Hetki minun kengissäni

Onko joku ihmetellyt, miksi blogissa on ollut reilun viikon kestänyt tauko? No, tässäpä syy.

Viikko 1.

Maanantai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Mene töistä pääkirjastoon hakemaan pari kirjaa. Mene kirjastosta suoraan Kirjan talolle, sanataideohjaajakoulutukseen. Ole kotona klo 21.00 ja syö päivän ensimmäinen ateria.

Tiistai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Mene töistä suoraan BioCityyn ja Tunne autismi-tapahtumaan. Edusta yhdistystäsi ja verkostoidu. Osta kaikkea kivaa, kuten esim. Mauri Mäyräkoira-painotuote. Ole kotona klo 19.30 ja syö päivän ensimmäinen kunnon ateria. Opiskele loppuilta.

Keskiviikko

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Mene töistä suoraan yliopistolle digitaalisen oppimisen ja opettamisen projektipajaan. Mene sieltä suoraan viikottaiselle istunnolle. Mene käymään kotona sen verran, että haet koiran ja pakkaat koiralle mukaan palkkionamit. Vie koira hajutreeneihin. Tule kotiin klo 18.00 ja kirjoita koko ilta esseetä.

Torstai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Mene töistä suoraan yliopistolle johdatus kirjoittamiseen -kurssin luovan tietokirjoittamisen työpajaan. Lähde ajoissa, jotta ehdit hakea kotoa miehen ja lähteä Logomoon keikalle. Tule kotiin klo 22.00 ja syö päivän ensimmäinen ateria.

Perjantai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Mene töistä suoraan koiranomi-koulutukseen. Ole kotona klo 21.30 ja kirjoita vielä vähän esseetä. Syö jämät siitä kolmioleivästä, mikä jäi syömättä päivän aikana.

Lauantai

Herää herätyskelloon. Lähde koiranomi-koulutukseen. Hae kaupasta evääksi kolmioleipä. Ole kotona klo 15.30. Ala opiskella. Tee diaesityksiä ja kirjoita esseetä. Saa jopa jotain valmistakin aikaiseksi.

Sunnuntai

Herää herätyskelloon. Lähde koiranomi-koulutukseen. Hae kaupasta evääksi kolmioleipä ja suklaata. Ole kotona klo 15.30. Jatka opiskelua siitä, mihin jäit eilen. Tajua loppuillasta, että huomisen työt ovat tekemättä ja saa paniikkikohtaus.

Viikko 2.

Maanantai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Tule kotiin klo 15.00 ja opiskele koko loppuilta. 

Tiistai

Herää herätyskelloon. Lähde nuoren mielen ensiapu-koulutukseen, Auraan. Syö sentään kunnon lounas paikallisessa pizzeriassa. Lähde ajoissa takaisin Turkuun. Etsi epätoivoisesti parkkipaikkaa keskustasta ja mene Börsiin Esteetön lapsuus-hankkeen tapaamiseen. Syö siellä tarjottavia. Ole onnellinen, että olet kerrankin kunnolla ravittu. Tule kotiin klo 20.00. Rojahda sohvalle ja opiskele. Tee helvetin paska essee, mutta palauta se joka tapauksessa, koska et jaksa korjata sitä, etkä välitä arvosanasta paskaakaan enää tässä vaiheessa.

Keskiviikko

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Mene töistä suoraan yliopistolle digitaalisen oppimisen ja opettamisen projektipajaan. Ole kotona jo klo 15.00 ja ihmettele, miksi olet näin aikaisin kotona. Opiskele loppuilta ja saa jopa palautettua nuoren mielen ensiapu-kurssin kaikki etätehtävät. Ole helvetin tyytyväinen itseesi.

Torstai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Ole kotona klo 14.30 ja leikkaa, liimaa ja laminoi koko ilta yhdessä aviomiehesi kanssa tulostamiasi tunnekortteja.

Perjantai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Lähde töistä ajoissa, että ehdit palaveriin. Lähde palaverista ajoissa, että ehdit koiranomi-koulutukseen. Lähde koulutuksesta ajoissa, että ehdit The Horror-konserttiin Turun konserttitalolle. Tule kotiin klo 21.30 ja syö päivän ensimmäinen ateria.

Lauantai

Herää herätyskelloon. Lähde kirjamessuille, koska tämä on tasan ainoa hetki, kun voit siellä käydä. Käy paniikissa läpi kaikki osastot ja tyhjennä pari kojua kirjoista. Säästä helvetisti rahaa. Käväise ruokamessujen puolella ja osta hunajaa ja juustoja. Raahaa pienet ostoksesi selkä väärässä autolle ja toivo, ettei mies ota avioeroa, koska olet tuhlannut koko tulevan tilisi uusiin kirjoihin. Aja kotiin jumalatonta vauhtia, ole kotona klo 13.00. Pakkaa. Lähde rautatieasemalle. Juna lähtee klo 14.25 kohti Helsinkiä. Länsiterminaalissa on oltava klo 17.00. Ehdi juuri ja juuri paikalle. Ehdi juuri ja juuri klo 17.30 alkavaan buffet-ruokailuun. Syö itsesi ähkyyn ja mene hyttiin makaamaan. Vaihda kuteet ja lähde pämppäämään muiden ADHD-liiton vertaisosaajien kanssa.

