Näytetään tekstit, joissa on tunniste Autismisäätiö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Autismisäätiö. Näytä kaikki tekstit

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Mielenterveyden ensihoitaja, päivää!


"Muistatko sä itekään enää, mitä kaikkia todistuksia sulla on?"
"En. Tarvitseeko mun muistaa? On ne mulla kaikki tallessa."

Tällaisen keskustelun kävimme aviomieheni kanssa, kun tulin tänään kotiin tuoden mukanani jälleen kerran yhden uuden todistuksen. Nyt olen suorittanut Suomen Mielenterveysseuran kehittämän mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen, ja olen siis pätevä antamaan mielenterveyden ensiapua.


Koulutus oli kaksipäiväinen ja tänään oli toinen - ja viimeinen - koulutuspäivä. Päivän puheenaiheina olivat kriisit ja niistä toipuminen, stressitilanteet ja stressinhallintakeinot, itsetuhoisuus sekä erilaiset vuorovaikutustyylit. Rankkoja aiheita, mutta toisaalta, eipä se mielenterveystyön tekeminen millään tasolla ole kovinkaan helppoa. Itse pääsisi henkisesti helpommalla, jos olisi ammatiltaan ajoneuvoasentaja, lukkoseppä tai kenkäkauppias. 

Ja kyllä, olen ties kuinka monta kertaa miettinyt, pitäisikö sitä säästää omaa kuuppaansa ja ryhtyä putkimieheksi. Tämä erityispedagogiikan ja eri psykologian alojen opiskelu on kyllä todella mielenkiintoista, mutta näitä aloja opiskelemalla ei voi päätyä muunlaiseen työhön kuin sellaiseen, missä on hirveä vastuu ja joutuu käymään ihmisten kanssa läpi henkisesti rankkoja asioita. Jos sitä haluaa rypeä paskassa, niin miksei sitä voisi sitten tehdä kirjaimellisesti eikä kuvainnollisesti. Sitä paitsi, putkimiehillä on hyvä työllisyystilannekin vielä! Ehkä vielä jossain vaiheessa jatkan tätä blogia kertomalla matkastani rööriroopeksi.


Vaikka olenkin nyt sitten mielenterveyden ensihoitaja, niin mitä tähän sanoo oma vaativa personaallisuushäiriöni? Onko se tyytyväinen? No, arvatkaapa vain kaksi kertaa!

Näin tämä vaativa persoonallisuus minua puhuttelee tällä hetkellä: "Eihän tuolla sinun paperillasi mitään virkaa ole! Mihin sinä luulet tuollaisen läpyskän riittävän? Ei se mihinkään riitä. Sinä tarvitset enemmän, jotta voisit olla hyvä ja pätevä. Nyt menet välittömästi Suomen Mielenterveysseuran nettisivuille, ja katsot kaikki heidän koulutuksensa läpi. Käyt vielä tämän kevään aikana ainakin mielenterveyden ensiapu 2-koulutuksen, nuorten mielenterveyden ensiapu-koulutuksen, ohjaajakoulutuksen, ja vaikket olekaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kanssa juurikaan tekemisissä, kannattaa varmuuden vuoksi vielä käydä KOTU-koulutuskin. Vasta sen jälkeen voit sanoa tietäväsi asiasta jotain".


Eipä sillä väliä, ettei tämän koulutuksen aikana tullut minulle edes uutta asiaa, kun olen nämä kaikki asiat opiskellut jo muissa koulutuksissa. Vaativa persoonallisuuteni on sitä mieltä, että tarvitsen enemmän. Tämä ei riitä.

