Unien ihmeellinen maailma, osa 21

Elin 50-lukulaisessa ympäristössä ja yhteiskunnassa. Olin naimisissa, asuin hienossa omakotitalossa, mieheni (joka ei ollut sulhaseni eikä kukaan entisistäkään miehisäni) oli hyvässä työssä ja arvostetussa asemassa. Meillä ei ollut lapsia, emmekä olleet lapsia hankkimassakaan. Muuten täydellistä avioliittoani varjosti eräs ikävä asia, ja se oli väkivalta.

Mieheni kävi minuun nyrkein käsiksi joka ikinen päivä töiden jälkeen. Hänen mielestään en saanut poistua kotoa, sillä naisen paikka on kotona. Kodin piti olla siisti ja ruoka laitettuna. Ja hänellä oli tietenkin oikeus hakata minua, jos hänellä oli ollut huono päivä töissä.

Päätin uhmata miestäni ja liityin erääseen harrastelijateatteriin kertomatta miehelleni mitään. Meikkasin lähtiessäni ulos aina niin hyvin, ettei kukaan nähnyt mustelmia kasvoillani. Kerran, kun maskeeraaja oli laittamassa uutta meikkiä entisen meikkini päälle, hän huomasi mustelman, minkä olin unohtanut peittää kunnolla. Hän alkoi kysellä, ja minä aloin panikoitua. En tiennyt, mitä minun olisi kuulunut vastata. En tiedä, pelkäsinkö enemmän mieheni reaktiota, hyvän yhteiskunnallisen statuksen menetystä avioeron myötä vai muiden reaktioita siitä, että olin edelleenkin naimisissa väkivaltaisen ja hakkaavan miehen kanssa.

Heräsin pissahätään, ennen kuin ehdin vastata kyselijälle mitään.

PS. Ennen kuin vaikeat selkävaivani estivät kyseisen liikuntamuodon, harrastin potkunyrkkeilyä. Ja olen entisessä elämässäni joutunut elämään hetken aikaa väkivaltaisessa parisuhteessa. Voin sanoa täysin rehellisesti, että kukaan, siis EI YHTIKÄS KUKAAN, edes uskaltaisi kuvitella lyövänsä minua, koska sen jälkeen täältä suunnalta tulisi tuutin täydeltä takaisin. Enkä lopettaisi, ennen kuin minua lyönyt henkilö olisi teho-osastolla ja minä istumassa putkassa.

Queen, Björk ja Waltari rytmittämässä elämän tietä

Taiteen voima terapiassa on uskomaton. Oli taiteenlaji mikä tahansa, se saa ihmisissä aikaan erilaisia tunteita, ja jopa fyysisiä reaktioita. Tarkoituksenani on käyttää opinnäytetyössäni yhtä taiteenlajia, valokuvaa, mutta halusin kokeilla muutakin. Siksi teetin Ratkaisukeskeisen kuvataideterapian työkirjasta löytämäni musiikkiharjoituksen. Harjoitukseen olisi liittynyt piirtämistä tai maalaamista, mutta tykötarpeiden ja tarpeeksi hyvän piirustustaidon puuttuessa päätimme jättää tämän kohdan kokonaan pois. Harjoitus saisi kyllä tunteita liikkeelle ilman piirustustakin.

Juuso, 30 vuotta, ADHD

Aloitamme keskustelun Juuson kanssa siitä, miten hän kokee musiikin vaikuttavan ihmismieleen. Hänen mielestään vaikutus on voimakas, mutta voimakkuuden taso riippuu siitä, millaista musiikki on ja miten siihen itse suhtautuu. Kaikki musiikki ei vaikuta samalla tavalla.

Itsessään hän on huomannut musiikin kuuntelun aikana monia erilaisia fysiologisia vaikutuksia. Iho menee kananlihalle, sydämen syke muuttuu, keho alkaa vaatia liikehdintää (toisin sanoen tanssimista)... Tunnetasolla hän pystyy hyödyntämään musiikkia tunteiden säätelyssä ja hallinnassa: Tietynlainen musiikki auttaa rauhoittumaan, toisenlainen taas auttaa johonkin muuhun. Kuuntelemalla tietynlaista musiikkia Juuso pystyy, tietyssä määrin, hallitsemaan tunteitaan.

