Näytetään tekstit, joissa on tunniste Slovakia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Slovakia. Näytä kaikki tekstit

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 41

Olin nykyisessä työpaikassani, erityisammattiopistossa erityisopettajana. Ja meillä oli tapana tehdä työmatkoja Slovakiaan, monta kertaa vuodessa. Menimme aina samaan paikkaan.

Yhtenä kertana kyllästyin näkemään aina samat rakennukset ja päätin, että on aika tehdä jotain muuta. Otin selvää, löytyisikö läheltä linnaa, missä voisimme vierailla. Slovakiassa oli paljonkin erilaisia linnoja. Löysin lähimmän linnan puhelinnumeron ja soitin sinne kysyäkseni vierailuajoista. Hälytysääni oli outo ja rahiseva. Sieltä vastasi nuori poika: “Hello?” Aloin selittää pojalle asiaani englanniksi, mutta poika vain toisti: “Hello?”

Ajattelin mennä katsomaan linnaa joka tapauksessa. Pari työkaveriani lähti mukaan. Linna oli valtava, kivinen, sellainen kauhuleffojen linna. Päivä, jolloin linnaan menimme, oli kuitenkin aurinkoinen, eikä linnan kolkko olemus pelottanut meitä ollenkaan.

Linnan pihaan päästyäni huomasin, että puhelimessani on jotain outoa. Puhelin oli ihan se työpuhelin, mikä minulla on muutenkin, mutta näytössä vilkkuivat perinteiset digitaaliset numerot mennen jopa miinuksen puolelle välillä. Kellonaikaa se ei näyttänyt, kuten normaalisti. Aloin ajatella, ettei linnaan tulo ollutkaan niin hyvä idea.

Juuri, kun ajattelin, että eiköhän tämä reissu ollut tässä, aloimme nähdä vilauksia ihmisistä, yritimme huutaa heille, mutta he menivät aina nopeasti piiloon, tajusimme, että linna on noiduttu, ja meidän olisi pakko päästä pois sieltä. Tajusin hyvin pian, että myös työpuhelimeni oli noiduttu, koska olin soittanut omasta työpuhelimestani linnan numeroon, enkä hotellimme puhelimesta.

Lähdimme linnasta niin nopeasti kuin pystyimme. Puhelimeni sekoili kuitenkin koko reissun ajan, enkä uskaltanut vastata siihen. Se rauhoittui vasta, kun pääsimme lähtemään Slovakiasta kokonaan pois.

Pian teimme taas uuden reissun Slovakiaan. Jostain kumman syystä, minun oli pakko päästä käymään linnassa. Puhelin alkoi taas sekoilla, ja taas näin kummituksia, mitkä menivät nopeasti piiloon. Ne halusivat minulta jotakin, mutten tiedä, mitä.

Unen aikana kävin Slovakiassa monta kertaa. Joka kerta linnassa oli pakko käydä, vaikka minua ahdisti ja pelotti. Viimeisellä kerralla, kun menin sinne, oli kaunis ja aurinkoinen kesäpäivä. Päivänvalo väritti jopa kauhuleffojen linnan valollaan. Tällä kertaa näin linnan “pääkummituksen”, sen, josta kaikki oli saanut alkunsa. Jostain syystä, päätin sylkäistä kummitusta silmiin ja sanoa sille, että nyt  se on saanut kuppatartunnan, minun syljestäni. Kummituksen silmät alkoivat polttaa ja niistä nousi sauhu. Lopulta kummitus alkoi kadota pois.

Tunsin helppoa tunnetta siitä, että olin saanut näin helposti purettua linnan sekä oman kiroukseni, minkä olin itse aiheuttanut itselleni soittamalla linnan numeroon. Juuri, kun olimme lähdössä, näimme, miten linnan pihaan, mäkeä alas käveli pieni perhe. Kaljamahainen isä, pieni ja harmaa äiti sekä heidän pieni lapsensa. Varoitin menemästä linnaan sisälle. Isä kuitenkin marssi päättäväisenä sisään ja kertoi, miten he käyvät linnassa aina vähän väliä etsimässä toista lastaan. He olivat käymässä linnassa muutama vuosi takaperin, ja heidän toinen lapsensa katosi linnassa kuin tuhka tuuleen. Sanoin linnan olevan noiduttu, joten kummitus on ehkä vienyt heidän lapsensa. Perhe käveli linnan käytävän poikki aurinkoiselle sisäpihalle, mistä he löysivät kadonneen lapsensa leikkimästä.

Kuvassa Edinburgin linna Skotlannissa, ei Slovakiassa.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 31

Viime yö oli suhteellisen vilkas uniyö. Aika raakakin sellainen. Heräilin jatkuvasti, näin monia eri unia, todella intensiivisiä sellaisia, ja heräämisen jälkeen kesti kauan tajuta, millaisessa todellisuudessa minä oikeasti olen. Vaikka heräilinkin usein ja näin unia suhteellisen paljon, muistan niistä vain kaksi viimeisintä.

