan osaa sanoa, ovatko minun kirjoittamani tekstit täyttä paskaa vai jotain muuta ainetta.

Wilma. Tuo kaikkien nepsy-lasten äitien kauhu. Parhaimmillaankin Wilma on kuin Tikkurilan värikartta, ainakin meidän teinineidin Wilma. Kirjoitan siitä kalevalamittaisen runon. Kalevalamitta on aika hankala, ja joudun viettämään runon kanssa aika pitkän tovin, ennen kuin saan sen valmiiksi. Siitä tulee kuitenkin suhteellisen hauska. En osaa vielä ihan hirveän hyvin kalevalamitan tiukkoja sääntöjä, mutta yrittänyttä ei laiteta eikä ilman harjoitusta voi oppia. Ainakin tavumäärät ovat oikein, vaikkei mikään muu olisikaan.

ADHD-lapsen vilkkaus, vaikeasti autistisen lapsen puhumattomuus... Teemoja, mitkä ovat aina tapetilla. Niistä puhutaan aina. Kirjoitan niistä muutaman haikun ja tankan. Kirjoitan myös vanhempien väsymyksestä. Koska sitä nepsy-lasten äidit ovat: väsyneitä! Eivät välttämättä edes lapsiinsa, mutta yhteiskuntaan, ymmärtämättömyyteen ja tuen puutteeseen. Ja se tuen puute hyvin suuressa määrin johtuu, ainakin ADHD-lasten kohdalla, siitä ymmärtämättömyydestä.


Välissä syömme lounaan alkupaloineen ja jälkiruokineen. Ruoka on erinomaista ja olen aivan täynnä. Ilmainen ruoka on aina erinomaista köyhän opiskelijan mielestä.

Palaan ruokaröökin jälkeen kirjoittamaan. Kirjoitan pitkän tarinan siitä, millainen olisi minun täydellinen elämäni täydellisessä maailmassa, missä minä saisin päättää kaikesta. Teksti on, tietenkin, utopistinen, mutta hauska. Ehkä juurikin sen utopistisuuden vuoksi. Ja sen vuoksi, että tekstistä pystyy hyvin lukemaan rivien välistä, mitkä asiat ovat mielestäni pielessä tässä maailmassa. Komedia on vaikea laji, mutta ilmeisesti se on minulla ihan hyvin hallussa. Luen tekstini ääneen, ja koko kokoustila röhähtää nauruun. Olen onnistunut ainakin yhden tekstin kanssa.

Vielä iltapäiväkahvit kera suklaakakun ja nannojen. Juon kaksi kuppia haudutettua teetä kera hunajan, syön ison palan kakkua ja monta nannaa, vaikka olen vieläkin täynnä lounaasta. Mutta kun se ilmainen ruoka on syötävä, vaikka se olisikin jotain epäterveellistä. Ilmaisen ruuan edessä ei tunneta laihdutuskuureja. Ne voi pitää myöhemmin.


Sähköpostiini on tullut kaksi noutoilmoitusta. Jipii, saan hakea kotimatkalla kirjastosta kaksi kirjaa lisää SPSS-harjoitustyötäni varten. Voi luoja, en kestä ajatusta siitä kurssista! Onneksi kaupunginkirjasto on ihan Börsin vieressä, joten en joudu tekemään pitkää koukkausta. En todellakaan haluaisi lukea tätä kökkökakkaa tilastotiedettä, ja paljon mieluummin kirjoittaisin runoja kuin sitä typerää harjoitustyötä. Mutta runot eivät auta minua valmistumaan kasvatustieteiden maisteriksi ja harjoitustyö taas auttaa. Prioriteetit on oltava, vaikka ne ovatkin tyhmiä.

Menen kotiin kirjoituspäivän jälkeen ja mietin, olisiko minulla vielä joku idea, minkä voisin kirjoittaa. Mutta sitä ennen päiväunet sohvalla. Ehkä unet auttavat löytämään jonkun todella mahtavan kirjoitusidean.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Paljain jaloin pakkasessa

Herään kesken kamalan painajaisen siihen, että herätyskello soi. Olen taju täysin koivikossa, ja torkutan. Nukahdan uudestaan, ja painajainen jatkuu. Torkutan ties kuinka monta kertaa, kunnes saan kerättyä tajuni palasia edes sen verran sieltä koivikosta, että saan silmäni puoliksi auki. Minulla on tasan varttitunti aikaa nousta, pukea, skrapata auto ja lähteä yliopistolle. Arki on siis palannut!


Arki palasi jo eilen. Minulla piti olla vapaapäivä, mutta en halunnut kieltäytyä, kun minua pyydettiin kokemusosaajaksi RASEKO:on. Pidin, ilmeisesti suhteellisen hyvän, puheenvuoron ADHD:stä, ja minulle sanottiin, että pyydetään toistekin. Vaikken ollutkaan kauaa puhumassa, olin niin väsynyt tullessani kotiin, että makasin sohvalla koko illan, enkä saanut otetta mistään tehtävästä, vaikka tekemistä olisi ollut sellaisen parintuhannen asian verran. Keskittymiskykyni ei riittänyt, eikä jaksaminenkaan.


Minun olisi ehkä pitänyt vain maata kotona koko eilinen päivä, sillä se hyvin pieni meneminen kostautui tänään. Ja sain lähteä yliopistolle silmät ristissä, lääkkeet unohtaneena ja ilman sukkia. Kengät sentään muistin laittaa jalkaani! Tervetuloa ADHD-aikuisen elämään: Elämään, missä edes sukat eivät ole itsestään selvyys.