Kun pyydän Juusoa määrittelemään elämäänsä käyttämällä musiikin termejä, esimerkiksi rytmiä, häntä alkaa huvittaa. Hän sanoo elämänsä rytmin olevan tällä hetkellä 100 bpm. Elämä on tällä hetkellä nopeatempoista, mutta on se joskus ollut nopeampaakin.

Musiikki elämänkaarella

Piirrämme ensin Juuson elämänkaaren, mihin hän listaa merkittäviä tapahtumia elämässään. Siihen tulevat parisuhteet, koulutukset, työt, sekä pari erittäin tärkeää kohtaa siitä, miten hän löysi oman itsensä. Se on ollut Juusolle pitkä ja kivinen tie, sillä Juuso on hieman erilainen kuin muut: Ei pelkästään siksi, että hänellä on ADHD, vaan myös muussakin mielessä. Tällä hetkellä hän on kuitenkin täysin sinut itsensä kanssa ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin hän on.

Tärkeiden tapahtumien jälkeen lisäämme aikajanalle sen musiikin, mitä hän on milloinkin kuunnellut. Lapsuuteen tulevat Queen ja Snap. Päässäni alkaa heti soida Rhythm is a Dancer. Kyllä, olen henkeen ja vereen hevari, mutta tämä ikivanha tanssibiisi saa jopa tämän vanhan hevarin nousemaan tuoliltaan ja menemään tanssilattialle. Tämä klassikkobiisi ei koskaan kuole.

Nuoruusvuosien kohdalle Juuso kirjoittaa edelleenkin Queenin (ymmärrän, sillä Freddie Mercury on jumala). Perään hän lisää Waltarin, Björkin, Marilyn Mansonin ja trancen. Jossain vaiheessa hänellä oli hetkellinen kausi, jolloin hän ei kuunnellut musiikkia juuri ollenkaan. Kausi jäi kuitenkin hetkelliseksi, minkä jälkeen hän aloitti taas. Nykyhetkessä trance on edelleenkin lähellä sydäntä, mutta musiikkimaku on vuosien saatossa laajentunut. Nyt hän saattaa esimerkiksi nauttia jostain tietystä klassisesta teoksesta, vaikkei hän klassista musiikkia mitenkään kovin aktiivisesti kuuntelekaan.

Pyydän häntä valitsemaan yhden kappaleen, minkä hän haluaisi kuunnella tässä ja nyt. Avaan YouTuben, ja hetkeäkään miettimättä Juuso kirjoittaa siihen Björkin Hyperballad.

Kysyn, miksi juuri tämä kappale. Juuson mielestä kappale on omalla tavallaan pelottava, mutta pelottava se on siksi, että siihen eläytyy. Erityisen paljon hän pitää laulun sanoista.

Harjoituksen jälkimainingit

Juuso itse on tyytyväinen. Hän pääsi kuuntelemaan musiikkia, mitä ei ole pitkään aikaan kuunnellut, sekä pääsi muistelemaan mukavia asioita, mitä ei ole pitkiin aikoihin muistellut. Itse en tiedä, olenko tyytyväinen, pelokas, järkyttynyt vai mikä. Harjoitus meni loistavasti, ei siinä mitään, mutta aloin harjoituksen aikana ajatella omaa musiikkihistoriaani. Aloin mielessäni luoda omaa aikajanaani, mihin asettelin tiettyjä biisejä, millä oli minulle joskus suuri merkitys. Muistelin niitä tunnetiloja, mitä minulle tietyistä biiseistä tuli, sekä niitä hetkiä, jolloin kuuntelin tiettyjä biisejä.

Voisinkin sanoa, että kaikki tehtävästä kirvonneet muistot ovat positiivisia. Niistä yksikään ei ole positiivinen! Muistot ovat täynnä ahdistusta, pelkoa, tuskaa, yksinäisyyttä, toivottomuutta, avuttomuutta ja ties mitä. Erityisen paljon ajattelin Soul Asylumin Runaway trainia. En ole kuunnellut sitä biisiä vuosikausiin! Muistan silti sen sanat edelleenkin ulkoa. Ja muistan myös sen tunteen, minkä sain, kun kuuntelin erityisesti tätä kohtaa: “Little out of touch, little insane, just easier than dealing with the pain”. Ehkä juuri tämän tietyn kohdan kuunteleminen auttoi minua jakamaan edes osaa siitä järkyttävästä tuskan tunteesta, mitä tunsin joka päivä siinä elämäni vaiheessa.

