Vähän liiankin tuttua huttua

Kouluttautuminen on kivaa, ja suhteellisen hyödyllistäkin aina aika ajoin. Mutta välillä minusta tuntuu siltä, että olisi kaikkien kannalta mukavampaa, jos minulle vain annettaisiin se todistus ilman kurssilla istumista. Minä säästäisin aikaani ja kurssilla olisi paikka jollekin sellaiselle henkilölle, jolle asiat ovat täysin uusia.

Tämän viikonlopun olen istunut murtuneen käteni kanssa SPR:n Turun toimistolla mielenterveyden ensiapu 2-kurssilla. Eipä se murtuma haitannut, kun en juurikaan tarvinnut kättäni sen kurssin aikana. Sen kun vain istuin ja kuuntelin. Ja pureskelin terveen käteni kynsiä.

Koulutusviikonlopun aiheet olivat ihanan positiivisia: skitsofrenia, psykoosit, kaksisuuntainen mielialahäiriö, masennus, ahdistus, itsemurhat, päihteet, äkilliset traumat ja mielenterveyden häiriöt noin yleensäkin. Asia oli todella tärkeä, eli miten kohdata henkilö, jolla on jokin mielenterveyden häiriö ja antaa hänelle ensiapua. Oli vain yksi ongelma: minä osaan nämä hommat jo!

Tuliko minulle täysin uutta tietoa? Eipä oikeastaan. Ehkä jotain sellaisia lukuja, mitä en ollut aikaisemmin tiennyt, kuten vaikkapa se, kuinka monta prosenttia ihmisistä kokee elämänsä aikana paniikkikohtauksen. Mutta luvut eivät olleet tämän koulutuksen ydinasiaa, vaan se, miten kohdata ihmiset silloin, kun pääkopassa menevät johdot solmuun.

Osaanko kohdata masentuneen ihmisen? No DUUUUUH! 

Tiedänkö, miltä masentuneesta ihmisestä tuntuu? Voi Pyhä Pieru, aivan taatusti tiedän! Ja ihan helvetin hyvin tiedänkin.

Tiedänkö, mihin ohjata masentuneen ihmisen? Harvinaisen hyvin, paitsi että Turussa tämä julkinen sektori ei oikein vakuuta toiminnallaan, joten siitä tiedosta ei ole tuon taivaallista hyötyä. Turussa masentuneen ihmisen kohdalla ensimmäinen kysymys on: Onko sinulla varaa maksaa yksityiselle lääkärille? Vasta sen jälkeen mennään itse asiaan.

Sen sijaan, että minä olisin nuokkunut siellä koulutuksessa kaksi päivää tuhannen väsyneenä, huonosti nukkuneena, murtuneen käteni kanssa ja syönyt kynsiäni, olisin voinut antaa paikkani jollekin sellaiselle, joka ei oikeasti tiedä, miten kohdata masentunut henkilö. Olisin vain käynyt hakemassa todistuksen, missä lukee: "Joo, kyllä se Mäkiskä nä hommat osaa".

Ja nyt ei saa ymmärtää väärin! En missään tapauksessa kritisoi koulutusta enkä myöskään kouluttajaa. Koulutus oli hyvä ja kouluttajasta huomasi, että hän todella tiesi, mistä puhui. Koulutusmateriaali oli myös laadukasta. Tasan ainoa vika koulutuksessa oli se, ettei se tarjonnut juuri minulle mitään uutta. Ja se alkaa turhauttaa, kun joutuu väkisin istumaan päiväkaupalla koulutuksissa, missä ei saa mitään uutta tietoa, mutta jos haluaa saada sen pätevyyden, niin se istuminen on pakko suorittaa.

Nooh, nyt se koulutus on kuitenkin istuttu, ja olen astetta pätevämpi antamaan ensiapua mielenterveydessä. Seuraavaksi on vuorossa mielenterveyden ensiapu 2:n ohjaajakoulutus myöhemmin tänä vuonna. Jos haluan saada ohjaajan ja kouluttajan pätevyyden, se tarkoittaa sitä, että joudun istumaan kolme pakollista päivää koulutuksessa, taas kerran.

Sainpahan sentään ilmaiseksi kurssiin kuuluvan kirjan mielenterveyden häiriöistä! Kirjoja ei voi ikinä olla liikaa.

Mitä? Missä? Milloin? ADHD-opiskelija ja kalenteri ne yhteen soppii

En muista, lupasinko jossain kohdassa, että yhteenkään koulutukseen en ilmoittaudu. Voi olla, että lupasin, mutta koska en itse muista moista lupausta tehneeni, niin sitä ei lasketa.

Huomenna alkaa syyskuu, ja se tarkoittaa sitä, että opinnot pyrähtävät taas kunnolla käyntiin. Miten mukavaa, että oikein pääsen opiskelemaan kaikenlaista kivaa! Ja ansioluetteloni kiittää. Samoin stressitasoni. Tervetuloa burnout! Mutta mitä ihmettä sitä ihminen kaikella turhalla vapaa-ajalla muutenkaan tekisi? Ihan tyhmää tuollainen vapaa-aikailu.

Ihan jo ensi viikolla pääsen istumaan mielenterveyden ensiapu 2-koulutukseen. Kaksi iltaa peräkanaa SPR:n toimistolla mielenterveyttä oppimassa. Voi, kun sitä mielenterveyttä saisi sitä kautta ihan itsellekin, ettei tunkisi sitä kalenteriaan aina niin hemmetin täyteen kaikkea pöljää ja vähemmän pöljää! Tosin, mielenterveys ei ole pöljää.

Sitten minulla onkin vuorossa Tampereella käyttäytymisanalyysiä ja eläinten kouluttamista. Nämä opinnot sentään loppuvat vielä tämän vuoden puolella, mikäli saan tehtyä sen surullisenkuuluisan opinnäytetyöni jossain vaiheessa. Jos nyt edes keksisin aiheen, mistä teen sen.

