Näytetään tekstit, joissa on tunniste trauma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste trauma. Näytä kaikki tekstit

lauantai 8. syyskuuta 2018

Vähän liiankin tuttua huttua

Kouluttautuminen on kivaa, ja suhteellisen hyödyllistäkin aina aika ajoin. Mutta välillä minusta tuntuu siltä, että olisi kaikkien kannalta mukavampaa, jos minulle vain annettaisiin se todistus ilman kurssilla istumista. Minä säästäisin aikaani ja kurssilla olisi paikka jollekin sellaiselle henkilölle, jolle asiat ovat täysin uusia.

Tämän viikonlopun olen istunut murtuneen käteni kanssa SPR:n Turun toimistolla mielenterveyden ensiapu 2-kurssilla. Eipä se murtuma haitannut, kun en juurikaan tarvinnut kättäni sen kurssin aikana. Sen kun vain istuin ja kuuntelin. Ja pureskelin terveen käteni kynsiä.


Koulutusviikonlopun aiheet olivat ihanan positiivisia: skitsofrenia, psykoosit, kaksisuuntainen mielialahäiriö, masennus, ahdistus, itsemurhat, päihteet, äkilliset traumat ja mielenterveyden häiriöt noin yleensäkin. Asia oli todella tärkeä, eli miten kohdata henkilö, jolla on jokin mielenterveyden häiriö ja antaa hänelle ensiapua. Oli vain yksi ongelma: minä osaan nämä hommat jo!

Tuliko minulle täysin uutta tietoa? Eipä oikeastaan. Ehkä jotain sellaisia lukuja, mitä en ollut aikaisemmin tiennyt, kuten vaikkapa se, kuinka monta prosenttia ihmisistä kokee elämänsä aikana paniikkikohtauksen. Mutta luvut eivät olleet tämän koulutuksen ydinasiaa, vaan se, miten kohdata ihmiset silloin, kun pääkopassa menevät johdot solmuun.


Osaanko kohdata masentuneen ihmisen? No DUUUUUH! 

Tiedänkö, miltä masentuneesta ihmisestä tuntuu? Voi Pyhä Pieru, aivan taatusti tiedän! Ja ihan helvetin hyvin tiedänkin.

Tiedänkö, mihin ohjata masentuneen ihmisen? Harvinaisen hyvin, paitsi että Turussa tämä julkinen sektori ei oikein vakuuta toiminnallaan, joten siitä tiedosta ei ole tuon taivaallista hyötyä. Turussa masentuneen ihmisen kohdalla ensimmäinen kysymys on: Onko sinulla varaa maksaa yksityiselle lääkärille? Vasta sen jälkeen mennään itse asiaan.


Sen sijaan, että minä olisin nuokkunut siellä koulutuksessa kaksi päivää tuhannen väsyneenä, huonosti nukkuneena, murtuneen käteni kanssa ja syönyt kynsiäni, olisin voinut antaa paikkani jollekin sellaiselle, joka ei oikeasti tiedä, miten kohdata masentunut henkilö. Olisin vain käynyt hakemassa todistuksen, missä lukee: "Joo, kyllä se Mäkiskä nä hommat osaa".

Ja nyt ei saa ymmärtää väärin! En missään tapauksessa kritisoi koulutusta enkä myöskään kouluttajaa. Koulutus oli hyvä ja kouluttajasta huomasi, että hän todella tiesi, mistä puhui. Koulutusmateriaali oli myös laadukasta. Tasan ainoa vika koulutuksessa oli se, ettei se tarjonnut juuri minulle mitään uutta. Ja se alkaa turhauttaa, kun joutuu väkisin istumaan päiväkaupalla koulutuksissa, missä ei saa mitään uutta tietoa, mutta jos haluaa saada sen pätevyyden, niin se istuminen on pakko suorittaa.


