Näytetään tekstit, joissa on tunniste hääpuku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hääpuku. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Kun me sanoimme toisillemme “Tahdon”

Toisille Halloween tarkoittaa karkkia ja keppostelua. Toisille pyhäinpäivä on kynttilöiden viemistä edesmenneiden rakkaidensa haudalle. Meille tämä vuoden Halloweenin juhlinta tarkoitti sitä, että sanoimme toisillemme “Tahdon”. Lauantaina 4.11.2017 minusta tuli rouva Mäkinen.

Minulta meinasi monesti usko ja toivo loppua. Rakkaus ei loppunut, vaikka usko ja toivo olivatkin välillä kovalla koetuksella. Kaikkein pahin takapakki tuli, kun paria päivää ennen häitä molemmat, sekä kaaso että morsiusneito, sairastuivat kummatkin niin pahasti, etteivät pystyneet tulemaan pitkän matkan takaa laisinkaan Turkuun. Kaasolla oli meidän häidemme ohjelmalehtiset, mutta asia saatiin onnistuneesti ratkaistua sähköpostin välityksellä, ja painatimme ohjelmat täällä Turussa uudestaan. Näppärä morsiusneitoni oli omakätisesti valmistanut mieheni pukuun somisteita. Ne nyt sitten jäivät käyttämättä, sillä hän ei voinut 39 asteen kuumeessa tehdä muuta kuin maata sohvalla viltin alla ja yrittää parhaansa mukaan parantua. Mutta ohjelmia ja somisteita suurempi asia, heidän poissaolonsa, harmitti kaikkein eniten. He ovat minulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, joiden olisin halunnut olevan läsnä tärkeänä päivänä.


Perjantaina, suuren päivän aattona, häärimme ja hyörimme koristelemassa hääpaikkaa pienen, mutta tehokkaan tiimin kanssa. Laitoimme seinille hämähäkinseittejä, pöydille pääkalloja ja minikurpitsoja, eteiseen loimme hautausmaa-asetelman ja seinää koristi valtavan kokoinen luurankohääpari. Pöydillä oli lasimaljoissa oksia, vettä ja kelluvia kynttilöitä. Ripottelimme myös mustia ruusunlehtiä koristamaan pöytiä ja luomaan tunnelmaa. Servetin pidikkeeksi laitoimme vampyyrin hampaat, mitkä toimivat myös vieraslahjoina. Somistus oli kaunis ja yksinkertainen, mutta loi hääpaikallemme mukavan Halloween-tunnelman.

Ylensin erään hyvän ystäväni kaasoksi, sillä tarvitsin apua korsettini kanssa, ja tarvitsin apua paljon muussakin hääpäivänäni. Saimme sovittua todella monimutkaisen kuljetuspalapelin, mikä kuitenkin toimi hyvin, ja hääpäivän kuljetukset toimivat, huolimatta siitä, että se tarkoitti monen ihmisen menemistä, tulemista, kävelemistä ja ties mitä.


Meillä oli selvästi ollut mieheni kanssa perjantaina kommunikaatiokatkos, sillä luulin mieheni laittaneen herätyksen klo 8.30. Heräsin kuitenkin siihen, kun kampaaja rimputti ovikelloa klo 9.00. Eipä se juurikaan haitannut, vaikka hiukseni olivat pystyssä kuin vuorenpeikolla, koska oven takana oli todellakin se KAMPAAJA, joka työkseen kaunistaa ihmisten hiuksia. Hän teki minulle goottityylisen nutturan kera korpin sulkien. Miehelleni hän laittoi letin sekä hän laittoi myös parran. Seuraavaksi saapui meikkaaja. Tässä vaiheessa kaikki sujui vielä toistaiseksi hyvin, ja olimme täysin aikataulussa!

Olimme varanneet morsiussviitin Park Hotellista. Ihana ja tunnelmallinen hotelli Turun keskustassa, Puolalanpuiston vieressä. Saavuimme sinne suunnitelman mukaisesti. Morsiussviitti oli aivan upea, ja rakastuin upeaan näkymään, ihaniin sydämen muotoisiin ikkunoihin ja romanttiseen sisustukseen ensinäkemältä. Kaasoni saapui, ja auttoi minut valtavaan hääpukuuni. Valokuvaajakin saapui ajallaan. Otimme ensimmäiset valokuvat kauniissa sviitissämme, minkä jälkeen kuulin ulkona koiran haukkumista. Kauno oli saapunut! Halusin välttämättä kuviin myös rakkaan Kaunokaisemme.


Siirryimme ulos ottamaan lisää kuvia. Park Hotellin piha on valtavan kaunis, joten siinä on hyvä ottaa potrettikuvia. Kauno innostui kukkakimpustani, ja hetken päästä puolet kimpusta oli Kaunon suussa. Myös pari tyllinpalasta hameeni helmasta päätyi parempiin suihin.

Valokuvien jälkeen menimme hakemaan sviitistä tavaroitamme. Kello oli jo paljon, ja meidän piti päästä hääpaikalle. Yhtäkkiä mieheni kysyy, missä hänen sormuksensa on. Hän oli hukannut sen. Etsimme jokainen pyllyt pystyssä mieheni sormusta. Tutkimme sohvanalusen, kaikki nurkat, nojatuolien alta, patjojen alta… Emme löytäneet sitä mistään! Kaasoni soitti epätoivoisen puhelun kaverilleen, joka on korusuunnittelija, ja joka sattumoisin asuu matkan varrella. Hänellä ei ollut oikean kokoista sormusta kokoelmissaan, mutta yksi sormus talosta löytyi: Hänen oman aviomiehensä sormus! Hän lainasi meille sitä. En tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa, kun haimme itselleni täysin vieraan miehen kädestä sormuksen lainaksi häitämme varten.


