Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaasu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaasu. Näytä kaikki tekstit

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Sonaatteja savannilta ja muita tarinoita


Herään aamulla kirvelyyn ja epämiellyttävään oloon. Tietenkin. Juuri tänään! Kusitautiahan minä tälle päivälle nimenomaan kaipasinkin. No, siitäs sain, kun en laiskana paskana jaksanut käydä apteekissa ostamassa niitä karpalokapseleita, millä olen pitänyt kusitaudit pois elimistöstäni (eukot, syökää karpaloa ja puolukoita, siis oikeasti).

Käyn irvistämässä vessassa ja hoputan sängyssä makaavaa miestä. Meillä on kiire. Pitää ehtiä apteekkiin, kauppaan, huoltoasemalle ja vielä Tampereellekin. Meillä on tänään seeprojen kanssa kirjajulkkarit.

Mies toimii tehokkaasti kuin venäläinen traktori. Minulta palavat käämit. Ihan jo senkin vuoksi, että Concertat ovat loppu, ja ilman Concertaa minulla ei ole käämejä. Onneksi mies saa vähän bensaa suoniinsa sen jälkeen, kun saa ensin laskettua kännykän kädestään, ja pääsemme lähtemään kohti ensimmäistä etappia, apteekkia.


Apteekin pihalla mies muistaa:

- Kännykkä jäi kotiin.

Huokaisen, kiroan ja sanon, että haetaan se ihan viimeiseksi, ennen kuin lähdetään kohti Tamperetta.

Apteekissa on jumalaton jono. Tiskin takana on kaksi naista. Toisen tunnen, toista en. Tämä on vakioapteekkini, ja minun pitäisi tuntea täällä kaikki työntekijät. Kuka tuo tuntematon nainen on?

Joudun hänen tiskilleen.

- Concerta viisnelonen.

Nainen kaivaa tietoni apteekin tietokannasta. Hän tutkii ruutua minuutin, toisen, kolmannenkin. Jo ennalta palaneet käämini kärvähtävät lopullisesti. Lopulta hän kysyy:

- Niin, Concertaako otat?

Katson häntä suu auki.

- Ei, kun ternimaitoa tilasin. NO JOO-O, SITÄ VITUN CONCERTAA!


Nainen tutkii vielä tietokonetta. En ymmärrä, mitä hän sieltä etsii. Hän hakee lääkkeen, menee kysymään toiselta naiselta jotain, menee tekemään paperitöitä, ja me vain seisomme odottamassa. Jono takanamme kasvaa kasvamistaan. Toinen nainen palvelee asiakkaita minkä ehtii ja toimii todella ripeästi. Meitä palvelevalla naisella ei ole kiirettä. Paitsi että meillä olisi!

- Onko tämä tuttu lääke?
- On tuttu lääke. Ja sitten vielä tämä karpalovalmiste.
- Onko se tuttu?
- On tuttu. Joko saataisiin maksaa?

Muovipussin ottaminen ja rahastaminen vie ikuisuuden. Kun pääsemme ulos, olemme olleet tiskillä palveltavina 20 minuuttia. Ei ole ikinä kestänyt noin kauan yhden hemmetin lääkkeen saaminen apteekista.

Juoksemme apteekin alapuolella olevaan ruokakauppaan. Tarvitsemme nyyttäriviemisiä julkkareihin. Kassajonossa meidän edellämme on mummeli. Kassaneiti sanoo ostosten hinnan, mutta mummeli ei ole vielä valmis.

- Ja sitten minä ottaisin vielä arvan. Ja sitten vielä toisen arvan. Ja sitten vielä tuon ja tuon. Ja sitten vielä...

Hyvä, etten ala kirkua, että tunkisi nyt vaikka seipään hanuriinsa. Meillä on KIIRE! 


Huoltoasemalla on pakko käydä tankkaamassa. Tankki näyttää kahta viivaa. Sillä ei päästä Tampereelle ja takaisin. Tankkaan ja menen sisälle maksamaan. Edessäni on pariskunta vuokraamassa jotain.

