Helle - Mikä ihana tekosyy!

Ellet ole vielä huomannut, meitä suomalaisia on tässä muutaman viikon ajan hellinyt aivan jumalaton helle. Tai no, toisia hellinyt, toisia taas piinannut. Jokainen saa itse päättää, onko tämä järjetön helle hyvä vai paha asia.

Koska minä aloin valmentaja-opintojeni aikaan harrastaa positiivista ajattelua (mikä oli silloin aivan täysin uusi ilmiö minulle), päätin jatkaa samalla linjalla, ja harrastaa sitä myös nyt. Helle on nimittäin mitä parhain tekosyy olla tekemättä tasan mitään!

Mieti nyt, miten ihanaa onkaan, kun saa jättää kaiken itseä rasittavan välistä ihan vain siksi, että hellettä voi syyttää tällä hetkellä melkein kaikesta.

"En voi juuri nyt imuroida, aivan liian kuuma moiseen aktiviteettiin!"

"Eijjei, emme me tänään mitään ruokaa tee. Sitä paitsi, uunin tai hellan käyttö tekee kämpästä vielä kuumemman, ja koiralla on nyt jo tarpeeksi tuskaa. Tilataan ennemmin ruoka Pizza Onlinesta. Ja huomenna sama juttu! Vaihtelun vuoksi eri pizzeria ja eri pizzat."

"Mutta emmehän voi lähteä ajamaan siskosi ja hänen viiden ADHD-tenavansa luokse juuri tänään. Hehän asuvat niin kaukana eikä autossa ole ilmastointia! Ei koirakaan kestä olla niin kauaa autossa. Joku toinen kerta. Ja terveisiä siskollesi!"

"Ei, nyt ei vain kertakaikkisesti maistu mikään lämmin ruoka! Liian kuuma. Pakko saada jotain kylmää ruokaa. Miten olisi suklaajäätelö?"

Ja sitten on vielä tämä tekosyy, mitä ainakin naiset voivat käyttää:

"Mutta KULTAAAAAAA! Kun tämä helle on saanut minut hikoilemaan, ja kainalohikeni on polttanut kaikki vaatteeni ihan kamalan näköisiksi. Minun TÄYTYY saada ostaa uusia vaatteita töihin!!!!!"

Näiden hellepäivien aikana minä olen siis maannut sohvalla, vaihtanut välillä asentoa ja sen verran noussut ylös, että olen käynyt vessassa ja vaihtanut DVD-levyä. En ole stressannut tasan mistään enkä tehnyt tasan mitään, mikä olisi ollut itselle vähänkin epämiellyttävää.

Kuulun näihin ihmisiin, jotka eivät pahemmin helteistä välitä, joten helteen olen pitänyt pois useamman tuulettimet ja jääpalojen avulla, sekä päivällä pitämällä kaikki ovet ja ikkunat tiukasti kiinni, ettei aurinko pääse sisään. Yöllä taas laitan kämppään läpivedon, niin saamme olla melkeinpä koko ajan suhteellisen sopivassa asunnossa. Ja ai että, kun olen nauttinut!

Kyllä, kämppä on siivoamatta ja nurkat alkavat olla täynnä tyhjiä pizzalaatikoita, mutta minä olen ainakin saanut rentoutua. Se, kuinka paljon olen sitten saanut shoppailtua uusia vaatteita, onkin sitten eri asia...

Rakkaani, me tarvitsemme vauvoja!

Rakas mieheni,

Tiedän, että olet suhteellisen kyllästynyt jatkuvaan nalkutukseeni siitä, että me tarvitsemme tuon ja tuon merkkisen eläinvauvan. Haluan nyt kuitenkin kertoa sinulle, miksi me tarvitsemme kaikki nämä eläinvauvat, ja miksi nämä eläinvauvat ovat nimenomaan sinulle hyödyksi.

Ihan ensiksi, me tarvitsemme toisen koiran. Kun Kaunolla on kaveri, sillä ei ole tylsää eikä se varasta koko ajan sukkiasi. Sukkasi jäävät rauhaan ja pysyvät ehjinä pidempään.