Olen filosofian maisteri pääaineena venäjä. Luin sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä, valtio-oppia, puheviestintää, journalistiikkaa, slovakin kieltä, ranskaa, kansantaloustiedettä ja Eurooppa-opintoja. Olen aineenopettaja ja ammatillinen erityisopettaja. Olen neuropsykiatrinen valmentaja ja eläinavusteinen valmentaja. Olen käynyt Autismisäätiön HAASTE-koulutuksen. Opiskelen kasvatustieteiden maisteriksi pääaineena erityispedagogiikka. Luen sivuaineena psykologiaa, evoluutiopsykologiaa, nuorisotutkimusta ja väkivaltatutkimusta. Suoritan myös Asklepios-opintokokonaisuutta terveyden eriarvoisuudesta yhteiskunnassa. Minulla oli valmiit sivuainekokonaisuudet kasvatustieteistä ja lasten ja nuorten psyykkisestä hyvinvoinnista jo ennen kuin sain opiskelupaikan. Opiskelen voimauttavan valokuvan menetelmää. Minusta tulee jouluna käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttaja. Tänään sain päätökseen mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen. Enkä ole luetellut tässä yksittäisiä kursseja ja koulutuksia, mitä olen käynyt ihan vain huvikseni saamatta mitään pätevyyttä. Ei, en silti osaa. En ole tarpeeksi kouluttautunut.


Mitä kaikkea tarvitsen lisää? En minä vain tiedä. Tiedän vain sen, ettei tämä vähäinen tutkinto- ja pätevyysmäärä riitä mihinkään, enkä ole riittävän hyvä.

Eikö olekin jännä, miten sitä pystyy antamaan mielenterveyden ensiapua kaikille muille paitsi itselleen?

PS. Kuvat ovat valokuvia niistä tunnekorteista, joita valitsin tämän päivän koulutuksen aikana.

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Runopäivä Börsissä


Herään. Olen vähän väsynyt vielä, ja mietin, kauanko saan vielä maata sängyssä ja torkkua. Katson kännykän kelloa. Se näyttää 9:45. Perkele! Herätys ei ole taaskaan toiminut. Ei ole vasta kuin toinen kerta, mutta siinä on jo kaksi kertaa liikaa. 

Minulle tulee jumalaton kiire. Viidentoista minuutin päästä alkaa tapahtuma, mihin olen lupautunut: Autismisäätiön Esteetön lapsuus-hankkeen kirjoituspäivä. Nepsy-kokemusosaajat kokoontuvat kirjoittamaan kokemuksistaan tulevaa nepsy-lasten ja -nuorten "käyttöopasta" varten.

Saan viidessä minuutissa vaatteet niskaani. Osaan tarvittaessa olla todella nopea, tosin se nopeus vaatii sen äärimmäisen pakon. Pakkaan läppärini, painelen autolle ja kurvaan kaasu pohjassa Kauppatorille, Hamburger Börsiin. Saavun paikalle klo 10:03. Olen aika hyvä olemaan nopea.


Puhumme ensin päivän teemoista ja ideoista, minkä pohjalta tekstejä voi lähteä kirjoittamaan. Ideoita voi saada valokuvista, tunne- tai motivaatiokorteista, sananlaskuista tai oikeastaan mistä vain. Saan sananlaskusta "joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa" runoidean, ja kirjoitan tankan:

Minun kuoppani
Kauno kaivaa innoissaan
Pääsy kielletty
Kaiva oma kuoppasi
Mihin sitten lankeat

Tämä nyt ei ehkä vastaa päivän teemaa, sillä tarkoitus olisi kirjoittaa nimenomaan niistä nepsy-kokemuksista ja elämästä neurokirjon kanssa. Mutta tulipahan kirjoitettua tuollainenkin runo! Runoja ei voi ikinä olla maailmassa liikaa, etenkään koira-aiheisia runoja. Mutta ehkä nyt kuitenkin yritän pysyä loppupäivän tässä annetussa aiheessa.


Mietin, mitä kaikkea nepsy-elämään kuuluu. Lääkkeet nyt ainakin. Kirjoitan niistä yhden runon, mistä tulee aika typerä, mutta samapa tuo. Minä olen itse itseni suurin kriitikko ollut aina, enkä todellakaan osaa sanoa, ovatko minun kirjoittamani tekstit täyttä paskaa vai jotain muuta ainetta.