Ja minulla alkavat iki-ihanat kirjallisuusterapian opinnot Helsingin yliopistossa! Tiedossa on ryhmäytymistä (voi vittu, siis oikeasti, miksi aina näitä helvetin ryhmäytymisiä jotain typerää palloa heitellen, kun se kaikkein paras ryhmäytyminen tapahtuu ulkona, tupakkapaikalla?) ja tutustumista kirjallisuusterapian saloihin. Olen todella innoissani näistä opinnoista ja uskon koulutuksen olevan ihan hirveän hyvä ja antoista! Mutta voisiko sitä ryhmäytymistä olla vaikka vähän vähemmän? Nöyrä kiitos.

Turun yliopistossa minulla alkaa luovan kirjoittamisen perusopinnot, mitkä ovat minulle periaatteessa ihan turhia (terveisin julkaissut jo runojaan), mutta kaipa noista opinnoista on siinä mielessä hyötyä, että sieltä voi saada uusia ideoita. Graduseminaarikin taisi olla tässä jossain vaiheessa syyskuuta, mutten muista yhtään, milloin. Ei kai tuollaisia pieniä asioita tarvitse muistaakaan.

Ja jottei syyskuusta ihan tylsä tulisi, olen vielä onnistunut tuplabuukkaamaan itseni samana päivänä sekä Tampereelle että Ulvilaan! Ulvilassa olisi nuoren mielen ensiapu-koulutus (jos se nyt edes toteutuu, sieltä ei ole tullut vahvistusta) ja Tampereella samana päivänä LukiLoki-opintokokonaisuuden ensimmäinen lähipäivä. Päätin, että minun täytyy nyt ihan välttämättä juuri tällä punaisella minuutilla aloittaa Jyväskylän yliopiston koordinoiman, opettajille suunnatun luku- ja kirjoitustaitokoulutuksen. Katsotaan nyt, miten minä saan tämän homman hoidettua niin, että voin olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Seuraavaksi onkin sitten lokakuu, ja minulla alkaa taas uusia koulutuksia! Jipii! Ihan tyhmää sitä olisi kuukaudesta toiseen samoja koulutuksia pyörittää.

Minulla alkaa valokuvaterapiakoulutus Muurlassa, jossain kohdassa. En ole saanut siitä vielä tarkempaa tietoa. Odotan sitäkin todella innolla, paitsi jos sielläkin on jotain helvetin ryhmäytymistä. Varmasti on! Ottaa pattiin jo valmiiksi koko ryhmäytyminen. Röökit huuleen ja pihalle! Siellä sitä ryhmäytyy. Perkele.

Turun yliopistossa alkaa sote-akatemian opinnot. Tylsät, mutta tarpeelliset opinnot. Ja kun kerran pääsen yliopiston opiskelijana ilmaiseksi opiskelemaan, niin täytyyhän tällainen tilaisuus hyödyksi käyttää!

Minulla EHKÄ alkaa myös sanataideohjaajan koulutus täällä Turussa. EHKÄ. Mikäli pääsen sinne. En vielä tiedä. Mutta katsotaan!

Marraskuussa luvassa on monen päivän Helsinki-putki, kun ensin on kirjallisuusterapiaa ja sen jälkeen mielenterveyden ensiapu 2:n ohjaajakoulutus! Marraskuun puolivälin jälkeen olen siis pätevä pitämään koulutusta mielenterveyden ensiapu 2:sta. Olen myös ilmoittanut Kaunon SmartDog-testiin, ja samana päivänä menen kuuntelemaan Katriina Tiiran luentoa "jostain" aiheesta. En muista enää, mistä. Mutta sen on pakko olla hyvä luento, jos Tiira pitää sen! Tiira on kova täti.

Ai niin, se ADHD-strategiaohjaajakoulutus. Oliko se marraskuussa? En minä enää muista. Ehkä oli. Ehkä ei. No, kai sieltä jotain infoa tulee sitten joskus. Toivottavasti ainakin, sillä muuten minä olen pihalla kuin lintulauta ja koko koulutus jää käymättä ihan vain siksi, ettei tämä täti tiennyt, missä pitää olla, minä päivänä ja mihin aikaan.

Joulukuussa sitt... TÄH? Eikö joulukuussa ole oikeasti mitään uutta, alkavaa koulutusta? Voi nyt kilin kellit. Miten näin on päässyt käymään? En tajua. Mutta onneksi asian ehtii vielä korjata!

Vuodenvaihteen jälkeen ei ole vielä mitään varmaa. Toki ne koulutukset, mistä en ole ehtinyt valmistua, jatkuvat entiseen malliinsa. Mutta alkaako mikään uusi koulutus? En tiedä vielä. Olen kyllä jo ilmoittautunut kahteen koulutukseen: Sosped koira-koulutus ja sitten Pro haju-joku-juttu, minkä avulla voi saada koirasta jonkun hajujuttu-jonkun-ammattilaisen. Tai jotain. 

En minä tiedä, mihin minä olen ilmoittautunut, mutta kunhan nyt olen! Ja se on varmasti kivaa, hauskaa ja mielenkiintoista. Niin kauan, kun ei tarvitse istua piirissä, heitellä palloa ja ryhmäytyä.

Hyvillä teoilla on hintansa

Sunnuntain ja maanantain välinen yö

Kello on vartin vajaa kolme. Olen kuunnellut Courserasta tylsiä luentoja toisensa jälkeen, mutta minua ei nukuta. Ei sitten vähääkään. Alan jo tuskastua. Herätyskello soittaa tasan kahdeksalta, ja sen jälkeen on noustava ja lähdettävä. Mielenterveyden ensiapu 1:n ohjaajakoulutus käynnistyy täällä Turussa. En haluaisi mennä koulutuspäivään väsyneenä, mutta minkäs minä sille mahdan, ellei se uni vain tule.