Sunnuntai

Herää herätyskelloon. Totea hyttikaverillesi, ettet jaksa nousta etkä lähde aamiaiselle. Jatka nukkumista. Herää herätyskelloon toisen kerran klo 11.40. Nouse ylös ja freesaa. Mene auditorioon keskustelemaan myötätuntouupumuksesta. Mene sieltä syömään. Syö vähän vihreää ja paljon jälkkäriä. Mene ähkyssä tax freehen ja osta pieniä tuliaisia. Raahaudu junaan. Ole kotona klo 19.30 ja toivo, ettei tänään tarvitse enää syödä mitään. Totea, että huomiset tunnit ovat suunnittelematta ja päätä, että alat kirjoittaa blogitekstiä.

Viikko 3.

Maanantai, tiistai ja keskiviikko: Herää herätyskelloon ja lähde töihin. Iltaisin on kivaa ohjelmaa tiedossa, ja paljon myös päällekkäistä tapahtumaa. Eritoten tiistaina, jolloin saa tehdä samanaikaisesti kolmea eri asiaa.

Torstaina ja perjantaina saa herätä herätyskelloon Tampereella ja kouluttautua sekä Lukilokin että eläinkoulutuksen parissa.

Lauantaina saa herätä herätyskelloon ja kouluttautua kirjallisuusterapian parissa Helsingissä.

Sunnuntaina saa herätä herätyskelloon ja lähteä itse kouluttamaan mielenterveyden ensiapu 1-kurssilaisia.

Elämä olisi ihan tylsää, ellei olisi mitään tekemistä. Ja jos elämästä puuttuisi se helvetin herätyskello!

PS. Koska minulla ei ole oikeasti aikaa lähteä kaivamaan kuvia kamerasta, tässä teille kuvia koiranpennuista Pixabayn ihmeellisen maailman syvyyksistä. Jälleen kerran. Olkaa hyvä!

"Toijjon ihampaska!" - Palautteen antamisen jalo taito

Sukelletaas hetkeksi hieman syvempiin vesiin ja erittäin tärkeään asiaan, nimittäin palaute.

Kaikki ne ihmiset, jotka tekevät tavalla tai toisella julkista työtä, ovat jatkuvan palautteen kohteena. Muusikot, kuvataiteilijat, kirjailijat, poliitikot, tutkijat... Listaa voisi jatkaa pidemmällekin. 

Jokaisella ihmisellä on oma makunsa ja omat mieltymyksensä. Ei ole olemassa sellaista ihmistä, joka pitäisi aivan kaikesta, eikä toisaalta ole olemassa sellaista taiteilijaa, poliitikkoa tai tutkijaa, joka miellyttäisi kaikkia. Aina on joku, joka ei tykkää siitä, mitä sinä teet. Se on fakta, ja sen kanssa on elettävä.

Kuulen usein, että meidän palautteen saajien pitää osata ottaa palautetta vastaan. Kyllä, näin on. Pienestä ei pidä hätkähtää eikä lannistua. Monet meistä jopa toivovat saavansa palautetta, sillä hyvin annettu, rakentava kritiikki toimii erinomaisena apuvälineenä tulevaisuutta ajatellen. Ellen minä saisi omista kirjoituksistani laisinkaan kritiikkiä, en tietäisi yhtään, olenko ojassa vai allikossa, ja mihin suuntaan minun pitäisi lähteä kehittymään. Kritiikki on siis hyvä asia! Ja minä jopa toivon, että saan palautetta ja kritiikkiä omasta työstäni.

Mutta entäs sitten palautteen antajan vastuu? Onko sellaista? Kyllä on! Ja tässä helvetin some-maailmassa, missä lauotaan juuri sitä, mitä sylki suuhun tuo, tämä palautteen annon jalo taito on päässyt täysin unohtumaan.

Kerronpa esimerkin elävästä elämästä. Eräs henkilö kommentoi eräässä Facebook-ryhmässä kirjoitustani näin: "Voi hyvä luoja sentään!" Hetken aikaa potkittuani tätä kommentoijaa sain selville, ettei hän ollut pitänyt kirjoituksestani. Selvähän tuo, eivät kaikki minun kirjoituksistani tykkää, eikä ole laisinkaan pakko.

Perusteeksi hän sanoi kaksi asiaa. Ensiksi kirjoitukseni oli hänen mielestään lapsellinen. No, makunsa kullakin, ja jos hän koki tekstini lapselliseksi, hänellä on siihen täysi oikeus. Toiseksi, hän sanoi tekstini olevan loukkaava. Tässä kohdassa naamalleni tuli tyhmä ilme. Loukkaava? Luin tekstin monta kertaa läpi ja raavin päätäni. Tekstini ei ollut - minun mielestäni - missään kohdassa minkäänlaisia ihmisryhmiä loukkaava. Pyysin häneltä ihan konkreettista esimerkkiä siitä, mikä tekstissäni on loukkaavaa.

Heti ensimmäisenä sain kuulla sen perinteisen: "Et taida kestää kritiikkiä." Asia on kyllä niin, että kommentoija ei osannut antaa sitä kritiikkiä! Pyysin edelleen selvennystä, mikä kohta tekstissä oli loukkaava. Sanoin, etten ymmärrä tätä loukkausväitettä, ja haluan saada ihan kunnon esimerkin siitä, mikä tällainen kohta oli. Kommentoija käänsi asian niin, että tämä on ihan paska ryhmä ja me muut ryhmäläiset olemme täysiä idiootteja, eikä hän tällaisessa ryhmässä aio olla enää hetkeäkään. Ja poistui ryhmästä "ovet paukkuen".