Nooh, nyt se koulutus on kuitenkin istuttu, ja olen astetta pätevämpi antamaan ensiapua mielenterveydessä. Seuraavaksi on vuorossa mielenterveyden ensiapu 2:n ohjaajakoulutus myöhemmin tänä vuonna. Jos haluan saada ohjaajan ja kouluttajan pätevyyden, se tarkoittaa sitä, että joudun istumaan kolme pakollista päivää koulutuksessa, taas kerran.

Sainpahan sentään ilmaiseksi kurssiin kuuluvan kirjan mielenterveyden häiriöistä! Kirjoja ei voi ikinä olla liikaa.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Onnea on vapaa-aika… Ja lisäopinnot

Tänään stressi loppui! Tai pikemminkin luentokurssi stressi- ja kriisitilanteista lapsuudessa ja nuoruudessa. Opintojakso on ollut erittäin mielenkiintoinen, ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi kaikille kasvatus- ja opetustoimessa työskenteleville. Todella hyödyllistä tietoa, uusia näkökulmia sekä lapsen ja nuoren mielenmaailmaa. Tunnen olevani asteen parempi opettaja tämän jälkeen.

Vaikka olen tavallaan haikeilla mielin siitä, että näin hyvä koulutus päättyi, olen toisaalta myös iloinen siitä, ettei minun tarvitse tavata enää Moottoriturpaa. Olisimme voineet käydä kurssilla niin paljon enemmän, ellei tämä yksi ihminen olisi vienyt niin paljon tilaa. Luojan kiitos, Turun kesäyliopisto haluaa saada opintojaksosta palautetta: Annoin sitä! Erittäin ansaittuja ruusuja hyvästä opintokokonaisuudesta, mutta myös niitä risuja siitä, miten luennoitsija ei puuttunut tarpeeksi napakasti yleisön pitkiin monologeihin. Haluan korostaa, että tarkoitan nyt sellaisia vähintään 20 minuuttia kestäviä tuokioita, kun yksi ihminen kertoo omista asioistaan, ja myös työasioistaan, ihan eläviä esimerkkejä, ja vielä lastensuojelussa töissä oleva ihminen, jolla on ehdoton vaitiolovelvollisuus! Tarkentavien kysymysten kysyminen on erittäin suotavaa, mutta monologit omasta elämästä eivät.

Luentojakson loppuminen tarkoittaa myös sitä, että minulta vapautuu hieman ilta-aikaa. Olen viimeiset pari viikkoa ollut joka ikinen ilta pois kotoa, ja tulen olemaan tälläkin viikolla. Minulla on huono omatunto siitä, miten vähän olen ollut läsnä sulhaselleni ja koiralleni. Teini nyt ei seuraani kaipaa, joten siitä en koe huonoa omatuntoa. Nyt minulla on taas enemmän aikaa perheelleni ja elämän pienille, mutta tärkeille asioille, kuten kupille hyvää teetä kynttilänvalossa, sulhaseni kainalossa.

Yksikin suojaava tekijä, miten ohut tahansa, voi pelastaa kriisissä olevan nuoren. Ihan jo pieni
ruohonkorsi yläpuolella voi estää trauman syntymisen.

Traumaattinen elämä

Illan aiheena olivat traumat ja niiden hoito. Ennen kuin luento pääsee edes alkuun, meidän pitää palauttaa mieleen parin kanssa joko oppilaan, asiakkaan tai oman elämän kriisikokemus, ja pohtia, miten tilanteesta selvittiin. Ympärilläni kaksi harmaata perustavis-Päiviräsäs-tyyppistä lastentarhanopettajaa, jotka molemmat pohtivat: “En ole kohdannut, en töissä enkä omassa elämässä, mitään kriisiä, mikä tulisi mieleen. Lapsellani on nyt uhmaikä, onhan sekin kriisi!” Katsoin kumpaakin haavi auki. Voivatko ihmiset todellakin päästä elämässään näin helpolla? Kun he kysyvät, tuleeko minulla mitään mieleen, kysyin heiltä, että millaisesta traumatyypistä he haluavat esimerkin; täältä niitä löytyy! Toinen pyysi anteeksi sitä, miten kevyesti hän suhtautui alussa elämän kriisitilanteisiin: Ei hänelle ollut tullut pieneen mieleenkään, että oikeassa elämässä näitä tällaisia asioita kenellekään sattuisi.