- Niin, mikäs se meidän oman auton rekisterinumero nyt olikaan? Muistatko sinä? En minäkään. Käytkö tarkistamassa? Ai, eikö se ollutkaan se? No, täytetäänkö uusi paperi? Ja mihin kellonaikaan sitten palautus? Ja ottaisimme nämä vielä.

Pariskunnan mies vilkaisee minua ja säikähtää pahemman kerran. Taidan näyttää hieman kiukkuiselta, sillä hän alkaa hoputtaa sekä kassaneitiä että vaimoaan. Lopulta pääsen maksamaan bensat ja totean, että seuraavalla kerralla, kun minulla on kiire, poikkean hakemassa bensat kylmäasemalta.


Käymme vielä pikaisesti kotona hakemassa mieheni puhelimen, ja heitän samalla lääkkeet huiviini, jotta saisin edes puolikkaan käämin. Kun pääsemme lähtemään, mies toteaa, että unohti sittenkin puhelimen, koska unohtui tekemään jotain muuta. Sanon, etten enää käänny takaksin. Meidän piti olla Tampereella klo 13.00. Kun olen Runosmäen risteyksessä, kello on 12.45. Olisi pitänyt varmaan tankata Yarikseen Red Bullia, koska ilman siipiä me emme pääse vartissa Turusta Tampereelle, vaikka painaisin miten kovaa kaasua.

Saan kaasutettua sen verran lujaa, että olemme vain vähän reilun tunnin myöhässä, kun kurvaamme Åkerlundinkadulle. Muut ovat jo tulleet ja nauttineet nyyttärieväitä. On ihana nähdä tätä meidän pientä kirjailijaporukkaa pitkästä aikaa. Olemme pitäneet tiiviisti yhteyttä Facebookin kautta, joten ei tunnu laisinkaan siltä, että olemme todellakin tavanneet viimeksi syksyllä 2014! Juttua riittää, ja naurua.

Muistelemme kirjoitusterapeuttista viikonloppua, missä tapasimme. Suunnittelemme leikkimielisesti seuraavaa kirjaa. Eräs meistä ehdottaa kirjan nimeksi Sonaatteja savannilta. Sopisi hyvin Totuus seeproista-kirjan jatkoksi!


Rento tunnelma ja muiden korkea mieliala nostavat minunkin mielialaani, ja käämini korjaantuvat. Enkä edes huomaa ajan kulumista. Meillä on ollut ihan valtavan hauskaa yhdessä. Pitäisi kokoontua useammin tällä porukalla.

Ja koska äitienpäivä lähestyy, ja sinä kuitenkin haluat ostaa äidillesi ihanan ja erikoisen lahjan, niin laitahan meidän runokirjamme, Totuus seeproista, tilaukseen! Sen voi tilata mm.

Ja jääkää innolla odottamaan seuraavaa erityislasten äitien runokokoelmaa. Se saattaa tulla ennemmin kuin uskottekaan!

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 31

Viime yö oli suhteellisen vilkas uniyö. Aika raakakin sellainen. Heräilin jatkuvasti, näin monia eri unia, todella intensiivisiä sellaisia, ja heräämisen jälkeen kesti kauan tajuta, millaisessa todellisuudessa minä oikeasti olen. Vaikka heräilinkin usein ja näin unia suhteellisen paljon, muistan niistä vain kaksi viimeisintä.

Ensimmäisessä unessa olin jossain isossa monta päivää kestävässä tapahtumassa sulhaseni kanssa. Meidän kämppämme oli erään lapsuudenystäväni kämppä (en ole ollut tekemisissä tämän ihmisen kanssa varmaankaan 25 vuoteen, eikä häntä kyllä näkynyt unessakaan). Meille tuli riitaa juuri ennen nukkumaan menoa (makuuhuoneessa oli puiset kerrossängyt, missä meidän oli tarkoitus nukkua), otin tyynyn ja peiton, ja lähdin lätkimään. Juoksin lähellä olevaan Muumitaloon, kapusin kierreportaat ylös ja tuulettelin ajatuksiani ja kiukkua pois hiukan aikaa tornissa.

