Näytetään tekstit, joissa on tunniste kauppa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kauppa. Näytä kaikki tekstit

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Kaunon lomapäiväkirja, osa 1


Hei! Se olen minä, Kauno the Koiranpoika. Tulin kertomaan teille tämän päivän seikkailuista ja siitä, miten tulin huijatuksi.

Aamulla meillä oli kotona kauhea sähellys ja tohina. Isi ja äiti penkoivat kaappeja ja laatikoita kuin muuttoa tehden. Yritin kovasti auttaa ja osallistua tunkemalla kuononi joka paikkaan, mutta jostain syystä isi ja äiti eivät arvostaneet antamaani apua. En ymmärrä, miksi.


Lopulta äiti laittoi minulle valjaat ja sanoi, että lähdetään autoon. Meillä olisi kuulemma pitkä matka edessä, mutta äiti lupasi matkan aikana kaikkea kivaa ja jännittävää, kuten pysähdyksen namikaupalla.

Autossa oli tylsää. Äiti ajoi ja isi istui äitin vieressä, eikä kukaan ollut takapenkillä rapsuttamassa minua koiraparkaa. Sitten tuli se ensimmäinen pysähdys ja se äidin lupaama namikauppa. Ajattelin, että nyt minä saan kaikenlaisia ihania herkkuja: kanakiekkoja, naudan nilkkoja, poron kylkiluita ja niitä meritähden muotoisia denta-nameja. Pyh ja pah! Se olikin joku ihan tyhmä paikka, missä myytiin vain pahoja asioita, kuten suklaata, värikkäitä kuminannoja ja lakua. Missä OIKEAT namit? Oli kyllä todellinen pettymys. Olisi tehnyt mieli pissiä äidin kintuille, kun se tuolla tavalla meni narraamaan. Muka namikauppa.


Tuli pari muutakin pysähdystä, mutta namikauppoja ei ollut enempää. Äiti vain hävisi sisään johonkin rakennukseen ja tuli hetken päästä ulos ilman mitään ostoksia. Mitä lie teki siellä rakennuksessa. Varmaan kyseli reittiohjeita. Ei noista naisista aina tiedä. Varsinkaan meidän äidistä.

Pitkän ajan päästä äiti pysäytti auton ison hotellin eteen. Täällä me sitten oltaisiin muutama yö. Meillä oli iso huone, paljon isompi kuin se hotellihuone, missä oltiin viimeksi silloin, kun minä olin vielä pieni vauvapentu. Sen kaupungin nimi oli Kuopijo, mutta eipä siellä paljon kuopijoita ollut. Ihan huijausta koko kaupunki! Mutta niin on tämäkin kaupunki huijausta. Muka joku Jyvä-Kylä. Eikä yhtä ainoaa jyvää missään. Mistä ihmiset näitä nimiä keksivät?


Minä reippaana vahtikoirana tarkistin heti koko huoneen. Siellä oli epäilyttävän näköinen esine. Se piti tutkia tarkkaan. Tiedä, vaikka siellä olisi ollut pommi. Tai vielä pahempaa, kissa! Ikinä ei voi olla liian varovainen.

Sen jälkeen minä päätin tutustua hotellin esitteeseen. Jonkun pitää sekin tehdä. Oli todella hyvä esite!


Äiti sanoi, että huomenna mennään leikkimään muiden koirien kanssa. Niille pitää olla kiltti eikä niille saa murista. Minä yritän olla kiltti poika. Äidin mukaan ne koirat ovat kuulemma tosi nättejä tyttöjä. Enpä tiedä, voiko äidin sanaan luottaa, kun se tänään jo huijasi sen namikaupan suhteen. Huomenna sen sitten näkee.

Mutta tulen kertomaan taas lisää seikkailuista täällä Jyvä-Kylässä. Ja kerron myös, jos löydän täältä jyviä. Vielä ei ole yhtään tullut vastaan.


keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Itse kirjoitettu kirja = Paras kirja


Tässä se on! Vihdoin ja viimein. Kaunokainen. Rakkaalle koiralleni omistetun runokirjan oikovedos. Kirja kertoo koiranomistajan arjesta kaikin eri tavoin: aidosta ystävyydestä ja rakkaudesta, heiluvästä hännästä, kurakeleistä, karvanlähtöajasta ja myös luopumisen tuskasta. Runoissa on mukana iloa, rakkautta, huumoria, surua ja myös sitä ärtymystä, mitä koiranomistajat joskus tuntevat, kun huomaavat lempikenkiensä löytäneen tiensä parempiin suihin.


