Näytetään tekstit, joissa on tunniste kutsu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kutsu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 48

Näitä unia on tullut tässä viime aikoina yllättävän paljon. Moni on saattanut ihmetellä sitä. Noh, syy on hyvin yksinkertainen, ja löytyy ihan tuosta käyttämästäni unilääkkeestä. Annosta on jouduttu nostamaan, ja myös unet ovat tätä myötä muuttuneet paljon mielenkiintoisimmiksi, jos nyt tätä sanaa voi käyttää.

Tässä viime yön tunnelmia unimaailmasta. Olkaa niin hyvät!

Ensimmäisessä pätkässä oli hääpäiväni. Olen menossa naimisiin kotikaupungissani Turussa, ja hääpaikka on keskustan välittömässä läheisyydessä oleva ravintola ja kerhotila. Unessa minulla oli päällä juuri sellainen puku, mitä minulle ollaan tekemässä. Hiukseni olivat ylhäällä ja näytin muutenkin aika hottikselta. Häät eivät olleet vielä alkaneet, mutta porukkaa valui hääpaikan ovesta sisään ja otti eteisessä takkia pois päältään. Itse olin piilossa erään oven takana ja kuikuilin oven raosta, ketä kaikkia on tullut paikalle.

Yhtäkkiä huomasin erään tuttavani, keneen olen laittanut uhkailun ja huonon käytöksen takia välit poikki. Hän ei ole saamassa kutsua häihin (todellakaan), eikä hän ollut sellaista saanut unessakaan. Kuitenkin hän saapui paikalle. Hänellä oli päällään isolierinen, musta hattu ja musta viittamainen päällysvaate.

Ryntäsin piilopaikastani ulos täynnä pyhää raivoa ja aloin huutaa hänelle. Sanoin, ettei häntä ole kutsuttu eikä hän ole tervetullut häihimme. Ihmettelin, miten hän on saanut edes tiedon päivämäärästä ja paikasta, kun ei hänelle ole näitä tietoja annettu. Hän sanoi, että hänellä on keinot saada tällainen tieto, ja hän osallistuu, oli kutsua tai ei. Sanoin, etteivät häät ala ennen kuin hän on poistunut paikalta. Lopulta sain hänet väkivalloin ovesta ulos.

Olin aivan kiehumispisteessä. Tuleva aviomieheni yritti rauhoitella minua ja sanoi, että tilanne on jo ohi. Jospa aloitettaisiin vihkiminen ja juhlat. Sanoin, että minun tarvitsee nyt selvittää hetken aikaa päätäni ja tarvitsen pienen tauon. Vedin pitkän, ruskean villakangastakin päälleni ja lähdin ulos tupakalle. Lupasin tulla ihan pian takaisin.

Pihalla lähdin kävelemään katua pitkin. Emme kuitenkaan olleet enää Turussa, vaan Helsingissä. Hääpaikkamme oli oudolla tavalla eräänlaisen porttikongin sisässä, ja porttikongista lähti pieni katu kohti isompaa katua, kaartaen pienen mutkan. Tätä pientä katua pitkin lähdin kävelemään.

Juuri, kun olin päässyt mutkaan, huomasin, miten hääpaikkamme eteen ajoi iso pakettiauto, ja autosta hyppäsi ulos sekä äskettäin ulos ajamani tuttavani sekä aseistautuneita henkilöitä. Juoksin itku kurkussa läheiseen pizzeriaan ja aloin huutaa täyttä kurkkua, että soittavat poliisit. Sanoin, etten voi itse soittaa, koska olen Helsingissä, enkä tiedä, missä olen. En pysty sanomaan kadun nimeä tai mitään muutakaan. Tiskin takana oleva ulkomaalainen mies otti puhelimen käteensä ja alkoi huonolla suomella soittaa hätäpuhelua selittäen osoitetta ja tavaten minun nimeäni kirjain kerrallaan hätäkeskukseen. Itse kyyhötin lattialla itkien ja ollen täydessä paniikissa.

Odottaessani poliiseja, ravintolaan tuli vanha miesasiakas lapinkoiransa kanssa. Aloin rapsuttaa koiraa, ja kerroin, että minulla on itsellänikin lapinkoira. Mies alkoi paasata eläinten vakuutuksista ja siitä, miten sellaista ei saisi ottaa. Sanoin, että kyllä minä olen ottanut ja se on maksanut itsensä moneen kertaan takaisin. Mies oli edelleen sitä mieltä, että koirista ei tarvitse huolehtia niin hyvin, että ne johonkin lääkäriin vietäisiin.

Poliisit eivät ikinä päässeet paikalle, sillä uni hyppäsi seuraavaan osaan. Toisessa osassa olin ADHD-liiton kokouksessa, ja paasasin kovaan ääneen erästä asiaa. Halusin saada selityksen sille, miksei erästä pyyntöäni oltu toteutettu ollenkaan. En hyväksynyt selitystä ja sanoin, ettei tällaiseen asiaan voi vedota, ja vaadin edelleen parempaa selitystä.