Toiseksi, me tarvitsemme aasivauvan. Sinulla kun ei ole ajokorttia, niin sinun on hankala käydä kaupassa tekemässä isompia ostoksia ilman minua ja pinkkiä Yaristani. Kun meillä on aasi, sinulla on juhta, joka kantaa painavammat ostokset selässään. Sinun ei siis tarvitse odottaa aina minun kotiintuloani kaupassakäyntiä varten.

Kolmanneksi, me tarvitsemme kissavauvan. Ihan vain siltä varalta, jos tänne meidän Aurajokirannan kerrostalokolmioon joskus eksyy hiiriä tai rottia. Kissasta hyötyy koko perhe!

Neljänneksi, me tarvitsemme pandavauvan. Siksi, että... Ööööö... Tota... Koska kaikki nyt vain tarvitsevat pandavauvan! Tarvitseeko tätä edes perustella? Jokaisella pitäisi olla oma panda.

Viidenneksi, me tarvitsemme kolmannen koiran, joka vahtii meidän laumaamme sillä aikaa, kun Kauno leikkii koiran numero kaksi kanssa.

Kuudenneksi, me tarvitsemme ihan välttämättä alpakan, jotta minä pääsen harrastamaan alpakka-agilityä. Miten sinä tästä hyödyt? No siten, että minä en nalkuta jatkuvasti, ja sinun korvasi säästyvät.

Seitsemänneksi, me tarvitsemme possuvauvan. Possuvauva syö kaiken sen, mikä menisi muuten bioskaan. Sinä säästyt bioskan ylläpidolta, kun meillä on possu.

Kahdeksanneksi, me tarvitsemme apinavauvan, koska apina voi syödä ne banaanit, mitkä jäävät aina teiniltä syömättä. Possu ei syö banaania kuitenkaan, joten tarvitsemme sitä varten apinan. Ja sinä säästyt taas siltä bioskan ylläpidolta.

Yhdeksänneksi, me tarvitsemme oravavauvan. Oravat ovat erinomaisia kadonneiden tavaroiden metsästäjiä, joten se löytää kaikki Kaunon piilottamat luut. Sinun ei siis enää tarvitse huutaa tuskasta, kun istut sohvalle ja Kaunon piilottama luu tunkeutuu persvakoosi. Orava ehtii löytää sen ennen kuin istut sen päälle.

Ja viimeisenä, muttei mitenkään vähäisimpänä... Sinä käyt jatkuvasti kirppareilla ostamassa käytettyjä DVD-elokuvia, joten jos sinä saat nämä elokuvat, niin minä olen oikeutettu saamaan kaikki haluamani eläinvauvat.

Rakastan sinua! Pus.

Motivaatio kateissa! Luvassa löytöpalkkio.

Tammikuu lähestyy loppuaan. Väkivaltatutkimuksen johdantokurssin ohjeistus on tullut viikko sitten. Seuraava graduseminaari on maaliskuun alussa. Psykologiaa on jatkettava, jotta saan aineopinnot valmiiksi jossain vaiheessa. Ja mitä minä teen? Makaan sohvalla ja örisen. Välillä nousen sen verran, että käyn vessassa tai vaihtamassa DVD-levyä. Tämä ei ole minua.

Olen sentään saanut haettua väkivaltatutkimukseen kuuluvia kurssikirjoja pari kappaletta kirjastosta. En ole edes avannut niitä. Gradutyön lähdemateriaalin olen jo palauttanut takaisin kirjastoon, sillä en ole saanut avattua niitäkään. Opiskelumotivaatio on täysin kateissa. Tunne on omituinen, sillä minulla ei ole aikaisemmin ollut tällaista. Olen aina pystynyt aloittamaan harjoitustöiden tekemisen hyvissä ajoin ja olen saanut aina kaiken valmiiksi nopeasti. Nyt en pääse edes alkuun.