Wilma. Tuo kaikkien nepsy-lasten äitien kauhu. Parhaimmillaankin Wilma on kuin Tikkurilan värikartta, ainakin meidän teinineidin Wilma. Kirjoitan siitä kalevalamittaisen runon. Kalevalamitta on aika hankala, ja joudun viettämään runon kanssa aika pitkän tovin, ennen kuin saan sen valmiiksi. Siitä tulee kuitenkin suhteellisen hauska. En osaa vielä ihan hirveän hyvin kalevalamitan tiukkoja sääntöjä, mutta yrittänyttä ei laiteta eikä ilman harjoitusta voi oppia. Ainakin tavumäärät ovat oikein, vaikkei mikään muu olisikaan.

ADHD-lapsen vilkkaus, vaikeasti autistisen lapsen puhumattomuus... Teemoja, mitkä ovat aina tapetilla. Niistä puhutaan aina. Kirjoitan niistä muutaman haikun ja tankan. Kirjoitan myös vanhempien väsymyksestä. Koska sitä nepsy-lasten äidit ovat: väsyneitä! Eivät välttämättä edes lapsiinsa, mutta yhteiskuntaan, ymmärtämättömyyteen ja tuen puutteeseen. Ja se tuen puute hyvin suuressa määrin johtuu, ainakin ADHD-lasten kohdalla, siitä ymmärtämättömyydestä.


Välissä syömme lounaan alkupaloineen ja jälkiruokineen. Ruoka on erinomaista ja olen aivan täynnä. Ilmainen ruoka on aina erinomaista köyhän opiskelijan mielestä.

Palaan ruokaröökin jälkeen kirjoittamaan. Kirjoitan pitkän tarinan siitä, millainen olisi minun täydellinen elämäni täydellisessä maailmassa, missä minä saisin päättää kaikesta. Teksti on, tietenkin, utopistinen, mutta hauska. Ehkä juurikin sen utopistisuuden vuoksi. Ja sen vuoksi, että tekstistä pystyy hyvin lukemaan rivien välistä, mitkä asiat ovat mielestäni pielessä tässä maailmassa. Komedia on vaikea laji, mutta ilmeisesti se on minulla ihan hyvin hallussa. Luen tekstini ääneen, ja koko kokoustila röhähtää nauruun. Olen onnistunut ainakin yhden tekstin kanssa.

Vielä iltapäiväkahvit kera suklaakakun ja nannojen. Juon kaksi kuppia haudutettua teetä kera hunajan, syön ison palan kakkua ja monta nannaa, vaikka olen vieläkin täynnä lounaasta. Mutta kun se ilmainen ruoka on syötävä, vaikka se olisikin jotain epäterveellistä. Ilmaisen ruuan edessä ei tunneta laihdutuskuureja. Ne voi pitää myöhemmin.


Sähköpostiini on tullut kaksi noutoilmoitusta. Jipii, saan hakea kotimatkalla kirjastosta kaksi kirjaa lisää SPSS-harjoitustyötäni varten. Voi luoja, en kestä ajatusta siitä kurssista! Onneksi kaupunginkirjasto on ihan Börsin vieressä, joten en joudu tekemään pitkää koukkausta. En todellakaan haluaisi lukea tätä kökkökakkaa tilastotiedettä, ja paljon mieluummin kirjoittaisin runoja kuin sitä typerää harjoitustyötä. Mutta runot eivät auta minua valmistumaan kasvatustieteiden maisteriksi ja harjoitustyö taas auttaa. Prioriteetit on oltava, vaikka ne ovatkin tyhmiä.

Menen kotiin kirjoituspäivän jälkeen ja mietin, olisiko minulla vielä joku idea, minkä voisin kirjoittaa. Mutta sitä ennen päiväunet sohvalla. Ehkä unet auttavat löytämään jonkun todella mahtavan kirjoitusidean.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Pablo, piña colada ja aurinkovarjo

Kello soittaa vartin yli seitsemän. Nousen kiroillen ylös. Helvetin aikainen nousu, etenkin näin lauantaina. Onneksi olen pakannut repun valmiiksi jo illalla, ja laittanut jopa vaatteet odottamaan. Pikainen aamupala, aamulääkkeet, hampaiden pesu ja autoon. On jo kiire, etten vain myöhästy junasta.