Päätän yrittää uudestaan. Jos nyt äkkiä yksi tupakka ja sen jälkeen sänkyyn. Ehkä se uni sieltä vielä tulee. Ehkä.

Seison parvekkeella ja tuijotan kesäistä iltaa. Taloyhtiömme takapiha on tyhjä. Ainoastaan taloyhtiömme kuuluvassa erillisessä rakennuksessa, mikä on vuokrattu päiväkodiksi, on liikettä. Havahdun liikkeeseen, ja jään katsomaan tarkemmin. Päiväkodissa liikettä tähän aikaan yöstä? Onpa siellä harvinaisen ahkeria työntekijöitä, varsinkin, kun kyseessä ei ole edes vuoropäiväkoti.

Minulla on suora näköyhteys henkilökunnan taukotilaan. Siellä häärää henkilö päässään moottoripyöräkypärä. Tupakkani savuaa, mutta aivoissani savuaa vielä enemmän. Miksi ihmeessä siellä olisi kukaan tähän aikaan töissä? Ja jos tuo on varas, niin miksi helvetissä joku haluaisi murtautua päiväkotiin? Onko tämä tyyppi kenties ylimääräisiä kurahousuja vailla?

Menen sisälle ja katson miestäni. "Tuolla päiväkodissa on joku kypäräpäinen tyyppi." Mieheni katsoo minua suu auki, ja ihmettelee täysin samaa kuin minäkin. Tähän aikaan yöstä ei kaikkein innokkainkaan päiväkodin työntekijä ole valmistelemassa seuraavaa hoitopäivää. Parvekkeeltamme ei näe päiväkodin etupihalle, missä on sisäänkäynti. Päätämme ottaa koiran mukaan, ja mennä katsomaan, onko kenties ikkunoita rikottu.

Päiväkodin ovi on auki ja lasi on rikki. Rakennuksen sivussa on vespa, moottori käynnissä. En tiedä, miksi en kuullut moottorin ääntä parvekkeelle, sillä vespan ja parvekkeen välillä ei ole kuin ehkä 10 metriä. Soitan hätäkeskukseen. Mieheni menee vespan luo ja yrittää etsiä avaimia. Jos hän sammuttaisi moottorin ja ottaisi avaimet, ei varas pääsisi ainakaan sillä vespalla karkuun.

Poliisilaitokselle ei ole meitä kuin kilometri matkaa. Hätäkeskuksessa nainen sanoo, että partio on meillä ihan pienessä hetkessä. Juuri silloin varas tulee sivuovesta ulos. Mukanaan hänellä on pieni kassi, missä on pienelektroniikkaa. Mieheni sanoo rauhallisesti, että ehkä nyt kannattaisi jättää se kassi ihan vain siihen. Varkaan puhe on epäselvää ja liikkeet kuin hidastetusta elokuvasta. Selvää on, että meillä ei ole vaaraa, sillä pystyisimme helposti nujertamaan tuon narkkarin. Varas yrittää päästä karkuun, mutta mieheni estää häntä lähtemästä. Siitä seuraa pieni käsirysy.

Koiramme haukkuu niin julmetusti. Hänen isäntänsä! Ja joku yrittää hyökätä kimppuun. Perkele! Kauno on maailman kiltein koira, mutta tällaisessa tilanteessa hänestä kuoriutuu suoranainen peto. Suusta tulee vaahtoa ja hampaat ovat irvessä. Jos päästäisin Kaunon irti, hän varmaankin repisi varkaan kappaleiksi. Onneksi siihen ei ole mitään tarvetta, sillä poliisiauto näkyy jo! Heilutan kättäni niin korkealla ilmassa kuin vain kykenen. Poliisit tulevat paikalle, rosvo raudoitetaan ja päivä on pelastettu.

Poliisit kiittelevät. Teimme hyvää työtä. Vaikka meillä ei kenelläkään ollut missään kohdassa vaaraa, olen silti saanut pienen adrenaliini"ruiskeen". Päätämme mieheni kanssa purkaa ylimääräiset adrenaliinit viemällä koiran lenkille. 

Olemme kotona vartin vajaa neljä. Minua ei edelleenkään nukuta. Menen sänkyyn ja toivon, että saan unen päästä kiinni. Hyörin ja pyörin, kunnes lopulta nukahdan. Ehdin nukkua kolmisen tuntia, kunnes herätyskello tuo minut takaisin todellisuuteen.

Maanantai

Olen kuin nukkuneen rukous, kun raahaudun Logomoon. Selitän, mitä on tapahtunut ja miksi olen niin väsynyt. Korostan, etten ole järkyttynyt eikä minulla ole psyykkisesti mitään hätää. Olen vain järkyttävän väsynyt.

Koulutuspäivän aikana puhumme tärkeistä asioista ja asiakkaiden kohtaamisesta. Tämän koulutuksen jälkeen minun pitäisi pystyä kouluttamaan ihmisiä Suomen Mielenterveysseuran puolesta. Kiroilen, että tuon varkaan piti käydä murtautumassa sinne päiväkotiin juuri tällaisena päivänä. Olisin todellakin tarvinnut ne unet.

Istun ja nuokun luentoa kuunnellen. Lounaan jälkeen olen entistä enemmän väsynyt. Minulla on todellisia vaikeuksia pitää silmät auki. Illalla pitäisi vielä jaksaa lähteä koiran kanssa nose workiin. Ei taida tulla kesää! En pysty mitenkään lähtemään mihinkään harrastukseen tässä väsymyksen tilassa.