Juhlapaikalla DJ oli jo saanut oman pakettinsa kasaan. Henkilökunta oli pukeutunut teeman mukaisesti ja suunnitellut päivän teemaan sopivan Halloween-drinkin nimeltään Sadun suudelma. Meinasin pissiä housuuni, kun kuulin tämän drinkin nimen.

Vieraat saapuivat, ja minusta oli todella ilahduttavaa huomata, että kaikki olivat ottaneet häidemme teeman tosissaan. Vieraat olivat myös pukeutuneet naamiaisasuihin, ja jotkut olivat todellakin nähneet vaivaa oman asusteensa ja meikkinsä kanssa. Se lämmitti sydäntä.

Kun vihkiminen alkoi, saattoi koiramme Kauno minut alttarille. Jokainen morsian tarvitsee miespuolisen saattajan! Vihkijä piti meille aivan mahtavan puheen. Hän on tuttavani monen vuoden takaa, kekseliäs ja sanavalmis nainen, joten hän onnistui puheessaan osumaan juuri niihin kohtiin, mitkä saivat sekä itseni, mieheni että yleisön räjähtämään naurusta. Sanoimme tahdon, suutelimme, ja sen jälkeen olimme herra ja rouva Mäkinen. Elämäni Pikkaraisena oli jäänyt taakse.


Alkumaljat, pöytiin tarjoiltu kurpitsakeitto sekä keiton jälkeinen buffet tekivät kauppansa. Ruoka oli todella maittavaa, ja vieraat mättivät lautaset täyteen. Se on buffetin tarkoituskin! Emme halunneet, että kenellekään jää häissämme nälkä. Sulatellessamme ruokaa saimme kokea upean tanssiesityksen. Sen jälkeen tarjoiltiin hääkakku, mikä oli koristeltu Halloween-teemalla myöskin. Sovimme mieheni kanssa, ettemme polkaise kumpikaan leikatessamme kakkua. Jalkani olivat siinä vaiheessa iltaa jo niin väsyneet ja turvonneet kengissä, mitä en ollut ehtinyt vielä käyttää tarpeeksi, joten en olisi pystynyt edes polkaisemaan. Heitinkin kengät pöydän alle, enkä enää yhdessä vaiheessa iltaa vaivautunut laittamaan niitä jalkaani edes mennessäni ulos tupakalle. Jalkoihini sattui niin älyttömän paljon!

Vaikka ihmiset olivat vielä ruuasta vatsat pinkeinä, kakku teki kauppansa. Sitä ei jäänyt yhtään! Kaikki meni. Hyvä, että kelpasi!

Kakun jälkeen saimme komediashow’n ja improteatteria. Nauroimme täpötäydet vatsat piukassa ja kyyneleet silmissä.


Hää”valssina” meillä oli Dead By Aprilin “Replace you”. En suostunut laittamaan tanssin ajaksi kenkiä enää jalkaani, joten tanssin paljain jaloin. Ja meidän hää”valssimme” jälkeen alkoivat sitten BILEET! Osa tanssi, osa meni baaritiskille, mutta pääasia oli se, että kaikilla oli hauskaa ja ihmiset viihtyivät. Saimme kuulla moneen otteeseen, että häät olivat parhaat ikinä, koska olivat niin erilaiset ja perinteistä poikkeavat.

Illemmalla tarjoiltiin yöruoka. Vaikka keitto, buffet-ruoka ja kakku vielä painoivat vatsalaukuissa, hotdogit tekivät nekin kauppansa. Mieheni söi niitä kolme, itse söin “vain” kaksi.

Kun ihmiset alkoivat poistua, totesin itsekin, että ehkä on aika lähteä. Pakkasin kortit ja lahjat mukaani, tungin väkisin kengät jalkaani ja kiitin henkilökuntaa. Saimme mukaamme vielä iltapalaa: Buffetista ylijäänyttä salaattia ja täytettyjä munia.


Päästyämme takaisin hotellille selkäni ja jalkani huusivat hoosiannaa. Hääyö ei myöskään mennyt ihan niin kuin olin mielessäni ajatellut, sillä jäätävä selkäkipuni vaikutti asentoihin ja kestoon. Päätelkää ihan itse loput. Olin kuitenkin onnellinen ja tyytyväinen upeaan päiväämme. Ja siihen, että sain nukahtaa aviomieheni viereen.

Juhlamme eivät olisi onnistuneet ilman suurta joukkoa ihmisiä, joita haluan kiittää kera ilmaisen mainostuksen. Minun upean kampaukseni suunnitteli ja toteutti hiusalan vahva ammattilainen, Maryanne Lavastre, jonka tuoliin pääsee istumaan Turun keskustassa kampaamo Butikissa. Minun kasvoni sai hohtamaan ihana ja energinen ihonhoitokonsultti Hellu Isomäki, joka suunnitteli ja toteutti meikin. Ja koska joku unohti kaiken kiireen keskellä kimpun, kukkakauppa Pasadena pystyi lyhyemmälläkin varoitusajalla loihtimaan minulle aivan ihanan, pukuuni täydellisesti sopivan kimpun. Meidän aivan uskomattoman ihanan ja taivaallisen hääkakun teki Kakkumaa Viva la Caken Piia. Upean pukuni suunnitteli ja valmisti Butik Lilianin Riikka Mellin. Mieheni puvustuksessa auttoi Lainahöyhenet ja kekseliäs pukusuunnittelija Anna Helena Hannikainen. Hääpaikkanamme toimi Turun Upseerikerho, joka tarjoili meille aivan mahtavan ruuan ja oli Halloween-hengessä mukana.