En siis edelleenkään tänä päivänä tiedä, mikä kohta siinä tekstissä loukkasi kommentoijaa.

Joten annanpa teille nyt rakentavan kritiikin oppitunnin. Miten antaa sellaista palautetta, mistä palautteen saaja oikeasti hyötyy? Millainen palaute on ihan haistapaskaa, eikä anna palautteen saajalle mitään muuta kuin päänsäryn?

1. Ihan kiva

Tämä palaute ei ole mistään kotoisin. Se ei kerro mitään. Palautteen saaja ei tiedä, onko hänen teoksensa hyvä vai huono ja missä olisi mahdollisesti parantamisen varaa. Tämä kritiikki on yhtä kuin haista paska, enkä minä itse ainakaan arvosta tällaista palautetta, en sitten yhtään. Jos on pokkaa antaa palautetta, niin pitää antaa sellainen palaute, mistä saa jotain irti.

2. Tä on ihan paska

Ei sinun tarvitse tykätä, ja ikävää, etten pystynyt miellyttämään juuri sinua. Asian voisi kuitenkin ilmaista vähän kauniimmin. Vaikkei tykkääkään, ei tarvitse silti haukkua lyttyyn. Käytöstavat kunniaan, myös palautteen annossa! Esim. palaute: "Tämä ei ole ihan minun tyyliäni", on jo huomattavasti neutraalimpi ja ajaa täysin saman asian. Eikä palautteen saajalle tule haistapaska-fiilistä palautteesta.

3. Joojoo, tosi hieno on

Älä mielistele ja kehu, ellet todella tarkoita sitä! Epäaitous on perseestä, ja se näkyy kyllä. Jos hampaat irvessä, väkinäisen hymyn kera antaa palautetta, niin siitä kyllä huomaa, ettei palautteen antaja ole tosissaan. Me kaikki arvostamme sitä, että työtämme kohtaan ollaan rehellisiä. Minä arvostan rehellisyyttä, en mielistelyä, ja haluan saada aidon palautteen.

4. No koska se nyt vaan on paska

Okei, et siis pitänyt työstäni. Se tuli jo selväksi. Mutta voisitko kuitenkin olla vähän tarkempi sen suhteen, mistä ei pitänyt? Edelleenkin, jos sinulla on pokkaa antaa palautetta, pitää antaa sellainen palaute, mistä saa jotain irti. Palautteen antaja tietää työnsä olevan paska, mutta ei tiedä, mikä siinä on paskaa. Jos kyse on vaikka taulusta, ovatko värit väärät, aihe väärä, tekniikka väärä ja mikä siinä on vikana. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta PERUSTELE KRITIIKKISI, PERKELE!

5. Kyllä minä nämä jutut tiedän, koska minä olen *******

Ole minun puolestani vaikka paavi! Se ei siltikään tee sinusta mitään ylijumalaa, pelkän jumalan palvelijan. Vaikka sinulla olisi kuinka helvetin monta hienoa titteliä, se ei tarkoita sitä, että sinun sanasi nyt painaisi enemmän kuin jonkun toisen. Pirkko Pohjanmaalta antaa tasan yhtä arvokkaan palautteen kuin sinä helvetin hienoine titteleinesi. Ja koska minulle eivät edelleenkään ne tittelit merkkaa mitään, niin PERUSTELE, PERKELE! Se, että sinulla on sata erilaista hienoa englanninkielistä titteliä ei tarkoita sitä, että sinun ei tarvitsisi antaa mitään perusteluja. Kyllä tarvitsee! Sinun vasta tarvitseekin, koska sinun sitä rakentavaa kritiikkiä pitäisi osata antaa, jos kerran niin helvetin hieno tyyppi olet.

6. En mä nyt tällaisesta mitään ymmärrä...

Voi herra armahda! Miten tyhmä voi ihminen olla, ellei osaa omaa mielipidettään sanoa? Kyllä jokainen nyt osaa kertoa, miellyttikö työ. Jos miellytti, millä tavalla se miellytti. Ellei, niin mikä meni pieleen? Ei se ole sen vaikempaa. Hyvä helvetti sentään!

Kaikkein paras palaute on siis rehellistä ja suoraa. Siinä annetaan ansaitut kehut, jos kehuja ansaitsee. Sen lisäksi siinä huomioidaan parannuskohteet kertomalla palautteen saajalle, missä kohti olisi voitu jotain tehdä paremmin. Hyvä palaute ei ole lannistavaa eikä suoraa haukkumista. Hyvä palaute on sellaista, mistä palautteen saaja saa oikeasti itselleen eväitä  työnsä tekemiseen ja mitä hän pystyy hyödyntämään.

Eli älä tule enää tämän jälkeen antamaan minulle paskaa palautetta, vaan tule antamaan rakentavaa palautetta! Onko selvä? TÄH? HÄH? NII! Perkele.

PS. Koska kuvasuoni ei taas tänään syki, kuvat tarjoaa Papunet. Kuvat ovat Elina Vannisen ja Sergio Palaon käsialaa.

Paskoja ja vähemmän paskoja maalauksia. Ja viiniä keskellä päivää.

Tiistai-iltapäivä. Kello on siinä 12.30. Hiki valuu selkääni pitkin, kun syön Aboa Vetuksen kahvilassa vuohenjuusto-quicheani. Miten voi ihmisellä koko ajan olla näin jumalaton hiki? En oikeasti enää ymmärrä. 