Se laittoi minut, taas kerran, miettimään omaa taustaani, omaa elämääni ja kaikkea sitä, mitä olen saanut kokea. Myöhemmin luennolla puhuimme resilienssistä. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että minun trauma- ja kriisitaustallani minä olen länsimaisista ihmisistä taatusti maailman “resilientein” ihminen. Minua suurempi resilienssi on ainoastaan niillä naisille, jotka ovat joutuneet kokemaan Talebanin aiheuttamat kauhut.

KiVa kiusakoulu

Eräs päivän trauma-aiheista on koulukiusaaminen. Erityisopettajalle tietenkin läheinen aihe. Esiin tulee myös KiVa-koulu, mikä on siis kiusaamisen ehkäisyä varten kehitetty ohjelma. Kiusaaminen on kuitenkin erittäin vakavasti traumatisoiva tekijä, joten sen kitkeminen pois heti alkuvaiheessa parantaisi monen lapsen ja nuoren elämänlaatua sekä mielenterveyttä.

En missään tapauksessa ole tällaisia projekteja ja ohjelmia vastaan: Mikä tahansa toimii kiusaamisen ehkäisyssä, on hyvä asia! KiVa-koulusta huolimatta kiusaamista on edelleen, ja aivan taatusti jokaisessa koulussa. Mistä se johtuu? Siitä, että tällaisiin ohjelmiin lähdetään mukaan pelkän imagon takia. On kauhean kiva mainostaa, että meidän koulupas on KiVa-koulu. Kyllähän se imagoon vaikuttaa! Mutta ellei ohjelmaa toteuteta konkreettisesti, eikä asioille tehdä mitään, niin ihan sama, moneenko ohjelmaan koulu on lähtenyt mukaan. Ohjelmat eivät toteuta itse itseään, vaan ne pitää toteuttaa!

Kaikki lähtee tietenkin rehtorista ja siitä, että johtaja kannustaa alaisiaan. Ellei rehtori ole sitoutunut, loppuu into opettajakunnaltakin aika nopeasti. Myös opettajakunnan pitäisi sitoutua kiusaamisen vastaiseen työhön entistä tehokkaammin, ja sama koskee ohjaajia, kuraattoreita, terveydenhoitajia ja psykologeja. Kaikkia niitä, jotka työskentelevät kouluissa! Kun kaikki ovat sitoutuneita, haluavat käytännön tasolla toteuttaa ohjelmaa ja ovat valmiita sitoutumaan siihen pitkäaikaisesti, voidaan jotain tavoitteita saavuttaakin. Mutta kun me ihmiset emme osaa sitoutua emmekä jaksa olla kiinnostuneita kuin omista asioistamme. Siksi nämä ohjelmat eivät toimi.

Tästä eteenpäin

Olen entistä enemmän varma, että haluan kokeilla uusia uria ja opiskella lisää. Tämä aihe on alkanut kiehtoa aina vain enemmän ja enemmän. Traumat ja kriisit. Ehken ole paras mahdollinen traumaterapeutti oman taustani vuoksi, enkä ehkä traumaterapiaa ole lähdössä opiskelemaankaan ammatinvaihto mielessäni, mutta haluaisin oppia tästä alasta ehdottomasti lisää. Ehkä avaan, jälleen kerran, Turun avoimen yliopiston ja Turun kesäyliopiston nettisivut, ja katson, mitä kaikkea mielenkiintoista heillä on tarjota minulle. Nythän minulla on sitä aikaakin!