Koulutus päättyy. Minulta on mennyt puolet asiasta ohitse. Yritän ajaa hiljaa kotiin, sillä olen vaaraksi liikenteelle. Tippaakaan en ole alkoholia juonut, mutta tarvitsen tulitikut pitämään silmäluomeni auki.

Rojahdan sohvalle ja laitan nose workin vetäjälle tekstiviestin. Hän ymmärtää ja toivottaa hyviä päiväunia. Herään sohvalta kymmenen maissa. Olen nukahtanut siihen paikkaan. Siirryn sänkyyn nukkumaan ja jatkan uniani. Muistan sentään laittaa herätyksen!

Tiistai

Toinen koulutuspäivä. En ole yhtään sen virkeämpi kuin eilen, vaikka tällä kertaa olen nukkunut, ja vieläpä suhteellisen monta tuntia. Meillä on vuorossa koulutusharjoittelu. Teemme pienissä ryhmissä esityksen, minkä esitämme. Meidän ryhmämme on ensimmäinen. Tietenkin! Juuri tänään, juuri nyt. Enhän minä olisikaan halunnut virkeänä mitään koulutusta suunnitella.

Koulutusharjoitus menee todella hyvin siihen nähden, että meillä on vain x-määrä minuutteja suunnitella se, eikä aikaa oikolukuun ole. Olen tyytyväinen.

Kun päivä päättyy, menen kaupan kautta kotiin. Tarkoitus on ostaa tupakka-aski, mutta päädynkin ostamaan suklaajäätelöä, mansikoita, mansikkamehua ja kirsikoita. Kerrankos tässä maailmassa eletään. Ja olen juuri opettanut, miten tulee tehdä joka päivä asioita, mistä tulee itselle hyvä mieli. Minulle tulee hyvä mieli suklaajäätelöstä ja mansikoista. Ehkä minulle tulee iso peräpääkin, mutta juuri nyt minua kiinnostavat enemmän suklaa ja mansikat kuin peräpäät.

Kotona rojahdan taas sohvalle. Olen umpiväsynyt. Edelleenkin. Ellen olisi huomannut sitä rosvoa ja ellemme olisi päättäneet pysäyttää käynnissä olevaa ryöstöä, en olisi näin pirun väsynyt. Ehkä teimme hyvän teon, kun estimme ryöstön, mutta sillä hyvällä teolla on hintansa. Taidan mennä tänäänkin aikaisin nukkumaan, niin ehkä huomenna jaksan jotenkuten viimeisenä koulutuspäivänä. Sen jälkeen olen valmis mielenterveyden kouluttaja.

Väliinputoajat - Kuka ottaisi kopin?

Olin muutama päivä sitten Aisti ry:n ADD-koulutusillassa pitämässä mieheni kanssa puhetta ADD:n ja ADHD:n eroavaisuuksista. Ei missään määrin yllättävää, että ihmiset lähtivät kiivaaseen keskusteluun ja keskustelun aihe hyppi ja pomppi asiasta toiseen. Näinhän sen kuuluukin olla tilaisuudessa, missä suurin osa yleisöstä on tarkkaavaisuushäiriöisiä.

Eräs aihe kuitenkin dominoi keskustelua, ja se oli julkisen terveydenhuollon tila Suomessa. Tai ehkä pikemminkin Turussa, mutta mitä nyt olen keskustelupalstoja seurannut, ei Turun julkisen terveydenhuollon tila paljoa muusta maasta poikkea. Asia puhutti, koska ihmiset olivat sekä huolissaan että hädissään.

Paikalla oli runsaasti vanhempia, jotka olivat tulleet paikalle saamaan tietoa liittyen omaan lapseensa. He kertoivat, että olivat taistelleen jo useita vuosia saadakseen lapselleen apua. Lapset voivat huonosti, koulunkäynti takkuaa, opettajat ovat hätää kärsimässä ja vanhempia pompotellaan luukulta toiselle. Kukaan ei ota vastuuta. Alle 10-vuotiaat lapset itkevät iltaisin, että olisi parempi, jos he vain kuolisivat pois. Mutta ei, apua ei saa, tutkimuksiin ei pääse ja jos vanhemmat jotenkin onnistuvatkin saamaan lapselleen diagnoosin, tuen saaminen on sen jälkeen kyseenalaista.

ADHD- ja ADD-oireiset ovat väliinputoajia. He eivät ole fyysisesti vammaisia, joten heidän vammansa ei näy päällepäin. Mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö he tarvitsisi apua. Toiminnanohjaus ADHD-oireisilla on pelkkä vitsi, ja he tarvitsevat siinä paljon apua ja tukea. Neuropsykiatrinen valmennus olisi tähän loistava keino, sillä siinä etsitään yhdessä valmentajan kanssa henkilölle itselleen sopivat ja toimivat keinot toiminnanohjauksen parantamiseksi. Lääkitys on monelle elintärkeä asia, sillä ilman lääkettä he eivät pääsisi edes sängystä ylös. Mutta miten saada lääkitys, ellei lääkäri ota vastaan?

Eräs äiti huusi epätoivoisena: ”Pitääkö minun, pienipalkkaisen yh-äidin, viedä lapseni yksityiselle lääkärille tietäen, että se lääkärikäynti vie meiltä kuukauden ruokarahat?” Hän oli jo kaksi vuotta yrittänyt saada lapselleen apua julkisesta terveydenhuollosta, eikä apua ole vieläkään saatu. Minun vastaukseni tähän kysymykseen on: ”Pitää.”