Pitäisi varmaan teetättää sama tehtävä itselle muutenkin kuin pelkällä ajatuksen tasolla.

Uuden vuoden lahjat

Vaikka juuri oli joulu, ja meillä on vielä kuusikin pystyssä (ja todennäköisesti on pystyssä vielä juhannuksenakin, koska unohdan viedä sen pois), olen silti sitä mieltä, ettei ikinä voi saada liikaa lahjoja. Etenkin itselle annetut lahjat ovat niitä parhaita lahjoja, koska silloin saa juuri sen, mitä itse haluaa. Tänään hankin itselleni kaksi uutta lahjaa.

Lahja 1.

Sain kuulla, että Turun Murren rally-tokon tutustumiskurssilla on peruutuspaikka. Haluaisinko ottaa paikan vastaan? Tyhmä kysymys. Tietenkin haluan! Pääsen rakkaan Kaunokaiseni kanssa taas harrastamaan, Kaunon pitkän sairausloman jälkeen. Kurssi on arvokas, mutta vielä arvokkaampaa on yhdessä vietetty aika Kaunon kanssa. Haluan antaa rakkaalle koiralleni iloa, elämyksiä ja mielekästä tekemistä. Rally-toko vaikuttaa juuri meille sopivalta vaihtoehdolta. Siksi haluan viedä Kaunon tutustumaan lajiin.

Lahja 2.

Olen aina halunnut opiskella psykologiaa. En edes tiedä, miksen tutkintoa suorittaessani lähtenyt opiskelemaan sitä sivuaineena. Olin nuori, tyhmä ja minua kiinnosti enemmän biletys kuin se, mikä minusta tulee isona. Ja taustalla kaiversi tietenkin ne sukulaisteni kauniit sanat: “Sinusta ei ikinä tulisi hyvää psykologia, kun olet tuollainen”. Nyt, kun olen suorittanut lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuutta, olen huomannut, että psykologia, ja aivan erityisesti neuropsykologia, kiinnostaa minua oikeasti! Kaiken lisäksi, olen saanut kyseisen opintokokonaisuuden esseistä pelkästään erinomaisia arvosanoja; tentistä tuli arvosanaksi vain hyvä, mutta tenteistä minä saankin aina huonompia arvosanoja kuin esseistä tai oppimistehtävistä. En pysty ADHD:n takia keskittymään tenttitilanteessa.

Jyväskylän avoimessa yliopistossa psykologian perusopintoja voi suorittaa verkko-opintoina, joten voisin ihan hyvin asua Canberrassa ja suorittaa silti psykologian opintoja Jyväskylän yliopistoon. Päätin tehdä hurjan teon, ja ilmoittautua perusopintojen opintokokonaisuuteen. Nyt minulla on sitten opinto-oikeus ja tunnukset, millä pääsen katsomaan verkkotehtävien suoritusohjeita. Eipä tämäkään itselleni ostettu lahja huokea ollut, sillä avoimen yliopiston kurssit ovat kalliita. Mutta tämän itselleni ostetun lahjan myötä minulla on varmasti taas mielekästä tekemistä koko kevään ajaksi, kun saan suorittaa psykologian opintoja.

Rally-toko-koulutusta Kaunon kanssa ja psykologian koulutusta verkossa. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta olen tällä hetkellä TODELLA onnellinen. Koulutus on siis avain onneen.

Tämä vintiö pääsee tänään kokeilemaan rally-tokoa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 20

Olimme koko perhe jossain oudossa paikassa odottamassa. Paikka oli kuin iso halli, missä oli suurehkoja “odotuskarsinoita”, missä pystyi odottamaan saapuvia ihmisiä paikalle. Minä, sulhaseni, tyttäreni ja koirani Kauno odotimme delegaatiota saapuvaksi. Heillä olisi meille jotain tärkeää.

Pian delegaatio saapuikin mukanaan pikkuinen, kermanvärinen lapinkoiran pentu. Hän olisi meidän uusi vauvamme. Delegaatioon kuului äitini, hänen hyvä ystävänsä, eräs tuttavani ja erään toisen tuttavani äiti, ketä en ole koskaan edes nähnyt livenä. Ainoastaan valokuvissa.