Olen kirjoittanut runot sen puolentoista vuoden aikana, mitä Kauno ehti olla meillä ennen käsikirjoituksen lähettämistä kustantajalle. Runoja on eri vuodenajoilta, ja runojen seassa on niin tankaa, haikua kuin kalevalamittaakin.


Koska käsissäni on siis oikovedos, se tarkoittaa käytännössä sitä, että minä luen ensin tuon käsissäni olevan kirjan lävitse ja lähetän takaisin kustantajalle kera muutosehdotusten. Sen jälkeen kirja tulee kauppoihin myyntiin. Yritän saada tämän "oikomisprosessin" suoritettua mahdollisimman nopeasti, jotta te kaikki pääsisitte nauttimaan näistä suorastaan hulvattoman upeista runoistani.


No joo, ehken minä Tommy Tabermannin tason runoilija ole, mutta mukiin menevä ilmeisesti, kun tuon kehtaavat kuitenkin kustantaa.


Ja koska minä olen köyhä opiskelija, niin tuota kirjaa saa sitten ostaa itselle, lahjaksi kaikille tutuille ja pyytää kirjaston tätiä hankkimaan sen kirjan sinne omaan lähikirjastoon. Ostamalla tuon kirjan tuet kirjan kannessa olevan koiran elämää. Kirjan tuotot käytetään kustantamaan koiran harrastukset (ja niitä riittää, terveisin emäntä, joka ilmoitti koiransa sekä nose workin kolmostason kurssille että jäljestyskurssille), namit ja lelut.


PS. En voisi olla enempää kiitollinen Syysruskan kennelin väelle siitä, miten ihanan ja upean koiran heiltä sain! Kaunis, upea ja älykäs koira, josta saa olla todella ylpeä. Ihanampaa koiraa ei olisi voinut enää toivoa.


lauantai 28. huhtikuuta 2018

Sonaatteja savannilta ja muita tarinoita


Herään aamulla kirvelyyn ja epämiellyttävään oloon. Tietenkin. Juuri tänään! Kusitautiahan minä tälle päivälle nimenomaan kaipasinkin. No, siitäs sain, kun en laiskana paskana jaksanut käydä apteekissa ostamassa niitä karpalokapseleita, millä olen pitänyt kusitaudit pois elimistöstäni (eukot, syökää karpaloa ja puolukoita, siis oikeasti).

Käyn irvistämässä vessassa ja hoputan sängyssä makaavaa miestä. Meillä on kiire. Pitää ehtiä apteekkiin, kauppaan, huoltoasemalle ja vielä Tampereellekin. Meillä on tänään seeprojen kanssa kirjajulkkarit.

Mies toimii tehokkaasti kuin venäläinen traktori. Minulta palavat käämit. Ihan jo senkin vuoksi, että Concertat ovat loppu, ja ilman Concertaa minulla ei ole käämejä. Onneksi mies saa vähän bensaa suoniinsa sen jälkeen, kun saa ensin laskettua kännykän kädestään, ja pääsemme lähtemään kohti ensimmäistä etappia, apteekkia.


Apteekin pihalla mies muistaa:

- Kännykkä jäi kotiin.

Huokaisen, kiroan ja sanon, että haetaan se ihan viimeiseksi, ennen kuin lähdetään kohti Tamperetta.

Apteekissa on jumalaton jono. Tiskin takana on kaksi naista. Toisen tunnen, toista en. Tämä on vakioapteekkini, ja minun pitäisi tuntea täällä kaikki työntekijät. Kuka tuo tuntematon nainen on?

Joudun hänen tiskilleen.

- Concerta viisnelonen.

Nainen kaivaa tietoni apteekin tietokannasta. Hän tutkii ruutua minuutin, toisen, kolmannenkin. Jo ennalta palaneet käämini kärvähtävät lopullisesti. Lopulta hän kysyy:

- Niin, Concertaako otat?