Tässä meidän lintukodossamme, missä pitäisi olla huippuluokan terveydenhuolto, ihmiset eivät pääse hoitoon. He eivät saa apua. Heidät pakotetaan menemään yksityiselle lääkärille, minne pääsee nopeasti ja mistä apua todennäköisesti saa paljon helpommalla. Yksityinen lääkäri kuuntelee eikä katso kelloa. Hänellä ei ole kiire päästä asiakkaasta eroon. Häntä ei haittaa, vaikka asiakasmäärä kasvaa. Julkisen puolen kollegaa nämä asiat taas haittaavat. Asiakkaita ei saisi olla ja jonoja pitäisi saada lyhennettyä. Tai ainakin tällaisen kuvan julkinen terveydenhuolto on itsestään antanut.

Mutta missä on tasa-arvo? Eikö tämä julkinen sektori ole sen takia luotu, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet kotipaikkaan ja kukkaron paksuuteen katsomatta? Ei tämä nyt siltä vaikuta kaikkien näiden keskustelujen perusteella, mitä olen saanut käydä sekä ADHD-oireisten itsensä että ADHD-oireisten lasten vanhempien kanssa. Suomalainen yhteiskunta on amerikkalaistunut myös siinä mielessä, että täällä terveydenhuoltoa saa vain, jos on rahaa ja mopo. Tai pikemminkin Ferrari…

Eipä se yksityisellä lääkärillä käyminen haittaa, jos on varaa maksaa se! Yksi tavallinen keskustelukäynti, minkä aikana päivitetään kuulumiset ja uusitaan reseptit, on siinä 150–200 euroa täällä Turun suunnalla, ja käynnin kesto on se 30–45 min korkeintaan. En edes viitsi kirjoittaa, mitä tutkimukset maksavat. Siinä ei enää satasista puhutakaan. Ja kuten sanottua, mikäs siinä, jos on rahaa, millä mällätä. Sen kun käyttää yksityistä! Ongelmana tässä on se, että kaikilla ei ole varaa käyttää sitä yksityistä, ja tämä asettaa perheet todella eriarvoiseen asemaan.

Mitä tämä eriarvoisuus tulevaisuudessa tuo? Luodaanpas visio. ADHD-lapset eivät todellakaan ole tyhmiä, ja heistä on moneksi. Suurin osa ADHD-oireisista lapsista on täysin jatko-opintoihin ja työhön kykeneviä, ja heistä saa hyvällä kasvatuksella koulittua kunnollisia kansalaisia, jotka maksavat veronsa ja ostavat kotimaista tuoden Suomeen lisää työpaikkoja. Mutta ellei koulunkäynti suju ilman tukea, eikä sitä tukea saa, alkaa koulunkäynti takkuamaan jo alkumetreillä. Jos koulunkäynti takkuaa, jatko-opinnot jäävät usein väliin, mikä taas aiheuttaa syrjäytymis- ja työttömyyskierteen, mikä taas tuo yhteiskunnalle lisää kustannuksia.

Ne ADHD-lapset, joiden vanhemmilla on ollut varaa maksaa lapsilleen tutkimukset yksityisellä lääkärillä, saavat lääkityksen, saavat tuen kotiin ja kouluun, haluavat jatkaa jatko-opintojen pariin, valmistuvat johonkin ammattiin ja loppu onkin jokaisen itsensä pääteltävissä.

Tämä terveyden eriarvoisuus tarkoittaa siis sitä, että rikkaat pysyvät rikkaina ja köyhät köyhinä tulevaisuudessakin, koska niille lapsille, joiden vanhemmilla ei ole varaa maksaa yksityistä lääkäriä, ei apua anneta julkiselta puolelta. Tätäkö Suomi haluaa? Ilmeisesti.

Eikä tämä ongelma kosketa pelkästään ADHD-oireisia. Tätä samaa eriarvoisuutta kohtaavat myös mielenterveysasiakkaat, lievästi autistiset sekä muut sellaiset väliinputoajat, jotka eivät ole selkeästi vammaisia.

Kuinka paljon Suomi säästäisikään, jos kaikki ne rahat, mitkä laitetaan terveydenhuollon puutteiden vuoksi syrjäytyneisiin nuoriin, laitettaisiinkin näiden nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn ja terveydenhoitoon?

Vielä ei kukaan osaa sanoa, mitä sote-uudistus tuo tullessaan. En kuitenkaan usko, että asiat voivat ainakaan terveyden eriarvoisuuden suhteen enää paljoa pahemmaksi mennä. Ennaltaehkäisy, mikä on ties kuinka monessa tutkimuksessa todettu kaikkein parhaimmaksi tavaksi ehkäistä syrjäytymistä ja mm. mielenterveysongelmia, on edelleenkin täysin koreankielinen sana julkisessa terveydenhuollossa.

Pitäisiköhän sitä tehdä julkisessa terveydenhuollossa päättävissä tahoissa työskenteleville ihmisille suomi-hyvinvointi-suomi – sanakirja? Ehkä sen jälkeen tämä kummallinen termi ”ennaltaehkäisy” tulisi tutuksi niillekin, jotka istuvat julkisen terveydenhuollon rahakirstujen päällä.

Kirjoittaja on ADHD-aikuinen, erittäin pienenä pikkukeskosena syntyneen erityislapsen äiti, erityispedagogiikan pääaineopiskelija, Leijonaemot ry:n pitkäaikainen jäsen, Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistyksen pitkäaikainen hallituksen jäsen ja erittäin kovaääninen erityisperheiden oikeuksien puolestapuhuja.

Tämä blogiteksti on kirjoitettu osana Asklepios IV-kurssia.

Lähteitä terveyden eriarvoisuuteen:

Lahelma, Eero, Rahkonen, Ossi, Koskinen, Seppo, Martelin, Tuija & Palosuo, Hannele (2007) Sosioekonomisten terveyserojen syyt ja selitysmallit. Teoksessa Palosuo, Hannele et al. (toim.) (2007) Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja, 23/2007, 25–38.