Lähdin takaisin alas, ja palasin kämpillemme. Sulhaseni oli laittanut makuuhuoneen oven lukkoon. Aloin hakata ovea täysillä ja huutaa: “Jos se akka on siellä, mä tapan teidät kummatkin.” En varsinaisesti tarkoittanut ketään tiettyä naista, ainakaan ketään sellaista, kenet tuntisin.

Heräsin kesken unen pissahätään. Onko tämä nyt sitten sellainen uni, minkä takia voi kiukutella miehelleen viikon verran? “Koska näin unen, missä sinulla ehkä oli ajatuksissa joku toinen nainen ja olit laittanut ovenkin lukkoon!” Hehheh.

Kävin vessassa, kapusin takaisin sänkyyn, sulhaseni viereen, ja koitin yrittää siinä unenpöpperössä ymmärtää, ettei hän oikeasti ollut tehnyt mitään pahaa koko yönä. Nukahdin uudestaan.

Tällä kertaa olin pieni juutalaistyttö natsien valta-aikana. Olin ala-asteikäinen. Asuin muistaakseni Bratislavassa, vaikken ole Bratislavassa sellaisia rakennuksia ja maisemia nähnytkään. Hengailin paljon eräässä isossa ostoskeskuksessa ja juttelin siellä olevan elokuvateatterin kassan kanssa. Yhtäkkiä sisään ryntäsi valtava määrä sotilaita, ja tunki meidät juutalaiset isoon kuorma-autoihin ja sen jälkeen juniin. Matkustin kauan pienessä junavaunussa, kunnes saavuimme Treblinkaan, mikä on siis Puolassa, ihan helvetin kaukana Slovakiasta. Meidät lastattiin ulos, ja jouduimme kävelemään hiljaista, mutta todella kaunista pientä metsätietä pitkin. Metsätie näytti täysin samanlaiselta kuin mitä sen näin silloin, kun kävin Treblinkan kuolemanleirin rippeitä katsomassa.

Kaikki rakennukset on Treblinkassa revitty aikoja sitten alas, mutta unessa ne olivat pystyssä, ja rakennusten torneista tuli paksua, tummanharmaata savua. Meidän piti jättää kaikki kantamuksemme erään rakennuksen eteen ja riisuutua siinä samalla. Tein työtä käskettyä. Kun lähdimme kävelemään “taivaspolkua” pitkin rakennukseen, missä meidät kaasutettaisiin kuoliaaksi, onnistuin pienikokoisena lapsena jotenkin livahtamaan vartijan silmien ohitse, ja pusikkoon piiloon. Kukaan ei huomannut minua. Olin alaston ja oli kylmä. Juoksin pakoon, minkä jaloistani pääsin. Puolalaisen pikkukylän pihoilla oli puhtaita vaatteita kuivumassa, ja varastin itselleni vaatteita.

Juoksin niin kauan, kunnes pääsin takaisin Bratislavaan (aika pirun kauan olenkin saanut juosta), ja juoksin heti ensimmäisenä ostoskeskukseen ja elokuvateatterin kassan luokse. Hän ihmetteli, kun näki minut. Luuli minun jo kuolleen. Sanoi, että kaikki perheenjäseneni on myös viety johonkin, muttei hän tiedä, mihin. Hän puhui hyvin rauhallisessa äänellä, ja luki koko ajan sanomalehteä samalla, kun puhui.

Heräsin hirveässä paniikissa, ja kesti kauan tajuta, että olen turvallisesti kotona, Turussa, vuodessa 2017, ja olen täysin tavallinen, kirkkoon lähinnä tavan takia kuuluva evlutti.

PS. En ole katsonut Schindlerin listaa viime aikoina. Katsoin kyllä Yksi lensi yli käenpesän eilen illalla. Taisiko minullakin lentää vähän yli käenpesän?