Katson häntä suu auki.

- Ei, kun ternimaitoa tilasin. NO JOO-O, SITÄ VITUN CONCERTAA!


Nainen tutkii vielä tietokonetta. En ymmärrä, mitä hän sieltä etsii. Hän hakee lääkkeen, menee kysymään toiselta naiselta jotain, menee tekemään paperitöitä, ja me vain seisomme odottamassa. Jono takanamme kasvaa kasvamistaan. Toinen nainen palvelee asiakkaita minkä ehtii ja toimii todella ripeästi. Meitä palvelevalla naisella ei ole kiirettä. Paitsi että meillä olisi!

- Onko tämä tuttu lääke?
- On tuttu lääke. Ja sitten vielä tämä karpalovalmiste.
- Onko se tuttu?
- On tuttu. Joko saataisiin maksaa?

Muovipussin ottaminen ja rahastaminen vie ikuisuuden. Kun pääsemme ulos, olemme olleet tiskillä palveltavina 20 minuuttia. Ei ole ikinä kestänyt noin kauan yhden hemmetin lääkkeen saaminen apteekista.

Juoksemme apteekin alapuolella olevaan ruokakauppaan. Tarvitsemme nyyttäriviemisiä julkkareihin. Kassajonossa meidän edellämme on mummeli. Kassaneiti sanoo ostosten hinnan, mutta mummeli ei ole vielä valmis.

- Ja sitten minä ottaisin vielä arvan. Ja sitten vielä toisen arvan. Ja sitten vielä tuon ja tuon. Ja sitten vielä...

Hyvä, etten ala kirkua, että tunkisi nyt vaikka seipään hanuriinsa. Meillä on KIIRE! 


Huoltoasemalla on pakko käydä tankkaamassa. Tankki näyttää kahta viivaa. Sillä ei päästä Tampereelle ja takaisin. Tankkaan ja menen sisälle maksamaan. Edessäni on pariskunta vuokraamassa jotain.

- Niin, mikäs se meidän oman auton rekisterinumero nyt olikaan? Muistatko sinä? En minäkään. Käytkö tarkistamassa? Ai, eikö se ollutkaan se? No, täytetäänkö uusi paperi? Ja mihin kellonaikaan sitten palautus? Ja ottaisimme nämä vielä.

Pariskunnan mies vilkaisee minua ja säikähtää pahemman kerran. Taidan näyttää hieman kiukkuiselta, sillä hän alkaa hoputtaa sekä kassaneitiä että vaimoaan. Lopulta pääsen maksamaan bensat ja totean, että seuraavalla kerralla, kun minulla on kiire, poikkean hakemassa bensat kylmäasemalta.


Käymme vielä pikaisesti kotona hakemassa mieheni puhelimen, ja heitän samalla lääkkeet huiviini, jotta saisin edes puolikkaan käämin. Kun pääsemme lähtemään, mies toteaa, että unohti sittenkin puhelimen, koska unohtui tekemään jotain muuta. Sanon, etten enää käänny takaksin. Meidän piti olla Tampereella klo 13.00. Kun olen Runosmäen risteyksessä, kello on 12.45. Olisi pitänyt varmaan tankata Yarikseen Red Bullia, koska ilman siipiä me emme pääse vartissa Turusta Tampereelle, vaikka painaisin miten kovaa kaasua.

Saan kaasutettua sen verran lujaa, että olemme vain vähän reilun tunnin myöhässä, kun kurvaamme Åkerlundinkadulle. Muut ovat jo tulleet ja nauttineet nyyttärieväitä. On ihana nähdä tätä meidän pientä kirjailijaporukkaa pitkästä aikaa. Olemme pitäneet tiiviisti yhteyttä Facebookin kautta, joten ei tunnu laisinkaan siltä, että olemme todellakin tavanneet viimeksi syksyllä 2014! Juttua riittää, ja naurua.

Muistelemme kirjoitusterapeuttista viikonloppua, missä tapasimme. Suunnittelemme leikkimielisesti seuraavaa kirjaa. Eräs meistä ehdottaa kirjan nimeksi Sonaatteja savannilta. Sopisi hyvin Totuus seeproista-kirjan jatkoksi!


