sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Witutus Maximus

Meillä on kylässä vieras, jonka nimi on Witutus Maximus. Vieras on täällä kylässä kahdesta syystä.

Ensinnäkin, sain äsken tehtyä kliinisen psykologian toisen esseen valmiiksi. Nyt olisi jäljellä vielä yksi essee, minkä jälkeen kurssi olisi suoritettu. Mutta! Pakollisena kurssikirjana on Psykiatria-niminen teos, mitä ei saa ostettua tasan mistään. Teoksesta on kyllä tulossa uusi painos, mutta vasta myöhemmin tänä vuonna, enkä jaksa odottaa niin kauaa, että saisin tämän teoksen käsiini. Minun on siis pakko, aivan täysin pakko tehdä se, mitä en missään tapauksessa haluaisi tehdä, eli mennä hakemaan kyseinen teos kirjastosta.

Olen ennenkin kertonut teille, miksi kammoan kirjastoja niin paljon. Koska minulla on tämä toinen kiva kaveri nimeltä ADHD, minun on äärimmäisen vaikea saada pieniä arjen asioita pysymään hallinnassa. Asiat, kuten kirjaston kirjojen palautus tai lainojen uusiminen, ovat aivan hirveän hankalia asioita. Kyllä, lainat voi uusia netissä, mutta kun unohdan. Ja se, että saisin palautettua kirjan ajoissa kirjastoon, on aivan täysin mahdotonta.

Sulhaseni lupasi toimia henkisenä tukena tässä vaativassa prosessissa. Minulla eivät toimi mitkään muistutukset, mutta hänellä ne toimivat. Joten jos sulhaseni auttaa minua kirjojen palautuksessa, saan ne ehkä palautettua ajoissa. EHKÄ. En vain luota itseeni tässä asiassa pätkääkään, ja siksi pelottaa. Kirjastosakot voivat lopulta olla yhtä isoja kuin uutena ostetun kirjan hinta.


Toinen asia, mikä tänään vituttaa, ovat tulevat häät. Eivät häät sinänsä vituta, ja järjestelytkin sujuvat itsestään, koska hääsuunnittelijamme järjestelee kaiken. Mikä minua on alkanut vituttaa, on se, että ihmiset tuntuvat pitävän täysin itsestään selvänä, että heidät kutsutaan häihin. Olen alkanut saada viestejä ihmisiltä, kenen kanssa en ole puhunut vuosikymmeneen, että milloin ne häät nyt sitten ovat. Pitäisi saada tietää, että osaa sitten merkitä kalenteriin.

Miksi ihmeessä ihmiset olettavat, että juuri heidät kutsutaan? Ellen ole ollut tekemisissä siihen kymmeneen vuoteen, enkä tänä aikana halaistua sanaa vaihtanut, voi olla aivan täysin varma, että kutsua ei tule. En myöskään aio kutsua sellaisia ihmisiä, kenen kanssa en muutenkaan vietä ikinä aikaa.

Ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, että se hääkutsu tipahtaa postiluukusta, ja monelle se varmasti tulee pettymyksenä. Myöskin sille ihmiselle, joka oli äidilleni kertonut odottavansa kutsua: Olen tämän ihmisen nähnyt tasan kerran elämässäni, ja siitäkin on 15 vuotta aikaa. Enkä usko, että hän edes viihtyisi juuri meidän häissämme, sillä meidän häissä ei ole mitään humppabändiä soittamassa Akselin ja Elinan häävalssia, meidän häissä ei pönötetä ja syödä mansikka-kermakakkua eikä meidän häissä ole muutenkaan mitään perinteistä ohjelmaa, mitä juuri tämä ihminen kaipaisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti