Näytetään tekstit, joissa on tunniste trance. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste trance. Näytä kaikki tekstit

torstai 19. heinäkuuta 2018

Pitti pieni pyörii - Cannibal Corpse Turussa

Eilen oli yksi tämän kesän hauskimmista tapahtumista, kun eräs maailman kovimmista hevibändeistä, Cannibal Corpse, tuli kotikaupunkiini Turkuun. Kaikki teistä tietävät, millainen bändi Cannibal Corpse on. Ellet ole kuullut nimeä aikaisemmin, niin yhden biisin ainakin olet. Elokuvassa Ace Ventura - Lemmikkidekkari on kohtaus, missä Ace menee tapaamaan erästä nörttituttavaansa, ja kulkee hevikeikka-alueen lävitse. Tuo bändi, joka soittaa tuossa kyseisessä kohtauksessa, on Cannibal Corpse. Ja biisi, jota he soittavat, on Hammer Smashed Face.


Rakas aviomieheni - trancemies - on uskollisesti seurannut minua hevikeikalta toiselle, Tuskasta toiseen. Eikä ole valituksen sanaa sanonut! Joskus on kertonut jopa nauttineensa keikoista ja festareista kanssani, vaikkei hevimiehiä varsinaisesti olekaan. Tunnen kuitenkin mieheni sen verran hyvin, että Cannibal Corpse on jo sen luokan örinää, että tällaista keikkaa ei mieheni arvostaisi. Ei edes minun takiani. Turhaa siis maksaa hänelle lippu, koska ei hän tulisi keikasta nauttimaan kuitenkaan. Onneksi sain mukaani hyvän ystäväni, joka on nuoresta asti kuunnellut kyseistä bändiä ja osaa arvostaa heidän örinäänsä. Ja meillä oli kieltämättä erittäin hupaisat humpat!

Koska "Joku Itselleni Tuntematon Henkilö" nukkui vähän pidemmät päikkärit ja heräsi siihen, että puhelin soi, emme ehtineet ensimmäisen lämppärin, Mörbid Vomitin, keikalle. Eipä tuo nyt ihan hirveästi meitä haitannut, sillä Cannibal Corpsea me lähinnä halusimme kuunnella. Kurvasimme taksilla Logomon pihaan siinä vaiheessa, kun toinen lämppäri, Pillorian, oli lavalla. Hienoa musiikkia myös Pillorianilta. Tykkäsin!

Pillorian

Ennen keikkaa istuimme hetken Logomon baarissa, sillä selkäni ei kestänyt seisomista. Minulla oli mukanani polaroid-kamerani, ja yhtäkkiä viereisen pöydän suhteellisen humaltunut mieshenkilö juoksi luokseni:

"Hei, mitä maksais, jos sä ottaisit meistä foton? Tuleekse niinku heti?"
"Joo, tämä kuva printtautuu tästä heti. Saat mukaas saman tien."

Olin jo pyytämässä euroa ihan vain kattamaan kalliin filmipaperin, kunnes mies kaivoi lompakostaan kympin setelin:

"Riittääks tä? Jos otettais kaks kuvaa, mulle yks ja kaverille toinen."

Katsoin miestä haavi auki hetken aikaa. Kymppi siitä hyvästä, että otan kaksi polaroid-kuvaa? Totta munassa! Otan vaikka kolmannenkin. Pyysin miehet poseeraamaan ja nappasin kaksi kuvaa. Olin tienannut rahaa! Waude.

Kyltti baarin seinällä Logomossa.

Ystäväni sai bisnes-idean ja sanoi, että seuraavalla kerralla kannattaa ottaa enemmän filmikasetteja mukaan, niin voi myydä polaroideja useammalle ihmiselle. Hän on kyllä täysin oikeassa! Nykyisin paperikuvia arvostetaan aivan liian vähän.

Vihdoin ja viimein alkoi odotettu keikka, ja Cannibal Corpse asteli lavalle. Porukka huusi ja moshasi aivan täysillä. Minä muiden mukana. Näin tasokas bändi ei petä ikinä, eikä kyllä pettänyt nytkään! Aivan mahtava meininki ja todella mahtava keikka. Tuli örinää kyllä koko rahan edestä.