Rento tunnelma ja muiden korkea mieliala nostavat minunkin mielialaani, ja käämini korjaantuvat. Enkä edes huomaa ajan kulumista. Meillä on ollut ihan valtavan hauskaa yhdessä. Pitäisi kokoontua useammin tällä porukalla.

Ja koska äitienpäivä lähestyy, ja sinä kuitenkin haluat ostaa äidillesi ihanan ja erikoisen lahjan, niin laitahan meidän runokirjamme, Totuus seeproista, tilaukseen! Sen voi tilata mm.

Ja jääkää innolla odottamaan seuraavaa erityislasten äitien runokokoelmaa. Se saattaa tulla ennemmin kuin uskottekaan!

perjantai 29. joulukuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 67

Olin nuori kirjailijatyttö sota-aikana. Perheeni (isä, äiti, minä ja siskoni) asuimme pienessä, vaaleanpunaisessa talossa pienellä saarella, missä meillä oli oma laatikko. Laatikko oli jaettu neljään osaan, ja jokainen nukkui omassa laatikon osassaan. Oli ahdasta, mutta se ei haitannut meitä. Meitä haittasi ympärillä riehuva sota.

Pidimme erilaisia iltoja, jolloin luimme kirjoja ääneen toisillemme. Eräänä iltana luin erästä pölyistä, vanhaa kirjaa. Kirjailijan nimi oli Satu Vuorio. Minusta kirja oli outo ja runot aivan kummallisia. Vanhat ihmiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että tämä on sitä oikeaa kirjallisuutta, eikä minun, nuoren hömppänätytön, turhia mielipiteitä otettu huomioon. Eikä myöskään minun tekemääni kirjallisuutta arvostettu.


Saimme tarpeeksemme sodasta. Naapurin pojan kanssa teimme suunnitelman, että menemme suurella lapsiporukalla saaren toiseen päähän, ja kiipeämme suuren piikkilanka-aidan ylitse. Se lopettaisi sodan. Toteutimme myös suunnitelmamme, ja ryntäsimme suuren piikkilanka-aidan luokse. Aitaan oli sidottu kiinni vastapuolen nuori poika, joka yritti huutamalla estää aikeemme. Hän ei kuitenkaan pystynyt liikkumaan, koska oli sidottu kiinni, eikä pystynyt estämään meitä. Kiipesimme aidan yli, ja sota oli sen jälkeen ohitse.

Sodan jälkeen kaikki meni uusiksi. Saari, millä asuimme, oli pieni, joten isä päätti siirtää talomme toiselle saarelle, missä oli enemmän kaupankäyntiä. Talomme irroitettiin maasta ja siirrettiin sellaisenaan toiselle saarelle.


Uudella saarella oli vilkas kauppa, jota piti geisha. Häntä pidettiin huonomaineisena naisena, vaikka hän oli saaren rikkain henkilö. Äitini halusi karttaa tätä geishaa, kun taas isäni halusi saada hyvät välit häneen, jotta voisi itsekin rikastua olemalla hyvissä väleissä. Äitini käski meitä lapsia karttamaan tuota naista. Ja koska hän käski niin, minä tyttö menin suoraan tämän geishan pakeille ja pyysin pääsemään hänen maikokseen. Ellei joku tiedä, niin maiko on geishaoppilas. Sen jälkeen kävelin saarella maikon runsaissa meikeissä ja kamalissa kengissä. Ja tunsin itseni kauniiksi.

Eräänä päivänä meidän oli tavattava eräs perhe, jonka poika oli kiusannut minua rajusti ja loukannut minua pahasti. Sovimme geishan kanssa pienestä jekusta. Minä leikin, että minä olen se geisha, ja tämä geisha leikki olevansa maiko. Minä kävelin ylväänä, meikattuna ja geisha taas käveli vierelläni puhuen koko ajan tälle perheelle, jonka poika oli kiusannut minua. Minä yritin antaa kuvaa, että perhe oli liian ala-arvoinen, jotta minä, suuri geisha, voisin alentua puhumaan heille tai edes katsomaan heitä.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Ruuhka, stressi ja valitus - Niistä joulu tehty on!


