Näytetään tekstit, joissa on tunniste poliisi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste poliisi. Näytä kaikki tekstit

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Hyvillä teoilla on hintansa

Sunnuntain ja maanantain välinen yö

Kello on vartin vajaa kolme. Olen kuunnellut Courserasta tylsiä luentoja toisensa jälkeen, mutta minua ei nukuta. Ei sitten vähääkään. Alan jo tuskastua. Herätyskello soittaa tasan kahdeksalta, ja sen jälkeen on noustava ja lähdettävä. Mielenterveyden ensiapu 1:n ohjaajakoulutus käynnistyy täällä Turussa. En haluaisi mennä koulutuspäivään väsyneenä, mutta minkäs minä sille mahdan, ellei se uni vain tule.

Päätän yrittää uudestaan. Jos nyt äkkiä yksi tupakka ja sen jälkeen sänkyyn. Ehkä se uni sieltä vielä tulee. Ehkä.


Seison parvekkeella ja tuijotan kesäistä iltaa. Taloyhtiömme takapiha on tyhjä. Ainoastaan taloyhtiömme kuuluvassa erillisessä rakennuksessa, mikä on vuokrattu päiväkodiksi, on liikettä. Havahdun liikkeeseen, ja jään katsomaan tarkemmin. Päiväkodissa liikettä tähän aikaan yöstä? Onpa siellä harvinaisen ahkeria työntekijöitä, varsinkin, kun kyseessä ei ole edes vuoropäiväkoti.

Minulla on suora näköyhteys henkilökunnan taukotilaan. Siellä häärää henkilö päässään moottoripyöräkypärä. Tupakkani savuaa, mutta aivoissani savuaa vielä enemmän. Miksi ihmeessä siellä olisi kukaan tähän aikaan töissä? Ja jos tuo on varas, niin miksi helvetissä joku haluaisi murtautua päiväkotiin? Onko tämä tyyppi kenties ylimääräisiä kurahousuja vailla?

Menen sisälle ja katson miestäni. "Tuolla päiväkodissa on joku kypäräpäinen tyyppi." Mieheni katsoo minua suu auki, ja ihmettelee täysin samaa kuin minäkin. Tähän aikaan yöstä ei kaikkein innokkainkaan päiväkodin työntekijä ole valmistelemassa seuraavaa hoitopäivää. Parvekkeeltamme ei näe päiväkodin etupihalle, missä on sisäänkäynti. Päätämme ottaa koiran mukaan, ja mennä katsomaan, onko kenties ikkunoita rikottu.


Päiväkodin ovi on auki ja lasi on rikki. Rakennuksen sivussa on vespa, moottori käynnissä. En tiedä, miksi en kuullut moottorin ääntä parvekkeelle, sillä vespan ja parvekkeen välillä ei ole kuin ehkä 10 metriä. Soitan hätäkeskukseen. Mieheni menee vespan luo ja yrittää etsiä avaimia. Jos hän sammuttaisi moottorin ja ottaisi avaimet, ei varas pääsisi ainakaan sillä vespalla karkuun.

Poliisilaitokselle ei ole meitä kuin kilometri matkaa. Hätäkeskuksessa nainen sanoo, että partio on meillä ihan pienessä hetkessä. Juuri silloin varas tulee sivuovesta ulos. Mukanaan hänellä on pieni kassi, missä on pienelektroniikkaa. Mieheni sanoo rauhallisesti, että ehkä nyt kannattaisi jättää se kassi ihan vain siihen. Varkaan puhe on epäselvää ja liikkeet kuin hidastetusta elokuvasta. Selvää on, että meillä ei ole vaaraa, sillä pystyisimme helposti nujertamaan tuon narkkarin. Varas yrittää päästä karkuun, mutta mieheni estää häntä lähtemästä. Siitä seuraa pieni käsirysy.