Heräsin, kun koira hyppäsi sänkyyn ja ilmoitti, että nukkuminen on ohitse ja nyt on aamulenkin aika.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Witutus Maximus

Meillä on kylässä vieras, jonka nimi on Witutus Maximus. Vieras on täällä kylässä kahdesta syystä.

Ensinnäkin, sain äsken tehtyä kliinisen psykologian toisen esseen valmiiksi. Nyt olisi jäljellä vielä yksi essee, minkä jälkeen kurssi olisi suoritettu. Mutta! Pakollisena kurssikirjana on Psykiatria-niminen teos, mitä ei saa ostettua tasan mistään. Teoksesta on kyllä tulossa uusi painos, mutta vasta myöhemmin tänä vuonna, enkä jaksa odottaa niin kauaa, että saisin tämän teoksen käsiini. Minun on siis pakko, aivan täysin pakko tehdä se, mitä en missään tapauksessa haluaisi tehdä, eli mennä hakemaan kyseinen teos kirjastosta.

Olen ennenkin kertonut teille, miksi kammoan kirjastoja niin paljon. Koska minulla on tämä toinen kiva kaveri nimeltä ADHD, minun on äärimmäisen vaikea saada pieniä arjen asioita pysymään hallinnassa. Asiat, kuten kirjaston kirjojen palautus tai lainojen uusiminen, ovat aivan hirveän hankalia asioita. Kyllä, lainat voi uusia netissä, mutta kun unohdan. Ja se, että saisin palautettua kirjan ajoissa kirjastoon, on aivan täysin mahdotonta.

Sulhaseni lupasi toimia henkisenä tukena tässä vaativassa prosessissa. Minulla eivät toimi mitkään muistutukset, mutta hänellä ne toimivat. Joten jos sulhaseni auttaa minua kirjojen palautuksessa, saan ne ehkä palautettua ajoissa. EHKÄ. En vain luota itseeni tässä asiassa pätkääkään, ja siksi pelottaa. Kirjastosakot voivat lopulta olla yhtä isoja kuin uutena ostetun kirjan hinta.


Toinen asia, mikä tänään vituttaa, ovat tulevat häät. Eivät häät sinänsä vituta, ja järjestelytkin sujuvat itsestään, koska hääsuunnittelijamme järjestelee kaiken. Mikä minua on alkanut vituttaa, on se, että ihmiset tuntuvat pitävän täysin itsestään selvänä, että heidät kutsutaan häihin. Olen alkanut saada viestejä ihmisiltä, kenen kanssa en ole puhunut vuosikymmeneen, että milloin ne häät nyt sitten ovat. Pitäisi saada tietää, että osaa sitten merkitä kalenteriin.

Miksi ihmeessä ihmiset olettavat, että juuri heidät kutsutaan? Ellen ole ollut tekemisissä siihen kymmeneen vuoteen, enkä tänä aikana halaistua sanaa vaihtanut, voi olla aivan täysin varma, että kutsua ei tule. En myöskään aio kutsua sellaisia ihmisiä, kenen kanssa en muutenkaan vietä ikinä aikaa.

Ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, että se hääkutsu tipahtaa postiluukusta, ja monelle se varmasti tulee pettymyksenä. Myöskin sille ihmiselle, joka oli äidilleni kertonut odottavansa kutsua: Olen tämän ihmisen nähnyt tasan kerran elämässäni, ja siitäkin on 15 vuotta aikaa. Enkä usko, että hän edes viihtyisi juuri meidän häissämme, sillä meidän häissä ei ole mitään humppabändiä soittamassa Akselin ja Elinan häävalssia, meidän häissä ei pönötetä ja syödä mansikka-kermakakkua eikä meidän häissä ole muutenkaan mitään perinteistä ohjelmaa, mitä juuri tämä ihminen kaipaisi.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Sähköjänis seikkailee

Luomupäivä. Otin eilen viimeisen Concertan, enkä ole saanut aikaiseksi mennä apteekkiin hakemaan uutta satsia. Tämä päivä menee sähköjäniksenä hyppien ympäri taloa, tehden viittä hommaa yhtäaikaa, eikä mistään saa kuitenkaan otetta.

Aloitin aamun kirjoittamalla kliinisen psykologian ensimmäisen esseen loppuun. Olin suhteellisen tyytyväinen lopputulokseen, mutta jätän esseen vielä hautumaan, ja oikoluen sen sellaisena päivänä, kun en ole luomuna. Saatan saada järkevämpää tekstiä aikaiseksi, kun olen lääkittynä.

Toista esseetä varten minulla on kyllä lähdemateriaali valmiina, mutten ole vielä lukenut sitä kunnolla. Tarkoitus oli kyllä aloittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi, sillä noin tuhat muuta asiaa tuli väliin.