Tämä on se aika vuodesta, jolloin Facebook täyttyy ihmisten valituksista. On niin hirveä kiire ja joka paikassa kamalat ruuhkat. Minä, jolla on muutenkin burnout, varmaankin kuolisin kaiken mahdollisen joulustressin alle, mikäli sellaista taakakseni ottaisin. Kieltäydyn ottamasta, ja olenkin jo vuosien ajan kehittänyt kaiken maailman kikkoja, millä säästää itseään joulustressiltä ja kauppojen ruuhkilta. Päätinpä ystävällisesti jakaa nämä minun pikku stressin- ja ruuhkansäästäjävinkkini myös teille.

Ihan ekaksi, tarvitseeko niihin kauppoihin mennä? Internet on pullollaan nettikauppoja! Kun tilaa mahdollisimman monta turhaa tavaraa samasta nettikaupasta, tulee säästettyä aikaa ja vaivaa, kun ne voi hakea samalla kertaa. Ja koska postissa on kuitenkin helvetinmoiset ruuhkat, kannattaa paketit tilata SmartPostiin. Jos SmartPostin lootat ovat täynnä, ainakin jossain päin Suomea posti kuljettaa silloin paketin kotiovelle asti!


Entäs ruuat? No, ne ruuatkin voi tilata netissä kotiinkuljetuksella. Minäkin tein tänä jouluna niin! K-kauppaan vain ruokatilaus, ja se tuotiin kotiovelle juuri sellaisena kuin sen laitoin menemään. Eikä tarvinnut jonotella missään hypermarkettien kassoilla ja etsiä epätoivoisesti parkkipaikkaa. Toinen vaihtoehto on Prisman tarjoama kauppakassi-palvelu: Ruuat tilataan netistä, Prisma pakkaa ne, ja käyt sen jälkeen hakemassa ne Prisman noutopisteestä. Ajat vain kaupalle ja takaisin. Sisälle asti ei tarvitse mennä tappelemaan mummojen kanssa siitä, kuka saa isoimman kinkun.

Lemmikkien ruuat saa myös tilattua netistä, suoraan kotiin. Ei tarvitse lähteä hirveässä lumimyräkässä ajelemaan lemmikkieläinkauppaan, koska Mustille ei ole puruluuta jouluksi ja Mirrin tonnikalapurkki unohtui ruokatilauksesta. Kaiken saa kätevästi netistä!


Okei. Netistä on tilattu lahjat. Ne pitää paketoida. Jossain paikoissa ne voi tilata valmiiksi paketoituna parin euron summaa vastaan. Tosin itselleni tulee mieleen vain pari lelu- ja kirjakauppaa, mitkä toimittavat valmiiksi paketoituja tuotteita. Muut joutuu sitten paketoimaan itse. Valitettavasti. 

Netistä on tilattu myös safkat. Ne pitäisi laittaa. Perunat pitäisi kuoria ja laatikot tehdä. Niin, tarvitseeko? Jos niitä hemmetin joululootia on pakko pöytään saada, voisiko ne ostaa valmiina? Saarioisten äidit osaavat tehdä ihan kelpo lootat joulupöytään. Säästää ihan pirun paljon aikaa ja vaivaa, kun kaiken ostaa niin valmiina kuin mahdollista. Ja tarvitseeko joka joulu syödä sitä perinteistä jouluruokaa yleensäkään? Meillä ei jouluruuasta edes pidä kukaan, joten meillä ei syödä mitään perinteistä suomalaista jouluruokaa. Viime vuonna me söimme canneloneja, tänä vuonna meillä on meksikolainen joulu nachopelteineen ja tacoineen.


Sitten päästään suosikkiaiheeseeni, joulusiivoukseen. Onko kaikki vaatekaapitkin pestävä ihan välttämättä? Eikö ihan imurointi riittäisi? Ja jos kaaos kotona häiritsee liikaa, niin miksei lähteä jouluksi kotoa pois! Tätä olen harrastanut monena jouluna. Kakara autoon ja nokka kohti "jotain". Yleensä olemme viettäneet joulun jossain kylpylässä. Ei tarvitse katsoa kodin kaaosta, ei tarvitse miettiä jouluruokia. Äärimmäisen kätevää ja säästää ihan hirveästi hermoja! Suosittelen lämpimästi.

