Näytetään tekstit, joissa on tunniste stressi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste stressi. Näytä kaikki tekstit

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Mielenterveyden ensihoitaja, päivää!


"Muistatko sä itekään enää, mitä kaikkia todistuksia sulla on?"
"En. Tarvitseeko mun muistaa? On ne mulla kaikki tallessa."

Tällaisen keskustelun kävimme aviomieheni kanssa, kun tulin tänään kotiin tuoden mukanani jälleen kerran yhden uuden todistuksen. Nyt olen suorittanut Suomen Mielenterveysseuran kehittämän mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen, ja olen siis pätevä antamaan mielenterveyden ensiapua.


Koulutus oli kaksipäiväinen ja tänään oli toinen - ja viimeinen - koulutuspäivä. Päivän puheenaiheina olivat kriisit ja niistä toipuminen, stressitilanteet ja stressinhallintakeinot, itsetuhoisuus sekä erilaiset vuorovaikutustyylit. Rankkoja aiheita, mutta toisaalta, eipä se mielenterveystyön tekeminen millään tasolla ole kovinkaan helppoa. Itse pääsisi henkisesti helpommalla, jos olisi ammatiltaan ajoneuvoasentaja, lukkoseppä tai kenkäkauppias. 

Ja kyllä, olen ties kuinka monta kertaa miettinyt, pitäisikö sitä säästää omaa kuuppaansa ja ryhtyä putkimieheksi. Tämä erityispedagogiikan ja eri psykologian alojen opiskelu on kyllä todella mielenkiintoista, mutta näitä aloja opiskelemalla ei voi päätyä muunlaiseen työhön kuin sellaiseen, missä on hirveä vastuu ja joutuu käymään ihmisten kanssa läpi henkisesti rankkoja asioita. Jos sitä haluaa rypeä paskassa, niin miksei sitä voisi sitten tehdä kirjaimellisesti eikä kuvainnollisesti. Sitä paitsi, putkimiehillä on hyvä työllisyystilannekin vielä! Ehkä vielä jossain vaiheessa jatkan tätä blogia kertomalla matkastani rööriroopeksi.


Vaikka olenkin nyt sitten mielenterveyden ensihoitaja, niin mitä tähän sanoo oma vaativa personaallisuushäiriöni? Onko se tyytyväinen? No, arvatkaapa vain kaksi kertaa!

Näin tämä vaativa persoonallisuus minua puhuttelee tällä hetkellä: "Eihän tuolla sinun paperillasi mitään virkaa ole! Mihin sinä luulet tuollaisen läpyskän riittävän? Ei se mihinkään riitä. Sinä tarvitset enemmän, jotta voisit olla hyvä ja pätevä. Nyt menet välittömästi Suomen Mielenterveysseuran nettisivuille, ja katsot kaikki heidän koulutuksensa läpi. Käyt vielä tämän kevään aikana ainakin mielenterveyden ensiapu 2-koulutuksen, nuorten mielenterveyden ensiapu-koulutuksen, ohjaajakoulutuksen, ja vaikket olekaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kanssa juurikaan tekemisissä, kannattaa varmuuden vuoksi vielä käydä KOTU-koulutuskin. Vasta sen jälkeen voit sanoa tietäväsi asiasta jotain".


Eipä sillä väliä, ettei tämän koulutuksen aikana tullut minulle edes uutta asiaa, kun olen nämä kaikki asiat opiskellut jo muissa koulutuksissa. Vaativa persoonallisuuteni on sitä mieltä, että tarvitsen enemmän. Tämä ei riitä.

Olen filosofian maisteri pääaineena venäjä. Luin sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä, valtio-oppia, puheviestintää, journalistiikkaa, slovakin kieltä, ranskaa, kansantaloustiedettä ja Eurooppa-opintoja. Olen aineenopettaja ja ammatillinen erityisopettaja. Olen neuropsykiatrinen valmentaja ja eläinavusteinen valmentaja. Olen käynyt Autismisäätiön HAASTE-koulutuksen. Opiskelen kasvatustieteiden maisteriksi pääaineena erityispedagogiikka. Luen sivuaineena psykologiaa, evoluutiopsykologiaa, nuorisotutkimusta ja väkivaltatutkimusta. Suoritan myös Asklepios-opintokokonaisuutta terveyden eriarvoisuudesta yhteiskunnassa. Minulla oli valmiit sivuainekokonaisuudet kasvatustieteistä ja lasten ja nuorten psyykkisestä hyvinvoinnista jo ennen kuin sain opiskelupaikan. Opiskelen voimauttavan valokuvan menetelmää. Minusta tulee jouluna käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttaja. Tänään sain päätökseen mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen. Enkä ole luetellut tässä yksittäisiä kursseja ja koulutuksia, mitä olen käynyt ihan vain huvikseni saamatta mitään pätevyyttä. Ei, en silti osaa. En ole tarpeeksi kouluttautunut.


Mitä kaikkea tarvitsen lisää? En minä vain tiedä. Tiedän vain sen, ettei tämä vähäinen tutkinto- ja pätevyysmäärä riitä mihinkään, enkä ole riittävän hyvä.

Eikö olekin jännä, miten sitä pystyy antamaan mielenterveyden ensiapua kaikille muille paitsi itselleen?

PS. Kuvat ovat valokuvia niistä tunnekorteista, joita valitsin tämän päivän koulutuksen aikana.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Pään seinään hakkaamista ja harjoitustöitä

Kello on 20:30. Istun sohvalla ja tuijotan tyhjyyteen. Vieressäni on uunista tullut neljän juuston pakastepizza. Se jäähtyy samalla, kun tuijotan kuola valuen olohuoneen seinää. Tämä viikko on ollut erityisen raskas, eikä se ole vielä edes lopussa! Sen vuoksi en jaksa edes pizzapalaa nostaa, vaikka minulla onkin kamala nälkä. Olen syönyt tänään mustikkamuffinin enkä mitään muuta.