Koiramme haukkuu niin julmetusti. Hänen isäntänsä! Ja joku yrittää hyökätä kimppuun. Perkele! Kauno on maailman kiltein koira, mutta tällaisessa tilanteessa hänestä kuoriutuu suoranainen peto. Suusta tulee vaahtoa ja hampaat ovat irvessä. Jos päästäisin Kaunon irti, hän varmaankin repisi varkaan kappaleiksi. Onneksi siihen ei ole mitään tarvetta, sillä poliisiauto näkyy jo! Heilutan kättäni niin korkealla ilmassa kuin vain kykenen. Poliisit tulevat paikalle, rosvo raudoitetaan ja päivä on pelastettu.


Poliisit kiittelevät. Teimme hyvää työtä. Vaikka meillä ei kenelläkään ollut missään kohdassa vaaraa, olen silti saanut pienen adrenaliini"ruiskeen". Päätämme mieheni kanssa purkaa ylimääräiset adrenaliinit viemällä koiran lenkille. 

Olemme kotona vartin vajaa neljä. Minua ei edelleenkään nukuta. Menen sänkyyn ja toivon, että saan unen päästä kiinni. Hyörin ja pyörin, kunnes lopulta nukahdan. Ehdin nukkua kolmisen tuntia, kunnes herätyskello tuo minut takaisin todellisuuteen.

Maanantai

Olen kuin nukkuneen rukous, kun raahaudun Logomoon. Selitän, mitä on tapahtunut ja miksi olen niin väsynyt. Korostan, etten ole järkyttynyt eikä minulla ole psyykkisesti mitään hätää. Olen vain järkyttävän väsynyt.

Koulutuspäivän aikana puhumme tärkeistä asioista ja asiakkaiden kohtaamisesta. Tämän koulutuksen jälkeen minun pitäisi pystyä kouluttamaan ihmisiä Suomen Mielenterveysseuran puolesta. Kiroilen, että tuon varkaan piti käydä murtautumassa sinne päiväkotiin juuri tällaisena päivänä. Olisin todellakin tarvinnut ne unet.


Istun ja nuokun luentoa kuunnellen. Lounaan jälkeen olen entistä enemmän väsynyt. Minulla on todellisia vaikeuksia pitää silmät auki. Illalla pitäisi vielä jaksaa lähteä koiran kanssa nose workiin. Ei taida tulla kesää! En pysty mitenkään lähtemään mihinkään harrastukseen tässä väsymyksen tilassa.

Koulutus päättyy. Minulta on mennyt puolet asiasta ohitse. Yritän ajaa hiljaa kotiin, sillä olen vaaraksi liikenteelle. Tippaakaan en ole alkoholia juonut, mutta tarvitsen tulitikut pitämään silmäluomeni auki.

Rojahdan sohvalle ja laitan nose workin vetäjälle tekstiviestin. Hän ymmärtää ja toivottaa hyviä päiväunia. Herään sohvalta kymmenen maissa. Olen nukahtanut siihen paikkaan. Siirryn sänkyyn nukkumaan ja jatkan uniani. Muistan sentään laittaa herätyksen!


Tiistai

Toinen koulutuspäivä. En ole yhtään sen virkeämpi kuin eilen, vaikka tällä kertaa olen nukkunut, ja vieläpä suhteellisen monta tuntia. Meillä on vuorossa koulutusharjoittelu. Teemme pienissä ryhmissä esityksen, minkä esitämme. Meidän ryhmämme on ensimmäinen. Tietenkin! Juuri tänään, juuri nyt. Enhän minä olisikaan halunnut virkeänä mitään koulutusta suunnitella.

Koulutusharjoitus menee todella hyvin siihen nähden, että meillä on vain x-määrä minuutteja suunnitella se, eikä aikaa oikolukuun ole. Olen tyytyväinen.