Ja sitten ne hemmetin joulukierrokset jokaisen mummon, sedän, serkun, kummin, kaiman, koiranulkoiluttajan ja ties vielä kenen luona. Tämä oli lapsuuteni painajainen, kun menimme parhaimmillaan viiteen paikkaan yhden päivän aikana. Siinä oli rentous kaukana! Jokaisen luona ei tarvitse käydä. Voit kutsua heidät sinun luoksesi. Tai vaikka soittaa puhelun, jos ihan pakko on muistaa. Itseäni ei enää tässä vaiheessa hetkauta pätkääkään, jos joku mummon serkun kummin kaima loukkaantuu, kun en mennyt joulukylään. Haistakoon lanttulaatikon! Minä en tee mitään siksi, että minun on pakko. Minä teen siksi, että minä haluan. Ja ellen halua mennä kenenkään luo joulukylään, en mene.


Minulla ei ole tasan minkäänlaista stressiä joulusta. Tilasin teinille pari pakettia, netin kautta SmartPostiin, totta kai. Koira sai ison laatikon nameja ja leluja Peten koiratarvikkeelta, nekin SmartPostiin kuljetettuna. Tänään K-Puhakka kuljetti kotiimme jouluajan ruuat, eikä minun tarvinnut muuta tehdä kuin avata kuskille ovi. Siivottu ei ole, enkä välitä. Ihan sama, onko jouluna siistiä, kun ei täällä siistiä muutenkaan ole. Ja yhteen ainoaan kyläpaikkaan en aio mennä. Jos joku meitä kaipaa, niin meille saa tulla.

PS. TämäKIN blogitekstin kuvat tarjoaa Papunet. Kuvien tekijät ovat Elina Vanninen ja Sergio Palao.


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Tauotonta aasiterapiaa

Eläinavusteisen koulutuspäivän aamu, eikä se alkanut taaskaan odotetusti. Koska nukuin käytännössä katsoen koko eilisen päivän, en ehtinyt kauppaan hakemaan itselleni lounasta täksi päiväksi. Ajattelin, että haen sitten lounassalaatin ennen koulutuspäivän alkua. Vaan mitä: Kaupat eivät olleet vielä auki! Olin aivan satavarma, että meidän lähikauppa olisi auki sunnuntaina jo kahdeksalta, sillä se on “aina” auki. Vaan eipä ollutkaan. Ei auttanut muu kuin suunnata koulutuspaikalle ilman lounasta, sillä ei ollut aikaa lähteä kiertelemään kaupunkia ja etsiä avoinna olevaa kauppaa. Pitäisi sitten lounastauosta käyttää osa siihen kaupassakäyntiin.

Keltainen tupa pienen mäen päällä Turun keskustassa. Siellä on, taas kerran, koulutuspäivä. Jään pihalle tupakalle ja katselen puussa hyppivää oravaa. Minua naurattaa nykyään joka kerta, kun näen oravan. On pakko kaivaa kamerakin esiin. Ovat ne oravat niin vekkuleita otuksia.


Kun avaan oven, vastaan juoksee iloinen ja innokas hauveli. Meitä on päivän kouluttajan lisäksi siis viihdyttämässä myös eläinystäviä. Mikäs sen parempaa!

Päivä alkaa sillä, että puhumme eläimen tunne-elämästä ja ymmärryksestä. Olen pohtinut asiaa paljon ja tullut siihen tulokseen, että ihmiset ymmärtävät maailmaa, loppujen lopuksi, paljon vähemmän kuin eläimet. Olemme niin vieraantuneita ja erkaantuneita luonnosta, teknologian varassa eläviä, ettemme tarvitse enää mitään sellaista, minkä evoluutio on meille suonut. Pidämme itseämme ylivertaisina eläimiin nähden ja kohtelemme eläimiä, sekä myös toisiamme, kuin koneita. Kaikki pitää saada, tavalla tai toisella, muutettua rahaksi. Sillä, miten me sen rahan saavutamme, ei ole mitään väliä. Eläinten kaltoinkohtelu ja rääkkäys on hyväksyttyä, jos siitä on tuloksena tukku rahaa omaan taskuun. Ja sama koskee tietysti myös ihmisten kaltoinkohtelua.