Tämä stressinpoikanen alkoi eilen, kun tajusin, että minun pitää oikeasti saada tehtyä jotain, jos haluan päästä tämän kevään kursseista läpi. Sain käyttäytymisgenetiikan kurssin tentin korvaavat etätehtävät, ja tein ne eilen tuskahiki otsalla huutaen miehelleni, miksei hänkään voi tietää käyttäytymisgenetiikasta mitään. Sain minä jokaiseen kohtaan vastattua jotain, mutta ovatko vastaukset lähelläkään oikeita, se onkin sitten täysin eri juttu. Minä en ihan oikeasti tiedä, miten voin agonistien avulla lähteä kartoittamaan kandidaattigeenejä anoreksian puhkeamiseen. 

Tajusin myös senkin, että päästäkseni läpi laadullisen tutkimuksen kurssista minun on pakko aloittaa harjoitustyön tekeminen. Päätin tehdä aiheesta isäpuolet erityisperheissä. Miten he kokevat erityisperheen arjen ja mitä he ajattelevat erityisistä lapsista silloin, kun lapset eivät ole omia biologisia lapsia. Tein Google Formsilla kyselylomakkeen, missä oli pelkästään avoimia kysymyksiä ja tilaa isäpuolille pohtia "isäpuoluuttaan" monesta eri näkökulmasta. Ajattelin aiheen olevan sellainen, etten juurikaan saa ketään innostumaan ja vastaamaan. Kun illalla laitoin kyselyn Facebookiin, oli aamulla tullut 37 vastausta. Ihan viiskin olisi riittänyt. No, pääsenpähän ainakin analysoimaan!


Tänään yritin kirjoittaa Educariumilla erään toisen harjoitustyöni teoriaosaa pois. Istuin neljännen kerroksen aulassa, missä on opiskelijoille pöytätilaa juurikin sitä varten, että siinä voi opiskella. Jotkut idiootit päättivät tulla juuri siihen kohtaan juoruamaan. Vaikka heidän kaverinsa, joka yritti kirjoittaa graduaan, sanoi, että hän arvostaisi työrauhaa paikassa, mikä on työskentelyyn tarkoitettu, nämä toiset vain nauroivat ja jatkoivat juoruiluaan. Miten kivaa, että toisten työskentelyä arvostetaan! En saanut tehtyä juuri mitään, koska minua häirittiin.

Sen jälkeen Publicumin puolelle, pitämään evoluutiopsykologian esitelmä aiheesta väkivalta ja evoluutiopsykologia. Sain kuulla kurssin vetäjältä, että olen erinomainen puhuja, saan kuulijani kiinnostumaan ja pysymään jopa hereillä. Hän myös ajatteli, että opiskelijani varmasti pitävät oppitunneistani. Juu, totta kai! Suorastaan odottavat innosta vinkuen, että pääsevät opiskelemaan englantia minun kanssani.


Onnistuneen esitelmän jälkeen olikin sitten sitä iki-ihanaa SPSS:ää, jälleen kerran! Kaksi tuntia täyttä tuskaa, hikistä puurtamista ja aivonystyröiden pauketta. Tällä kertaa minä tajusin sentään jotain, ja osasin tehdä reliabiliteettianalyysin ihan itse, ilman apua! Wau! Ehkä minulla on sittenkin pienoinen mahdollisuus päästä tästä monimuuttujamenetelmien kurssista läpi. Ja ehkä gradustakin, koska minun pitäisi gradussani käyttää mixed method-menetelmää. Jos nyt joskus saisin sitä gradua edes aloitettua. Se on vieläkin täysin vaiheessa, enkä ole saanut tavuakaan paperille.

Joskus minusta tuntuu, että opiskelemaan lähteminen ja toisen maisterintutkinnon suorittaminen oli minulta maailman surkein idea. Juuri nyt minulla on sellainen olo. Etenkin, kun minun pitää kohta laittaa herätyskello soimaan huomisaamuksi klo 8 reikä reikä, jotta ehdin laadullisen tutkimuksen luennolle. Olisi vain pitänyt olla tyytyväinen siihen täysin turhaan filosofian maisterin tutkintoon, mikä minulla on, ja pysyä töissä tienaamassa sen sijaan, että hakkaan päätäni Publicumin seinään SPSS-kurssilla. Mutta turha parkua, kun kakat ovat housuissa. Nyt on elettävä tätä opiskelijan arkea ja hakattava sitä päätä seinään. Kai se seinä jossain kohti alkaa murentua. Tai minun kalloni haljeta.


lauantai 13. tammikuuta 2018

Kivuliasta rentoutumista ja Salmisen Masaa

Perjantai-ilta. Istun loppuunmyydyn konserttitalon ylätasanteella, vanhalla tutulla paikallani. Korvissani kumisee Matti Salmisen bassoääni, joka laulaa epätoivoisesta äidistä, joka ei saa lastaan nukkumaan. Teini halusi lähteä mummolaan ja mieheni on kotona sairastamassa, joten olen tullut konserttiin yksin. Yksinäisyys tässä loppuunmyydyssä tilaisuudessa ei haittaa minua. Olen vakaasti päättänyt käyttää tämän kaksituntisen hyödykseni ja rentoutua.

Yritän sulkea silmät ja keskittyä musiikkiin. Aivoni alkaavat laukata kuin villihevoslauma. Minun on pakko avata silmäni, koska valtavasta ajatuksenvirrasta tulee epämukava, ja fyysisesti jopa hieman kivulias olo. Yritän keskittyä jatkuvasti liikkuvaan orkesteriin ja laulajaan.

Pitämällä silmät auki aivoni eivät laukkaa yhtä pahasti, mutta ne laukkaavat silti. En pysy yhdessä ajatuksessa kovinkaan monta nanosekuntia, kun seuraava ajatus tulee jo. Jatkuva erilaisten ajatusten virta. Kymmeneen sekuntiin mahtuu tuhat eri ajatusta. Tällaista on ADHD-aikuisen päässä.


Salminen jatkaa lauluaan ja orkesteri soittoaan. Alan jo kyllästyä itseeni ja siihen, että pysty mitenkään lopettamaan tätä ajatusten järkyttävää virtaa. Olen kyllä ottanut Concertan, mutta siitä on sen verran aikaa, että paras vaikutus alkaa loppua. Turhaudun itseeni aivan täysin ja siihen, että pysty rauhoittumaan. En edes näin rauhallisessa ja rentouttavassa tapahtumassa kuin klassisessa konsertissa.