Päivämme ikuisti pirteä, iloinen ja uskomattoman nopeilla reflekseillä varustettu valokuvaaja Lisa McWhirter. Hän sai napattua juuri oikeanlaiset kuvat juuri oikeina hetkinä. Emme voisi olla tyytyväisempiä! Iltamme kruunasi DJ Suzu soittamalla meille juuri sitä musiikkia, mitä halusimme kuulla. Meitä kävivät viihdyttämässä Tanssiryhmä Nefer upealla burleskiesityksellä, sekä komediaryhmä Hansa Lovers, joka sai meidät nauramaan vatsalihaksemme kipeiksi. Todella valtavan iso kiitos myös Heidi Viljaselle ja HeVi Propsille, jolta saimme vuokrattua somisteita ostamisen sijaan. Säästämme valtavasti aikaa, kun meidän ei tarvitse myydä 20 kpl lasimaljakoita tai valtavaa luurankopariskuntaa eteenpäin!

Mutta kaikista suurin kiitos kuuluu meidän mahtavalle hääsuunnittelijallemme Jenni Petäjoelle Juhlan lumosta. Jenni oli alkumetreiltä asti suunnittelemassa ja toteuttamassa kanssamme tätä meidän suurta päiväämme. Hän teki väsymättä töitä tehdäkseen päivästä juuri meidän näköisen, ja otti asiakseen sen, että kaikki on juuri precis eikä vain melkein. Kun tuli takapakkeja, hän tuli meidän pelastavaksi enkeliksemme keksimään vaihtoehtoisia ratkaisuja. Ilman Jenniä meillä ei olisi ollut näin upeita juhlia!


Enkä voisi tietenkään unohtaa kaikkia niitä ystäviämme, jotka ovat olleet mukana toteuttamassa tätä päiväämme. Suuri kiitos kaikille avusta!

Ja kiitos myös vieraille osallistumisesta. Te teitte meidän juhlistamme JUHLAN.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Hulluakin hullummat päivät

To do-listani on pidempi kuin nälkävuosi! Ylivoimaisesti suurin osa siinä olevista asioista liittyy koko ajan lähenevään hääpäivään. Aikaa on kolme viikkoa, ja sitten koittaa The Hetki: Minä jätän taakseni elämäni neitinä, ja aloitan elämäni rouvana.

Mutta kuten Ostos-TV:n setä sanoisi, ei siinä vielä kaikki! Näihin kolmeen viikkoon mahtuu myös monen monta deadlinea kirjallisissa harjoitustöissä, ja sen lisäksi minulla on paljon sellaisia menoja, mitkä eivät liity mitenkään opintoihin eivätkä häihin. Jos haluan saada tuota to do-listaa edes vähän lyhyemmäksi, siihen on käytettävä kaikki mahdollinen valveillaoloaika. Nyt alkaa olla ihan oikeasti kiire, etenkin häiden suhteen! En voi ajatella mañana-tyyliin, koska aika loppuu kesken, ja sitten hääpäivänä hommat ovat keskeneräisiä. Nyt, jos koskaan, on pakko ryhtyä hommiin. Olen varannut koko viikonlopun ihan vain sitä varten, että lyhennän tuota nälkävuoden pituista to do-listaa.


Perjantaina istumme avomieheni kanssa alas. Nyt teemme loppuun sen, minkä aloitimme jo viime vappuna, eli häiden soittolistan. DJ tarvitsee sen. Pohdimme biisejä monta tuntia, kuuntelemme YouTubesta erilaisia kappaleita ja mietimme, mitä haluamme. Lopulta saamme kuin saammekin DJ:lle laitettua häidemme soittolistan. Kauan siinä meni, mutta nyt on sekin homma hoidettu.

Lauantaina minulla on ensin sovittuna hääpuvun sovitus. Etsin epätoivoisesti parkkipaikkaa. Ei ensimmäistäkään! Ei missään! Parkkihallitkin ovat aivan täynnä. Näen ihmisten käsissä keltaisia muovikasseja: Stockmannin hullut päivät! No, se selittää. Joudun jättämään auton todella kauas, ja myöhästyn puvun sovituksesta. Ompelija ymmärtää. Hän oli nähnyt autoni ikkunasta, kun olin suhannut monta kertaa liikkeen ohi paikkaa etsimässä.

Ompelimosta kävelen tihkusateessa kirjastolle hakemaan kirjoja esseetä varten. En viitsi siirtää autoa, sillä en kuitenkaan saisi enää uutta parkkipaikkaa mistään. Kävellessäni takaisin autolle kävelen Puren ohitse. Olen ansainnut palan raakakakkua ja kupillisen lämmintä kaakaota. Käytän tämän lepohetken siihen, että etsin kirjoista hyviä kohtia, mihin viitata esseessä. Tänä viikonloppuna jokainen minuutti on kullanarvoinen.