Siirrymme aiheesta toiseen, eli aasiterapiaan. Aasit ovat mielenkiintoisia eläimiä, tosin täällä meidän kaukaisella Suomenniemellämme vähemmän tunnettuja. Ne ovat sosiaalisia ja erinomaisia kumppaneita ihmiselle. Hieman ehkä jästipäisiä, mutta eipä sitä jästipäätä tarvitse kauas lähteä etsimään: Ihan riittää, kun peiliin katsoo. Meidän taloudessa taitaa siis jo olla aasi, vaikka kaviot puuttuvatkin. Aasin monipuolisuus tulee päivän aikana ilmi, ja kiinnostun aaseita eläiminä entistä enemmän. Minun on varmaan pakko päästä tutustumaan aaseihin paremmin!


Viimeisenä puhumme vielä hyvin lyhyesti kissoista terapiaeläiminä. Kissat ovat aliarvostettuja eläimiä, mitä tulee terapiaeläimiin. Useasti ajatellaan, etteivät kissat opi samalla tavalla kuin vaikkapa koirat, eikä kissoja voisi kouluttaa. Luulo on väärä, ja kissa sopii terapiaeläimeksi siinä missä koira tai aasikin.

Koulutuspäivä päättyy kovin lyhyeen, ja palaan autolleni. Ihmettelen, miksi päätäni särkee ja oloni on hieman outo, vaikka päivä on ollut mielenkiintoinen. Sitten tajuan: Me emme pitäneet päivän aikana taukoja! Pelkästään sen lounastauon ja sen lisäksi hyvin pienen vessatauon. Muuten emme taukoja pitäneetkään. Toki asiaa oli paljon ja aikaa vähän, mutta väsyneestä olostani huomasi, että edes lyhyet tauot olisivat olleet päivän aikana todella tarpeen siitä huolimatta, että asiaa oli runsaasti. Jostain olisi voinut tiivistää sen verran, että olisimme saaneet pitää lounastauon lisäksi ainakin kaksi lyhyttä kahvitaukoa. Aivoni olivat ylikuormittuneet kaikesta tietotulvasta ja taukojen puutteesta.

No, saanko tauon nyt sitten kotona? En tietenkään saa! Koiralla on ollut kova ikävä, ja nyt hän haluaa leikkiä. Pitää heittää palloa, vetää köyttä ja painiakin vähän. Ja toki koira odottaa, että pieni herkkupalakin annetaan kaapista, kun hän on niin kiltisti odottanut äitiä kotiin. Lepään siis myöhemmin.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Inhottavan joulun toivotus

Elämme syyskuuta. Ensimmäinen jouluesite putoaa postiluukusta. Facebookissa pari kaveria ilmoittaa ostaneensa jo kaikki joululahjat.

Elämme lokakuuta. Kauppojen hyllyt alkavat täyttyä joulukrääsästä. Halloween olisi tässä vielä joulua ennen, mutta joulukrääsää on silti enemmän kuin Halloween-krääsää.

Elämme marraskuuta. Kauppoihin ilmestyvät ensimmäiset kinkut. Kuinkahan monta sikaa menettää vuodessa henkensä vain siksi, että suomalaiset haluavat kinkkunsa päälle Turun sinappia? Joululaulut alkavat soida joka paikassa. Vaikka kuinka yrittäisit välttää kulkusten kilinää, et pääse sitä pakoon.


Elämme joulukuuta. Suomalaiset sekoavat. En viitsi enää mennä isompiin kauppoihin, sillä mummot ja keski-ikäiset naiset tuuppivat ja tunkevat. Juuri tänään on joku typerä Disney-aiheinen lelusetti tarjouksessa, joten heidän on pakko saada omansa. Siinä tungoksessa jäävät jalkoihin papparaiset, pienet tontut ja Transformersitkin.

Pöydät notkuvat ruokaa. Ruokaa on tarjolla enemmän kuin kukaan jaksaa syödä. Rosollia, laatikoita… Muodotonta mössöä, mikä ei edes maistu hyvältä. Tätä tarjoillaan joka paikassa. Jos kieltäydyt jouluruuasta, sinua katsotaan kulmien alta. Miksi ihmeessä kukaan ei haluaisi lanttulaatikkoa lautaselleen? Se vain näyttää oksennukselta ja maistuukin siltä, mutta tottahan siitä nyt täytyy tykätä, sillä se on jouluruokaa, ja joulu on kerran vuodessa vain! Juhannus on sentään joka vuosi.