Rentoutushetket, mitä pidetään aina silloin tällöin osana esim. vertaistukiryhmiä, ovat minulle aivan hirveitä tapahtumia. En pysty pitämään silmiäni kiinni ilman, että se aiheuttaa minulle epämukavan olon. En pysy paikoillani. Ajatukset alkavat laukata sellaista vauhtia, ettei edes luotijuna pysyisi perässä. En voi rentoutua käskystä. En näemmä edes omasta käskystäni. Aivoni eivät pysähdy eivätkä ne anna minun olla rauhassa. Suutun itselleni. EI SITTEN, PERKELE! Laukatkaa, saatana. Ihan sama. En olisi halunnutkaan rentoutua. Stressaantuneena on paljon mukavampi olla. Helvetin kuusitoista.

Paitsi etten minä ole juuri nyt stressaantunut. Minulla ei ole aikatauluja, ei tekemistä, ei kiirettä, ei menoja. Ainoa asia, mikä juoksee ja ravaa pysähtymättä, on pääni värikäs sisältö. Minun ruumiini istuu tässä tuolissa, jopa suhteellisen paikoillaan. Mitä nyt nilkat pyörivät, muttei sitä kukaan huomaa.


Ymmärrän vihdoin, etten pysty ikinä olemaan siinä mielessä rento, että saisin aivoni pysäytettyä edes hetkeksi. Se ei tule onnistumaan. Minulla on ADHD ja tavalliset rentoutuskeinot eivät tehoa minuun. Ehkä joihinkin ADHD-oireisiin tehoavat, mutta eivät minuun. Mekin olemme yksilöitä. Tämä konsertti ON rentouttava, vaikkei se saakaan aivojani hiljaiseksi. Ehkä annan aivojeni vain mennä tämän musiikin mukana. Ehkä en edes yritä hiljentää ajatuksiani. Ehkä keksin jonkun ihan mahtavan idean tämän konsertin aikana, kun annan tuhansien ajatusteni vain lentää ja mennä omia menojaan.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Kun opin tähänastisen elämäni tärkeimmän taidon

Nyt se on tapahtunut! Ihme! Olen tehnyt sen, mihin en olisi ikinä kyennyt pystyväni. Mutta minä, rouva Mäkinen, olen ihan oikeasti kyennyt siihen. Ja en voisi olla itsestäni enää ylpeämpi. Minä sanoin EI!

Uusi idolini, Päivi Räsänen.

Sähköpostiini tuli kaksi mainosta. Toinen koski tulevaisuudentutkimuksen ensi viikolla alkavia opintoja, ja toinen koski Helsingin yliopiston koordinoimaa, kaikille avoimia verkko-opintoja osuuskuntatoiminnasta ja yhteisötaloudesta. Olen jo pitkään tuijottanut Turun avoimen yliopiston mainosta tulevaisuudentutkimuksesta ja miettinyt, että siinä voisi olla ihan hauska aihe opiskella. Osuuskuntatoiminnan ja yhteisötalouden opinnoista en ollut ikinä kuullutkaan, mutta se vaikutti ensi näkemältä siltä, että näistä opinnoista voisi olla ehkä tulevaisuudessa jotain hyötyä. Ehkä.

Sitten muistin uuden vuoden lupaukseni: EI UUSIA OPINTOJA! Pitäydyn vanhoissa. En ota enää mitään uutta repertoaariini. En ainakaan, ellen ole varma niiden hyödyllisyydestä juuri minun tulevaisuudessani.

Tein siis jotain, mitä en ole tehnyt pitkiin aikoihin: Jätin ilmoittautumatta kursseille! Hieman se kirpaisi sydäntä, mutta varmasti tekee hyvää sekä stressitasolleni että tälle vaativalle persoonalleni. Minun on oikeasti pakko oppia siihen, että minun ei tarvitse osata kaikkea ja opiskella kaikkea kelvatakseni. Minulla on jo tarpeeksi, osaan nyt jo tarpeeksi, enkä tarvitse mitään enempää. Ainakaan juuri nyt, tähän väliin.

Vielä kun tuon uskoisin itsekin, siis oikeasti uskoisin syvällä sisimmässäni, niin sitten kaikki olisi hyvin.

Ja miksi minulla on tässä kuva Päivi Räsäsestä? Koska rouva Räsäsestä tuli juuri äsken minun idolini ja esikuvani. Minäkin olen oppinut sanomaan ei! Ja miten ylpeä olenkaan tästä hienosta taidosta. Ehkä minulla voi olla toivoa paranemisesta, koska olen oppinut tämän tärkeän sanan, ja olen jopa osannut käyttää sitä.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Ruuhka, stressi ja valitus - Niistä joulu tehty on!


Tämä on se aika vuodesta, jolloin Facebook täyttyy ihmisten valituksista. On niin hirveä kiire ja joka paikassa kamalat ruuhkat. Minä, jolla on muutenkin burnout, varmaankin kuolisin kaiken mahdollisen joulustressin alle, mikäli sellaista taakakseni ottaisin. Kieltäydyn ottamasta, ja olenkin jo vuosien ajan kehittänyt kaiken maailman kikkoja, millä säästää itseään joulustressiltä ja kauppojen ruuhkilta. Päätinpä ystävällisesti jakaa nämä minun pikku stressin- ja ruuhkansäästäjävinkkini myös teille.

Ihan ekaksi, tarvitseeko niihin kauppoihin mennä? Internet on pullollaan nettikauppoja! Kun tilaa mahdollisimman monta turhaa tavaraa samasta nettikaupasta, tulee säästettyä aikaa ja vaivaa, kun ne voi hakea samalla kertaa. Ja koska postissa on kuitenkin helvetinmoiset ruuhkat, kannattaa paketit tilata SmartPostiin. Jos SmartPostin lootat ovat täynnä, ainakin jossain päin Suomea posti kuljettaa silloin paketin kotiovelle asti!