Esseen jälkeen oli aivan pakko alkaa etsiä täydellistä kakunkoristetta meidän häihin. Häät ovat marraskuussa, joten kyllähän näin helmikuun alkumetreillä se kakunkoriste pitää olla valmiiksi tilattuna. Sulhaseni on nörtti, joten löysin ebaystä aivan täydellisen kakunkoristeen meille. Hinta hirvittää, sillä mielestäni tuollaisen muovinpalan ei pitäisi maksaa montaa kymppiä. Mutta kerrankos tässä naimisiin mennään, joten täytyyhän sen kakun päällä olla juuri meille täydellinen koriste.

Paitsi että meillä on hääteemana Halloween. Pitäisikö sittenkin katsoa joku Halloween-aiheinen koriste?

Yritin myös aloittaa hääkutsujen tekoa. Meillä on aivan ihana, energinen tehopakkaus hääsuunnittelijana, ja hän on luvannut tehdä puolestamme aivan kaiken. Myös kutsut. Niitä oli kuitenkin pakko alkaa suunnitella juuri nyt, tällä punaisella sekunnilla. Tein yhden pohjan, ja hylkäsin sen, koska mielestäni siitä tuli kankea ja ruma. Tein toisen, ja hylkäsin senkin, sillä en keksinyt siihen mitään. Kutsujen teko olikin tylsää, ja mietin, jospa sittenkin jätän tämäkin asian hääsuunnittelijamme päänsäryksi.

Keittiö oli kaaoksessa, joten tyhjensin koneen ja laitoin uuden likaisen koneellinen pyörimään. Huomasin, että tiskiaine on lopussa, ja huikkasin sulhaselleni, että pitäisi varmaan käydä kaupassa. Hän örisi jotain vastaukseksi kesken pelinsä. Ehkä, siis EHKÄ, me vielä pääsemme tänään sinne kauppaan. Ja ehkä jopa apteekkiinkin.

Minulle iski nälkä. Ruokaa on, mutta kun se pitäisi valmistaa, enkä jaksa enkä viitsi. Ruoka pitäisi saada heti. Heitin pakastepatongin uuniin. Hyvää, ravitsevaa ja koko ruokaympyrä tulee tästä täyteen.

Nyt kello on kaksi, ja minä istun sohvalla ja ihmettelen. Kaikkea pitäisi tehdä, ja olo on todella levoton. Tuhat asiaa hyppii mielessä, mutta mikään niistä asioista ei ole millään lailla järkevä. Miten minä inhoankaan luomupäiviä! Juuri tästä syystä yritän välttää niitä, mutta nyt on pakko pitää, kun en laiskuuttani ole sinne apteekkiin raahautunut. Ehkä saan vielä tänään jotain oikeasti aikaiseksi. Ehkä. Todella iso ehkä.

PS. Sen patongin voisi ehkä hakea uunista...

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Unien ihmeellinen maailma, osa 2

Yritän saada viime yön sekavan univyyhdin edes jotenkin ymmärrettävään muotoon.

Olin kävelemässä kadulla ystävättäreni kanssa, kun törmäsimme kuvausporukkaan, joka oli kuvaamassa elokuvaa. Yritimme väistellä äänimiehiä, kuvaajia kameroineen ja näyttelijöitä. Vastaan tuli pieni kahvila, ja päätimme poiketa sinne hetkeksi, jos vaikka tulisi rauhallisempi hetki ja pääsisimme elokuvaporukan ohitse.

Kahvilassa oli eräs kovaäänisesti puhuva mies. Hän selkeästi halusi itselleen huomiota. Haluamattamme jouduimme tämän kovaäänisen miehen ja hänen seurassaan olleen toisen miehen seuraan. Selvisi, että elokuva, mitä kuvattiin parhaillaan, perusti erääseen Marja Björkin kirjaan, ja tämä kovaääninen mies oli eräs kirjan hahmoista. Kirja perustui tositarinaan, ja mies oli osana tätä tarinaa. Keskustelun jälkeen mies kutsui meidät illalla pidettäviin bileisiin, mihin pääsi vain kutsusta. Päätimme mennä, kun kerran nyt olimme sen kutsunkin saaneet.

Bileissä oli paljon tuttuja kasvoja. Myös poikaystäväni oli siellä, jopa poikaystävänäni, muttemme kuitenkaan olleet samassa seurassa. Eräässä pöydässä näin vanhan opiskeluaikaisen kaverini, kenen kanssa en ole ollut yhteydessä vuosikausiin. Olen tainnut viimeksi nähdä hänet tai olla hänen kanssa puhelimitse yhteydessä 10 vuotta sitten. Aloimme jutella, ja kysyin häneltä, onko hän vielä “sen naisen” kanssa (tässä vaiheessa on hyvä mainita, että tämä opiskeluaikainen ystäväni on myös nainen, ja vielä hetero). Ystäväni käski minun puhua hiljempaa ja osoitti viereiseen pöytään, missä “se nainen” nauroi iloisesti jonkun toisen naisen kanssa. Kun käännyin takaisin, ystäväni oli noussut pöydästä ja lähti kävelemään jonnekin avainnippuni kanssa. Huusin hänelle, että mitä hittoa, mihin hän muka tarvitsee avaimiani.

Sitten herätyskello herätti.