Näytetään tekstit, joissa on tunniste linna. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste linna. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 44

Heräsin aivan liian aikaisin, jo kuudelta, enkä saanut enää unta. Pyörin hetken hereillä, minkä jälkeen päätin kokeilla, jos saisin vielä vähäksi aikaa unen päästä kiinni. Sain kuin sainkin, ja näin ihan outoa unta (taas kerran).

Uni alkoi siitä, miten olin koirani kanssa lenkillä. Unen koira ei ollut Kauno eikä edes suomenlapinkoira. Olimme korkealla kukkulalla, aurinkoisena päivä. Yhtäkkiä seuraamme eksyi eräs nuori mies, kenen kanssa olin tavannut ollessani koiran kanssa ulkona, ja hän oli selkeästi kiintynyt seuraani. Teimme pitkän lenkin, juttelimme niitä näitä, kunnes yhtäkkiä muistin jotain tärkeää ja sanoin, että minun on mentävä. En ehtinyt sopia uutta tapaamista, vaan minun oli juostava.

Juoksin suureen linnaan, sillä satuin olemaan prinsessa. Itse inhosin “prinsessuuttani” yli kaiken, ja minua ärsytti olla kuninkaallinen. Vihasin niitä rajoja, mitä kuninkaallinen elämä toi, ja yritin parhaani mukaan pysyä pois julkisuudesta.

Minun hoitajani alkoi sättiä minua siitä, miten olin taas karannut ulos, ilman lupaa, ilman vartijaa. Joku saattaisi tunnistaa minut! Sanoin, ettei miesseuralaiseni tiennyt, kuka olen, eikä hänellä ollut aavistustakaan. Halusin vain pois linnasta, omistaa aaseja, lampaita ja paljon muitakin eläimiä, hoitaa niitä ja taistella eläinten oikeuksien puolesta. Kuninkaallinen hömpötys ei kiinnostanut minua pätkääkään.

Yhtäkkiä hoitajani oli tiessään. Ihmettelin, missä hän oli, kunnes kuulin ääntä puisten kattopaneelien yläpuolelta. Eräs renkimme tuli avaamaan kattoluukun puolestani, ja huomasin, miten hoitajani oli mennyt moneen osaan kuin legoukko, ja hän oli laittanut itsensä pahvilaatikkoon. Hän alkoi itkeä, että hän kokee itseänsä täysin turhaksi, koska en ikinä tottele häntä. Hän siis päätti laittaa itsensä pois ja odottaa, että todellakin tarvitsisin häntä joskus.

Pyysin anteeksi, pyysin häntä tulemaan laatikosta pois, ja autoin hänet yhteen kasaan. Sen jälkeen aloin pyöriä pitkin linnaa. Huoneet olivat pieniä, sisustettu ruskeilla väreillä. Sisustus ei ollut erityisen hieno, mutta kodikas se oli. Yksi kerros linnasta oli kokonaan varattu minun käyttööni.

Kiertelin huoneita ja mietin, miksen voisi elää vapaampaa elämää. Olisin niin paljon onnellisempi kuin mitä olen nyt prinsessana.

Heräsin äkisti siihen, kun koira hyppäsi päälleni. Hänen mielestään olin nukkunut ihan tarpeeksi.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 41

Olin nykyisessä työpaikassani, erityisammattiopistossa erityisopettajana. Ja meillä oli tapana tehdä työmatkoja Slovakiaan, monta kertaa vuodessa. Menimme aina samaan paikkaan.

Yhtenä kertana kyllästyin näkemään aina samat rakennukset ja päätin, että on aika tehdä jotain muuta. Otin selvää, löytyisikö läheltä linnaa, missä voisimme vierailla. Slovakiassa oli paljonkin erilaisia linnoja. Löysin lähimmän linnan puhelinnumeron ja soitin sinne kysyäkseni vierailuajoista. Hälytysääni oli outo ja rahiseva. Sieltä vastasi nuori poika: “Hello?” Aloin selittää pojalle asiaani englanniksi, mutta poika vain toisti: “Hello?”

Ajattelin mennä katsomaan linnaa joka tapauksessa. Pari työkaveriani lähti mukaan. Linna oli valtava, kivinen, sellainen kauhuleffojen linna. Päivä, jolloin linnaan menimme, oli kuitenkin aurinkoinen, eikä linnan kolkko olemus pelottanut meitä ollenkaan.

Linnan pihaan päästyäni huomasin, että puhelimessani on jotain outoa. Puhelin oli ihan se työpuhelin, mikä minulla on muutenkin, mutta näytössä vilkkuivat perinteiset digitaaliset numerot mennen jopa miinuksen puolelle välillä. Kellonaikaa se ei näyttänyt, kuten normaalisti. Aloin ajatella, ettei linnaan tulo ollutkaan niin hyvä idea.

Juuri, kun ajattelin, että eiköhän tämä reissu ollut tässä, aloimme nähdä vilauksia ihmisistä, yritimme huutaa heille, mutta he menivät aina nopeasti piiloon, tajusimme, että linna on noiduttu, ja meidän olisi pakko päästä pois sieltä. Tajusin hyvin pian, että myös työpuhelimeni oli noiduttu, koska olin soittanut omasta työpuhelimestani linnan numeroon, enkä hotellimme puhelimesta.

Lähdimme linnasta niin nopeasti kuin pystyimme. Puhelimeni sekoili kuitenkin koko reissun ajan, enkä uskaltanut vastata siihen. Se rauhoittui vasta, kun pääsimme lähtemään Slovakiasta kokonaan pois.

Pian teimme taas uuden reissun Slovakiaan. Jostain kumman syystä, minun oli pakko päästä käymään linnassa. Puhelin alkoi taas sekoilla, ja taas näin kummituksia, mitkä menivät nopeasti piiloon. Ne halusivat minulta jotakin, mutten tiedä, mitä.

Unen aikana kävin Slovakiassa monta kertaa. Joka kerta linnassa oli pakko käydä, vaikka minua ahdisti ja pelotti. Viimeisellä kerralla, kun menin sinne, oli kaunis ja aurinkoinen kesäpäivä. Päivänvalo väritti jopa kauhuleffojen linnan valollaan. Tällä kertaa näin linnan “pääkummituksen”, sen, josta kaikki oli saanut alkunsa. Jostain syystä, päätin sylkäistä kummitusta silmiin ja sanoa sille, että nyt  se on saanut kuppatartunnan, minun syljestäni. Kummituksen silmät alkoivat polttaa ja niistä nousi sauhu. Lopulta kummitus alkoi kadota pois.

Tunsin helppoa tunnetta siitä, että olin saanut näin helposti purettua linnan sekä oman kiroukseni, minkä olin itse aiheuttanut itselleni soittamalla linnan numeroon. Juuri, kun olimme lähdössä, näimme, miten linnan pihaan, mäkeä alas käveli pieni perhe. Kaljamahainen isä, pieni ja harmaa äiti sekä heidän pieni lapsensa. Varoitin menemästä linnaan sisälle. Isä kuitenkin marssi päättäväisenä sisään ja kertoi, miten he käyvät linnassa aina vähän väliä etsimässä toista lastaan. He olivat käymässä linnassa muutama vuosi takaperin, ja heidän toinen lapsensa katosi linnassa kuin tuhka tuuleen. Sanoin linnan olevan noiduttu, joten kummitus on ehkä vienyt heidän lapsensa. Perhe käveli linnan käytävän poikki aurinkoiselle sisäpihalle, mistä he löysivät kadonneen lapsensa leikkimästä.

Kuvassa Edinburgin linna Skotlannissa, ei Slovakiassa.