Ajan kotiin, asettaudun sohvalle ja järjestelen lähdemateriaalit eteeni. Asklepios-ohjelmaan kuuluvan kurssin terveys, kulttuuri ja eriarvoisuus esseen deadline on suhteellisen pian. Olen valinnut esseeni aiheeksi terveyspalveluiden eriarvoisuuden Suomessa. Aihe on helppo, ja minulla riittäisi siitä juttua väitöskirjan verran. Vaikeuksia tuottaa kirjoittaa lyhyesti, mutta silti ytimekkäästi, ja yrittää vielä saada kaikkien mielipiteideni sekaan niitä lähteitäkin.

Jossain vaiheessa ovikello soi. Se on hyvä ystäväni. Minua ei haittaa pieni esseetauko. Syömme mutakakkua, juomme teetä ja jauhamme paskaa. Meillä on hauskaa. Kun hän lähtee, palaan esseeni pariin. Saan sen valmiiksi. Neljä tuntia siinä meni. Ei paha. Olisi sen voinut nopeamminkin kirjoittaa.

Kun essee on valmis, kirjoitan ja printtaan istumapaikkakortit häitä varten. Meillä on teemaan sopivat kortit, missä on erilaisia Halloween-aiheisia kuvia. Ne pitää vielä leikata, mutten jaksa enää tänään. Huomenna sitten. Ehkä.


Sunnuntaina on herätyskello soimassa, jotta ehdimme Skanssiin, ostoskeskukseen kaukana keskustasta. Ennemmin tekisin lomamatkan pohjoiskorealaiselle työleirille kuin menisin tänä viikonloppuna toisen kerran Turun keskustaan uhmaamaan keltaisia muovipusseja. Ei kiitos!

Skanssin parkkihallissa on tilaa kuin Tauskin keikalla. Saamme siis rauhallisen shoppailutuokion, sillä ihmisiä ostoskeskuksessa ei pahemmin ole.

Ensimmäisenä suuntaamme Changeen. Rintaliivit hääpuvun alle, alushousut ja vielä jotain sinistä. Tsek. Seuraavaksi kengät. K-kengästä löydän alennuksessa olevan kenkäparin, mutta avomieheni ei löydä sellaisia, mitä hän haluaisi. Käymme Kultajousessa hakemassa minulle sormuksen. Ihastun 900 euron sormukseen, mikä on 50 %:n alennuksessa. Sitä pitää suurentaa ihan vähän, mutta onneksi suurennuksen ehtii tekemään ennen hääpäivää. Hintaa sormukselle jää edelleenkin aika ruhtinaallisesti, mutta se on kotimaista tekoa, laatutyötä ja upea! Enkä aio mennä kuin kerran elämässäni naimisiin (sanoi Liz Taylor). Otan sen.

Citymarketista lähtee mukaan tukkavärit, että ehdin värjätä hiukseni ennen hääpäivää. Miehelle löytyvät kengät XXXL:stä. Kuten sanottua, meillä on hieman poikkeuksellinen hääteema, ja siksi miehen kengätkään eivät ole ihan perinteisimmästä päästä.


Skanssi ehtii mennä kiinni, ennen kuin me pääsemme ulos sieltä. Olen niin väsynyt, että meinaan nukahtaa rattiin, kun ajan kotiin.

Vilkaisen to do-listaani. Hymyilisin, jos väsymykseltäni jaksaisin. Lista on lyhentynyt, ja todella paljon! Olen ollut reipas tyttö. Vielä on asioita hankkimatta häitä varten, kuten hääkimppu, ja vielä on harjoitustehtäviä tekemättä ja tentti, mihin lukea. Mutta on edes yksi essee kirjoitettuna ja monta kohtaa saatu pois häälistasta.

Onneksi huomenna on luentovapaa päivä. Minun on ehkä pakko pitää myös to do-listavapaa päivä, etten hajoa lopullisesti ennen häitä. En olisi ikinä uskonut, miten rankkaa yksien pienten kekkerien järjestäminen voi olla!


keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 55

Näin taas monia unia, osa todella painajaismaisia. Avomieheni herätti minut yön aikana monta kertaa, koska olin sätkinyt, huutanut, potkinut ja itkenyt yön aikana.

Ensimmäisessä unessa olin eräänlaisella tilalla. Pienen mäen juurella oli varsinainen tupa, ja tuvan vieressä oli iso sauna. Mäen päällä oli ränsistynyt mökki, missä kukaan ei ollut asunut vuosikausiin. Mökissä kummitteli, joten kukaan ei halunnut ostaa sitä, ja siksi se oli jäänyt asumattomaksi ja ränsistymään pystyyn. Tämä mökki oli kuulunut isäni vanhemmille, jotka ovat olleet jo kauan kuolleina.


Mökin ympärillä juoksentelivat sudet, joten siksikään sinne ei uskaltanut kukaan mennä.

Saunamökki oli myöskin noiduttu. Se oli valtava, siellä oli paljon pukuhuoneita ja myös saunoja ja suihkuja. Suihkut menivät päälle itsekseen. Meitä oli iso lauma naisia saunomassa. Yritimme huutaa näille pahoille hengille, että menisivät pois, mutta ne eivät menneet, vaan kiusasivat meitä. Ne myös eksyttivät meidät ison saunan käytäville, ja vaeltelimme monta tuntia löytämättä tietä ulos. Minulla on lievä klaustrofobia, minkä vuoksi olin tietenkin aivan paniikissa, kun en löytänyt tietäni ulos, ja minusta tuntui kuin minulta loppuisi happi.