Manderbacka, Kristiina & Keskimäki, Ilmo (2013) Terveyspalvelut ja terveyserot. Teoksessa Palosuo Hannele, Sihto Marita (toim.) Terveyspolitiikan perusta ja käytännöt. Helsinki: THL, 261–266.

Marmot, Michael (2005) Social determinants of health inequalities. Lancet 365:19, 1099-1104.

Maunu, Antti (2014) Kuinka terveyttä tehdään? Sosioekonomiset terveyserot ja ammatilliset oppilaitokset niiden kaventajina. EHYT katsauksia 1/2014.

Palosuo, Hannele (2015) Sosioekonomiset terveyserot yhteiskuntapolitiikan koetinkivenä. Teoksessa Antti Kaihovaara (toim.) Jakolinjojen Suomi. Kalevi Sorsa -säätiö, 91–118.

Sihto, Marita & Palosuo, Hannele (2013) Terveyserot terveyspoliittisena kysymyksenä. Teoksessa Palosuo Hannele, Sihto Marita (toim.) Terveyspolitiikan perusta ja käytännöt. Helsinki: THL, 223–236.

Therborn, Göran (2014) Eriarvoisuus tappaa. Tampere: Vastapaino.

18 valmista, 16 puolivalmista ja 13 keskeneräistä

Mitäs sinä olet tehnyt kuluneen viikon aikana? Minä olen kouluttanut koiraa (tai pikemminkin yrittänyt, erittäin huonoin lopputuloksin), istunut kokouksissa, tehnyt luennon, sairastanut, tehnyt muutaman valokuvaprojektin ja tehnyt ihan vain pari pikkaraista kurssia Courseraan. Edellisen Coursera-päivitykseni jälkeen on tullut muutama hassu lisäys repertoaariini. Sen edellisen päivityksen voit lukea täältä: https://valmentajaksi.blogspot.fi/2018/04/coursera-mania-kaksi-tusinaa-kursseja.html

Olen viime kerran jälkeen saanut kokonaisuudessaan valmiiksi seuraavat kurssit:

- Sustainable Food Production Through Livestock Health Management

- Dairy Production and Management

- Philosophy and the Sciences: Introduction to the Philosophy of Cognitive Science

- Words Spun Out of Images: Visual and Literary Culture in Nineteenth Century Japan

- Psychological First Aid

- Positive Psychiatry and Mental Health

- Psychology at Work

- Understanding Memory: Explaining the Psychology of Memory through Movies

- Positive Psychology: Martin E. P. Seligman's Visionary Science

- Camera, Exposure and Photography

Lista olisi huomattavasti pidempi, ellei minulla olisi sellaista piikkiä lihassani kuin vertaisarviointi. Minun on arvioitava tietty määrä muita opiskelijoita päästäkseni kurssi läpi. Ja koska muut ihmiset eivät palauta ajoissa tehtäviään, en pääse arvioimaan niitä! Minun kurssisuoritukseni viivästyvät siis siksi, että muut eivät tee sitä, mitä heidän pitää.

Kaiken lisäksi osa sellaisista tehtävistä, mitkä vaativat vertaisarviointia, ovat olleet "lukkojen takana" ja auenneet vasta tänään. Olen kyllä päässyt kuuntelemaan luennot, mutten tekemään tehtäviä. Hemmetin vertaisarviointi! Ilman sitä olisin saanut paljon enemmän kursseja valmiiksi tähän mennessä.

Kurssit, mitkä odottavat sitä, että muut tekisivät osansa tai "lukot aukeaisivat", ovat seuraavat:

- Positive Psychology: Applications and Interventions

- Positive Psychology: Character, Grit and Research Methods

- Positive Psychology: Resilience Skills

- Positive Psychology: Specialization Project: Design Your Life for Well-being

- Camera Control

- Principles of Photo Composition and Digital Image Post-Production

- Photography Techniques: Light, Content and Sharing

- Photography Capstone Project

- Philosophy, Science and Religion: Religion and Science

- The Arts and Science of Relationships: Understanding Human Needs

- Healing with the Arts

- The Modern and the Postmodern (Part 1)

- The Modern and the Postmodern (Part 2)

- The Horse Course: Introduction to Basic Care and Management

- Seeing Through Photographs

- How Music can Change Your Life

Eli aikamoinen lista kursseja seurattavana ihan vain siksi, että saisi tehtyä puuttuvat vertaisarvioinnit ja pari puuttuvaa projektia. Kaikki luennot on kuunneltu ja tentit tehty. Ainoastaan sitä tässä odotellaan, että muut tekisivät oman osuutensa.

Työn alla olevat kurssit, mitkä ovat vielä kesken, ovat seuraavat:

- Emotions: A Philosophical Introduction

- Introduction to the Arctic: Climate

- Understanding the Brain: The Neurobiology of Everyday Life

- The Changing Arctic

- Psychology of Popularity

- Writing for Young Readers: Opening the Treasure Chest

- Powerful Tools for Teaching and Learning: Digital Storytelling

- Origins - Formation of the Universe, Solar System, Earth and Life

- Advanced Neurobiology I

- Advanced Neurobiology II

- De-Mystifying Mindfulness

- Major Depression in the Population: A Public Health Approach

- Philosophy and the Science: Introduction to the Philosophy of Physical Science

Ainoa huono puoli tässä on se, että Courserasta alkavat kurssit loppua! Mitä minä kesällä oikein teen? Onneksi on edX, mutta pidän Courseran kurssialustasta enemmän. Se on selkeämpi ja mukavampi käyttää. EdX on jotenkin sekava ja liian värikäs. Minun mielestäni. Kurssien laatu on kyllä sielläKIN hyvä, mutta tämä valitukseni koskikin pelkästään kurssialustaa eikä itse kursseja.