Kyse ei ole siitä, etteikö minua kiinnostaisi. Minua kiinnostaa! Väkivaltatutkimus on todella kiinnostavaa ja samoin gradutyöni aihe on mielenkiintoinen. Aloitekykyni vain on pakkasen puolella enkä jaksa tehdä mitään. Olen uupunut. Aivan totaalisen uupunut.

Sisälläni ääni huutaa minulle, että pitäisi tehdä ja suorittaa. Olen laiska ja aikaansaamaton paska, koska en ole edes aloittanut. Makaan vain sohvalla, tuijotan kuola valuen älyttömiä elokuvia, mitkä olen nähnyt jo moneen kertaan ennenkin, enkä tee mitään järkevää ja tärkeää. Soimaan ja suomin itseäni aloitekyvyttömyydestäni. Samalla, kun suomin itseäni, en saa silmiäni pysymään väkisinkään auki ja olen nukahtaa siihen paikkaan. Väsymys on jotain sanoinkuvaamatonta. 

Istun lääkärin vastaanotolla ja kerron hänelle tuntemuksistani. Hän katsoo minua silmälasiensa yli ja kysyy, milloin tulee se hetki, että minä riitän itselleni. Olen nyt jo opiskellut enemmän kuin kokonaisen kylän verran ihmisiä yhteensä. Aina, kun yksi kurssi loppuu, otan kaksi tilalle. Silti minusta tuntuu, etten riitä. En ole hyvä, en ole tarpeeksi pätevä. Minä en osaa mitään enkä tiedä tarpeeksi mistään. Miten paljon on opiskeltava, että tietäisin kaiken, osaisin kaiken ja olisin itselleni hyvä ja kelvollinen ihminen?

En tiedä. Mutta lääkäri tietää, että tälle kaikelle on olemassa nimi: vaativa persoonallisuus. Ja minä olen oppikirjatapaus siitä, kun ihminen vaatii itseltään liikaa. Hän ei voi määrätä minulle pilleriä, joka tekee minusta vaatimattoman persoonan, mutta hän voi määrätä sairauslomaa. Sitä hän ei kuitenkaan tee, koska en ole töissä tällä hetkellä ja suoritin viime syksynä tarpeeksi opintopisteitä koko vuoden edestä, ja enemmänkin. Jos tämä kevät menee pelkin alle enkä suorita tarpeeksi opintopisteitä, syksyn opintopisteet kyllä korvaavat kaiken, enkä joudu maksamaan mitään tukia takaisin. Mitä hän minulle määrää, on lisää lepoa ja omaa aikaa. Vähemmän kursseja ja vähemmän opiskelua. Mahdollisimman vähän mitään.

Sanon, että olen jo vähentänyt ja kursseja on vähemmän kuin mitä syksyllä oli. Lääkäri katsoo minua taas yli silmälasiensa ja sanoo, että minä olen maailman paras perustelija. Pystyn perustelemaan paavinkin agnostikoksi. Ja kaikken parhaiten perustelen itselleni tämän tekemisen tarpeen. Valehtelen itselleni kaiken aikaa. Sanon, ettei minulla ole paljon mitään, vaikka kaadun uupumuksen alle. Joskus vähänkin on liikaa.

Ehkä lääkäri on oikeassa. Ehkä valehtelen itselleni. Tämä vähä, mitä minulla nyt on, on sittenkin liikaa. Syksyllä raadoin itseni niin loppuun, että tällä hetkellä perseen raapiminen yhdellä sormella vaatii minulta koko päivän energiavaraston.

Lupaan, että tänään lepään. Minulla on kuitenkin monta, todella pitkää koulutuspäivää takana, ja myös ne uuvuttavat juuri tänään. Teen lupauksen sekä lääkärille että itselleni. Ehkä viikonlopun aikana voisin aloittaa väkivaltatutkimusta. Ihan vähän. En hötkyile sen kanssa enkä tee liikaa liian nopeasti. Yritän todistaa itselleni ja muille, että osaan tehdä myös hitaasti, pienissä erissä, pala kerrallaan. Onnistunko tässä, se onkin sitten täysin toinen juttu. Mutta eipä sitä yrittänyttä laiteta (minne ei laiteta?).