Vai pitikö minun jättää sitä aikaa enemmän sulhaselleni ja koiralleni?


tiistai 15. marraskuuta 2016

Pikkarainen opiskelupäivä

Kello on 20.30, kun avaan kotioven. Vihdoin ja viimein! Olen sulkenut sen takanani klo 8.30 tänä aamuna, ja nyt vasta pääsen avaamaan sen uudestaan. Takana on todella pitkä, mutta onneksi sitäkin antoisampi koulutuspäivä!

Aamupäivän nepsy-koulutuksen anti

Päivän ensimmäinen koulutusosuus kuuluu nepsy-valmentajan koulutukseen. Tämän päivän aiheena on aikuisen toiminta tukea tarvitsevan lapsen ja nuoren kanssa. Mullistavana ajatuksena on se, että lapsen toiminnan muuttamisen sijaan myös ympäristön - erityisesti aikuisten - pitäisi muuttua, jotta lasta voidaan tukea. Tämä on aihe, mistä puhutaan aivan liian vähän, mutta mikä olisi sitäkin tärkeämpi: Miksi me aikuiset vaadimme lapsia ja nuoria sopeutumaan ja muuttumaan, ellemme itse ole valmiita siihen?

Luennoitsija on innostava, ja häntä on mukava kuunnella. Hän liikkuu paljon, puhuu käsillään, käyttää erilaisia äänensävyjä ja -painoja. Paljon mielenkiintoisempaa kuunnella tällaista luentoa kuin sellaista, missä monotonisella äänellä päpätetään asia paperista lukien.

Puhumme erilaisista vuorovaikutustavoista ja niiden vaikutuksista lapseen ja haastaviin tilanteisiin. Alan väkisinkin miettiä omaa toimintaani sekä erityisopettajana että haastavan erityislapsen äitinä: Olenko joka tilanteessa toiminut oikealla tavalla? Olenko ollut tarpeeksi vuorovaikutteinen, vastaanottavainen ja lämmin? Voin sanoa täysin rehellisesti, etten todellakaan ole! Mutta onneksi saan synninpäästön, sillä luennoitsija sanoo, ettei kukaan aikuinen pysty siihen. Joskus vain on itse niin väsynyt, ettei pysty olemaan täydellisessä vuorovaikutuksessa muiden kanssa, ja se on elämää ja täysin inhimmillistä. Ja vaikka minäkin haluaisin olla yli-ihminen, super-nainen ja jumalatar, niin en ole. Olen vain ihminen.

Alan myös miettiä sitä, miten minut on lapsena kohdattu. Ollaanko minut kohdattu sillä lämpimällä vuorovaikutustavalla? Ei ole. Kun katsoo niitä aikuisia, joita itse sain kohdata lapsuudessani, olen saanut kohdata suurelta osin ihmishirviöitä, jotka ovat saaneet aikaan paljon pahaa ja suuria traumoja, mitä joudun työstämään edelleenkin. Eivät toki kaikki aikuiset ole tällaisia olleet, mutta sen jälkeen, kun muutimme kaupungista maaseudulle, elämästäni katosivat kaikki hyvät ja turvalliset aikuiset, enkä saanut tilalle mitään. Olen edelleenkin sitä mieltä, että suurin mahdollinen trauma, minkä voit lapsellesi aiheuttaa, on se, että pakotat hänet asumaan maaseudulla, pienessä tuppukylässä: Kaupunki on ainoa oikea paikka lapselle kasvaa.

Illan stressi-, kriisi- ja trauma-anti

Erittäin antoisan ja mielenkiintoisen päiväluennon jälkeen minulla on tasan 50 minuuttia aikaa siirtyä ensimmäisestä koulutuspaikasta toiseen. Ajan ruuhkaisen keskustan läpi, ja pysähdyn Heselle. Söin kyllä lounaan Ennin lounaskahvilassa, ja vielä leivoksenkin jälkiruuaksi, mutta siitä on jo monta tuntia, ja tässä on vielä monta tuntia edessä, ennen kuin pääsen kotiin. Saan koko ruokaympyrän täyteen Hesburgerin pikaruokamätöstä. Tai sitten en.

