Näytetään tekstit, joissa on tunniste Concerta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Concerta. Näytä kaikki tekstit

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Sonaatteja savannilta ja muita tarinoita


Herään aamulla kirvelyyn ja epämiellyttävään oloon. Tietenkin. Juuri tänään! Kusitautiahan minä tälle päivälle nimenomaan kaipasinkin. No, siitäs sain, kun en laiskana paskana jaksanut käydä apteekissa ostamassa niitä karpalokapseleita, millä olen pitänyt kusitaudit pois elimistöstäni (eukot, syökää karpaloa ja puolukoita, siis oikeasti).

Käyn irvistämässä vessassa ja hoputan sängyssä makaavaa miestä. Meillä on kiire. Pitää ehtiä apteekkiin, kauppaan, huoltoasemalle ja vielä Tampereellekin. Meillä on tänään seeprojen kanssa kirjajulkkarit.

Mies toimii tehokkaasti kuin venäläinen traktori. Minulta palavat käämit. Ihan jo senkin vuoksi, että Concertat ovat loppu, ja ilman Concertaa minulla ei ole käämejä. Onneksi mies saa vähän bensaa suoniinsa sen jälkeen, kun saa ensin laskettua kännykän kädestään, ja pääsemme lähtemään kohti ensimmäistä etappia, apteekkia.


Apteekin pihalla mies muistaa:

- Kännykkä jäi kotiin.

Huokaisen, kiroan ja sanon, että haetaan se ihan viimeiseksi, ennen kuin lähdetään kohti Tamperetta.

Apteekissa on jumalaton jono. Tiskin takana on kaksi naista. Toisen tunnen, toista en. Tämä on vakioapteekkini, ja minun pitäisi tuntea täällä kaikki työntekijät. Kuka tuo tuntematon nainen on?

Joudun hänen tiskilleen.

- Concerta viisnelonen.

Nainen kaivaa tietoni apteekin tietokannasta. Hän tutkii ruutua minuutin, toisen, kolmannenkin. Jo ennalta palaneet käämini kärvähtävät lopullisesti. Lopulta hän kysyy:

- Niin, Concertaako otat?

Katson häntä suu auki.

- Ei, kun ternimaitoa tilasin. NO JOO-O, SITÄ VITUN CONCERTAA!


Nainen tutkii vielä tietokonetta. En ymmärrä, mitä hän sieltä etsii. Hän hakee lääkkeen, menee kysymään toiselta naiselta jotain, menee tekemään paperitöitä, ja me vain seisomme odottamassa. Jono takanamme kasvaa kasvamistaan. Toinen nainen palvelee asiakkaita minkä ehtii ja toimii todella ripeästi. Meitä palvelevalla naisella ei ole kiirettä. Paitsi että meillä olisi!

- Onko tämä tuttu lääke?
- On tuttu lääke. Ja sitten vielä tämä karpalovalmiste.
- Onko se tuttu?
- On tuttu. Joko saataisiin maksaa?

Muovipussin ottaminen ja rahastaminen vie ikuisuuden. Kun pääsemme ulos, olemme olleet tiskillä palveltavina 20 minuuttia. Ei ole ikinä kestänyt noin kauan yhden hemmetin lääkkeen saaminen apteekista.

Juoksemme apteekin alapuolella olevaan ruokakauppaan. Tarvitsemme nyyttäriviemisiä julkkareihin. Kassajonossa meidän edellämme on mummeli. Kassaneiti sanoo ostosten hinnan, mutta mummeli ei ole vielä valmis.

- Ja sitten minä ottaisin vielä arvan. Ja sitten vielä toisen arvan. Ja sitten vielä tuon ja tuon. Ja sitten vielä...

Hyvä, etten ala kirkua, että tunkisi nyt vaikka seipään hanuriinsa. Meillä on KIIRE! 


Huoltoasemalla on pakko käydä tankkaamassa. Tankki näyttää kahta viivaa. Sillä ei päästä Tampereelle ja takaisin. Tankkaan ja menen sisälle maksamaan. Edessäni on pariskunta vuokraamassa jotain.

- Niin, mikäs se meidän oman auton rekisterinumero nyt olikaan? Muistatko sinä? En minäkään. Käytkö tarkistamassa? Ai, eikö se ollutkaan se? No, täytetäänkö uusi paperi? Ja mihin kellonaikaan sitten palautus? Ja ottaisimme nämä vielä.

Pariskunnan mies vilkaisee minua ja säikähtää pahemman kerran. Taidan näyttää hieman kiukkuiselta, sillä hän alkaa hoputtaa sekä kassaneitiä että vaimoaan. Lopulta pääsen maksamaan bensat ja totean, että seuraavalla kerralla, kun minulla on kiire, poikkean hakemassa bensat kylmäasemalta.