Puoli tuntia aikaa. Käyn nopeasti pihalla tupakalla ja kierrän sen jälkeen pikapikaa Maria Prymatshenkon näyttelyn. Näen sen ihan pian uudestaan, niin en viitsi kovin kauaa seisoa yhden erikoisen elukan edessä tuijottamassa sitä, miten hienosti viivat menevät paperilla.

En tiedä edes itse, miksi olen tullut tänne tänään. Enhän minä - tumpeloiden ruhtinatar - edes osaa oikeasti mitään! Tänään täällä järjestetään maalauskurssi aiheena naivismi, ja minä-hullu menin ilmoittautumaan sille kurssille. Pölö mikä pölö. Onneksi tämä kurssi on tarkoitettu nollatason taitajille, joten tuskin kukaan huomauttaa siitä, että olen vasta-alkaja ja nollatasolla, mitä maalaustaitoihin tulee.

Kurssilaisia alkaa valua sisään. Hyvin nopeasti tajuan, että olen tasan ainoa alle 60-vuotias kurssilainen, ellei taideopettajaa oteta huomioon. No, mikäs tässä ollessa! Mummot ovat käyneet läpi jo omat vaihdevuotensa, joten ehkä ymmärtävät tämän järkyttävän hienhajuni paremmin.

Kurssi alkaa kierroksella näyttelysaleissa. En kuule tasan tavuakaan siitä, mitä opas yrittää meille selittää. Juuri tällä hetkellä siellä on tietenkin pakko olla jumalaton ryhmä kakaroita. Kolmasluokkalaisia, jotka jäkättävät, kirkuvat, kiljuvat, juoksevat ja häiritsevät niin, että minä joudun oikeasti puremaan kieltäni, etten alkaisi huutaa ihan helvetin rumia sanoja. 

Mikä pahinta, näillä kolmasluokkalaisilla on heitä itseään vielä äänekkäämpi opettaja, jolla on pilli. Hän ei epäröi hetkeäkään käyttää ääntään, ja vielä vähemmän hän epäröi käyttää pilliään. Opas on selkeästi näreissään tämän ryhmän takia, ja yrittää korottaa ääntään. Muut asiakkaat hymyilevät vinosti lapsille. Yrittävät ymmärtää, mutta heitäkin vituttaa ihan selvästi tämä jumalaton huutamisen määrä.

Kun kierros loppuu, kakaratkin lähtevät. Tietenkin! Juuri minun tuuriani. Me siirrymme meille varattuun työtilaan, missä on maalausalustoja, siveltimiä ja vesiväripaperia. Olemme tuoneet itse omat värimme mukanamme. Saa aloittaa! Saa tehdä ihan mitä vain mieleen tulee. Saa olla naivi, saa käyttää mielikuvitusta, saa antaa värien räiskyä.

Saa myös hakea kahvilasta syötävää ja juotavaa, ja tuoda ne maalaustilaan. Minua jännittää ja käytän tilaisuuden hyväkseni. Haen itselleni lasillisen viiniä. Vuoden 2017 Rieslingiä. Ihan mukiinmenevä viini. Ja se auttaa rentoutumaan mukavasti.

Viiniä keskellä päivää! Ja vielä ennen klo 14!!!! Tähän joku kauhistunut hymiö. Tämähän tarkoittaa sitä, että minä olen jo melkein alkoholisoitunut, kun keskellä kirkasta päivää juon lasillisen viiniä. Hirveää.

Otan paperin ja alan maalata taustaa. En edes ajattele, annan vain mennä. Saan kehuja siitä, miten hienon taustan teen. "Joopa joo", ajattelen mielessäni. Jätän taustan kuivumaan, ja teen toisen. Minulla on idea siitä, mitä haluan, mutta en vielä ole ihan varma, miten sen toteuttaisin. Sen jälkeen käyn taas tupakalla, jotta taustat ehtisivät kuivua kunnolla. Piru vie, kun tämä maalaushomma on hidasta ja aikaa vievää! Ja minähän olen kuuluisa tästä minun ylivertaisesta kärsivällisyydestäni.

Ensimmäinen tausta on kuiva. Kaivan esiin akryylivärit. Hahmottelen ensin hieman mielessäni, ja alan sen jälkeen vääntää kuvaa. Saan kehuja valoista, varjoista ja sommitelmasta. Kai siitä kuvasta ihan hyvä tuli. Parempikin olisi voinut tulla, mutta taitoni eivät vain yksinkertaisesti vielä riitä.

Aloitan toisen kuvan. Alku on hyvä, mutta sitten taidot lopahtavat. Yritän googlettaa apua, jotta saisin mallin, mutta en löydä sopivaa kuvaa. Väännän sitten päästäni jotain paskaa. Ja paskaa on lopputuloskin. Kurssin vetäjä sanoo, ettei kuva ole huono; siinä vain näkyy se, että olen vielä kokematon. Ja käärmeosio kuvasta on kuulemma erittäin onnistunut. Ihmisten maalaaminen on vaikeaa. Minulle erityisen vaikeaa. Siksi ihmiset ovat kaikissa maalauksissani aina yksinkertaisia, kasvottomia olentoja.

Aikaa on vielä vaikka kuinka paljon. Aloitan kolmatta maalausta. Haluan siihen paljon väriä. Saan taas kehuja taustasta. Ilmeisesti osaan tehdä hyvin maalausten taustoja. Taito sekin!

