Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsuudenystävä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsuudenystävä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 31

Viime yö oli suhteellisen vilkas uniyö. Aika raakakin sellainen. Heräilin jatkuvasti, näin monia eri unia, todella intensiivisiä sellaisia, ja heräämisen jälkeen kesti kauan tajuta, millaisessa todellisuudessa minä oikeasti olen. Vaikka heräilinkin usein ja näin unia suhteellisen paljon, muistan niistä vain kaksi viimeisintä.

Ensimmäisessä unessa olin jossain isossa monta päivää kestävässä tapahtumassa sulhaseni kanssa. Meidän kämppämme oli erään lapsuudenystäväni kämppä (en ole ollut tekemisissä tämän ihmisen kanssa varmaankaan 25 vuoteen, eikä häntä kyllä näkynyt unessakaan). Meille tuli riitaa juuri ennen nukkumaan menoa (makuuhuoneessa oli puiset kerrossängyt, missä meidän oli tarkoitus nukkua), otin tyynyn ja peiton, ja lähdin lätkimään. Juoksin lähellä olevaan Muumitaloon, kapusin kierreportaat ylös ja tuulettelin ajatuksiani ja kiukkua pois hiukan aikaa tornissa.

Lähdin takaisin alas, ja palasin kämpillemme. Sulhaseni oli laittanut makuuhuoneen oven lukkoon. Aloin hakata ovea täysillä ja huutaa: “Jos se akka on siellä, mä tapan teidät kummatkin.” En varsinaisesti tarkoittanut ketään tiettyä naista, ainakaan ketään sellaista, kenet tuntisin.

Heräsin kesken unen pissahätään. Onko tämä nyt sitten sellainen uni, minkä takia voi kiukutella miehelleen viikon verran? “Koska näin unen, missä sinulla ehkä oli ajatuksissa joku toinen nainen ja olit laittanut ovenkin lukkoon!” Hehheh.

Kävin vessassa, kapusin takaisin sänkyyn, sulhaseni viereen, ja koitin yrittää siinä unenpöpperössä ymmärtää, ettei hän oikeasti ollut tehnyt mitään pahaa koko yönä. Nukahdin uudestaan.

Tällä kertaa olin pieni juutalaistyttö natsien valta-aikana. Olin ala-asteikäinen. Asuin muistaakseni Bratislavassa, vaikken ole Bratislavassa sellaisia rakennuksia ja maisemia nähnytkään. Hengailin paljon eräässä isossa ostoskeskuksessa ja juttelin siellä olevan elokuvateatterin kassan kanssa. Yhtäkkiä sisään ryntäsi valtava määrä sotilaita, ja tunki meidät juutalaiset isoon kuorma-autoihin ja sen jälkeen juniin. Matkustin kauan pienessä junavaunussa, kunnes saavuimme Treblinkaan, mikä on siis Puolassa, ihan helvetin kaukana Slovakiasta. Meidät lastattiin ulos, ja jouduimme kävelemään hiljaista, mutta todella kaunista pientä metsätietä pitkin. Metsätie näytti täysin samanlaiselta kuin mitä sen näin silloin, kun kävin Treblinkan kuolemanleirin rippeitä katsomassa.

Kaikki rakennukset on Treblinkassa revitty aikoja sitten alas, mutta unessa ne olivat pystyssä, ja rakennusten torneista tuli paksua, tummanharmaata savua. Meidän piti jättää kaikki kantamuksemme erään rakennuksen eteen ja riisuutua siinä samalla. Tein työtä käskettyä. Kun lähdimme kävelemään “taivaspolkua” pitkin rakennukseen, missä meidät kaasutettaisiin kuoliaaksi, onnistuin pienikokoisena lapsena jotenkin livahtamaan vartijan silmien ohitse, ja pusikkoon piiloon. Kukaan ei huomannut minua. Olin alaston ja oli kylmä. Juoksin pakoon, minkä jaloistani pääsin. Puolalaisen pikkukylän pihoilla oli puhtaita vaatteita kuivumassa, ja varastin itselleni vaatteita.

Juoksin niin kauan, kunnes pääsin takaisin Bratislavaan (aika pirun kauan olenkin saanut juosta), ja juoksin heti ensimmäisenä ostoskeskukseen ja elokuvateatterin kassan luokse. Hän ihmetteli, kun näki minut. Luuli minun jo kuolleen. Sanoi, että kaikki perheenjäseneni on myös viety johonkin, muttei hän tiedä, mihin. Hän puhui hyvin rauhallisessa äänellä, ja luki koko ajan sanomalehteä samalla, kun puhui.

Heräsin hirveässä paniikissa, ja kesti kauan tajuta, että olen turvallisesti kotona, Turussa, vuodessa 2017, ja olen täysin tavallinen, kirkkoon lähinnä tavan takia kuuluva evlutti.