Käymme vielä pikaisesti kotona hakemassa mieheni puhelimen, ja heitän samalla lääkkeet huiviini, jotta saisin edes puolikkaan käämin. Kun pääsemme lähtemään, mies toteaa, että unohti sittenkin puhelimen, koska unohtui tekemään jotain muuta. Sanon, etten enää käänny takaksin. Meidän piti olla Tampereella klo 13.00. Kun olen Runosmäen risteyksessä, kello on 12.45. Olisi pitänyt varmaan tankata Yarikseen Red Bullia, koska ilman siipiä me emme pääse vartissa Turusta Tampereelle, vaikka painaisin miten kovaa kaasua.

Saan kaasutettua sen verran lujaa, että olemme vain vähän reilun tunnin myöhässä, kun kurvaamme Åkerlundinkadulle. Muut ovat jo tulleet ja nauttineet nyyttärieväitä. On ihana nähdä tätä meidän pientä kirjailijaporukkaa pitkästä aikaa. Olemme pitäneet tiiviisti yhteyttä Facebookin kautta, joten ei tunnu laisinkaan siltä, että olemme todellakin tavanneet viimeksi syksyllä 2014! Juttua riittää, ja naurua.

Muistelemme kirjoitusterapeuttista viikonloppua, missä tapasimme. Suunnittelemme leikkimielisesti seuraavaa kirjaa. Eräs meistä ehdottaa kirjan nimeksi Sonaatteja savannilta. Sopisi hyvin Totuus seeproista-kirjan jatkoksi!


Rento tunnelma ja muiden korkea mieliala nostavat minunkin mielialaani, ja käämini korjaantuvat. Enkä edes huomaa ajan kulumista. Meillä on ollut ihan valtavan hauskaa yhdessä. Pitäisi kokoontua useammin tällä porukalla.

Ja koska äitienpäivä lähestyy, ja sinä kuitenkin haluat ostaa äidillesi ihanan ja erikoisen lahjan, niin laitahan meidän runokirjamme, Totuus seeproista, tilaukseen! Sen voi tilata mm.

Ja jääkää innolla odottamaan seuraavaa erityislasten äitien runokokoelmaa. Se saattaa tulla ennemmin kuin uskottekaan!

lauantai 13. tammikuuta 2018

Kivuliasta rentoutumista ja Salmisen Masaa

Perjantai-ilta. Istun loppuunmyydyn konserttitalon ylätasanteella, vanhalla tutulla paikallani. Korvissani kumisee Matti Salmisen bassoääni, joka laulaa epätoivoisesta äidistä, joka ei saa lastaan nukkumaan. Teini halusi lähteä mummolaan ja mieheni on kotona sairastamassa, joten olen tullut konserttiin yksin. Yksinäisyys tässä loppuunmyydyssä tilaisuudessa ei haittaa minua. Olen vakaasti päättänyt käyttää tämän kaksituntisen hyödykseni ja rentoutua.

Yritän sulkea silmät ja keskittyä musiikkiin. Aivoni alkaavat laukata kuin villihevoslauma. Minun on pakko avata silmäni, koska valtavasta ajatuksenvirrasta tulee epämukava, ja fyysisesti jopa hieman kivulias olo. Yritän keskittyä jatkuvasti liikkuvaan orkesteriin ja laulajaan.

Pitämällä silmät auki aivoni eivät laukkaa yhtä pahasti, mutta ne laukkaavat silti. En pysy yhdessä ajatuksessa kovinkaan monta nanosekuntia, kun seuraava ajatus tulee jo. Jatkuva erilaisten ajatusten virta. Kymmeneen sekuntiin mahtuu tuhat eri ajatusta. Tällaista on ADHD-aikuisen päässä.


Salminen jatkaa lauluaan ja orkesteri soittoaan. Alan jo kyllästyä itseeni ja siihen, että pysty mitenkään lopettamaan tätä ajatusten järkyttävää virtaa. Olen kyllä ottanut Concertan, mutta siitä on sen verran aikaa, että paras vaikutus alkaa loppua. Turhaudun itseeni aivan täysin ja siihen, että pysty rauhoittumaan. En edes näin rauhallisessa ja rentouttavassa tapahtumassa kuin klassisessa konsertissa.

Rentoutushetket, mitä pidetään aina silloin tällöin osana esim. vertaistukiryhmiä, ovat minulle aivan hirveitä tapahtumia. En pysty pitämään silmiäni kiinni ilman, että se aiheuttaa minulle epämukavan olon. En pysy paikoillani. Ajatukset alkavat laukata sellaista vauhtia, ettei edes luotijuna pysyisi perässä. En voi rentoutua käskystä. En näemmä edes omasta käskystäni. Aivoni eivät pysähdy eivätkä ne anna minun olla rauhassa. Suutun itselleni. EI SITTEN, PERKELE! Laukatkaa, saatana. Ihan sama. En olisi halunnutkaan rentoutua. Stressaantuneena on paljon mukavampi olla. Helvetin kuusitoista.