Puusta ei tule niin hyvä kuin olisin halunnut. Toisaalta, kokemattomuus. Ehkä joskus teen parempaa jälkeä. Nyt eivät taidot vielä riitä. Pitäisi ehkä maalata enemmän, mutta millä ajalla? Tässä on kaikkea muutakin tekeillä, kuten vaikkapa palkkatyö, mikä pitäisi hoitaa niin hyvin kuin mahdollista. Ja tietenkin se gradu.

Maria Prymatshenko

Vilkaisen muiden aikaansaannoksia. Eivät nekään mitään näyttelykamaa ole. Luojan kiitos! Mummot eivät ole tulleet tänne siksi, että osaisivat, vaan siksi, että eivät osaa. Haluavat oppia. Ovat käyneet jo useamman maalauskurssin tämän saman ohjaajan kanssa. Minä olen ainoa, jolla ei ole takanaan tasan yhtään kurssia, ellei koulun kuvistunteja oteta lukuun.

Kolmannen maalauksen jälkeen kello on jo niin paljon, että kurssi loppuu pian. Kerään kamani ja siistin pöytäni. Kiitän kurssin vetäjää, joka käskee minun jatkaa harjoittelua, ja toivottaa tervetulleeksi kursseilleen toistekin. Ehkä menenkin vielä! Kuka sitä tietää.

Kotona minua odottaa kovasti äitiä ikävöinyt koiranpoika. Olen jo kirjoittanut kirjan minun Kaunostani. Ehkä seuraavaksi alan maalata kuvia minun karvavauvastani.

Kun hevaritar koiraansa koulutti ja krapulassa Balettigaalaan pukeutui

Vanton tilan hieno seinäkello.

Perjantai

Työviikko alkaa painaa päälle. Vuoden opintovapaan jälkeen töihin paluu hieman takkuilee. Kestää hetken orientoitua aikataulutettuun arkeen ja siihen, että pitää kuuntelemisen sijaan itse olla äänessä oppitunneilla.

Klo 14 jälkeen palaan kotiini, joka on muuttunut Ikea-helvetiksi. Ostimme miehelleni uuden ja toimivamman työpöydän, ja meillä on ollut Ikea-talkoot minun työpäiväni ajan. Haluaisin mennä päiväunille, mutta sänkymme on täynnä tavaraa. Sen sijaan menen sohvalle, otan läppärin ja jatkan työpäivääni Aisti ry:n tiedotustöiden muodossa. Eivät ne työt tekemällä lopu.

Vanton tilalla on myös antiikkikauppa.

Alkuillasta lähden erään ystäväni luokse. Olemme käyneet läpi teinityttäreni vaatekaapin, ja laittaneet kaikki pieneksi käyneet vaatteet muovikasseihin. Isoja muovikasseja on 4 kpl, plus sen lisäksi yksi iso pahvilaatikko. Teen yhden varhaisteinitytön hyvin onnelliseksi viemällä hänelle uusia vaatteita. Teen samalla vaivalla onnelliseksi myös äidin, jonka ei tarvitse ostaa tyttärelleen uusia vaatteita pariin vuoteen.

Kotiin tultuani ryhdyn tekemään taas Aistin tiedotustöitä. Olen umpiväsynyt, kun pääsen vihdoin ja viimein sänkyyn. Huomenna on lauantai, mutta joudun laittamaan kellon soittamaan. Olen menossa Karita Häkkisen hajutyöskentelykurssille Kaunon kanssa, ja se alkaa jo klo 10 Raisiossa, Vanton tilalla.

Vanton tila.

Lauantaiaamu ja -päivä

Olen kuin nukkuneen rukous, kun vääntäydyn autoon. Yö meni levottomasti ja katkeillen, joten väsyttää ihan helvetillisesti. Kauno istuu takapenkillä innosta vinkuen. Hän aavistaa, että kohta mennään tekemään jotain tosi kivaa.

Herääminen kesti kauan ja aamutoimet tein kuin hidastetussa elokuvassa, joten kurvaan Vanton tilan pihaan hieman myöhässä. Onneksi se ei haittaa, sillä myös kouluttaja on hieman myöhässä. Ehdin vetää henkoset Raision raikasta ilmaa ja nauttia kauniista maisemista.

Lopulta pääsemme aloittamaan. Hajutyöskentelykurssi on kaksipäiväinen, ja kummallekin päivälle on varattu kuusi koirakkopaikkaa. Meidän koirakkopaikkamme on tänään, ja huomenna sunnuntaina minulle on varattu kuunteluoppilaan paikka. Kurssi alkaa yleisellä höpötyksellä ja demolla, minkä kouluttaja tekee oman koiransa kanssa. Koira toimii kuin unelma, ja minä katson kateellisena tuoliltani tätä esitystä. Mietin mielessäni, että odotapas vain, kun minä pääsen Kaunon kanssa vauhtiin.

Jaamme vuorot. Minä olen Kaunon kanssa toiseksi viimeinen. Teemme hajujäljet ja aloitamme treenit yksi kerrallaan. Koirat ovat innokkaita ja hallissa kuuluu kova nuuskutus. Sitten tulee minun vuoroni.

Hajuhydrolaatteja.

Haen Kaunon autosta. Hänen häntänsä heiluu. Kerron Kaunolle innoissani, että nyt me menemme haistelemaan. Kauno innostuu heti! Menemme halliin, ja siihen nurkkaan, missä haju on. Annan Kaunolle lähtöhajun, ja annan etsimiskäskyn. Kauno istuu vieressäni villahousut maahan painettuina ja katsoo minua. Annan uuden lähtökäskyn. Ei tasan mitään.