Heräsin unen aikana monta kertaa avomieheni herättelyihin, mutta kun nukahdin uudestaan, uni jatkui aina siitä kohdasta, mihin se jäi.

Seuraavassa unessa olin isoilla, liukkailla, levän peittämillä kallioilla. Meitä oli pieni porukka. Myös siskoni, jotka olivat vasta lapsia. Meillä oli valtavasti tavaraa ympäri kallioita, ja meidän olisi pitänyt kerätä ne kaikki pois. Paniikinomaisesti, hirveässä kiireessä, yritimme saada kaiken kerättyä, mutta aina sitä tavaraa tuli jostain lisää.


Eräässä vaiheessa löysin vanhan rasian, ja aloin itkeä, kun löysin sen sisällön. Siellä oli jotain tavaroita, mitkä olivat minulle lapsena tärkeitä. Aloin itkeä näitä lapsuusmuistoja.

Olen nähnyt valtavasti unia, missä minulla on valtava tavarapaljous, mikä minun pitäisi saada kerättyä pois, mutta en onnistu. Kiire on kamala, laatikoita ja kasseja on liian vähän ja minulla on koko ajan kamala paniikki. Tiedä sitten häntä, mistä tällaiset tavaraunet tulevat.

Viimeisessä unessa olin menossa naimisiin. Pukuni oli muuten sellainen kuin siitä pitäisi tullakin, paitsi että se oli pitkähihainen, se oli muutenkin kulahtaneen näköinen eikä laisinkaan niin hieno kuin mitä siitä pitäisi tulla. Kävelin käytävää pitkin alttarille koirani kanssa. Minua jännitti aivan valtavasti, enkä uskaltanut katsoa päin ihmisiä, jotka seisoivat käytävän varrella. Katsoin vain koiraani.

Uni hyppäsi siihen, että olimme häiden jälkeen leikkipuistossa. Mieheni huusi ja itki, mutta minä pidin pääni: Ero tulee. Hän oli käynyt pettämässä minua. Hän lupasi tehdä ihan mitä vain, jos antaisin anteeksi, mutta minähän en anna anteeksi.

Sitten herätyskello herätti.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Saanko jo kuolla?

Kalenterini on kuin Tikkurilan värikartta. Minulla on värikoodit korostamassa tärkeitä tapahtumia, etten vahingossakaan missaisi niitä.


Ensi viikolla minulla on lääkäriaika, useita luentoja, pienryhmiä, teinin HOJKS, tapaaminen hääsuunnittelijan kanssa, tapaaminen pukuompelijan kanssa, tapaaminen terapeutin kanssa, tapaaminen yliopiston esteettömyyssuunnittelijan kanssa, yhden pienryhmän esityskerta, konsertti, yhdistyksen eläinavusteiseen päivään osallistuminen ja sen hyödyntäminen opiskelutarkoituksissa erästä toista pienryhmää varten sekä minun pitäisi vielä suunnitella kaksi koulutusta, mitä tulen vetämään heti seuraavalla viikolla.

Seuraavalla viikolla minulla on luentoja, kaksi 10 tuntia kestävää voimauttavan valokuvauksen menetelmäkoulutuspäivää, yksi valokuvausilta, mihin minun pitää etsiä asusteet ja muu rekvisiitta, luentoja, pienryhmiä, vertaistuki-illan vetäminen, vierailukäynti Heidekenilla, tapaaminen terapeutin kanssa, tapaaminen hääkuvaajan kanssa, kaksi koulutusiltaa, mitkä menen itse vetämään, kotikäynti teinin asioissa sekä yhdistyksen kokous.


Tähän päälle tietenkin rally-toko koiran kanssa, virallisten asioiden hoitaminen, kodin hoitaminen, koiran hoitaminen, opiskeluun liittyvät kirjalliset työt, graduun valmistautuminen ja lähdekirjallisuuden etsiminen.

Seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan niin mukavat, että ainoaksi kysymyksekseni jää: Saanko jo kuolla?

Tekisi mieli peruuttaa häät ihan vain siksi, että juurikin nuo häät vievät tässä vaiheessa vuotta aivan hirveästi tilaa kalenteristani. Toisaalta, ne vievät tilaa ihan hyvästä syystä: Niihin on enää kuukausi aikaa! Melkein kaikki on jo valmista, mutta toteutus pitää neuvotella jokaisen liikkuvan osan kanssa erikseen. Ja niitä liikkuvia osia on paljon! Hääsuunnittelija, hääpaikka, leipuri, valokuvaaja, kampaaja, meikkaaja, ompelija, hotelli…


Kaiken tämän päälle olen nähnyt oikeastaan joka yö painajaisia. Sellaisia, että herään omaan huutooni, ja siihen huutoon herää sitten koko muukin talo. Tarvitsisin tällä hetkellä kahta asiaa: Totaalisen siivouksen kalenteriini sekä totaalisen nupin rassauksen Kupittaan nuppihoitolassa.

Anteeksi, tarvitsen vielä kolmattakin asiaa: Jumalattoman ison tonkan viiniä!

En tiedä, mitä tästä syksystä tulee. Olenko romahtamispisteessä siinä vaiheessa, kun kiikutan pikkaraisen peppuni alttarille ja hymähdän väsyneesti tahdon?