Kun päivä päättyy, menen kaupan kautta kotiin. Tarkoitus on ostaa tupakka-aski, mutta päädynkin ostamaan suklaajäätelöä, mansikoita, mansikkamehua ja kirsikoita. Kerrankos tässä maailmassa eletään. Ja olen juuri opettanut, miten tulee tehdä joka päivä asioita, mistä tulee itselle hyvä mieli. Minulle tulee hyvä mieli suklaajäätelöstä ja mansikoista. Ehkä minulle tulee iso peräpääkin, mutta juuri nyt minua kiinnostavat enemmän suklaa ja mansikat kuin peräpäät.


Kotona rojahdan taas sohvalle. Olen umpiväsynyt. Edelleenkin. Ellen olisi huomannut sitä rosvoa ja ellemme olisi päättäneet pysäyttää käynnissä olevaa ryöstöä, en olisi näin pirun väsynyt. Ehkä teimme hyvän teon, kun estimme ryöstön, mutta sillä hyvällä teolla on hintansa. Taidan mennä tänäänkin aikaisin nukkumaan, niin ehkä huomenna jaksan jotenkuten viimeisenä koulutuspäivänä. Sen jälkeen olen valmis mielenterveyden kouluttaja.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 49

Olin yötä erään 90-luvun puolella kuolleen, vanhan tuttavanaisen luona. Hänen asuntonsa näytti pienintä yksityiskohtaa myöten juuri samalta kuin miltä se näytti hänen eläessäänkin. Nukuin olohuoneen sohvalla, ja hän nukkui omassa makuuhuoneessaan.

Lähdin aamulla asioille. Tuttavani nukkui sikeästi omassa sängyssään, enkä raaskinut herättää häntä. Takaisin tullessani huomasin, että hän nukkui yhä. Lisäksi hän näytti jotenkin oudolta. Kävin katsomassa häntä tarkemmin, ja huomasin, että hän oli yön aikana kuollut nukkuessaan.

Menin aivan täydelliseen paniikkiin. Juoksin rappukäytävään kännykän kanssa ja löin oven perässäni kiinni. Soitin hätäkeskukseen ja selitin tilanteen. Hätäkeskuksesta käskivät minun mennä takaisin sisälle ja kokeilla, löydänkö pulssia. Huusin, etten todellakaan mene yksin sisälle, vaan odotan ensihoitajia, ja menen sitten heidän kanssaan sisälle.

Kun ensihoitajat saapuivat, he totesivat, että tuttavani todellakin oli kuollut. He soittivat paikalle poliisit ja ruumisauton. Menin ulos, kerrostalon pihaan, ja seisoin siinä, kun tuttavani tuotiin ulos paareilla, valkoinen liina päällään. Hänen laitettiin ruumisautoon.

Sanoin, että minulla on tavaroita sisällä asunnossa, mutten halua mennä yksinäni sinne hakemaan niitä.

Heräsin kesken unen herätyskelloon.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 48

Näitä unia on tullut tässä viime aikoina yllättävän paljon. Moni on saattanut ihmetellä sitä. Noh, syy on hyvin yksinkertainen, ja löytyy ihan tuosta käyttämästäni unilääkkeestä. Annosta on jouduttu nostamaan, ja myös unet ovat tätä myötä muuttuneet paljon mielenkiintoisimmiksi, jos nyt tätä sanaa voi käyttää.

Tässä viime yön tunnelmia unimaailmasta. Olkaa niin hyvät!

Ensimmäisessä pätkässä oli hääpäiväni. Olen menossa naimisiin kotikaupungissani Turussa, ja hääpaikka on keskustan välittömässä läheisyydessä oleva ravintola ja kerhotila. Unessa minulla oli päällä juuri sellainen puku, mitä minulle ollaan tekemässä. Hiukseni olivat ylhäällä ja näytin muutenkin aika hottikselta. Häät eivät olleet vielä alkaneet, mutta porukkaa valui hääpaikan ovesta sisään ja otti eteisessä takkia pois päältään. Itse olin piilossa erään oven takana ja kuikuilin oven raosta, ketä kaikkia on tullut paikalle.