Tähän kurssirepertoaariin kuuluu todellisia helmiä ja yllätyksiä, mutta myös pettymyksiä. Japsitaidekurssi oli yllättävän kiva ja mielenkiintoinen! Suosittelen vähänkään aiheesta kiinnostuneille. Samoin universumi-kurssi on ollut todella hauska. Kaikki valokuvauskurssit ovat olleet erinomaisia, ja vaikka en itsekään usko, että sanon tämän, niin nuo positiivisen psykologian kurssit ovat myös hyviä. Kannattaa tutustua, ihan vain vaikka yleistiedon kannalta!

Pettymyksiä ovat olleet ilmastokurssit - toinen luennoitsijan ja toinen kurssisuoritusten monimutkaisuuden takia. Samoin neurobilsan kurssit on toteutettu ihan hemmetin huonosti, ja yksi luennoitsijoista puhuu suurimmaksi osaksi kiinaa. Yritä saada siitä sitten jotain irti! En ole myöskään ollut ihan hirvittävän tyytyväinen masennuskurssiin. Olisin odottanut jotain vähän piristävämpää (hehheh).

Ja ei, en todellakaan ole maksanut tuosta kurssimäärästä! En ole niin rikas, että minulla olisi mahdollisuuksia maksaa noin montaa sertifikaattia, ainakaan vielä toistaiseksi. Jos voitan lotossa, niin sitten ostan näistä jokaisesta kurssista sen sertifikaatin.

Turun yliopiston kurssit ovat kyllä sitten jääneet vähän vähemmälle. Ehkä pitäisi vaihteeksi suorittaa sinnekin jotain.

Nuppi hyvin, kaikki hyvin? - Opiskelijoiden mielenterveyspäivä

Suomen Mielenterveysseuran mielenterveyden käsi.

Koska teemapäivät ja -viikot ovat pop, ja kaikella pitää olla oma teemapäivänsä, niin tänään vietämme opiskelijoiden mielenterveyspäivää. Mielenterveys, tai pikemminkin sen puute, on yksi suurimmista syistä, miksi nuoret ihmiset jättävät opintonsa kesken, syrjäytyvät ja joutuvat aikaiselle eläkkeelle. Tätä on tutkittu paljon, ja tilastoja löytyy ihan googlettamalla, joten jokainen voi itse käydä tarkistamassa asian.

Tämän päivän teemana on myötätunto. Se ei ole laisinkaan hassumpi teema, päinvastoin. Myötätunto on äärimmäisen tärkeä asia opiskelijayhteisössä, ja pienillä teoilla voi saada ihmeitä aikaiseksi. Mutta entä niissä tapauksissa, missä pelkkä myötätunto ei riitä? Jos opiskelija on niin rikki, että hän tarvitsee yleisen myötätunnon sijaan ammattiapua. Mistä hän sitä saa?

Opiskelijaterveydenhuolto? Juu, se on toki olemassa. Kunhan vain jaksat jonottaa siihen jonoon, mistä pääset siihen jonoon, missä jonotetaan aikaa psykiatrille tai psykologille. Siinä on mukavasti lukuvuosi vierähtänyt, ennen kuin mistään kuuluu pihahdustakaan. 

Entäs julkinen? Sehän on tarkoitettu kaikille kuntalaisille, myös opiskelijoille. Paitsi että julkinen ja psykiatria eivät oikein toimi samassa lauseessa. En tiedä, miten muualla, mutta täällä Turussa ainakin julkinen psykiatria on niin syvemmällä suossa kuin Kyllikki Saari. Jos jotenkin ihmeen kautta saa keploteltua ajan itselleen jollekin julkisen sektorin psykiatrian poleista, niin apua sieltä ei sitten kuitenkaan saa. Nostetaan kädet pystyyn ja todetaan, että ei pystytä auttamaan. Ehkäpä liikunta ja raitis ilma auttavat opiskelijaa paranemaan mielenterveyden ongelmistaan. Juupa juu.

Yksityiseltä puolelta saa kyllä psykiatrin apua hyvinkin nopeasti. Hintaan 150 euroa tunti. Kuinka monella opiskelijalla on varaa moiseen? Opiskelijat kun muutenkin suorastaan hukkuvat siihen viidensadan euron setelien tulvaan, mikä Kelasta tulee... Vaimitensenytmeni?

Toki pienistä puroista kasvaa suuri virta. Jos jokainen jaksaisi tehdä ihan pieniäkin interventioita opiskelijoiden mielenterveyden eteen omassa opiskeluyhteisössään, niin varmasti se työ tuottaisi hedelmää. Varmasti joku syrjäytymisvaarassa oleva jatkaisikin opiskelua ihan vain siksi, että hän kokee saavansa tukea opiskelutovereiltaan. Mutta tämä ei, valitettavasti, poista sitä faktaa, että mielenterveyspalvelut ovat niin retuperällä kuin olla ja voi, ja juurikin nämä palvelut ovat THE juttu, mihin nimenomaan kuuluisi panostaa. Ja rankalla kädellä! Juurikin mielenterveyspalveluihin kuuluisi ohjata niitä resursseja, koska hyvät opiskelijat ja hyvät työntekijät pysyvät hyvinä vain niin kauan, kun nuppi on reilassa. Jos nupissa alkaa heittää, niin se on menoa sitten. Eikä paluuta välttämättä ole. Ja mitä se oli, kun yksi mielenterveyden takia työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt nuori maksoikaan valtiolle vuosittain? Aika isoista summista puhutaan.