Kopautan seinää. "Etsi haju!" Kauno tulee tutkimaan sitä kohtaa seinästä, mihin kopautin. Sen jälkeen villahousut koskettavat uudelleen lattiaa. Katson Kaunoa kysyvästi. Kauno on tiukkana. Hän rakastaa nose workia ja haistelua, mutta vihaa yleisöä. Hänen Korkea-Arvoinen Villahousuutensa ei tee mitään, jos tilanne on tämä. Aivan liikaa häiriöitä, ja uusi hallikin vielä. Eihän tällainen käy päinsä!

Selvä homma, koira autoon.

Herra Villahousu Vanton tilan pihalla.

Toisella kierroksella Kauno toimii vähän paremmin, kun innostan häntä tarpeeksi paljon. Saan aplodit sen vuoksi, että itse toimin niin kannustavasti. Minulta valuu hiki kaiken innostamisen takia. Kyselen itseltäni, miksi ihmeessä minun piti ottaa jästipäinen lapinkoira eikä sitä miellyttämishaluista noutajaa. Toisaalta, noutajan kouluttamisessa ei ole mitään haastetta. Pässinpäisen lapinkoiran kouluttaminen on niin vaativa tehtävä, että jos siinä onnistut, niin sen jälkeen osaat kouluttaa aasin, kultakalaan, sinivalaan ja punatulkun.

Kurssilla on kaksi muutakin lapinkoiran omistajaa. He antavat minulle vertaistukea ja sanovat, että heidän lappalaisensa ovat precis samanlaisia jästipäitä. Alan miettiä, voisiko tätä tietoa hyödyntää jotenkin.

Koulutukseen osallistujien tuoleja.

Lappalaiset tuntuvat olevan huippuitsepäisiä koiria, joilla ei ole miellyttämishalua tipan tippaa. Itseään haluavat toki miellyttää, mutta muita eivät. Koiran motivoiminen riippuu ihan siitä, missä asennossa kuu ja Venus ovat Jupiteriin nähden. Jos ne ovat väärässä asennossa, koira ei motivoidu, vaikka tekisit millaisia sirkustemppuja. Jos taas kaikki taivaankappaleet ovat oikeassa asennossa, koira toimii kuin rasvattu, oppii kaiken heti ja on maailman paras treenikumppani!

Onko mahdollista saada koira motivoitua silloin, kun taivaankappaleet eivät ole oikeissa asennoissaan? Ja jos on, niin mitä kaikkea se vaatii? Tämähän voisi olla erinomainen aihe Tampereen yliopiston eläinkouluttajakoulutuksen opinnäytetyölle! Minulla ei nimittäin ole vielä aihetta.

Koulutuksen pitäisi loppua klo 17, mutta se venyy ja venyy vilkkaan keskustelun vuoksi. Minä nuokun jo tuolissani. Olen niin tuhottoman väsynyt. Ja iltahan on vasta alkamassa!

Karita Häkkinen koiransa kanssa.

Lauantai-ilta

Suihku, meikit, seksikkäät vaatteet, taksi. Suunnaksi SOPP (Suuret oluet, pienet panimot-festivaali Turussa). Minä ja eräs ystäväni seisomme sisäänkäynnillä ja katsomme valtavaa jonoa. Ei, emme todellakaan aio jonottaa sisään. Vaihdamme lennosta suunnitelmaa.

Vieressä on Pinella. En ole käynyt siellä aikoihin. Emme jaksa kävellä tois pual jokkee, joten jäämme täl pual, ja istumme Pinellan mukaville sohville. Tilaan kannullisen mojitoa. Eipähän tarvitse ihan heti mennä takaisin baaritiskille.

Juttelemme mukavia. Kannu tyhjenee nopeaan. Alan olla ihan hyvässä kuosissa siinä vaiheessa, kun kannun pohja häämöttää. Ja minulla on ihan hirveä nälkä! Ystäväni on samaa mieltä ruuan suhteen. Pinellan keittiö on mennyt jo kiinni, joten päätämme siirtyä tält pualt jokkee tois pual jokkee, ja mennä Adaan syömään. Sieltä saa todella hyvää pizzaa!

Pizzan jälkeen kello on yksi yöllä. Minun pitäisi olla aamulla taas klo 10 Raisiossa, Vanton tilassa, kuunteluoppilaana. Sanon, että minun taitaa olla pakko ottaa taksi kotiin. Ystäväni on samaa mieltä. Ei hänkään enää tässä vaiheessa iltaa selvinpäin ole.

Mieheni on vielä hereillä, kun pääsen kotiin. Hän kuitenkin nukahtaa ennen minua, ja alkaa kuorsata. Minä en pysty nukkumaan hänen vieressään, jos hän alkaa kuorsata ennen kuin minä olen itse nukahtanut. Menen sohvalle katsomaan elokuvaa. Nukahdan lopulta ehkä siinä kolmen maissa.

Vanton tila.

Sunnuntai

Herään ensimmäistä kertaa puoli kahdeksalta vessahätään. Raahaudun pytylle. Peilistä kurkistaa panda. Olo on karmea. Raahaudun takaisin sohvalle ja jatkan nukkumista. Nukahdan melkein saman tien uudestaan.

Seuraavaksi herään yhden maissa iltapäivästä. Hupsista saatana! Minun piti olla siellä Vanton tilalla kymmeneltä. Apua! Minulla on niin karmea krapula, etten pysty lähtemään auton rattiin. Ennemmin makaan päivän sohvalla ja säälin itseäni.

Balettigaalan asuste.