Entäs ruuat? No, ne ruuatkin voi tilata netissä kotiinkuljetuksella. Minäkin tein tänä jouluna niin! K-kauppaan vain ruokatilaus, ja se tuotiin kotiovelle juuri sellaisena kuin sen laitoin menemään. Eikä tarvinnut jonotella missään hypermarkettien kassoilla ja etsiä epätoivoisesti parkkipaikkaa. Toinen vaihtoehto on Prisman tarjoama kauppakassi-palvelu: Ruuat tilataan netistä, Prisma pakkaa ne, ja käyt sen jälkeen hakemassa ne Prisman noutopisteestä. Ajat vain kaupalle ja takaisin. Sisälle asti ei tarvitse mennä tappelemaan mummojen kanssa siitä, kuka saa isoimman kinkun.

Lemmikkien ruuat saa myös tilattua netistä, suoraan kotiin. Ei tarvitse lähteä hirveässä lumimyräkässä ajelemaan lemmikkieläinkauppaan, koska Mustille ei ole puruluuta jouluksi ja Mirrin tonnikalapurkki unohtui ruokatilauksesta. Kaiken saa kätevästi netistä!


Okei. Netistä on tilattu lahjat. Ne pitää paketoida. Jossain paikoissa ne voi tilata valmiiksi paketoituna parin euron summaa vastaan. Tosin itselleni tulee mieleen vain pari lelu- ja kirjakauppaa, mitkä toimittavat valmiiksi paketoituja tuotteita. Muut joutuu sitten paketoimaan itse. Valitettavasti. 

Netistä on tilattu myös safkat. Ne pitäisi laittaa. Perunat pitäisi kuoria ja laatikot tehdä. Niin, tarvitseeko? Jos niitä hemmetin joululootia on pakko pöytään saada, voisiko ne ostaa valmiina? Saarioisten äidit osaavat tehdä ihan kelpo lootat joulupöytään. Säästää ihan pirun paljon aikaa ja vaivaa, kun kaiken ostaa niin valmiina kuin mahdollista. Ja tarvitseeko joka joulu syödä sitä perinteistä jouluruokaa yleensäkään? Meillä ei jouluruuasta edes pidä kukaan, joten meillä ei syödä mitään perinteistä suomalaista jouluruokaa. Viime vuonna me söimme canneloneja, tänä vuonna meillä on meksikolainen joulu nachopelteineen ja tacoineen.


Sitten päästään suosikkiaiheeseeni, joulusiivoukseen. Onko kaikki vaatekaapitkin pestävä ihan välttämättä? Eikö ihan imurointi riittäisi? Ja jos kaaos kotona häiritsee liikaa, niin miksei lähteä jouluksi kotoa pois! Tätä olen harrastanut monena jouluna. Kakara autoon ja nokka kohti "jotain". Yleensä olemme viettäneet joulun jossain kylpylässä. Ei tarvitse katsoa kodin kaaosta, ei tarvitse miettiä jouluruokia. Äärimmäisen kätevää ja säästää ihan hirveästi hermoja! Suosittelen lämpimästi.

Ja sitten ne hemmetin joulukierrokset jokaisen mummon, sedän, serkun, kummin, kaiman, koiranulkoiluttajan ja ties vielä kenen luona. Tämä oli lapsuuteni painajainen, kun menimme parhaimmillaan viiteen paikkaan yhden päivän aikana. Siinä oli rentous kaukana! Jokaisen luona ei tarvitse käydä. Voit kutsua heidät sinun luoksesi. Tai vaikka soittaa puhelun, jos ihan pakko on muistaa. Itseäni ei enää tässä vaiheessa hetkauta pätkääkään, jos joku mummon serkun kummin kaima loukkaantuu, kun en mennyt joulukylään. Haistakoon lanttulaatikon! Minä en tee mitään siksi, että minun on pakko. Minä teen siksi, että minä haluan. Ja ellen halua mennä kenenkään luo joulukylään, en mene.


Minulla ei ole tasan minkäänlaista stressiä joulusta. Tilasin teinille pari pakettia, netin kautta SmartPostiin, totta kai. Koira sai ison laatikon nameja ja leluja Peten koiratarvikkeelta, nekin SmartPostiin kuljetettuna. Tänään K-Puhakka kuljetti kotiimme jouluajan ruuat, eikä minun tarvinnut muuta tehdä kuin avata kuskille ovi. Siivottu ei ole, enkä välitä. Ihan sama, onko jouluna siistiä, kun ei täällä siistiä muutenkaan ole. Ja yhteen ainoaan kyläpaikkaan en aio mennä. Jos joku meitä kaipaa, niin meille saa tulla.

PS. TämäKIN blogitekstin kuvat tarjoaa Papunet. Kuvien tekijät ovat Elina Vanninen ja Sergio Palao.


sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Elämäni listoina


Ensi viikolla on jouluaatto. Mikä tarkoittaa sitä, että tällä viikolla on pitänyt käydä siellä, täällä ja tuolla, ja syödä joka paikassa itsensä jouluruokaähkyyn. No, se hyvä puoli tässä on, ettei ole kotona tarvinnut tehdä keittiössä muuta kuin laittaa Samarinia vesilasiin kaiken syömisen jälkeen.

Tänään juhlimme perheen kesken. Äitini, siskoni puolisoineen ja lapsineen sekä meidän pieni perhe. Mätimme ruokaa, jaimme lahjoja ja yritimme vielä saada kaiken ruuan jälkeen jälkkärit mahtumaan vatsalaukkuumme.

Eräästä saamastani paketista paljastui kirja. Sinänsä se ei ole yllätys, että MINÄ saan lahjaksi kirjoja, mutta tämä kirja on hieman erilainen kirja. Sen nimi on Elämäni listoina. Erilaisten listojen lisäksi kirja sisältää mietelauseita jokaiseen päivään.


Eli nyt sitten minun pitäisi keksiä aina 10 asiaa elämästäni, mitkä haluan ikuistaa näihin listoihin. 10 hauskinta juhlaani. 10 ihailemaani taiteilijaa. 10 suosikkivaatettani. 10 elämäni onnellisinta päivää.