Meillä on tänään Esteetön lapsuus-hankkeen tapaaminen Helsingissä Autismisäätiöllä. Pohdimme junassa erilaisia kysymyksiä, mistä sitten keskustelemme itse tapaamisessa. Yleensä niin pitkä kaksituntinen matka menee nopeasti, kun keskustelemme ja pohdimme asioita aiheesta ja aiheen vierestä.


Vallilassa meitä odottaa aamupala. Ryhdymme keskustelemaan pohdinnoistamme samalla, kun syömme hedelmiä, karjalanpiirakoita ja dallaspullia. Keskustelu siirtyy jossain vaiheessa siihen, miten korkeakoulut ottavat huomioon erilaiset opiskelijat. Useimmissa korkeakouluissa esteettömyys tarkoittaa sitä, että rakennuksessa on pyörätuoliramppi ja hissi, mutta siihen se esteettömyys sitten jääkin. Asiasta ei ole juurikaan tehty tutkimusta eikä asiasta ole edes oppaita.

Ensimmäisessä graduseminaarissani, missä istuin tämän viikon maanantaina, graduohjaajani sanoi, että hän toivoisi jonkun tekevän tästä aiheesta tutkimuksen, koska siitä ei ole kukaan vielä tutkimusta tehnyt. Naurahdan ääneen, että pitäisikö minun vaihtaa graduni aihetta. Katseet kääntyvät minuun. Totiset katseet. Kaikki sanovat ääneet: “Kyllä pitäisi!”


Alan pohtia asiaa. MinäKIN olen erityisopiskelija korkeakoulussa. MinäKIN tarvitsen erityisjärjestelyjä. Pieniä sellaisia, mutta tarvitsen kuitenkin. Kokemukseni mukaan niitä on hankala saada, ja olen joutunut perustelemaan tarpeeni hyvin usein, monesti jopa jankuttaen. Enkä ole aina edes saanut haluamaani helpotusta, eli toisin sanoen kurssin suoritusmuodon vaihtamista tentistä esseeksi. Yliopistossa läheskään kaikki eivät ymmärrä opiskelijoiden erityistarpeita, eivät edes sellaiset yliopistonlehtorit, jotka opettavat laitoksilla, missä tutkitaan erityisiä ihmisiä.

Ajatukseni keskeytyy, sillä lähdemme Vallilasta Hernesaareen. Olemme varanneet Löylystä saunan ja sen jälkeen ravintolapöydän. Kävelemme Eiran upeiden miljoonatalojen läpi ja ihailemme kaunista merenrantamaisemaa. En erityisemmin pidä Helsingistä, mutta tämän maiseman edessä tunnen olevani kuin kotonani.


Löyly on aivan täynnä ihmisiä. Tungen hikisen saunan lauteille väkisin. Sopu sijaa antaa. Välillä käyn terassilla. Ilma on aurinkoinen ja lämmin. Katson purjelautailijoita merellä. Tästä kuvasta ei puutu enää mitään muuta kuin tummanpuhuva Pablo-niminen tarjoilija kera piña coladan sekä iso, punainen aurinkovarjo. Sen jälkeen tuntisin olevani jossain Välimeren rannalla, keskellä kesää, ottamassa aurinkoa.

Käyn muutaman saunarundin, mutta koska en ole erityisemmin saunaihminen, väsyn nopeasti. Siirryn suihkun kautta ravintolan puolelle odottamaan. Ravintola on aivan täynnä väkeä. Tarjoilijat juoksevat pää kolmantena jalkana. Meillä on pöytävaraus, mutta emme pääse pöytään, koska pöytä ei ole vapaana. Saamme kuitenkin tehdä tilauksen, ja ruoka tuodaan pöytään heti, kun pöydän saamme. Keittiössä kestää kauan, joten ehdimme saada pöydän ennen ruokaa. Toivottavasti.