Cannibal Corpse on perustettu vuonna 1988. Siis KOLMEKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN! Sedät ovat jaksaneet paukuttaa heviä kolme kokonaista vuosikymmentä. Kerrassaan ihailtavaa! Mutta kyllä se setien niskalihaksistossa sitten näkyikin. Laulajan niskalihakset olivat paksummat kuin vanhan tammen runko. Siinä vaiheessa, kun itsellä olivat niskan tunnin moshauksen jälkeen niin kipeät, että tuskin jaksoi omia aivojaan enää kannatella, niin nämä setämiehet olivat vasta lämmittelykierroksella. Ei tuntunut missään!

Cannibal Corpse

Keikan tasan ainoa miinuspuoli oli sen lyhyys. Tunti ja vartti. Olisin odottanut hieman pidempää keikkaa. Toisaalta, niskalihakseni eivät ehkä olisi kestäneet kauempaa. Olisin silti mielelläni kuullut vielä muutaman biisin. Setämiehillä kun noita levyjä on ihan vain muutama julkaistuna tämän kolmenkymmenen vuoden aikana, niin kyllä heillä biisejäkin riittää kattamaan pidemmänkin keikan.

Cannibal Corpsen Suomen kiertue päättyy tänään Helsinkiin. Jos siis ottaa päähän, ettet ehtinyt Tampereen, Oulun etkä Turun keikalle, vielä on mahdollisuus päästä kuulemaan laadukasta örinää Helsingin Nosturiin. Ovet aukeavat klo 19 reikä reikä. 

Älä missaa tätä tilaisuutta, sillä seuraavaa ei välttämättä tule! 


perjantai 30. maaliskuuta 2018

Pääsiäisen parhautta: Trancea ja rauhaa. Ja gradua...


Pitkäperjantai-ilta. Pääsiäinen. Ja jotain sellaista, mikä on avioliitossa todella harvinaista herkkua: Oma rauha! Mies on poissa, teini on poissa, koira on poissa. Vain minä, sohva, iso pizza... Ja gradu. 

Minun pääsiäislomani alkoi jo eilen, kun mummi tuli hakemaan teinin ja koiran luokseen hemmotteluhoitoon. Mieheni oli ostanut meille liput Gongiin, House of Hard Music-tapahtumaan. Minä kyllä pidän trancesta, ei siinä mitään, mutta siitä on todella pitkä aika, kun olen viimeksi käynyt vastaavanlaisissa bileissä. Taisi olla viimeksi silloin, kun asuin vielä Hollannissa. Tai no, olinhan minä pari kesää sitten mieheni kanssa Kosmoksessa, ja kolmen päivän festareista minä makasin kaksi päivää teltassa, järkyttävässä migreenikohtauksessa, ja söin Sumatriptania kuin karkkia.


Onneksi trance-piireissä hevari ei erotu niin vahvasti joukosta kuin mitä erottuisi jossain kansanmusiikkifestareilla. Ainoa asia, mikä erotti minut muista, oli se, että minulla ei ollut mitään neonväristä päälläni. Kaksi ensimmäistä DJ:tä sattuivat olemaan ystäväni ja hänen miehensä. Tuttuja siis löytyi, mieheni lisäksi. Itse yritin välttää selkäkipua ja virtsankarkailua parhaani mukaan, enkä tanssinut ihan niin villisti kuin muut ihmiset. Tenat unohtuivat kotiin ja matkassa oli pelkkää Buranaa selkään. Ja sillä on yhtä hyvä vaikutus kunnon selkäkipuun kuin minttusuklaapirtelöllä. Mieheni kyllä riehui tanssilattialla hiki valuen, mutta minä otin rauhallisemmin. Kerrankin näin päin. Yleensä minä olen se, joka meidän perheessä riehuu.

Nyt moni miettii, mitä hevari tekee jossain trance-tapahtumassa. Minä olen avoin ihminen ja minulla on monipuolinen musiikkimaku! Se, että olen hevari, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi nauttia muunlaisesta musiikista. Minä kuuntelen klassista oikein mielelläni, samoin jazzia. Ainoa musiikki, mitä en voi sietää, on hiphop. Ja R'n'B. Ja Suomi-poppi. Ja iskelmä. Ja kansanmusiikki. Ja humppa. Ja rautalankamusiikki. Ja joululaulut. Ja tyttö- ja poikabändit. Mutta melkein kaikki muu kyllä sitten meneekin!