Ensisilmäykseltä kirja vaikuttaa aika lailla höpöhöpöltä. Jonkun yksisarvisterapeutin tekemältä. Mutta kun asiaa ajattelee tarkemmin, se voisi oikeastaan tehdä juuri nyt minulle ihan hyvää, kun joudun tosissani miettimään, mitä kaikkia asioita minulla on elämässäni. Muutakin kuin järjetön stressi, tajuton väsymys ja burnout. En olekaan tässä pieneen hetkeen ajatellut niitä hyviä asioita, minulla on. Tai on ollut.

Ensimmäinen lista. Koska olen väsynyt ja pinkeä vatsani ei hirveästi piristä olotilaani, aloitan helposta listasta: Asiat, joita ilman en lähde kotoani.

  1. Käsilaukku 
  2. Kännykkä 
  3. Lompakko 
  4. Kotiavaimet 
  5. Sytkäri 
  6. Röökiaski 
  7. Kalenteri 
  8. Särkylääkkeet 
  9. Nenäliinapaketti 
  10. Ulkovaatteet 


Se oli aika helppo. Toinen lista. Tämä vaatii jo vähän miettimistä: Lempipaikkani kotikaupungissani.

  1. Oma koti 
  2. Aurajokiranta 
  3. Tonttumäen koirapuisto 
  4. Vilkkilänmäki (erityisesti kesällä) 
  5. Ruissalon kasvitieteellinen puutarha 
  6. Suxes 
  7. RantaKerttu 
  8. Educarium 
  9. Koirauimaranta 
  10. Aisti ry:n toimisto 


Kolmas lista. Alkaa mielikuvitus jo loppua ja vatsa huutaa ruokalepoa. Teen vielä tämän, ja sitten annan vatsani levätä. Tämä on näistä kolmesta vaikein: Toiveet, joiden haluaisin toteutuvan.

  1. Lisää koiria, joita saisin hemmotella ja rakastaa 
  2. Ura tutkijana (mieluiten turhien asioiden tutkimista, koska se on kivempaa kuin hyödyllisten asioiden tutkiminen) 
  3. Kirjan/Kirjojen kirjoittaminen 
  4. Selkäkivuton loppuelämä 
  5. Ymmärryksen lisääntyminen ADHD-oireisia henkilöitä kohtaan 
  6. Eläinavusteisuuden lisääntyminen eri aloille 
  7. Väitöskirja 
  8. Rakkaalle Kaunokaiselleni SUPERPITKÄ elämä 
  9. Rakkaalle miehelleni kärsivällisyyttä minun kanssani 
  10. Kotisiivooja 

Ehkä tämä riittää tältä illalta. Tuossa olisi vielä monta kymmentä listaa tekemättä, mutta en jaksa enempää. Heittäydyn pitkäkseni sohvalle ja jatkan Poliisiopisto-leffojen katsomista. Miehelläni on ne kaikki, joten päätin aloittaa tällaisen mukavan ja kevyen leffaputken aivottoman komedian parissa. Sopii mukavasti tämän illan jatkoksi.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Erityisen kivoja joululahjavinkkejä


Joulu on taas, joulu on taas… Luottokortti tapissa, ja hermot riekaleina. Tuhat lahjaa paketoitavana, toinen tuhat puuttuu vielä ostamatta, ja ostoskeskuksissa mummot tönivät, kun kilpailevat siitä, kuka saa sen viimeisen hyllyssä olevan lego-paketin. Ruokaa pitää ostaa niin paljon, että sillä ruokkisi afrikkalaisen kylän puoleksi vuodeksi. Ja joululahjojen avaamisen jälkeen lahjoja ei enää edes vilkaista.

Tuttua? Kauhea stressi ja säätäminen yhden ainoan päivän takia. Itse olen irrottautunut tuosta stressistä ja säätämisestä jo vuosia sitten. Olen päättänyt, että meidän talouteen ei tule turhia lahjoja, vaan jotain oikeasti käyttökelpoista.

Haluan antaa teillekin pari vinkkiä siitä, millaisia oikeasti hyödyllisiä ja käytännöllisiä lahjoja voi ostaa länsimaalaisille mukuloille, joilla on jo kaikkea. Tässä vaiheessa kannattaa ottaa huomioon se, että lahjavinkit hyödyttävät lähinnä erityislapsia ja erityisperheitä. Itsehän en enää tässä vaiheessa edes tiedä, mitä tarkoittaa normaali.



  • Päiväkirjavihko. Aisti ry kehitti tällaisen kätevän päiväkirjavihon ajan hahmottamisen välineeksi erityislapsille, ja miksei aikuisillekin! Paperi on paksua, joten vihkoon voi liimata kuvia ja piirtää. Päivät on valmiiksi merkitty oikeilla väreillä.

  • “Unielukka”. Oma tyttäreni kärsi pitkään nukahtamisvaikeuksista, kunnes ostin hänelle “unikilpparin”. En olisi ikinä uskonut, miten paljon unikilppari auttoi rauhoittumisessa ja nukahtamisessa! Löytyy useaa eri väriä ja elukkaa. Myös erilaisia toimintoja elukasta riippuen.

  • Purukoru. Löytyy miljoona erilaista. Erittäin kätevä ja säästää vaatteita, kun mukula ei pureskele hihansuita.

  • Painotyyny. Ja koska tavalliset tyynyt ovat tylsiä, on parempi ostaa vaikkapa koiratyyny! Kätevä emäntä tai isäntä tekee tällaisen myös itse. Painotyyny helpottaa levotonta lasta olemaan paikoillaan.

  • Time Timer. Helpottaa koko perhettä ajan hahmottamisen kanssa. Löytyy myös halpisversioita ja saa ladattua myös kännykkään tai tabletille.

  • Aistipussi. Sinne voi mennä möyrimään ja olemaan omassa rauhassa silloin, kun olo on levoton ja kaikki alkaa ärsyttää.

  • Fidget Spinner. Paitsi että tämä taitaa jo löytyä kaikilta länsimaalaisilta lapsilta, oli erityinen tai ei.