Selaan krapulaisena Facea, ja vastaani tulee muistutus siitä, että olen ollut kiinnostunut tapahtumasta. Turun musiikkijuhlat järjestää tänään Balettigaalan! Huudan miehelleni, että tällainen ihana tapahtuma olisi tarjolla, ja lupaan päästä kuuteen mennessä ylös sohvalta, kun se gaala alkaa. Mieheni ei innostu. Outo mies. Laitan Faceen julkisen ilmoituksen siitä, että tarjolla olisi upeaa seuraa. Ja saan kuin saankin seuraa!

Vedän päiväunet, että jaksan lähteä balettiin. Taas meikkaus ja vähemmän seksikkäät vaatteet. Tai no, yritys ainakin hyvä. Autossa nimittäin huomaan, että kaula-aukkoni on hieman liian avonainen. Enää ei ole aikaa vaihtaa vaatteita. Näillä mennään.

Konserttitalossa saan kahdenlaisia katseita: Miehet katselevat minua erittäin kiinnostuneina ja leveästi hymyillen, kun taas mummelit katselevat minua kiukkuisesti ja paheksuen. Noh, ainakin minut huomataan, ellei tästä nyt muuta positiivista keksi.

Balettigaala on upea! Upeat valot, värit ja musiikki. Gaala on sekoitus sekä nykybalettia että klassista. Erittäin mielenkiintoisia teoksia ja huippuluokan tanssijoita! Minun tulee käytyä aivan liian vähän katsomassa tanssia.

Krapulani alkaa helpottaa konserttitalon pimeydessä ja mieleni virkistyy. Enää ei edes harmita, että tämän päivän hajukoulutus jäi välistä. Päivä päättyi sittenkin hyvin krapulasta ja kaula-aukosta huolimatta.

Kesälomalta suoraan sairauslomalle

Kesäloman viimeiset päivät häämöttävät. Torstaina pitäisi palata töihin. Takanani on vuosi opintovapaata, ja opintovapaalta jäin suoraan kesälomalle. Pitkä putki siis jotain muuta kuin työtä takana.

Työpaikka on sama vanha. Rakennus ei ole muuttunut mihinkään. Mutta työnantajani on muuttunut kahden eri erityisammattiopiston yhdistyttyä. Bovalliuksesta on tullut Spesia. Tämän lisäksi meille on tullut uusia ryhmiä ja ryhmien omia luokkatiloja on jouduttu järjestelemään uudelleen. Opittavaa on siis paljon: Missä on minkäkin ryhmän oma luokka, miten Spesia toimii organisaationa, millainen on uusi intranet ja mikä kaikki tieto löytyy mistäkin, millaiset ovat uudet opetussuunnitelmat... 

Sen sijaan, että menisin torstaina töihin oppimaan uutta ja selvittämään näitä asioita, istun kotona sohvalla, kinttu ojossa ja syljeskelen kattoon. Jään kesälomalta suoraan sairauslomalle. Miten "mukavaa".

Sairausloman syynä ovat oikean jalkani revähtäneet nivelsiteet. Ne revähtivät jo kolme vuotta sitten, kun olin Hämeenlinnassa, Aulangon kauniissa maisemissa, voimauttavan valokuvan viikonlopussa. Astuin harhaan ja nilkkani kääntyi 90 astetta sisäänpäin. Olin reilut kaksi viikkoa sairauslomalla, kävelin kepeillä, vedin kipulääkkeitä ja annoin kintulleni joka toinen tunti kylmähoitoa. Nyt pitäisi alkaa uudestaan samaan rumbaan.

Minulla ei ole mitään käryä siitä, miten hemmetissä nuo nivelsiteet ovat voineet mennä uudestaan. En ole - omasta mielestäni - loukannut jalkaani mitenkään. Lääkärin mukaan se on voinut olla joku ihan todella pieni virheliike, mikä on saanut ne repeämään. Siihen ei kovin paljoa vaadita, että kerran revenneet nivelsiteet repeävät uudestaan. Eli nyt sitten uutta sairauslomaa kehiin, uutta kylmähoitoa ja blaa blaa blaa. Kiinnostaa kuin kasa kanin kikkareita. Minä ja minun ADHD:ni eivät arvosta sairauslomia, joiden aikana istutaan sohvalla kuin tatti paskassa, ja vain varovasti liikutellaan jalkaa kivun sallimissa rajoissa.

Toisaalta, meidän koulutalossamme on portaita enemmän kuin laki sallii, joten enpä minä ihan hirveästi tämän kinttuni kanssa meidän työpaikalle mene. Portaat ovat kuulemma pahin mahdollinen asia.

Haluan tekemistä, mutta haluan myös ehjän jalan! Joten vaikka lievästi sanottuna vituttaa, niin minä nyt sitten vain nätisti silittelen tuossa otsassa kasvavaa jormaa, annan kintulleni sen tarvitsemaan kylmähoitoa ja syljeskelen loppuviikon kattoon. Ehkä ensi viikolla pääsen jo töihin.

Työyhteisöjen voimauttamista valokuvan keinoin

Villa Marjaniemen eteisaula on peitetty paksuilla punaisilla verhoilla. Joka paikassa seisoo jalustoja ja isoja studiolamppuja. Villa Marjaniemen omat lamput on peitetty mustilla jätesäkeillä. Kartanon iso ruokailutila on täynnä vaaterekkejä ja pöytien päällä makaa meikkipaletteja. Täällä kuvataan tänään jotain rikoselokuvaa. Kuvausten takia me joudumme eri tilaan kuin mitä yleensä käytämme, mutta samapa tuo, missä me olemme, kunhan saamme hommat hoidettua. Tänään on voimauttavan valokuvan työyhteisöprojektien purku ja kolmanneksi viimeinen lähipäivä. Uskomatonta, miten nopeasti aika on mennyt, ja tämäkin koulutus on kohta ohitse!