Enhän minä siellä bileissä ensimmäistäkään biisiä tunnistanut. Muut sen sijaan näyttivät tunnistavan kaikki. Mutta mitäpä tuosta. Ei kai sitä tarvitsekaan biisejä tunnistaa. Pääasia, että on hyvä fiilis ja hauskaa. Ja minulla oli hauskaa!

Tänään herätyskello herätti minut kesken ihanan unen, missä olin 50-luvun kotirouva ja haistatin miehelleni, joka piti minua tyhmänä. Päätin näyttää hänelle, mistä graniitista minut on muovattu, mutten ehtinyt sen hemmetin herätyskellon takia. Vaatteet niskaan, autoon ja mies linja-autoasemalle. Hän astui autoon ja lähti kohti synnyinseutujaan. Minä sain palata tyhjään kotiin. Ihanaan, rauhalliseen ja hiljaiseen kotiin!


Kukaan ei vaadi mitään, kukaan ei kysele mitään, kukaan ei tarvitse mitään. Voin huolehtia ihan vain itsestäni ja omista tarpeistani. Saan syödä kaikkea epäterveellistä ja lihota. Minun ei tarvitse nousta sohvalta, paitsi korkeintaan vessaan. Ja koska eilen kävin jo bilettämässä, tänään en aio liikauttaa eväänikään mihinkään suuntaan. Saan pyhittää tämän pyhän perjantain ihan vain itselleni.

Ja gradulle...

Toivottavasti sinullakin on yhtä ihana, rentouttava ja rauhallinen pääsiäinen kuin minulla tulee olemaan!


maanantai 2. tammikuuta 2017

Queen, Björk ja Waltari rytmittämässä elämän tietä

Taiteen voima terapiassa on uskomaton. Oli taiteenlaji mikä tahansa, se saa ihmisissä aikaan erilaisia tunteita, ja jopa fyysisiä reaktioita. Tarkoituksenani on käyttää opinnäytetyössäni yhtä taiteenlajia, valokuvaa, mutta halusin kokeilla muutakin. Siksi teetin Ratkaisukeskeisen kuvataideterapian työkirjasta löytämäni musiikkiharjoituksen. Harjoitukseen olisi liittynyt piirtämistä tai maalaamista, mutta tykötarpeiden ja tarpeeksi hyvän piirustustaidon puuttuessa päätimme jättää tämän kohdan kokonaan pois. Harjoitus saisi kyllä tunteita liikkeelle ilman piirustustakin.

Juuso, 30 vuotta, ADHD

Aloitamme keskustelun Juuson kanssa siitä, miten hän kokee musiikin vaikuttavan ihmismieleen. Hänen mielestään vaikutus on voimakas, mutta voimakkuuden taso riippuu siitä, millaista musiikki on ja miten siihen itse suhtautuu. Kaikki musiikki ei vaikuta samalla tavalla.

Itsessään hän on huomannut musiikin kuuntelun aikana monia erilaisia fysiologisia vaikutuksia. Iho menee kananlihalle, sydämen syke muuttuu, keho alkaa vaatia liikehdintää (toisin sanoen tanssimista)... Tunnetasolla hän pystyy hyödyntämään musiikkia tunteiden säätelyssä ja hallinnassa: Tietynlainen musiikki auttaa rauhoittumaan, toisenlainen taas auttaa johonkin muuhun. Kuuntelemalla tietynlaista musiikkia Juuso pystyy, tietyssä määrin, hallitsemaan tunteitaan.

Kun pyydän Juusoa määrittelemään elämäänsä käyttämällä musiikin termejä, esimerkiksi rytmiä, häntä alkaa huvittaa. Hän sanoo elämänsä rytmin olevan tällä hetkellä 100 bpm. Elämä on tällä hetkellä nopeatempoista, mutta on se joskus ollut nopeampaakin.