Äitini selitti, että pennun kennelnimi on Roosa-Lotta, ja koska nimi on niin kaunis, se on varmaan hyvä säilyttää. Sanoin, että minulla on jo koiralle nimi, Kukka. Delegaatio alkoi nauraa, ja kaikki olivat sitä mieltä, että Kukka on aivan kamala nimi, ja koira tulee kärsimään nimen takia. Äitini ystävä sanoi, ettei kukaan järkevä ihminen anna sellaista nimeä lapselleen tai koiralleen, mikä tarkoittaa jotakin. Lapsi tai koirahan kärsisi.

Aloin nauraa itse kovaan ääneen, ja huusin, että kuinka monella tästä porukasta oikeasti on sellainen nimi, millä on jokin suora merkitys. Ei kenelläkään muulla, paitsi minulla. Satu tarkoittaa jotain, ja olen lapsuudessani saanut kuulla kaikki mahdolliset Satu-vitsit. Koira ei tulisi Kukka-vitsejä ymmärtämään. Äitini ystävä oli edelleen sitä mieltä, että mikä tahansa toinen nimi on parempi, ja jos koiran nimi on pakko alkaa k-kirjaimella (Kauno ja Kukka alkavat molemmat k:lla), niin miksei sitten vaikka Kyllikki. Se ei ainakaan tarkoita mitään.

Heräsin ennen kuin riita koiran nimestä ehti loppua. Mahdoinkohan nähdä unessa seuraavan koirani? Kermanvärisen nartun nimeltä Kukka...

Täyden kympin elämää

Uutena vuotena käväisimme koko porukka, koiraa myöten, tuttavaperheemme luona toivottamassa hyvät uudet vuodet. Porukkaa oli kuin pipoa, samalla asialla kuin me. Suurin osa porukasta oli Suomessa asuvia ulkomaalaisia, kotoisin eri Euroopan valtioista. Tarkoituksenani ei ollut tieten tahtoen alkaa tehdä nepsy-valmennusta, mutta siihen tuli sopiva heti, ja joukosta löytyi sopiva uhrikin. Jules oli täydellinen uhri, sillä hänellä on ADHD-diagnosoitu lapsi, ja sen lisäksi hän on itse aivan selkeästi ADHD-oireinen. Diagnoosia hänellä ei ole, vaikka hän sen helposti saisikin. Hän kuitenkin kokee, ettei hän tarvitse diagnoosia.

Käytin Julesin kanssa asteikkokysymyksiä.

Jules, 42, diagnosoimaton ADHD

Asteikolla 1-10, miten tyytyväinen olet tällä hetkellä elämääsi? Minkä arvosanan antaisit? Kahdeksan.

Aika hyvä arvosana. Miksi valitsit juuri kahdeksikon? Elämässä on ollut paljon alamäkiä, paljon menetyksiä, mutta myös paljon saavutuksia, millaisista muut voivat vain unelmoida.

Oletko tällä hetkellä tyytyväinen elämääsi, vai haluaisitko päästä asteikolla ysiin tai kymppiin asti? Kymppi olisi tietenkin kaikkein paras vaihtoehto, joten siihen pitää tähdätä.

Millainen olisi elämäsi silloin, kun se olisi täyden kympin elämä? Elämä olisi helpompaa. Olisi enemmän rahaa, ja parisuhdekin olisi mukava asia.

Jules vaikuttaa kaikin puolin tyytyväiseltä elämäänsä, mikä ei tietenkään ole huono asia. Alan kysellä enemmän, niin alkaakin paljastua, ettei se elämä ihan niin täydellistä olekaan.

Eli olenko ymmärtänyt oikein, että olet tyytyväinen elämääsi? Taloosi? Työhösi? NO EN OLE! Duuni on perseestä, ja koko duunipaikka voisi painua helvettiin.

Entä talosi? Sekin saa, saatana, painua helvettiin.

Mikä talossasi on vikana? Itse talossa ei ole mitään vikaa. Se on sopivan kokoinen ja hyvällä paikalla. Asuntolainan lyhennykset vain syövät kaiken mahdollisen rahan, ja välillä tuntuu siltä, että teen töitä pelkästään pankkia varten.

Mitä vaihtoehtoja on talon suhteen? Eipä oikein mitään. Harkitsin myymistä, mutta se ei ole tällä hetkellä kannattavaa. Jäisin niin paljon tappiolle, ja myynnin jälkeen jäisi vielä velkaa maksettavaksi, ettei myyminen ole tällä hetkellä vaihtoehto.