  • Koiranpentu. Suosittelen tätä ihan jokaiseen talouteen! Jos taloudessa on allergiaa, on myös olemassa vähemmän allergisoivia rotuja, kuten vaikka Australian labradoodle tai bichon frise.

Siitä sitten vain jouluostoksille!


PS. Olen laittanut linkin vain johonkin sellaiseen paikkaan, missä myydään kyseistä tuotetta. En ole vertaillut hintoja enkä toimitusaikoja. Jokainen etsii itseään miellyttävän tuotteen, mikä myydään omalle lompakolle sopivaan hintaan.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Jonseredi ja ämpäri unikavereina - Pakkohidastuksen paikka?

Kello on 9.30. Herätyskello pirisee. Herään aviomieheni ja ruskean ämpärin vierestä. Oloni on niin huono, edelleenkin, että minun on pakko todeta, etten kykene tekemään sitä, mitä minun olisi pitänyt tänään tehdä: Lähteä Tampereelle käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajien koulutuksen pääsykoehaastatteluun.

Nousen sen verran, että avaan tietokoneeni ja laitan itkunsävyisen sähköpostin siitä, etten yksinkertaisesti pysty vatsatautisena ajamaan kahta tuntia suuntaansa. Koulutussuunnittelija ymmärtää ja ehdottaa, jos tulisin huomenna uudestaan. Sanoin tulevani, jos oloni vähänkään tästä kohenee. Lupasin ilmoittaa joka tapauksessa, mikä on huomenna lopputuloksena.

Mieheni kuorsaa kuin jonseredi. Haen rakkaaksi käyneen ämpärini makuuhuoneesta ja siirryn sohvalle, pehmoisen pöllöviltin alle. Laitan silmät kiinni, ja siirryn unimaailmaan. Tai pikemminkin painajaismaailmaan.


Olen jo viikon verran nähnyt joka yö unta samalla teemalla. Taustat vaihtuvat, henkilöt vaihtuvat, mutta teema pysyy samana, ja se on yksinäisyys. Olen ahdistunut, yksinäinen enkä tunnu löytävän ketään sellaista, joka pysyisi rinnallani. Ahdistuksen tunne unessa on niin valtava, että yritän saada itseäni välillä väkisin hereille, jotta tuntemani ahdistus loppuisi. Heräämisen jälkeen minulla kestää muutaman minuutin tulla takaisin tähän maailmankaikkeuteen, ja tajuta, että se jonseredi siinä vieressäni on aviomieheni. Henkilö, jolle olen sanonut tahdon. Minun ei tarvitse olla yksin, enkä minä olekaan yksin! Minulla on mieheni, ja siihen päälle vielä runsas joukko ihania ystäviä. Eikä pidä unohtaa maailman rakkainta koiraa, Kaunoa! Tästä syystä en ymmärrä, miksi näen tällaisia unia, ja vielä toistuvasti.

Kello on 13.30. Herään puhelimen soittoon. Kaasona toiminut ystäväni soittaa. Hänelläkin on paha olo, ja täysin samanlaiset oireet kuin minulla. Pakko todeta, että olemme saaneet tämän taudin todennäköisesti yliopistolta, koska opiskelemme siellä kummatkin. Ja koska kukaan muu ei ole kipeänä, ainoastaan me kaksi turunyliopistolaista, niin asia vaikuttaa harvinaisen selvältä.

Posti tulee. Satu Mäkiselle on kirje maistraatista. Ihmettelen hetken, kuka helvetti on Satu Mäkinen ja miksi hänen postinsa tulee meille. Sitten koen Heureka-hetken, ja tajuan, että ihan itse se Satu Mäkinen tässä seisoo, täydessä lihassaan, oksennukselta haisevana.
Puolen tunnin päästä alkaisi seksiluento. Ellen päässyt sinne Tampereelle, en pääse kyllä seksiluennollekaan. Ottaa pattiin, etten pysty tekemään tänään oikeastaan yhtään mitään. Paitsi olemaan tiukassa syleilyasennossa ruskean ämpärini kanssa. Välillä teen syrjähypyn vessanpytyn kanssa, mutta älkää kertoko tästä syrjähypystäni ämpärille mitään! Se voisi tulla mustasukkaiseksi.

Menen takaisin makuuasentoon ja asettelen pöllöviltin päälleni. Mietin, onko tämä kaikki vain sattumaa, vai haluaako Karman-perkele sanoa minulle jotain. Sattuma toki ohjaa elämäämme hyvin pitkälle, mutta juuri nyt, häiden jälkeen, hirveän stressin ja kamalan pakokauhukiireen jälkeen, minä sairastun. Olen paahtanut koko syksyn enemmän kuin hotellin aamiaispöydän leivänpaahdin. Alkaako ruumiini, ja se Karman-perkele, antaa minulle ihan suoraa vinkkiä siitä, että nyt pitäisi hidastaa tahtia ja reilulla kädellä?

Genetiikan luennot tulevat Moodleen. Minun ei siis tarvitsisi käydä yhdelläkään luennolla fyysisesti, sillä voin katsoa kaikki luennot netistä. Seksiluentojen diat ovat myös Moodlessa, mutta siinä sivussa on niin paljon asiaa, että niillä luennoilla olisi hyvä istua. Ja koska minulla ei pahemmin ole muita luentoja enää tämän vuoden puolella, niin taidanpa tehdä niin, että jätän genetiikat kokonaan väliin, ja katson ne Moodlesta omalla ajalla. Seksiluennoille menen niinä päivinä, kun jaksan ja kykenen. Tampereelle menen huomenna, jos vain suinkin kykenen. Sen jälkeen en poistu “tält pualt jokke” enää tämän vuoden puolella.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Ahdistus Maximus - Huono ja aikaansaamaton minä

Tänään on ollut outo päivä. En tiedä, onko kaikki syksyn stressi alkanut pakkautua jotenkin oudosti sisälleni, vai mikä nyt on. Ovatko lauantaina edessä olevat häät se tekijä, mikä saa minut tuntemaan ja ajattelemaan näin?