Yhtäkkiä huomasin erään tuttavani, keneen olen laittanut uhkailun ja huonon käytöksen takia välit poikki. Hän ei ole saamassa kutsua häihin (todellakaan), eikä hän ollut sellaista saanut unessakaan. Kuitenkin hän saapui paikalle. Hänellä oli päällään isolierinen, musta hattu ja musta viittamainen päällysvaate.

Ryntäsin piilopaikastani ulos täynnä pyhää raivoa ja aloin huutaa hänelle. Sanoin, ettei häntä ole kutsuttu eikä hän ole tervetullut häihimme. Ihmettelin, miten hän on saanut edes tiedon päivämäärästä ja paikasta, kun ei hänelle ole näitä tietoja annettu. Hän sanoi, että hänellä on keinot saada tällainen tieto, ja hän osallistuu, oli kutsua tai ei. Sanoin, etteivät häät ala ennen kuin hän on poistunut paikalta. Lopulta sain hänet väkivalloin ovesta ulos.

Olin aivan kiehumispisteessä. Tuleva aviomieheni yritti rauhoitella minua ja sanoi, että tilanne on jo ohi. Jospa aloitettaisiin vihkiminen ja juhlat. Sanoin, että minun tarvitsee nyt selvittää hetken aikaa päätäni ja tarvitsen pienen tauon. Vedin pitkän, ruskean villakangastakin päälleni ja lähdin ulos tupakalle. Lupasin tulla ihan pian takaisin.

Pihalla lähdin kävelemään katua pitkin. Emme kuitenkaan olleet enää Turussa, vaan Helsingissä. Hääpaikkamme oli oudolla tavalla eräänlaisen porttikongin sisässä, ja porttikongista lähti pieni katu kohti isompaa katua, kaartaen pienen mutkan. Tätä pientä katua pitkin lähdin kävelemään.

Juuri, kun olin päässyt mutkaan, huomasin, miten hääpaikkamme eteen ajoi iso pakettiauto, ja autosta hyppäsi ulos sekä äskettäin ulos ajamani tuttavani sekä aseistautuneita henkilöitä. Juoksin itku kurkussa läheiseen pizzeriaan ja aloin huutaa täyttä kurkkua, että soittavat poliisit. Sanoin, etten voi itse soittaa, koska olen Helsingissä, enkä tiedä, missä olen. En pysty sanomaan kadun nimeä tai mitään muutakaan. Tiskin takana oleva ulkomaalainen mies otti puhelimen käteensä ja alkoi huonolla suomella soittaa hätäpuhelua selittäen osoitetta ja tavaten minun nimeäni kirjain kerrallaan hätäkeskukseen. Itse kyyhötin lattialla itkien ja ollen täydessä paniikissa.

Odottaessani poliiseja, ravintolaan tuli vanha miesasiakas lapinkoiransa kanssa. Aloin rapsuttaa koiraa, ja kerroin, että minulla on itsellänikin lapinkoira. Mies alkoi paasata eläinten vakuutuksista ja siitä, miten sellaista ei saisi ottaa. Sanoin, että kyllä minä olen ottanut ja se on maksanut itsensä moneen kertaan takaisin. Mies oli edelleen sitä mieltä, että koirista ei tarvitse huolehtia niin hyvin, että ne johonkin lääkäriin vietäisiin.

Poliisit eivät ikinä päässeet paikalle, sillä uni hyppäsi seuraavaan osaan. Toisessa osassa olin ADHD-liiton kokouksessa, ja paasasin kovaan ääneen erästä asiaa. Halusin saada selityksen sille, miksei erästä pyyntöäni oltu toteutettu ollenkaan. En hyväksynyt selitystä ja sanoin, ettei tällaiseen asiaan voi vedota, ja vaadin edelleen parempaa selitystä.

Heräsin, kun koira hyppäsi sänkyyn ja ilmoitti, että nukkuminen on ohitse ja nyt on aamulenkin aika.