Yliopistolla mässytän ranskalaisia ja kasvishampurilaistani käytävällä. Opiskeluporukkaa alkaa valua sisään. Myös eräällä toisella on pikaruokamättöä mukanaan, tosin Mäkkärin mättöä. Olen isänmaallisempi, koska minulla on Hesemättöä. Ihan kuin tässä nyt joku isänmaallisuuskilpailu olisi käynnissä.

Tänään on aiheena psyykkiset ja traumaattiset kriisit. Puhumme erilaisista kriisityypeistä ja siitä, miten ne pystytään ratkaisemaan, jos pystytään. Ja ellei pystytä, mitä tapahtuu. Käymme läpi myös pitkän listan erilaisia esimerkkejä siitä, mitkä voivat olla elämäntapahtumiin liittyviä kriisitilanteita. Tässä kohden korostuu myös yksilöllisyys ja se, miten eri tilanteet näyttäytyvät eri ihmisille erilaisina. Esim. vanhempien avioero voi jollekin lapselle olla maailman suurin katastrofi, kun taas toiselle se on huojennus ja askel kohti parempaa elämää. Myöskin tilanteet, mitkä yleensä koetaan positiivisina, voivat aiheuttaa stressiä ja kriisiä, kuten esim. pikkusisaruksen syntyminen perheeseen. Vanhemmille iloinen asia saattaakin olla isommalle sisarukselle kova paikka.

Moottoriturpa jäkättää taas omiaan, eikä luennoitsija puutu tarpeeksi napakasti. Jäkätys antaa minulla aikaa pohtia. Huomaan, että olen tämän syksyn aikana alkanut pohtia omaa lapsuuttani ja nuoruuttani erityisen paljon. En ole aikaisemmin tuhlannut sen ajatteluun paljonkaan aikaa ja energiaa, mutta nyt tuhlaan siihen sitä energiaa sitäkin enemmän. Ehkä parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Olen myös alkanut puhua äidilleni siitä, miten hän on osasyyllinen oikeastaan kaikkeen: Hän ei tukenut, hän ei auttanut, hän ei kuunnellut, hänelle ei voinut puhua eikä kertoa, hän ei suojellut, hän ei puuttunut mihinkään (esim. todella vakavaan ja pahaan koulutilanteeseen), hän ei ollut se turvallinen aikuinen, kenen puoleen kääntyä. Minulla ei ollut yhtään suojaavaa tekijää, ei yhtään turvalllista aikuista. Minulla oli vain masentunut äiti, joka ei jaksanut välittää lapsistaan eikä huolehtia heistä.

Ymmärrän kyllä, ettei masentunut ja väsynyt ihminen jaksa, eikä myöskään huomaa ympärillään tapahtuvia asioita. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että huonon kotitilanteen takia kaikilta perheemme lapsilta jäivät kaikki kehitystehtävät täyttämättä, eikä meillä ollut turvallista aikuista, keneen tukeutua. Joudumme nyt maksamaan siitä kovan hinnan.

Huomenna on päivä uus

Stressitilanteet ovat osaltani ohi, tältä päivää. Huomenna on uusi päivä ja uudet stressi- ja kriisitilanteet tiedossa. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että tapaamme huomenna ensimmäistä kertaa hääsuunnittelijamme, ja olen niin stressinä koko tapaamisesta, että melkein pissin housuuni. Olenko todellakin menossa naimisiin? Olenko hullu? Kyllä, olen hullu. Onko naimisiinmeno hulluin tekoni? Se onkin sitten täysin toinen kysymys.


Nyt saan loppuillan viettää rakkaan pikkuisen Kaunoni vieressä, rapsutella ja hoivata pientä potilasta, jolla on jalka leikkauksen jäljiltä paketissa. Kaunolla on ollut kova ikävä äitiä, kun äiti oli pitkän päivän pois. Ja äidilläkin oli kova ikävä omaa pikkuista Kaunoa tämän pikkaraisen pitkän koulutuspäivän aikana.