Musiikki elämänkaarella

Piirrämme ensin Juuson elämänkaaren, mihin hän listaa merkittäviä tapahtumia elämässään. Siihen tulevat parisuhteet, koulutukset, työt, sekä pari erittäin tärkeää kohtaa siitä, miten hän löysi oman itsensä. Se on ollut Juusolle pitkä ja kivinen tie, sillä Juuso on hieman erilainen kuin muut: Ei pelkästään siksi, että hänellä on ADHD, vaan myös muussakin mielessä. Tällä hetkellä hän on kuitenkin täysin sinut itsensä kanssa ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin hän on.


Tärkeiden tapahtumien jälkeen lisäämme aikajanalle sen musiikin, mitä hän on milloinkin kuunnellut. Lapsuuteen tulevat Queen ja Snap. Päässäni alkaa heti soida Rhythm is a Dancer. Kyllä, olen henkeen ja vereen hevari, mutta tämä ikivanha tanssibiisi saa jopa tämän vanhan hevarin nousemaan tuoliltaan ja menemään tanssilattialle. Tämä klassikkobiisi ei koskaan kuole.

Nuoruusvuosien kohdalle Juuso kirjoittaa edelleenkin Queenin (ymmärrän, sillä Freddie Mercury on jumala). Perään hän lisää Waltarin, Björkin, Marilyn Mansonin ja trancen. Jossain vaiheessa hänellä oli hetkellinen kausi, jolloin hän ei kuunnellut musiikkia juuri ollenkaan. Kausi jäi kuitenkin hetkelliseksi, minkä jälkeen hän aloitti taas. Nykyhetkessä trance on edelleenkin lähellä sydäntä, mutta musiikkimaku on vuosien saatossa laajentunut. Nyt hän saattaa esimerkiksi nauttia jostain tietystä klassisesta teoksesta, vaikkei hän klassista musiikkia mitenkään kovin aktiivisesti kuuntelekaan.

Pyydän häntä valitsemaan yhden kappaleen, minkä hän haluaisi kuunnella tässä ja nyt. Avaan YouTuben, ja hetkeäkään miettimättä Juuso kirjoittaa siihen Björkin Hyperballad.


Kysyn, miksi juuri tämä kappale. Juuson mielestä kappale on omalla tavallaan pelottava, mutta pelottava se on siksi, että siihen eläytyy. Erityisen paljon hän pitää laulun sanoista.

Harjoituksen jälkimainingit

Juuso itse on tyytyväinen. Hän pääsi kuuntelemaan musiikkia, mitä ei ole pitkään aikaan kuunnellut, sekä pääsi muistelemaan mukavia asioita, mitä ei ole pitkiin aikoihin muistellut. Itse en tiedä, olenko tyytyväinen, pelokas, järkyttynyt vai mikä. Harjoitus meni loistavasti, ei siinä mitään, mutta aloin harjoituksen aikana ajatella omaa musiikkihistoriaani. Aloin mielessäni luoda omaa aikajanaani, mihin asettelin tiettyjä biisejä, millä oli minulle joskus suuri merkitys. Muistelin niitä tunnetiloja, mitä minulle tietyistä biiseistä tuli, sekä niitä hetkiä, jolloin kuuntelin tiettyjä biisejä.

Voisinkin sanoa, että kaikki tehtävästä kirvonneet muistot ovat positiivisia. Niistä yksikään ei ole positiivinen! Muistot ovat täynnä ahdistusta, pelkoa, tuskaa, yksinäisyyttä, toivottomuutta, avuttomuutta ja ties mitä. Erityisen paljon ajattelin Soul Asylumin Runaway trainia. En ole kuunnellut sitä biisiä vuosikausiin! Muistan silti sen sanat edelleenkin ulkoa. Ja muistan myös sen tunteen, minkä sain, kun kuuntelin erityisesti tätä kohtaa: “Little out of touch, little insane, just easier than dealing with the pain”. Ehkä juuri tämän tietyn kohdan kuunteleminen auttoi minua jakamaan edes osaa siitä järkyttävästä tuskan tunteesta, mitä tunsin joka päivä siinä elämäni vaiheessa.

Pitäisi varmaan teetättää sama tehtävä itselle muutenkin kuin pelkällä ajatuksen tasolla.