PS. En ole katsonut Schindlerin listaa viime aikoina. Katsoin kyllä Yksi lensi yli käenpesän eilen illalla. Taisiko minullakin lentää vähän yli käenpesän?



perjantai 24. helmikuuta 2017

Pizza- ja psykiatria-perjantai

Sain, vihdoin ja viimein, käsiini Psykiatria-kirjan, minkä puuttuminen esti minua tekemästä kliinisen psykologian viimeisen oppimistehtävän. Pääsin käsiksi kyseiseen kirjaan tänään päivällä: Leivottuani pizzan ja viihdytettyäni erästä lapsuudenystävääni, pääsin lopulta illemmalla tositoimiin esseen kanssa. Ja nyt se on valmis!

Menihän siinä melkein puoli päivää, että sain sen kirjoitettua, mutta nyt on sekin valmis. Ja taas kilahti opintosuoritusrekisteriin 5 opintopistettä.

Tämänkertainen oppimistehtävän aihe liittyi mielenterveyteen ja eritoten sen häiriöihin. Koska minulla on niistä HYVIN paljon kokemusta, oli esseen kirjoittaminen todella helppoa. Suurin hankaluus oli siinä, että minun piti löytää sille tiedolle, mikä minulla ennestään oli, joku kohta lähdekirjoista, mihin viitata. Eihän essee ole essee ilman lähdeviitteitä.

Ja koska nyt tämäkin kurssi on valmis, esseet kirjoitettu ja kaikki tehty, nyt voikin sitten alkaa pohtia, mitähän sitä opiskelisi seuraavaksi. Intoa olisi ja puhtia, mutta alkaa loppua mielikuvitus kesken sen suhteen, että mitä kaikkea vielä voisikaan opiskella. Psykologian aineopinnot, tietenkin, voisi vetää tähän heti perään, ihan noin kevyenä välipalana. Tuskin ne aineopinnot sen kummempia harmaita hiuksia minulle aiheuttaisi, kun näissä perusopinnoissakin suurimmat ongelmat aiheuttivat lähdekirjat, ja se, ettei niitä saanut heti.

Onkohan opiskeluhulluudelle olemassa jotain mielenterveyden määritelmää erikseen? Koska minulla taitaa olla sellainen diagnoosi.

Pizza- ja psykiatria-perjantain pizzaosuus.

torstai 22. syyskuuta 2016

Unien ihmeellinen maailma, osa 3

Olin ostanut ison talon Hollannista. Talo sattui olemaan lapsuudenystäväni lapsuudenkoti. Jännittävää on se, että olen kyllä asunut Hollannissa, mutta vasta aikuisiällä, ja tämä kyseinen lapsuudenystäväni ei ole ikinä edes käynyt Hollannissa. Lisäksi tämä talo ei näyttänyt laisinkaan siltä talolta, missä lapsuudenystäväni kasvoi, ja missä hänen vanhempansa asuvat edelleen. Kuitenkin unessa asiat olivat näin.

Ystäväni tuli käymään meillä, pitkästä aikaa (tosielämässä en ole nähnyt tätä ihmistä varmaan viiteen vuoteen; hänen aviomiestään, joka on myös lapsuudenystäväni, olen kyllä nähnyt silloin tällöin täysin sattumalta kaupungilla). Hän halusi kierrellä taloa, katsella lapsuutensa paikkoja ja muistella menneitä. Olin loukkaantunut, ettei hän halunnut istua kanssani alas ja päivittää kuulumisia, sillä emme olleet nähneet pitkään aikaan. Sanoin se myös ihan suoraan hänelle: “Mikset istu kanssani alas ja juttele? Olenko niin huonoa seuraa?”

Minulla oli kissa (ja tosielämässähän minulla ei ole kissaa), ja yhtäkkiä huomasin kissan karanneen. Itkin valtoimenaan, että nyt se minun kissaparkani on yksinään, Amsterdamissa, isossa kaupungissa, eksyneenä. Huoli kissasta oli valtava enkä oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Vaikka ystäväni oli edelleen paikalla, hän ei tuntunut välittävän kadonneesta kissasta eikä tunteistani laisinkaan, vaan hänellä oli pelkästään omat juttunsa, mihin hän oli keskittynyt ja mistä hän oli kiinnostunut.

Ja taas se perhanan herätyskello herätti!

Mielenkiintoista, että olen yhtäkkiä alkanut nähdä unta ihmisistä, joita en ole nähnyt vuosikausiin! Mistä ihmeestä tällainen kumpuaa? En voi ymmärtää.

Tosielämässähän minulla ei ole kissaa. Kuvassa on isäni kissa.