Kello on jo yli sen ajan, mitä pitäisi. Emme ole vieläkään saaneet pöytää. Meille tulee kiire, sillä junamme lähtee takaisin Turkuun. Jää vain vähän aikaa syödä, sikäli mikäli nyt ylipäätänsä edes saamme ruuat ajoissa pöytään.

Lopulta meidät ohjataan pöytään. Saamme ruuatkin suhteellisen nopeasti. Annos on todella herkullinen, ja kala on mehukas. Maussa ei ole mitään vikaa! Annoskoossa taas on. Se on todella pieni, eikä siitä lähde nälkä. Ja annoksella oli kuitenkin hintaa melkein 30 euroa. En ehdi valittaa, sillä meillä on kaksi minuuttia aikaa ehtiä bussiin, millä pääsemme rautatieasemalle. Juna lähtee.


Rautatieasemalla haemme matkaevästä Robert’s Coffeesta. Herkullinen kaakao kera kermavaahdon ja suklaakastikkeen, sekä suklaakeksi. Pitää laittaa avomiehelle viesti, että tilaa meille pizzat, jotta minulla on ruokaa, kun pääsen kotiin. Minulla on nälkä, vaikka olen juuri syönyt.

Junassa mietin tänään käytyjä mielenkiintoisia keskusteluja. Erityisesti mietin niitä erityisiä korkeakouluopiskelijoita, jotka taistelevat tukitoimiensa kanssa. Minun oli tarkoitus tehdä gradu eläinavusteisesta erityispedagogiikasta. Se aihe kiinnostaa minua aidosti! Mutta niin kiinnostaa tämä toinenkin aihe, ja se on myös äärimmäisen tärkeä. Korkeakouluista puuttuvat selkeät ja tasapuoliset ohjeistukset siitä, mitä erilaisia tukitoimia erityisopiskelijat voivat saada. Kaikki on kiinni siitä, onko kyseisen oppiaineen lehtori hyvällä päällä juuri tänään, ja haluaako hän tehdä yhteistyötä ja olla ystävällinen. Ellei hän halua, et saa mitään tukea opintoihisi. Ja Suomen korkeakoulut ovat täynnä erityisopiskelijoita. Harvasta se erityisyys vain näkyy päällepäin.


Minulla on nyt todella paha dilemma tämän gradun aiheen kanssa. Tämän asian ratkaiseminen tarvitsee kahta asiaa: Pullollisen viiniä ja palaverin graduohjaajani kanssa. Sen viinin taidan nauttia nyt. Palaverin pidän myöhemmin. En usko, että graduohjaajani lähtee innosta vinkuen lauantai-iltana keskustelemaan ADHD-opiskelijansa kanssa hänen gradu-dilemmastaan. Etenkin, kun hänellä on ensi viikolla vastaanottoaika.

Mutta nyt se viini, jotta pohdintani pääsee todelliseen vauhtiin. Ja tätä asiaa minun pitää nyt pohtia tosissani ja hyvin tarkkaan. En halua tehdä huonoa enkä väärää valintaa.


lauantai 22. lokakuuta 2016

HAASTEtta kerrakseen

Yhdistyksemme, aivan paras ja erittäin aktiivinen Aisti ry, oli mukana järjestämässä HAASTE-toimintamallikoulutusta. HAASTE-toimintamalli on Autismisäätiön (ja parin muun yhteistyökumppanin) kehittämä, ja sen tarkoituksena on auttaa haastavasti käyttäytyviä henkilöitä ja heidän läheisiään löytämään ratkaisukeinoja, miten saada “kitkettyä” pois haastava käytös ja tuoda tilalle jotain muuta. Lisätietoa HAASTE-hankkeesta löytää Autismisäätiön sivuilta, mistä löytää myös HAASTE-manuaalin.