Kurvaan Sirkkalan pihaan ja poltan nopean tupakan samalla, kun juoksen Janus-saliin läppärilaukku olkapäällä keikkuen. Luennoitsijalla on tietoteknisiä ongelmia, joten hän on itsekin hieman myöhässä. Luojan kiitos! Tänään on Asklepios-koulutusohjelman toisen kurssin luento ja johdatus itsenäisesti suoritettavaan harjoitustehtävään. Kurssin aiheena on terveyden eriarvoisuudesta kirjoittaminen, ja kurssin vetää kirjallisuuden laitoksen yliopistolehtori. Minulla on yleisestä kirjallisuustieteestä syventävät opinnot suoritettuna ensimmäisessä maisterin tutkinnossani, joten ihan mitään kauhean uutta en itse luennosta saa. Tiesin kyllä ihan jo valmiiksi, että Minna Canth kirjoitti Suomessa aika räikeälläkin tavalla ihmisten eriarvoisuudesta ja toi esille köyhän kansanosan elinoloista johtuvia ongelmia.


Haukottelen, plärään puhelintani ja yritän pitää silmäni auki edes jotenkin. Pääsemme itse aiheeseen, eli siihen, millaisen harjoitustyön teemme. Tarkoitus on tehdä diskurssianalyysi jostain tekstistä, missä puhutaan terveyden eriarvoisuudesta. Harjoittelemme tätä harjoitustyötä pienissä ryhmissä. Mielestäni tämä harjoitustyön harjoittelu on idioottimaista touhua, enkä ymmärrä, miksi tällaista pitää harjoitella. Eivätkö yliopisto-opiskelijat muka osaa tutkia tekstiä ilman, että sitä harjoitellaan ensin? Voi luoja!


Eräs ryhmä saa ruotsinkielisen tekstin. Opiskelemme Turun yliopistossa, ja Åbo Akademi on tuo rakennus tuossa pienen matkan päässä. Ja fakta on se, että pakkoruotsista huolimatta ainoat suomenkieliset opiskelijat, jotka pystyvät lukemaan sujuvasti ruotsinkielistä tekstiä, löytyvät ruotsin laitokselta, eikä täältä meiltä. Minulle ei tulisi mieleenkään antaa mitään ruotsinkielistä tekstiä luettavaksi suomenkielisessä yliopistossa yhtikäs kenellekään! Ei sitä ruotsia niin sujuvasti suomenkielisen väestön keskuudessa osata.


Tämä Asklepioksen kakkoskurssi on kyllä sellaista kuraa, että tekisi mieli jättää välistä koko kakka, jos vain luonne antaisi myöten. Mutta kun tämä täti on varustettu sellaisella sisupussilla, ettei se sisu ihan heti lopu. Eikä se sisu myöskään salli minun luovuttaa. Väännän tuon huipputyperän harjoitustyön, ja teen siitä hemmetin hyvän, ihan vain tuon luennoitsijan kiusaksi. Onneksi kolmoskurssilla meillä on taas essee, eikä mitään diskurssianalyysia.


Vaikka tämä kolmetuntinen riemukas luento päättyykin, päiväni ei ole vielä pulkassa. Vielä on tiedossa seksiluentoa. Luento aloitetaan railakkaasti Bloodhound Gangin The Bad Touch-biisillä. Ajattelen mielessäni, että kyllä meillä Suomessa osataan, kun yliopistoilla on näin innovatiiviset ja monipuoliset opetusmetodit käytössään.


Puhumme seksuaaliornamenteista ja siitä, onko ulkonäöllä väliä. Ja fakta on se, että kyllä sillä ulkonäöllä on oikeasti väliä, vaikka kuinka joku väittäisikin vastaan. En minäkään olisi halunnut rumaa miestä naida. Enkä nainutkaan!


Päivä on ohi. Ja minä olen aivan loppu. En jaksaisi enää yhtä ainoaa luentoa enkä yhtä ainoaa menoa. Missä ovat ne rauhalliset opiskelupäivät, mistä unelmoin syksyn alussa? Pitkät ja hitaat aamut ilman kiirettä, kuivat ja tylsät esseet, opiskelu omalla kotisohvalla, omassa tahdissa. Enpä ole paljoa tuollaista tässä osoitteessa nähnyt. Aivan jotain päinvastaista, kyllä. Enkä saa huomennakaan rauhaa, sillä minun pitää lähteä kukonlaulun aikaan Tampereelle!


Toisaalta, huomisen jälkeen pahin on ohi. Pahin ravaaminen. Saan enemmän pitkiä aamuja ja vähemmän aikaisia herätyksiä. Minulla ei ole niin paljon luentoja enää, eikä minun tarvitse käydä kuin ehkä kerran viikossa yliopistolla. Saan keskittyä enemmän siihen kotisohvaopiskeluun ja esseiden kirjoittamiseen.


Vai pitäisikö minun nyt ihan ensin keskittyä siihen, että saan kerättyä voimani takaisin? Edes vähäsen. Ja sitten sen jälkeen kirjoittaa niitä esseitä? Sitä en lähde lupaamaan, että ensi keväänä ottaisin vähemmän kursseja, kun sitä lupausta en välttämättä pysty kuitenkaan pitämään.