Paitsi etten minä ole juuri nyt stressaantunut. Minulla ei ole aikatauluja, ei tekemistä, ei kiirettä, ei menoja. Ainoa asia, mikä juoksee ja ravaa pysähtymättä, on pääni värikäs sisältö. Minun ruumiini istuu tässä tuolissa, jopa suhteellisen paikoillaan. Mitä nyt nilkat pyörivät, muttei sitä kukaan huomaa.


Ymmärrän vihdoin, etten pysty ikinä olemaan siinä mielessä rento, että saisin aivoni pysäytettyä edes hetkeksi. Se ei tule onnistumaan. Minulla on ADHD ja tavalliset rentoutuskeinot eivät tehoa minuun. Ehkä joihinkin ADHD-oireisiin tehoavat, mutta eivät minuun. Mekin olemme yksilöitä. Tämä konsertti ON rentouttava, vaikkei se saakaan aivojani hiljaiseksi. Ehkä annan aivojeni vain mennä tämän musiikin mukana. Ehkä en edes yritä hiljentää ajatuksiani. Ehkä keksin jonkun ihan mahtavan idean tämän konsertin aikana, kun annan tuhansien ajatusteni vain lentää ja mennä omia menojaan.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Sähköjänis seikkailee

Luomupäivä. Otin eilen viimeisen Concertan, enkä ole saanut aikaiseksi mennä apteekkiin hakemaan uutta satsia. Tämä päivä menee sähköjäniksenä hyppien ympäri taloa, tehden viittä hommaa yhtäaikaa, eikä mistään saa kuitenkaan otetta.

Aloitin aamun kirjoittamalla kliinisen psykologian ensimmäisen esseen loppuun. Olin suhteellisen tyytyväinen lopputulokseen, mutta jätän esseen vielä hautumaan, ja oikoluen sen sellaisena päivänä, kun en ole luomuna. Saatan saada järkevämpää tekstiä aikaiseksi, kun olen lääkittynä.

Toista esseetä varten minulla on kyllä lähdemateriaali valmiina, mutten ole vielä lukenut sitä kunnolla. Tarkoitus oli kyllä aloittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi, sillä noin tuhat muuta asiaa tuli väliin.

Esseen jälkeen oli aivan pakko alkaa etsiä täydellistä kakunkoristetta meidän häihin. Häät ovat marraskuussa, joten kyllähän näin helmikuun alkumetreillä se kakunkoriste pitää olla valmiiksi tilattuna. Sulhaseni on nörtti, joten löysin ebaystä aivan täydellisen kakunkoristeen meille. Hinta hirvittää, sillä mielestäni tuollaisen muovinpalan ei pitäisi maksaa montaa kymppiä. Mutta kerrankos tässä naimisiin mennään, joten täytyyhän sen kakun päällä olla juuri meille täydellinen koriste.

Paitsi että meillä on hääteemana Halloween. Pitäisikö sittenkin katsoa joku Halloween-aiheinen koriste?

Yritin myös aloittaa hääkutsujen tekoa. Meillä on aivan ihana, energinen tehopakkaus hääsuunnittelijana, ja hän on luvannut tehdä puolestamme aivan kaiken. Myös kutsut. Niitä oli kuitenkin pakko alkaa suunnitella juuri nyt, tällä punaisella sekunnilla. Tein yhden pohjan, ja hylkäsin sen, koska mielestäni siitä tuli kankea ja ruma. Tein toisen, ja hylkäsin senkin, sillä en keksinyt siihen mitään. Kutsujen teko olikin tylsää, ja mietin, jospa sittenkin jätän tämäkin asian hääsuunnittelijamme päänsäryksi.

Keittiö oli kaaoksessa, joten tyhjensin koneen ja laitoin uuden likaisen koneellinen pyörimään. Huomasin, että tiskiaine on lopussa, ja huikkasin sulhaselleni, että pitäisi varmaan käydä kaupassa. Hän örisi jotain vastaukseksi kesken pelinsä. Ehkä, siis EHKÄ, me vielä pääsemme tänään sinne kauppaan. Ja ehkä jopa apteekkiinkin.

Minulle iski nälkä. Ruokaa on, mutta kun se pitäisi valmistaa, enkä jaksa enkä viitsi. Ruoka pitäisi saada heti. Heitin pakastepatongin uuniin. Hyvää, ravitsevaa ja koko ruokaympyrä tulee tästä täyteen.

Nyt kello on kaksi, ja minä istun sohvalla ja ihmettelen. Kaikkea pitäisi tehdä, ja olo on todella levoton. Tuhat asiaa hyppii mielessä, mutta mikään niistä asioista ei ole millään lailla järkevä. Miten minä inhoankaan luomupäiviä! Juuri tästä syystä yritän välttää niitä, mutta nyt on pakko pitää, kun en laiskuuttani ole sinne apteekkiin raahautunut. Ehkä saan vielä tänään jotain oikeasti aikaiseksi. Ehkä. Todella iso ehkä.

PS. Sen patongin voisi ehkä hakea uunista...