Laskeskelin tänään mielessäni niitä kursseja, mitä tulen syksyn aikana saamaan. Kaksi olen jo suorittanut kokonaan: metodologian ja johdatus evoluutiopsykologiaan. Ainoastaan arvosanat puuttuvat molemmista kursseista. Huomenna päättyy yksi kurssi, historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä, ja keskiviikkona päättyy jälleen yksi, Asklepios-koulutusohjelman ensimmäinen kurssi terveyden eriarvoisuudesta. Myöhemmin tänä syksynä päättyy verkostotyön kurssi, tyttötutkimuksen verkkokurssi, samoin genetiikka ja seksuaalivalinnan kurssi ovat vielä molemmat kesken. Asklepios-ohjelman toinen kurssi alkaa ensi viikolla, ja se pitäisi vielä suorittaa tämän vuoden puolella.

Käyn myös ylimääräisenä kurssina SPSS-ohjelman johdantokurssin, sillä en ole käyttänyt tuota määrällisen tutkimuksen parasta ystävää vielä kertaakaan elämäni aikana.


Ja ensimmäinen asia, mikä tulee mieleeni, on tämä: NÄIN HELVETIN VÄHÄN KURSSEJA YHDEN KOKONAISEN SYKSYN AIKANA! Otin opintovapaata saadakseni tahkottua kursseja niin paljon kuin mahdollista, ja tässä tämä vaivainen tulos?

Olen aivan loppuunpalanut. Koko syksy on ollut pelkkää juoksemista, ravaamista, sitätätätota. En ole ehtinyt tehdä mitään kunnolla, sillä ainainen kiire on syönyt voimani, enkä ole jaksanut tehdä. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt juosten kusten. Ja kaikesta tästä kiireestä huolimatta, tulen saamaan aikaiseksi tällaisen järkyttävän surkean määrän kursseja? MINÄ, jonka pitäisi suorittaa kuukaudessa yhdet vaivaiset perusopinnot, ei saa tämän enempää aikaiseksi?

Olen ihan järkyttävän huono ihminen.

Toki tämän syksyn aikana on ollut paljon muutakin tekemistä kuin opiskelu, esimerkiksi tuollainen pikkarainen tapahtuma kuin häät on vienyt yllättävän paljon aikaa kalenteristani. Mutta siitä huolimatta, että minulla on ollut muutakin elämää, olen järkyttävän pettynyt itseeni. Minun olisi pitänyt pystyä parempaan, ja saada enemmän kursseja tehdyksi.


Ehkä tämä johtuu siitä, että minulla olikin tänä syksynä odotettua enemmän luentokursseja ja paljon vähemmän itsenäistä opiskelua. Luentokurssit vievät enemmän voimavaroja ja energiaa kuin itsenäinen opiskelu ja esseiden kirjoittaminen sohvalla. Ei minulla ole pitkän luentopäivän jälkeen enää energiaa sille, että tekisin jotain kirjallisia töitä. Etenkin, kun kakara narisee koko ajan korvan juuressa, kun puhelin herjaa taas jotain, eikä hän tiedä, mitä puhelimelle pitäisi tehdä.

Odotan ensi viikkoa. Silloin häät ovat ohi. Ramppaaminen yliopistolla vähenee muutenkin radikaalisti ensi viikon jälkeen. Odotan, että minulle jää silloin enemmän aikaa keskittyä essee-kursseihin.

Ehkä minä saan, sittenkin, marras-joulukuun aikana väännettyä jonkun opintokokonaisuuden kokonaan loppuun. Mitä sitä joululomalla muutakaan tekisi kuin opiskelisi? Ehkä voin joulukuun lopussa sittenkin tuntea onnistumisen iloa, ja tuntea, että olen saanut jotain aikaiseksi vuonna 2017.

Juuri nyt minulla ei sellaista tunnetta ole.

torstai 26. lokakuuta 2017

Lokakuu = Tuskakuu

Lokakuu on ollut aikamoista hulinaa. Kalenteri on ollut tupaten täynnä opiskelua, tenttejä, harjoitustöitä, vapaaehtoistyötä, luentojen pitämistä, hääsuunnittelua, stressaamista ja panikoimista.

Tämä loskainen torstaipäivä ei ole tuonut hidastusta tahtiin. Ensin aamulla piti olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, kun oli teinin eräs palaveri sekä yliopistolla harjoitustöiden palautekerta. Kun olin suhannut kesärenkailla pitkin loskapaskaista Turkua hirveää vauhtia paikasta toiseen, piti vielä suhata hirveää vauhtia kotiin, sillä minulla oli sovittu koekampaus. Enkä halunnut antaa kampaajan odotella minua.

No, koekampauksesta tuli erinomainen, ja olen enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen. Kampaajalla oli myös hyviä ideoita tulevan aviomieheni pitkiin hiuksiin ja partaan, ja tässä vaiheessa tätä stressiä voin sanoa olevani äärimmäisen onnellinen, että sattumalta törmäsin tähän hääkampauksiin erikoistuneeseen kampaajaan. Hän on todella huippuosaaja!

Nyt olen istunut tunnin verran sohvalla, kaikessa hiljaisuudessa, tukka hyvin, kuppi kuumaa karpaloteetä kädessä, ja minulla on sellainen olo, etten jaksaisi enää mitään. Ja puolen tunnin päästä pitäisi nostaa hanuri ylös, raahautua autoon ja lähteä rally-tokoon!

Minä rakastan rally-tokoa. Se ei ole vain kahdenkeskeistä laatuaikaa koirani kanssa, vaan se on myös keino tyhjentää päänuppi. Se on sellainen tunti viikossa, jolloin unohdan kaiken muun ja keskityn vain koiraan. Ei tarvitse ajatella opintoja, ei häitä eikä mitään muuta. Siinä hetkessä olemme vain me kaksi: Minä ja Kauno. Yleensä odotan innoissani rally-tokotunteja, mutta tänään en. En jaksaisi millään lähteä! Haluaisin vain istua sohvalla, tuijottaa seinää kuola valuen, hörppiä karpaloteetä ja olla tekemättä tai ajattelematta mitään.