Entä työpaikka? Tilanne on sen verran huono, ettei vakituisesta työstä kannata noin vain lähteä. Lähiesimies on ymmärtäväinen ihminen, joka kuuntelee, mutta firman toimitusjohtaja on täysi mulkero, joka ei ymmärrä mitään. Hänen takiaan työpaikalla ei viihdy, koska hän tekee asioista vaikeampia kuin mitä ne oikeasti ovat. Uutta työtä ei kuitenkaan saa tuosta noin vain, joten tällä hetkellä ei voi lähteä.

Jotta pääsisit elämässäsi kasista ysiin, ja ehkä jossain vaiheessa jopa siihen kymppiin, mitä pitäisi tapahtua? Tällä hetkellä ei voi oikein mitään muuta kuin odotella parempia aikoja. Mutta en aio kuitenkaan luovuttaa. Aion jatkaa taistelua paremman elämän puolesta.

Mistä huomaat sen, että olet päässyt kasista ysiin? Tiedän sen siitä, että voin haistattaa paskat tietyille tahoille ja tietyille ihmisille. Voin pakata kimpsut ja kampsut, ja vain lähteä.

Facesta bongattua

Facebook on täynnä kaikenlaista. On hyviä ystäviä, on typeriä ihmisiä, on vertaistukea, on tappelua ja riitaa mitä typerimmistä asioista, on uskomattoman hyviä ideoita, on naurettavan huonoja vitsejä. Facebook on kaikkea!

Tänään, surffatessani pitkin Facen ihmeellistä maailmaa, törmäsin tällaiseen hienoon ideaan:

Pidin viime syksynä kiitollisuusvihkoa, mihin kirjoitin joka ilta niistä asioista, mistä olin kyseisen päivän aikana ollut kiitollinen. Tämä kiitollisuuspurkki toimii muuten samalla idealla, mutta purkkiin pudotetaan lappu asiasta, mistä ollaan kiitollisia, viikoittain.

Voisin kuvitella kiitollisuuspurkin olevan siinä mielessä vihkoa helpompi, ettei jokaisesta paskasta ja pieleen menneestä päivästä tarvitse väkisin keksiä jotain hyvää. Harvoin koko viikko kuitenkaan menee niin täysin päin persettä, ettei yhdessäkään päivässä olisi mitään sellaista, mistä voisi olla kiitollinen.

Toisaalta taas, vihon tarkoitus on muistuttaa huonoina päivinä siitä, että elämässä on paljon hyvää. Vihkoa on helpompi, ja huomattavasti siistimpi, lukea kuin purkkia, missä on 30 paperiliuskaa.

Tässä vaiheessa on tietenkin hyvä muistaa se, että missä yksi sopii yhdelle, se sama ei välttämättä sovi toiselle ollenkaan! Toinen tykkää vihosta, toiselle purkki on parempi vaihtoehto. Ehkä otan myös tämän purkin valmennusrepertoaariini, sillä eihän sitä koskaan tiedä, kuka haluaisi alkaa tehdä nimenomaan kiitollisuuspurkkia.

Vanha vuosi muistoissani

Vuoden ensimmäinen päivä, ja Facebookissa kaikki muistelevat mennyttä vuotta 2016. Monelle vuosi on ollut, syystä tai toisesta, erityisen raskas, ja vuoden vaihtuminen toi toivoa paremmasta ja siitä, että asiat muuttuisivat. Itse aloin, jostain kumman syystä, näiden vanhan vuoden muisteluiden kirvoittamana muistella teinivuosiani ja sitä, miten jokainen uusi vuosi erilaisine lupauksineen oli minulle merkki siitä, että seuraava vuosi tulee olemaan vielä kurjempi, vielä köyhempi, vielä surkeampi kuin edellinen. Kadehdin niitä, joilla oli mahdollisuus edes toivoa jotain parempaa ensi vuodelle. Itselläni ei ollut mahdollisuutta edes siihen toivoon. Paitsi sen jälkeen, kun pääsin muuttamaan pois kotoa: Sen jälkeen alkoi se kauan odotettu elämä! Tästä uljaasta ja elämäni monelta kantilta pelastaneesta tapahtumasta on nyt jo 19 vuotta aikaa. Voi luoja, sanoinko tuon luvun ääneen?