Kuusi tuodaan sisään. Tuohan se mukanaan hyvän tuoksun, mutta myös neulasia. Se koristellaan värikkääksi lasten koulussa ja päiväkodissa tekemillä, helvetin rumilla kuusenkoristeilla. Ne on kuitenkin pakko laittaa kuuseen, koska lapset ovat ne tehneet ja lapsille tulee paha mieli. Eikä lapsille saa tulla paha mieli. Tietenkään! Kuusen alle laitetaan lahjat, mitkä punaiseen asuun sonnustautunut naapurin setä tuo. Lapsia huijataan, että setä onkin joulupukki. Lahjoja on ostettu tuhansilla euroilla. Leluilla leikitään yksi ilta, minkä jälkeen ne unohdetaan.

Jouluna, tuona rauhan juhlana, äiti häärää keittiössä yötä päivää. Siivoaa, kokkaa, tiskaa, laittaa lahjat, järjestää, touhuaa, organisoi ja ties mitä. Aattoiltana kuolemanväsynyt äiti haluaa ottaa lasillisen punaviiniä, paitsi ettei hän voi, koska anoppi kukkahattuineen alkaa nalkutta, miten lapset kärsivät, jos äiti juo lasillisen punaviiniä. Lapsille pitää antaa raitis joulu. Kuka antaa äidille kiireettömän joulun?


Suku, tuo kaikista pahin, on pakko nähdä. Sedät, tädit, serkut ja muut on nähty viimeksi se vuosi sitten. Eipä silloinkaan ollut mitään yhteistä puhuttavaa, eikä sitä ole tänäkään vuonna, mutta koska on joulu, niin pakkohan ne sukulaiset on nähdä. Edes sen kerran vuodessa. Se on perinne, eikä perinteistä voi poiketa.

On joulussa hyviäkin puolia! Meille opettajille se tarkoittaa pikkuisen pidempää hengähdystaukoa töistä. Saamme nukkua pitkään, eikä iltoja tarvitse käyttää tuntien suunnitteluun ja materiaalin väsäämiseen. Myös opinnot ovat tauolla hetken aikaa, ja pääsemme tammikuussa jatkamaan opintojamme virkistyneenä ja täynnä uutta motivaatiota. Tai ainakin ne, joilla ei ole ollut joulukiireitä, pääsevät: Muut ovat onnellisia siitä, että joulu kaikkine kiireineen on ohi, ja arki omine kiireineen jatkuu.


Mitä minä teen, kun tulee iso ja inhottava joulunaika? Minä vältän kaikkia suuria ostoskeskuksia, jopa isompia kauppoja. Ostan muutaman lahjan, ja nekin ostan netistä. Teen juuri sitä ruokaa, mitä itse haluan. Tänä jouluna syömme fetajuusto-pinaatti-canneloneja sekä tortilloja. Pöytäämme ei tule ensimmäistäkään muodotonta ja mautonta mössöruokaa. Kotiimme ei tule jouluvaloja eikä muutakaan turhaa koristekrääsää. Ehkä, jos sulhaseni oikein kauniisti pyytää, voin käydä kaivamassa ullakolta muovikuusen. Ehkä! Ja vaikka minulla onkin teini kotona, aion todellakin nauttia lasillisen viiniä. Jos oikein hurjaksi ryhdyn, nautin ehkä jopa kaksi lasillista. En aio siivota sen kummemmin enkä ottaa muutenkaan turhaa stressiä. Koirataloudessa se yletön siivoaminen on muutenkin ihan turhaa. En aio käydä sukuloimassa enkä muutenkaan tavata sellaisia ihmisiä, joita en muutenkaan tapaisi. Perinteenäni on se, että meillä ei ole jouluperinteitä, ja yritän pitää joulun mahdollisimman stressivapaana ja hillittynä.

Tämän “saarnan” myötä haluan toivottaa jokaiselle oman itsensä näköistä joulua! Olkoon joulunne mahdollisimman stressitön ja voimauttava.