Ensimmäisessä unessa olin jossain isossa monta päivää kestävässä tapahtumassa sulhaseni kanssa. Meidän kämppämme oli erään lapsuudenystäväni kämppä (en ole ollut tekemisissä tämän ihmisen kanssa varmaankaan 25 vuoteen, eikä häntä kyllä näkynyt unessakaan). Meille tuli riitaa juuri ennen nukkumaan menoa (makuuhuoneessa oli puiset kerrossängyt, missä meidän oli tarkoitus nukkua), otin tyynyn ja peiton, ja lähdin lätkimään. Juoksin lähellä olevaan Muumitaloon, kapusin kierreportaat ylös ja tuulettelin ajatuksiani ja kiukkua pois hiukan aikaa tornissa.

Lähdin takaisin alas, ja palasin kämpillemme. Sulhaseni oli laittanut makuuhuoneen oven lukkoon. Aloin hakata ovea täysillä ja huutaa: “Jos se akka on siellä, mä tapan teidät kummatkin.” En varsinaisesti tarkoittanut ketään tiettyä naista, ainakaan ketään sellaista, kenet tuntisin.

Heräsin kesken unen pissahätään. Onko tämä nyt sitten sellainen uni, minkä takia voi kiukutella miehelleen viikon verran? “Koska näin unen, missä sinulla ehkä oli ajatuksissa joku toinen nainen ja olit laittanut ovenkin lukkoon!” Hehheh.

Kävin vessassa, kapusin takaisin sänkyyn, sulhaseni viereen, ja koitin yrittää siinä unenpöpperössä ymmärtää, ettei hän oikeasti ollut tehnyt mitään pahaa koko yönä. Nukahdin uudestaan.

Tällä kertaa olin pieni juutalaistyttö natsien valta-aikana. Olin ala-asteikäinen. Asuin muistaakseni Bratislavassa, vaikken ole Bratislavassa sellaisia rakennuksia ja maisemia nähnytkään. Hengailin paljon eräässä isossa ostoskeskuksessa ja juttelin siellä olevan elokuvateatterin kassan kanssa. Yhtäkkiä sisään ryntäsi valtava määrä sotilaita, ja tunki meidät juutalaiset isoon kuorma-autoihin ja sen jälkeen juniin. Matkustin kauan pienessä junavaunussa, kunnes saavuimme Treblinkaan, mikä on siis Puolassa, ihan helvetin kaukana Slovakiasta. Meidät lastattiin ulos, ja jouduimme kävelemään hiljaista, mutta todella kaunista pientä metsätietä pitkin. Metsätie näytti täysin samanlaiselta kuin mitä sen näin silloin, kun kävin Treblinkan kuolemanleirin rippeitä katsomassa.

Kaikki rakennukset on Treblinkassa revitty aikoja sitten alas, mutta unessa ne olivat pystyssä, ja rakennusten torneista tuli paksua, tummanharmaata savua. Meidän piti jättää kaikki kantamuksemme erään rakennuksen eteen ja riisuutua siinä samalla. Tein työtä käskettyä. Kun lähdimme kävelemään “taivaspolkua” pitkin rakennukseen, missä meidät kaasutettaisiin kuoliaaksi, onnistuin pienikokoisena lapsena jotenkin livahtamaan vartijan silmien ohitse, ja pusikkoon piiloon. Kukaan ei huomannut minua. Olin alaston ja oli kylmä. Juoksin pakoon, minkä jaloistani pääsin. Puolalaisen pikkukylän pihoilla oli puhtaita vaatteita kuivumassa, ja varastin itselleni vaatteita.

Juoksin niin kauan, kunnes pääsin takaisin Bratislavaan (aika pirun kauan olenkin saanut juosta), ja juoksin heti ensimmäisenä ostoskeskukseen ja elokuvateatterin kassan luokse. Hän ihmetteli, kun näki minut. Luuli minun jo kuolleen. Sanoi, että kaikki perheenjäseneni on myös viety johonkin, muttei hän tiedä, mihin. Hän puhui hyvin rauhallisessa äänellä, ja luki koko ajan sanomalehteä samalla, kun puhui.

Heräsin hirveässä paniikissa, ja kesti kauan tajuta, että olen turvallisesti kotona, Turussa, vuodessa 2017, ja olen täysin tavallinen, kirkkoon lähinnä tavan takia kuuluva evlutti.

PS. En ole katsonut Schindlerin listaa viime aikoina. Katsoin kyllä Yksi lensi yli käenpesän eilen illalla. Taisiko minullakin lentää vähän yli käenpesän?