Vielä viikko! Viikko ja kaksi päivää. Sen jälkeen tämä ylimääräinen säätäminen, säheltäminen ja joka paikkaan suhaaminen hirveässä kiireessä, talla pohjassa, vähenee. Se yksi pieni sana, “tahdon”, tarkoittaa sitä, että voin alkaa keskittyä pelkästään opintoihin, koiraan ja perheeseeni. Ei enää tuskaisia yhteydenottoja tuhansiin eri tahoihin, jotka hoitavat hääasioita.

Minulla on valtavan hyvä mies, ja olen onnellinen, että saan mennä naimisiin juuri hänen kanssaan. Täydennämme toisiamme juuri sopivasti. Mutta olen myös älyttömän onnellinen, kun kaikki tämä on ohi, eikä minun tarvitse enää säätää näitä helkkarin hääasioita. Haluan mennä naimisiin juuri tämän miehen kanssa, haluan sanoa juuri hänelle “tahdon”, mutta haluan myös tämän kaiken perhanan tuskailun jonkun kakunkoristeen tai hamepitsin kanssa loppuvan.


tiistai 24. lokakuuta 2017

Una in perpetuum

Vähän reilu viikko häihin. En nuku, en syö. Olen vain täynnä stressiä ja paniikkia aivan kaiken suhteen.

Takapakkeja on tullut monen asian suhteen. No, vähän liian hienosti asiat ovatkin menneet, niin tietenkin niitä takapakkeja tarvitaan. Yksi isoimmista ongelmista on hääpaikalla tapahtunut henkilöstövaihdos, mikä on vaikuttanut ikävällä tavalla kommunikaatioon ja myös järjestelyihin.

Minulla särkee päätä melkein joka ilta. Vatsa on sekaisin. Nukun muutenkin huonosti, mutta nyt en nuku sitäkään vähää, en edes unilääkkeillä.

Olen yrittänyt saada purettua tätä ylimääräistä stressiäni opiskeluun. Viikonloppuinen stressinpurkuni oli sellaista luokkaa, että sain tehtyä kaikki tyttötutkimuksen kurssin tehtävät esseetä myöten, ennen kuin Moodlessa olivat palautusalueet edes auenneet.

Aloitin tekemään aikuiserityispedagogiikan esseetä, mutta sen tekeminen lopahti lähteiden puutteeseen. Lähteet on tilattu Turun yliopiston Feeniks-kirjastosta, mistä käyn hakemassa ne huomenna, niin pääsen taas jatkamaan tätä stressinpurkuoperaatiotani.

Kynteni on syöty vereslihalle, sillä olen niin täynnä hermostunut koko ajan. Poltan maxi-askin verran tupakkaa päivässä. Olen kiukkuinen ja ärtynyt. Pelkään kaiken kaatuvan. Takapakkeja on ollut sen verran paljon, että minulta on mennyt luottamus siihen, että asiat järjestyisivät.

Tekemistä on aivan liikaa, aikaa on aivan liian vähän. Olen jättänyt “pieniä asioita” tekemättä, mikä ei pidemmän päälle ole kovin hyvä asia. Joskus ne pienetkin asiat tulevat uudestaan eteen, vähän isommaksi kasvaneina asioina.

Tämänhetkinen olotilani on niin kamala, etten halua enää ikinä tuntea tällaista olotilaa toiste. Se tarkoittaa vain yhtä vaihtoehtoa: Meidän on pysyttävä naimisissa koko lopun elämämme. Emme voi erota ikinä. En kestäisi toisia häitä ja tätä takapakkimäärää näin monen asian suhteen enää uudestaan.


tiistai 16. toukokuuta 2017

Puuterapiaa. Ja vanhoja mummoja.


Onko sinulla lempipaikkaa? Sellaista, mihin voit mennä rauhoittumaan. Mielesi ja sielusi lepää, et tunne stressiä, ja voisit istua siinä paikassa aina hamaan Ragnarökiin asti. Tunnet, miten paikan sielu ja henki tulevat osaksi sinua, etkä enää huomaa ympäröivää maailmaa.

Minulla on sellainen paikka! Se on eräs Ruissalossa oleva kirsikkapuu. Voisin tuntikausia vain istua tuijottaen tuota jollain käsittämättömällä tavalla maagisen kaunista puuta, imeä sisääni sen voimaa ja herkkyyttä sekä rauhoittua.

En tiedä, miksi juuri tämä kyseinen puu saa minut rauhoittumaan. Olen miettinyt asiaa monesti, mutten ole saanut siihen mitään selitystä. Toisaalta, tarvitseeko kaikkeen aina olla selitys? Eikö se riitä, että asia toimii? Kirsikkapuu toimii, minun kohdallani. Tarvitseeko minun siis välttämättä tietää, MIKSI se toimii? Ehkä joskus on hyvä sulkea aivot liialta ajattelulta ja analysoinnilta, ja antaa vain mennä.


Tänään minulla oli henkisesti erittäin stressaava päivä. Stressi alkoi jo eilen, ja jatkui tänään entistä pahempana. Minun oli aivan pakko saada ammennettua jostain voimaa, jotta kestän tämän kuormittavan tilanteen yli. Päätin lähteä Ruissaloon “minun” puuni luokse. Ja kas, puu auttoi minua taas! Jo pelkkä yksi katse puuta kohden auttoi minua rauhoittumaan. Edes ne kaksi bussilastillista vanhoja mummoja, jotka hääräsivät ympärilläni samaisessa puistossa, eivät saaneet minua häiriintymään. Siinä hetkessä olivat vain minä ja kirsikkapuu.

Ja koska tämä epämiellyttävä stressitilanne tulee jatkumaankin jonkin aikaa, olen suhteellisen varma, että tulen käyttämään puuterapiaa toukokuun ajan suhteellisen runsaasti. Tarvitsen sitä. Ja se on erittäin halpa terapiamuoto! Suosittelen.

Jos minulla olisi oma piha, istuttaisin sinne myös kirsikkapuita. Sieluni lepäisi joka ikinen päivä ihan vain katsomalla ulos ikkunasta, ja minussa asuisi rauha.