Jokainen esittelee vuorollaan oman projektinsa. On hienoa nähdä, miten työyhteisöt ovat tosissaan paneutuneet tähän projektiin ja halunneet nähdä toisensa uusin silmin. Jokainen projekti on erilainen, työyhteisöjen itsensä näköinen. Kuvissa näkyy iloisia ja hymyileviä ihmisiä, aitoa läsnäoloa ja oman työnsä arvostusta.

Joidenkin kuvien takana on myös koskettavia tarinoita. Jotain sellaista, mitä ei ehkä normaalin kahvipöytäkeskustelun aikana kertoisi. Voimauttava valokuva on kuitenkin saanut aikaan sen, että ihmiset ovat halunneet avautua ja kertoa jotain itsestään. Ehkä jotain sellaista, mikä auttaa muita työyhteisön jäseniä näkemään heidät uusin, lempein silmin.

Lounastauolla huomaan ikkunasta, miten lunta alkaa sataa. Kiroan ja alan melkein itkeä. Ei enää lunta! Ei tätä talvea enää. Hus, mene pois, talvi! Painu jo, liukkaus, jonnekin, äläkä tule enää ikinä takaisin. Haluan kevään. Haluan auringon. Haluan, että kirsikkapuuni alkaa kukkia. 

Onneksi olen hyvässä seurassa, ja keskustelumme siirtyy aiheeseen, mikä saa koko seurueemme räjähtämään naurusta. Hetken aikaa hirnuttuamme tulevat äänimiehet sanomaan, että jos kohta saataisiin hiljaisuutta, kun he aloittavat kuvaukset. Toki he saavat hiljaisuutensa. Me menemme jatkamaan työyhteisöprojektien parissa.

Minusta on hirveän vaikea uskoa, että tämä meidän pieni porukkamme ei tapaa enää tämän jälkeen kuin kaksi kertaa. Silloin teemme viimeisen kuvausreissun ja esittelemme viimeisen projektimme, mikä on asiakastyö. Olemme jakaneet toistemme kanssa paljon. Syviä tunteita ja sellaisia asioita elämästämme, mitä emme ole välttämättä jakaneet muille. Olemme itkeneet yhdessä, nauraneet yhdessä ja kokeneet tunnekuohuja yhdessä näiden lähipäivien aikana. Emmekö muka kokoonnu enää kuin kaksi vaivaista kertaa saman katon alle? En halua uskoa sitä. Haluan kuvitella, että tämä koulutus kestää vielä pitkään.

Päivän päätteeksi saamme ohjeet asiakastyön tekemiseksi. Joillakin on jo selvät sävelet ja asiakkaat hommattuna. Minun kohdallani tämä asiakastyö on vielä iso kysymysmerkki. En ole päättänyt mitään suuntaan enkä toiseen. Ja juuri tänään olen niin väsynyt kaikista näistä pitkistä koulutuspäivistä, mitä minulla on ollut monta putkeen, etten jaksa edes alkaa suunnitella koko projektia. Mietin asiaa sitten, kun olen vähän virkeämpi.

Kotona en jaksa muuta kuin rojahtaa sohvalle. Tilaan ravitsevan pizzan iltapalaksi ja laitan elokuvan pyörimään. Huomenna minulla on vain yksi luento evoluutiopsykologiasta, mutta keskiviikkona taas on sellainen kevyt yhdeksäntuntinen päivä yliopistolla. Jaksaa, jaksaa! Kyllä sitä sitten haudassa ehtii nukkua.

Unien ihmeellinen maailma, osa 62

Olin käymässä erään ystäväni luona Dubaissa. Ystäväni oli muuttanut sinne 10 vuotta sitten hyvän sihteerin työn perässä (todellisessa elämässä hän on ammatiltaan sairaanhoitaja) ja jättänyt lapset ja miehen Suomeen. Hänellä oli hieno asunto Dubain kalleimmalla alueella, ja minä olin hänen luonaan yötä.

Ystäväni varoitteli minua koko ajan. Dubai on vaarallinen paikka, ja kuka tahansa saattaa ampua sinut milloin tahansa! Dubaissa oli myös sääntöjä: Turisteilla oli tietynlaisia oikeuksia, mitä paikallisilla ei ollut. Jokainen joutui kantamaan rinnuksillaan lappua, mihin oli merkitty, onko tämä henkilö turisti, paikallinen vai Dubaissa työskentelevä ulkomaalainen.

Kävelimme laput rinnuksilla suureen ostoskeskukseen. Siellä näytti olevan bileet länsimaiseen tapaan, ja ihmiset tanssivat innoissaan. Yhtäkkiä joku tuli riehumaan paikalle aseen kanssa. Ystäväni ei ollut millänsäkään, ja totesi, että tervetuloa Dubaihin. Tällaista täällä sitten on ihan jatkuvasti, ja kaikkeen saa varautua.

Kysyin, onko hänellä koskaan ikävä Suomeen. On kuulemma. Jatkuvasti. Lapsia erityisesti. Mutta hänen työnsä täällä on niin hyvä, ettei hän voinut jättää tällaista tilaisuutta käyttämättä.