Aina voi toivoa parempaa tulevaa vuotta, ja erityisesti viime keväänä elämässäni oli hyvin vaikeita ja raskaita tapahtumia, mitkä tulevat, erittäin suurella todennäköisyydellä, jättämään pysyvät arvet. En silti koe, että vuosi 2016 olisi ollut mitenkään huono vuosi. Vuoteen mahtui paljon hyviä asioita, elämää mullistavia asioita, ja vuosi 2016 toi elämääni paljon sellaista hyvää, mitä en olisi kuuna päivänä uskonut tulevan!

Huhtikuussa 2016 sain elämääni aivan ihanan miehen, kenen kanssa menin kihloihin lokakuussa ja jonka kanssa olen suunnittelemassa yhteenmuuttoa ja häitä. Tai no, tunsimmehan sulhaseni kanssa jo entuudestaan, olimme tunteneet toisemme jo monta vuotta, mutta nyt vasta “löysimme toisemme”, jos asian näin voi ilmaista. Ja kaikki tämä suuri ja mullistava ihan vain siksi, että ensin sulhaseni ymmärsi huonon vitsini väärin, minkä jälkeen minä ymmärsin hänen huonon vastavitsinsä väärin. Joskus voi käydä näinkin, että kahdesta väärinymmärryksestä seuraa jotain kaunista.

Heinäkuussa 2016 meidän perheemme kasvoi yhdellä, astetta karvaisemmalla perheenjäsenellä, kun meille muutti maailman paras, kiltein ja suloisin hauveli, suomenlapinkoira Kauno. Kauno on tuonut meidän elämäämme niin uskomattoman paljon kaikkea hyvää ja positiivista, joten toivon saavani kokea Kaunokaisemme kanssa vielä monen monta uutta ja vanhaa vuotta. En olisi ihanampaa koiraa voinut toivoa.

Elo-syyskuussa 2016 alkoivat valmentaja-opintoni. Nämä opinnot ovat olleet aivan uskomaton matka mieleni syvyyksiin. Olen oppinut itsestäni paljon, olen oppinut hyväksymään itsessäni paljon sellaista, mitä ennen en ole hyväksynyt, ja olen oppinut näkemään asioita positiivisemmassa valossa. Olen myös oppinut paljon uutta eläinavusteisuudesta, ja haluan aivan ehdottomasti tehdä tulevaisuudessa enemmän eläinavusteista työtä. Uskon päivä päivältä enemmän eläinten voimaan tuoda sekä fyysistä että psyykkistä hyvinvointia ympärilleen.

Lokakuussa 2016 aloitin Turun kesäyliopistossa lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden opinnot. Nämä opinnot ovat tarjonneet minulle uutta tietoa psykologiasta ja psykiatriasta, uuden näkökulman lapsen ja nuoren mielen maailmaan, uutta ymmärrystä niitä nuoria kohtaan, joita opetan, ja paljon muuta. Toki opinnot ovat kalliit, ja ne vievät aikaa, mutta ne ovat täysin vaivan ja rahan arvoiset, aivan, kuten valmentaja-opintonikin. Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että päätin lähteä opiskelemaan, sillä se on saanut minut ajattelemaan elämääni kokonaan uusiksi.

Vuoden 2016 aikana tapasin uusia ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa olen lähentynyt. Samalla pääsin myös eroon muutamasta sellaisesta raskaasta ihmisestä, jotka ovat vuosien varrella imeneet voimiani kylvämällä ympärilleen pelkkää negatiivisuutta. Vaikka tuntuukin oudolta sanoa näin, mutta lähipiirini koostuu tällä hetkellä sellaisista ihmisistä, joista haluankin sen koostuvan. Lähelläni on ihmisiä, joiden kanssa viihdyn, jotka saavat oloni tuntumaan hyvältä ja joiden kanssa vietetyn ajan jälkeen en ole lopen uupunut, puhki kulunut ja enkä tarvitse aikaa palautuakseni tapaamisesta, koska se on ollut liian raskas. Olen kiitollinen hyvistä, aidoista ja oikeista ystävistä!

Ja nyt kohti uutta vuotta 2017 ja uusia haasteita!

Kaikkein paras koira tuli elämääni vuonna 2016.