Odotin aikataulullisesti huomattavasti kevyempää syksyä kuin mitä olen saanut. Sitä saa, mitä tilaa? En minä kyllä mielestäni sitä Tikkurilan värikarttaa tilannut.


lauantai 16. syyskuuta 2017

Höyheniä lainaamassa

Minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että hukun kaikkien hoidettavien asioiden alle. Sen lisäksi, että opiskeluprojektit ja harjoitustyöt ovat aloittamatta, minulla on tuhat opiskeluihin liittymätöntä asiaa, mitkä pitäisi saada hoidettua. Puhelimeni soi lakkaamatta, sähköpostini kilkuttaa kuin joulukellot ja to do-listani pitenee päivä päivältä pidemmäksi. Se ei kuitenkaan lyhene. Alan olla kaikkien näiden asioiden vuoksi eräänlaisessa lukkotilassa: Asioita on niin paljon, etten osaa aloittaa yhtäkään. Istun vain sohvalla ja odotan lopullista kaatumista. Sitä viimeistä puhelua tai sähköpostia, mikä katkaisee tämän kaksikyttyräisen kamelin selän.


Yksi isoimmista piikeistä ihraisassa lihassani on tuleva hääpäiväni. Puolitoista kuukautta aikaa luoda se meidän täydellinen päivämme. Moni asia on hyvällä alulla, kuten hääpukuni. Moni asia on jo valmis, kuten menu ja kakku. Tai no, ei se kakku vielä varsinaisesti valmis ole. En itsekään haluaisi syödä puolitoista kuukautta vanhaa kakkua. Mutta kakku on suunniteltu ja tilattu. Osin jopa maksettukin.

Kaikki muu onkin sitten tekemättä.

Soittolista DJ:tä varten on edelleenkin vaiheessa. Aloitimme vappuaattona tekemään sitä, eikä se ole vieläkään valmis. Somistussuunnitelma on täysin kesken. Valokuvaaja ei ole varmistunut vielä, sillä hän ei ole vastannut viesteihini, eikä minulla ole vieläkään kampaajaa. Tänään heräsin myös siihen, että miehelläni ei ole pukua! Sellainenkin voisi olla ihan kiva. Minä kävelen alttarille upeassa satiinipuvussani, ja mieheni astelee rinnallani vanhat lökärit jalassa ja rikkinäinen t-paita päällä. Kö?


Päätimme, että pukuasia on pakko saada alta pois. Hääpäivä lähenee, ja koska menemme naimisiin Halloweenina, pukuvuokraamoissa saattaa olla kiirettä. Ja koska me emme etsi myöskään miehelleni mitään ihan perinteistä hääpukua, puku saattaa vaatia vähän tuunaamista, ja tuunaamiseen vaaditaan aikaa. Mitä tässä kohtaa vuotta ei enää ihan hirveästi ole.

Suuntasimme siis Lainahöyhenet-nimiseen pukuliikkeeseen. Puodissa oli ruuhkaa, ja sovimme, että käymme viereisessä Gaggui-kaffelassa syömässä päivän aamiaisen, ja tulemme tunnin päästä uudestaan.

Kun tunti oli kulunut, puodissa oli edelleenkin ruuhkaa. Omistaja nauroi, ettei normaalisti ole näin kiireisiä päiviä. Hän avasi meille pari kaappia, mistä meidän piti valita sopiva liivi. Sillä aikaa hän avusti vielä yhden asiakkaan ulos puvusta ja puodista. Me pelleilimme asusteilla, sovitimme hattuja ja leikimme, kuten reilu kolmekymppisten aikuisten ihmisten kuuluukin tehdä.


Lopulta omistaja pystyi keskittymään meihin. Hän innostui kuullessaan hääpäivän teemastamme, kuten ovat innostuneet kaikki muutkin. Yleensä ihmiset haluavat kaikkea perinteistä, eikä hän pääse kunnolla puvustamaan ja somistamaan. Nyt hänelläkin on mahdollisuus antaa mielikuvituksen lentää.

Omistaja kaiveli kaappejaan, esitteli erilaisia vaihtoehtoja. Soviteltiin, mittailtiin, kokeiltiin, tuunattiin. Kello oli tunnin yli puodin sulkemisajan, kun totesin, että ehkä sovimme uuden ajan ensi viikolle, ja tulemme uudestaan. Meille jää miettimisaikaa, jolloin meillä on selkeämpi kuva kaikesta, mitä haluamme. Myöskin puodin omistajalla on aikaa kaivella laatikoitaan ja tehdä löytöjä.

Helpotuksen huokaus! Miehen pukuasia ollaan saatu to do-listalta pois. Nyt siellä ei enää olekaan kuin kaikki muu, mitä en tunnu saavan tehtyä, en sitten mitenkään!

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Opintovapaajännitystä

Huomenna alkaa viimeinen kokonainen työviikko. Sen jälkeen minulla alkaa parin työpäivän jälkeen opintovapaa. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä tippaakaan. Itse asiassa, jännittää sen verran paljon, että heräsin tänään ihan hirvittävässä paniikissa, koska olin mielestäni unohtanut laittaa kellon soittamaan ja olin mielestäni myöhässä töistä. Sitä helpotuksen tunnetta, kun tajusin, että on sunnuntai, enkä ole myöhässä tasan mistään.