Mutta sillä aikaa, kun odotamme sitä ihmettä tapahtuvaksi, että julkisen sektorin psykiatrian palvelut laitetaan kunnolliseen kuosiin, voimme tehdä niitä pieniä interventioita. Ihan vain lämpimiksemme. Voimme kysyä opiskelijatoverilta, mitä kuuluu, ja kuunnella. Kuunteleminen on ilmaista! Ja monesti se auttaa, että pääsee purkamaan pahan mielen pois. Voimme pyytää sellaista kaveria kahville, jonka kanssa harvemmin kahvihetkiä tulee vietettyä. Voimme vaikka ehdottaa yhteistä opiskeluhetkeä sellaiselle opiskelijatoverille, joka tuskailee jonkun kurssin kanssa eikä meinaa millään päästä läpi.

Hyvää mielenterveyttä kaikille tähän päivään!

Mielenterveyden ensihoitaja, päivää!

"Muistatko sä itekään enää, mitä kaikkia todistuksia sulla on?"

"En. Tarvitseeko mun muistaa? On ne mulla kaikki tallessa."

Tällaisen keskustelun kävimme aviomieheni kanssa, kun tulin tänään kotiin tuoden mukanani jälleen kerran yhden uuden todistuksen. Nyt olen suorittanut Suomen Mielenterveysseuran kehittämän mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen, ja olen siis pätevä antamaan mielenterveyden ensiapua.

Koulutus oli kaksipäiväinen ja tänään oli toinen - ja viimeinen - koulutuspäivä. Päivän puheenaiheina olivat kriisit ja niistä toipuminen, stressitilanteet ja stressinhallintakeinot, itsetuhoisuus sekä erilaiset vuorovaikutustyylit. Rankkoja aiheita, mutta toisaalta, eipä se mielenterveystyön tekeminen millään tasolla ole kovinkaan helppoa. Itse pääsisi henkisesti helpommalla, jos olisi ammatiltaan ajoneuvoasentaja, lukkoseppä tai kenkäkauppias. 

Ja kyllä, olen ties kuinka monta kertaa miettinyt, pitäisikö sitä säästää omaa kuuppaansa ja ryhtyä putkimieheksi. Tämä erityispedagogiikan ja eri psykologian alojen opiskelu on kyllä todella mielenkiintoista, mutta näitä aloja opiskelemalla ei voi päätyä muunlaiseen työhön kuin sellaiseen, missä on hirveä vastuu ja joutuu käymään ihmisten kanssa läpi henkisesti rankkoja asioita. Jos sitä haluaa rypeä paskassa, niin miksei sitä voisi sitten tehdä kirjaimellisesti eikä kuvainnollisesti. Sitä paitsi, putkimiehillä on hyvä työllisyystilannekin vielä! Ehkä vielä jossain vaiheessa jatkan tätä blogia kertomalla matkastani rööriroopeksi.

Vaikka olenkin nyt sitten mielenterveyden ensihoitaja, niin mitä tähän sanoo oma vaativa personaallisuushäiriöni? Onko se tyytyväinen? No, arvatkaapa vain kaksi kertaa!

Näin tämä vaativa persoonallisuus minua puhuttelee tällä hetkellä: "Eihän tuolla sinun paperillasi mitään virkaa ole! Mihin sinä luulet tuollaisen läpyskän riittävän? Ei se mihinkään riitä. Sinä tarvitset enemmän, jotta voisit olla hyvä ja pätevä. Nyt menet välittömästi Suomen Mielenterveysseuran nettisivuille, ja katsot kaikki heidän koulutuksensa läpi. Käyt vielä tämän kevään aikana ainakin mielenterveyden ensiapu 2-koulutuksen, nuorten mielenterveyden ensiapu-koulutuksen, ohjaajakoulutuksen, ja vaikket olekaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kanssa juurikaan tekemisissä, kannattaa varmuuden vuoksi vielä käydä KOTU-koulutuskin. Vasta sen jälkeen voit sanoa tietäväsi asiasta jotain".

Eipä sillä väliä, ettei tämän koulutuksen aikana tullut minulle edes uutta asiaa, kun olen nämä kaikki asiat opiskellut jo muissa koulutuksissa. Vaativa persoonallisuuteni on sitä mieltä, että tarvitsen enemmän. Tämä ei riitä.

Olen filosofian maisteri pääaineena venäjä. Luin sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä, valtio-oppia, puheviestintää, journalistiikkaa, slovakin kieltä, ranskaa, kansantaloustiedettä ja Eurooppa-opintoja. Olen aineenopettaja ja ammatillinen erityisopettaja. Olen neuropsykiatrinen valmentaja ja eläinavusteinen valmentaja. Olen käynyt Autismisäätiön HAASTE-koulutuksen. Opiskelen kasvatustieteiden maisteriksi pääaineena erityispedagogiikka. Luen sivuaineena psykologiaa, evoluutiopsykologiaa, nuorisotutkimusta ja väkivaltatutkimusta. Suoritan myös Asklepios-opintokokonaisuutta terveyden eriarvoisuudesta yhteiskunnassa. Minulla oli valmiit sivuainekokonaisuudet kasvatustieteistä ja lasten ja nuorten psyykkisestä hyvinvoinnista jo ennen kuin sain opiskelupaikan. Opiskelen voimauttavan valokuvan menetelmää. Minusta tulee jouluna käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttaja. Tänään sain päätökseen mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen. Enkä ole luetellut tässä yksittäisiä kursseja ja koulutuksia, mitä olen käynyt ihan vain huvikseni saamatta mitään pätevyyttä. Ei, en silti osaa. En ole tarpeeksi kouluttautunut.

Mitä kaikkea tarvitsen lisää? En minä vain tiedä. Tiedän vain sen, ettei tämä vähäinen tutkinto- ja pätevyysmäärä riitä mihinkään, enkä ole riittävän hyvä.

Eikö olekin jännä, miten sitä pystyy antamaan mielenterveyden ensiapua kaikille muille paitsi itselleen?

PS. Kuvat ovat valokuvia niistä tunnekorteista, joita valitsin tämän päivän koulutuksen aikana.