Halusin aivan ehdottomasti mukaan tähän koulutukseen: Sen lisäksi, että saisin mahdollisesti välineitä omaan kotiarkeeni käytös- ja uhmakkuushäiriöisen teinin äitinä, saisin varmasti ideoita myös tulevaisuuteen ajatellen nepsy-valmennusta. Yhden päivän koulutus ei, tietenkään, tee ketään autuaaksi, eikä kukaan voi sanoa olevansa ammattilainen, kun on kuunnellut kuusi tuntia luentoa haastavasta käytöksestä. Koulutuspäivä voi kuitenkin antaa minulle ideoita ja välineitä tulevaan, eivätkä uudet ideat ja uudet näkökulmat ole ikinä pahitteeksi! Jos jotain olen oppinut nepsy-valmentajan koulutuksen aikana, niin sen, että uudet näkökulmat ovat pop, ja asioita kannattaa aina tarkastella useammasta kuin yhdestä näkövinkkelistä.


Koulutuksen teoriaosuus on lyhyt ja ytimekäs. Itselleni siinä ei ole varsinaisesti uutta asiaa, mutta vanhan kertaus on hyvästä. Sitä paitsi, kouluttaja puhuu hauskalla tavalla, joten asiaa jaksaa kuunnella.


Sen jälkeen lähdemme tutustumaan itse HAASTE-prosessiin, missä meneekin suurin osa koulutuspäivästä. Käymme läpi yksityiskohtaisesti jokaisen kohdan, mitä prosessiin kuuluu, ja pohdimme asiaa luomalla oman casen. Huomaan hyvin nopeasti sen, minkä kouluttajakin meille sanoi: HAASTE-toimintamalli ei ole mikään suuriin ja hienoihin teorioihin pohjautuva juttu, eikä siinä tietyssä mielessä tehdä edes mitään upouutta. Toimintamalli on kehitetty lähinnä siksi, että osattaisiin nähdä asiat uudesta näkövinkkelistä, ja alettaisiin kiinnittää huomiota asioihin, mitä ei ehkä muuten huomattaisi. Usein haastava käytös johtuu jostain hyvin olemattoman pienestä asiasta, ja kun tämä asia korjataan, haastava käytös loppuu siihen. Se, miten löytää tämä pieni ja olematon asia, onkin sitten asia erikseen.


Mieleeni tulee hyvin moneen kertaan päivän aikana ratkaisukeskeisyys ja ratkaisukeskeinen toimintamalli. HAASTE ei ole ehkä suoraan otettu mistään ratkaisukeskeisyyden oppikirjasta, mutta itse näen siinä paljon viitteitä siihen suuntaan. Enkä näe mitään syytä, miksen voisi käyttää näitä HAASTE-toimintamallin ideoita myös nepsy-valmennuksen osana! MIkä tahansa auttaa asiakasta, on hyvä asia. Vai pitäisikö sanoa, että mikä tahansa auttaa asiakkaan ympäristöä toimimaan toisella tavalla, on hyvä asia, sillä HAASTE-toimintamallissa muokataan hyvin pitkälle asiakkaan oman käytöksen lisäksi myös toimintaympäristöä.

Kouluttaja heittää ilmoille myös tärkeän pointin: Jos olet kokeillut jo kaikkea, pyydä apua ja neuvoa kolmannelta osapuolelta. Ikinä ei ole sellaista tilannetta, että aivan kaikki olisi jo kokeiltu. Varmasti on vielä jotain kokeilematta, ja se on se oikea lähestymistapa asiaan. Kun itse on jo “kokeillut kaikki”, alkaa väsyä ja turhautua tilanteeseen. Kolmannen osapuolen konsultoiminen tuo uutta, objektiivista näkökulmaa, ja yleensä siltä kolmannelta osapuolelta vielä saa sen idean, mikä sitten loppujen lopuksi on juuri se toimiva. Eihän se ole mukava myöntää itselleen, ettei keksinytkään sitä toimivaa ratkaisua itse, vaan se tulikin joltain toiselta ihmiseltä. Jokainen haluaisi, tietenkin, olla se henkilö, joka ratkaisee ongelmat ja saa kultaisen kruunun kutreilleen. Mutta koska tässä ei olla kuitenkaan keräämässä mitään mitaleja, vaan palkintona on se, että saadaan asiakkaan ongelmat ratkaistua ja päästään elämässä eteenpäin, ei ole häpeä pyytää apua. Kaikki meistä tarvitsevat sitä joskus.