Kaikkein eniten minua jännittää taloudellinen puoli. Miten ihmeessä tulen kustantamaan kaiken? OIen tottunut suhteellisen hyvään palkkaan, ja menoni ovat myöskin sen mukaiset. Tulossa ovat myös häät, mitkä pitäisi kustantaa. Saanko varmasti kustannettua upean Scarlett O’Hara-tyylisen hääpukuni? Vaikka raha-asioilla on ollut aina tapana järjestyä tiukoissakin tilanteissa, asia jännittää minua silti.

Toiseksi eniten jännitän omaa jaksamistani. ADHD-aikuisena minua kiinnostaa “kaikki”, enkä tunne omia henkisiä voimavarojani. Tungen kalenterini täyteen, haalin mielenkiintoisia kursseja, deadlinet paukkuvat ja minä aherran ympäri vuorokauden, missään välissä nukkumatta, jotta saisin kaikki kurssit suoritettua. Tämä on nähty ennenkin, joten siksi en luota omaan kykyyni pitää pakka kasassa. Osaanko varmasti hillitä ja hallita itseni? Pystynkö keskittymään pelkkään olennaiseen uuvuttamatta itseäni täysin? Tämä jää nähtäväksi.

Toki minulla on tukena aivan ihana avomieheni, joka on sitä mieltä, että kyllä me tulemme pärjäämään tämän pitkältä tuntuvan ajan, mitä olen opintovapaalla. Tiedän hänen tukevan minua, ja myös hillitsevän minua, mikäli alkaa näyttää siltä, että homma karkaa lapasesta taas kerran.

Jännittää silti. Mutta uuden edessä jännittää aina. En varmastikaan olisi edes ihminen, ellen jännittäisi yhtään, kun edessä avautuu uusi ja täysin tuntematon.

Ja lopuksi, tulevan hääpukuni innoittamana, iloksenne kuvia rumimmista hääpuvuista, mitä Googlen kuvahaulla pystyin löytämään. Nauttikaa!







sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 48

Näitä unia on tullut tässä viime aikoina yllättävän paljon. Moni on saattanut ihmetellä sitä. Noh, syy on hyvin yksinkertainen, ja löytyy ihan tuosta käyttämästäni unilääkkeestä. Annosta on jouduttu nostamaan, ja myös unet ovat tätä myötä muuttuneet paljon mielenkiintoisimmiksi, jos nyt tätä sanaa voi käyttää.

Tässä viime yön tunnelmia unimaailmasta. Olkaa niin hyvät!

Ensimmäisessä pätkässä oli hääpäiväni. Olen menossa naimisiin kotikaupungissani Turussa, ja hääpaikka on keskustan välittömässä läheisyydessä oleva ravintola ja kerhotila. Unessa minulla oli päällä juuri sellainen puku, mitä minulle ollaan tekemässä. Hiukseni olivat ylhäällä ja näytin muutenkin aika hottikselta. Häät eivät olleet vielä alkaneet, mutta porukkaa valui hääpaikan ovesta sisään ja otti eteisessä takkia pois päältään. Itse olin piilossa erään oven takana ja kuikuilin oven raosta, ketä kaikkia on tullut paikalle.

Yhtäkkiä huomasin erään tuttavani, keneen olen laittanut uhkailun ja huonon käytöksen takia välit poikki. Hän ei ole saamassa kutsua häihin (todellakaan), eikä hän ollut sellaista saanut unessakaan. Kuitenkin hän saapui paikalle. Hänellä oli päällään isolierinen, musta hattu ja musta viittamainen päällysvaate.

Ryntäsin piilopaikastani ulos täynnä pyhää raivoa ja aloin huutaa hänelle. Sanoin, ettei häntä ole kutsuttu eikä hän ole tervetullut häihimme. Ihmettelin, miten hän on saanut edes tiedon päivämäärästä ja paikasta, kun ei hänelle ole näitä tietoja annettu. Hän sanoi, että hänellä on keinot saada tällainen tieto, ja hän osallistuu, oli kutsua tai ei. Sanoin, etteivät häät ala ennen kuin hän on poistunut paikalta. Lopulta sain hänet väkivalloin ovesta ulos.

Olin aivan kiehumispisteessä. Tuleva aviomieheni yritti rauhoitella minua ja sanoi, että tilanne on jo ohi. Jospa aloitettaisiin vihkiminen ja juhlat. Sanoin, että minun tarvitsee nyt selvittää hetken aikaa päätäni ja tarvitsen pienen tauon. Vedin pitkän, ruskean villakangastakin päälleni ja lähdin ulos tupakalle. Lupasin tulla ihan pian takaisin.

Pihalla lähdin kävelemään katua pitkin. Emme kuitenkaan olleet enää Turussa, vaan Helsingissä. Hääpaikkamme oli oudolla tavalla eräänlaisen porttikongin sisässä, ja porttikongista lähti pieni katu kohti isompaa katua, kaartaen pienen mutkan. Tätä pientä katua pitkin lähdin kävelemään.

Juuri, kun olin päässyt mutkaan, huomasin, miten hääpaikkamme eteen ajoi iso pakettiauto, ja autosta hyppäsi ulos sekä äskettäin ulos ajamani tuttavani sekä aseistautuneita henkilöitä. Juoksin itku kurkussa läheiseen pizzeriaan ja aloin huutaa täyttä kurkkua, että soittavat poliisit. Sanoin, etten voi itse soittaa, koska olen Helsingissä, enkä tiedä, missä olen. En pysty sanomaan kadun nimeä tai mitään muutakaan. Tiskin takana oleva ulkomaalainen mies otti puhelimen käteensä ja alkoi huonolla suomella soittaa hätäpuhelua selittäen osoitetta ja tavaten minun nimeäni kirjain kerrallaan hätäkeskukseen. Itse kyyhötin lattialla itkien ja ollen täydessä paniikissa.

Odottaessani poliiseja, ravintolaan tuli vanha miesasiakas lapinkoiransa kanssa. Aloin rapsuttaa koiraa, ja kerroin, että minulla on itsellänikin lapinkoira. Mies alkoi paasata eläinten vakuutuksista ja siitä, miten sellaista ei saisi ottaa. Sanoin, että kyllä minä olen ottanut ja se on maksanut itsensä moneen kertaan takaisin. Mies oli edelleen sitä mieltä, että koirista ei tarvitse huolehtia niin hyvin, että ne johonkin lääkäriin vietäisiin.

Poliisit eivät ikinä päässeet paikalle, sillä uni hyppäsi seuraavaan osaan. Toisessa osassa olin ADHD-liiton kokouksessa, ja paasasin kovaan ääneen erästä asiaa. Halusin saada selityksen sille, miksei erästä pyyntöäni oltu toteutettu ollenkaan. En hyväksynyt selitystä ja sanoin, ettei tällaiseen asiaan voi vedota, ja vaadin edelleen parempaa selitystä.

Heräsin, kun koira hyppäsi sänkyyn ja ilmoitti, että nukkuminen on ohitse ja nyt on aamulenkin aika.

perjantai 5. toukokuuta 2017

X-merkki seinään

Exäni soitti minulle ilmoittaakseen kesälomansa aikataulun ja sopiakseen tyttärensä tapaamisesta lomansa aikana. Virallisten asioiden jälkeen hän kysyi minulta: “Ootko sä nyt vieläkin menossa naimisiin?”

Hämmennyin tuosta kysymyksestä. Totta kai, olen menossa naimisiin! Emme ole peruneet häitä emmekä yhteistä hautapaikkaa. Miksi ihmeessä hän tuollaista edes tiedusteli?

Sain kuulla häneltä joskus vielä yhdessä ollessamme, että olen täysin naimakelvoton ja kamala yksilö. Tässä vaiheessa ei varmaankaan tarvitse enää pohtia, miksi ylipäätänsä edes erosimme. Myöhemmin hän on sen verran ottanut sanojaan takaisin, että on sanonut jopa olevansa iloinen puolestani, kun olen löytänyt hyvän miehen ja hyvän parisuhteen. Nyt hän kuitenkin ihmettelee sitä, että olen pysynyt parisuhteessa ja olen jopa virallistamassa sitä. Miksi hemmetissä?

En ole helppo ihminen enkä ole koskaan muuta väittänytkään. Olen tavallista mielenkiintoisempi ihminen, koska olen ADHD-aikuinen, mutta osaan olla sitäkin hankalampi elämänkumppani. Kaikki entiset miesystäväni todennäköisesti nyökyttelevät tällä hetkellä päätään niin, että niskalihakset huutavat hoosiannaa.

Minulla on takanani pitkiäkin parisuhteita, mutta suurin osa on päättynyt lyhyeen. Jos haluaa uskoa kohtaloon, voi sanoa, että löysin “Sen Oikean” vasta nyt. Jos taas haluaa uskoa sattumaan, voi sanoa, että löysin sopivan ihmisen rinnalleni vasta nyt. Ja olen kasvanut ihmisenä tarpeeksi vasta nyt, jotta ylipäätänsä pystyisin edes vakiintumaan ja jakamaan elämäni toisen ihmisen kanssa.

Silti tuo exäni kysymys jäi vaivaamaan. Olenko muka lähihistoriassani, sanotaan viimeisen viiden vuoden aikana, käyttänyt miehiä kuin kertakäyttöastioita? Villempinä nuoruusvuosinani ehkä toimin niin, mutten enää ole pitkiin aikoihin elänyt villeimpiä nuoruusvuosiani. Ainakaan omasta mielestäni. Ehkä hän kuitenkin näkee minut vielä sellaisena “villinä lapsena”, joka ei koskaan kasva aikuiseksi eikä koskaan sitoudu keneenkään tai mihinkään, koska ei pysty siihen. Imekööt parsaa: Kyllä minä siihen pystyn!

Onhan tämä ajatus avioliiton satamasta aiheuttanut minussa ties minkälaisia tunteita, ja olen myös miettinyt, onko tämä se hetki, jolloin pitäisi juosta kirkuen karkuun. Meillä on kuitenkin nyt hääpäivä sovittuna marraskuun alkuun, häämenu valmiina, DJ varattu ja kangas hääpukuun on tilattu. Melkein valmiit häät, siis! Enää ei puutu kuin noin 57 692 muuta pientä riippuvaa, roikkuvaa ja juoksevaa, häihin liittyvää asiaa. Ja raha, millä koko hoito maksetaan. Mutta kyllä, olen edelleenkin menossa naimisiin, kaikesta huolimatta!

Pitäisikö tässä vaiheessa sanoa, että vetäkää nyt se x-merkki seinään: Satu on ihan oikeasti tekemässä jotain sellaista, mitä kukaan ei koskaan uskonut tapahtuvaksi.