Yhdestoista käsky: Pyhitä vitutuspäiväsi

Löydä onni! Elä itsesi näköistä elämää! Älä kuuntele muita. Rakastu minimalismiin. Tyydy vähempään. Vähemmällä olet onnellisempi.

Jätä kaupunki, muuta luontoon. Syö terveellisesti. Kasvata itse ruokasi. Älä syötä lapsillesi valmisruokaa. Vältä pikaruokaa. Muista, että prosessoitu sokeri tappaa. Alkoholi on myrkkyä. Ruumiisi on temppelisi, joten pidä siitä huolta.

Juokse, ulkoile, käy kuntosalilla. Tee joka aamu vatsalihaliikkeitä. Alavyötärörasva on vaarallista. Näytä hyvältä, voit paremmin.

Nauti kulttuurista. Kulttuuri piristää. Käy teatterissa. Teatteri on parempaa viihdettä kuin elokuva. Muista Aristoteles! Muista katarsis! Komediasta et saa katarsista.

Matkustele! Näe maailmaa. Kotimaanmatkailu parantaa työllisyyttä. Suosi suomalaista. Koe nyt, kun se on vielä mahdollista. Kuolema on kohta ovella.

Maksa verosi. Älä sairasta. Muista se onni! Muuta maalle. Et tarvitse sähköä tai juoksevaa vettä. Ennenkin ollaan eletty ilman.

Hymyile! Ole positiivinen. Älä murjota. Älä sure. Älä ole vittuuntunut. Vitutus tuo ryppyjä. Rypyt tuovat kuoleman ovellesi nopeammin. Hymyile aina. Kaikessa on jotain hyvää.

Ole ystävä kaikille. Älä vihaa. Älä ole katkera. Muista se hymy! Muista rakkaus. Rakasta kaikkia, niin sinuakin rakastetaan. Voit hyvin, olet onnellisempi.

VITUT!

Tänään murjotan. Olen vittuuntunut. Haistatan kaikille paskan. Huudan ja raivoan. Tämä päivä on perseestä. 

Murjotan. Aivan taatusti murjotan! Tungen positiivisuuden perseeseen. Shoppaan netistä uusia kenkiä ja käsilaukkuja. Vitutus vähenee prosentin verran.

Syön suklaata. Rasva ja sokeri rapisevat hampaissa. Suklaa saa suun hymyyn. Perse leviää. Vitun väliä!

En varmasti liiku tänään. Istun sohvalla ja katson paskoja leffoja. Juon punaviiniä ja syön lisää suklaata. Hyvä viini, parempi mieli.

Jim Carrey, Adam Sandler. Hörönaurut. Vitun paska leffa. Siis ihan helvetin huono! En edes tiedä, miksi nauran. Näytän Aristoteleelle persettä. Känni on katarsis.

Juuri nyt, juuri tänään, haluan olla rauhassa. Haluan vittuuntua rauhassa. Aivan saatanan sama, onko suklaassa sokeria. Minä mässään nyt.

Pyhitä vitutuspäiväsi. Minun yhdestoista käskyni.

Kermaperseiden kuningatar navettahommissa

Nauta numero 98, alias Pinja

Katson itseäni Tampereen yliopiston vessan peilistä, ja säikähdän niin perkeleesti. Näin komeita ja tummanliloja silmäpusseja en ole nähnyt edes Tim Burtonin leffoissa! Nämä ovat jo niin komeat, että näillä voittaisi jonkun palkinnon.

Voisikohan Nelonen rahoittaa maailmoja järisyttävän kisaohjelman "Suomen suurimmat pussit"? Minä olisin kyllä palkintopalleilla näiden omien pussieni kanssa.

Voi Ristus, miten pervolta tuokin kuulostaa: PalkintoPALLEILLA PUSSIENI kanssa... 

Onneksi täällä ei ole muita läsnä juuri nyt, niin saan itse höröttää omille, helvetin paskoille vitseilleni. Kuka muukaan minun vitseilleni nauraisi, ellen minä itse?

Kaiken lisäksi, minä haisen. Taas. Täällä Mansesterissa ei ole edes lämmin, mutta minä hikoilen kuin suurempikin sika. Lieneekö minulla ennenaikaiset vaihdevuodet vai onko minulla vain raskaansarjan hikigeenit? Ken tietää. Joten kysytään Keniltä!

Hahhahhahhahhahha. Olenpas hulvaton.

Tämä vitsieni poikkeuksellisen paska taso selittyy hyvin pitkälti eilisen päivän ohjelmalla. Toisaalta eilinen oli aivan uskomattoman upea päivä! Pääsin navettahommiin. Kyllä, luit oikein. Kaupungin keskustassa asuva kermaperseiden kuningatar hikisine kainaloineen oli eilen haalarit päällä, saappaat jalassa navetassa. Ja voi jestas, että siellä oli hauskaa!

Toisaalta taas kaiken hauskuuden ja söpöjen vasikoiden vastapainona olen tällä hetkellä niin jumalattoman väsynyt, että voisin myydä sieluni Saatanalle, jos saisin ottaa edes tunnin mittaiset päiväunet. Ja tämän väsymyksen syyhän on tietenkin se, että lähdin torstai-iltana Turusta Tampereelle tajuten vasta Toijalan kohdalla, että koko perkeleen armas lääkesatsini on minun helvetin kalliilla sisustetussa kodissani.

Perjantai-ilta meni rentoutuessa Scandic Stationin aulabaarissa, jumalattoman kallista paikallista lonkeroa lipittäen. Se vähensi vitutusta jonkin verran. Yö meni täysin päin sitä itseään, koska nukkunappulani olivat tietenkin 150 km etelän suuntaan. Ja näillä minun iki-ihanilla uniongelmilla ei todellakaan nukuta edes hotellin king size-vuoteella, x-asennossa ja alasti, ellei niitä nukkunappeja ole huuhdeltu kurkusta alas.

Aamulla lähdin suoraan hotellin aamiaiselta rautatieasemalla. Meidän oli tarkoitus ottaa kimppataksi kohteeseemme, eli Ahlmanin opistolle. Kesken taksimatkan työterveyslääkäri soitti. "Jostain kumman syystä" hän ei edes yllättynyt, kun kerroin, että minä olen Mansessa ja lääkkeeni ovat Åbossa. Pikemminkin kuulin hänen pidättävän nauruaan parhaan kykynsä mukaan. Ajatteli varmaan, että luojan kiitos tuo Mäkisen akka on juuri hänen potilaansa, niin tulee aina välillä jotain hupia hänenkin tylsään työpäiväänsä, kun hän saa selvitellä minun häröilyjäni.

Ahlmanilla me laitoimme ensin haalarit päälle, sitten kumpparit jalkaan ja kumihanskat käteen. Sen jälkeen astelimme läpi kärpästen valloittaman navetan pikkuvasikoiden puolelle. Siellä he odottelivat meitä. Ihan pikkuiset vauvalehmät. Ja voi hellanduudelis, että he olivat ihania!

Meidän ryhmämme vasikka oli nauta numero 98, nimeltään Pinja. Pikkuiselle nöpönenulle piti opettaa, että riimu on ihan kiva asia, ja riimu naaman koristeena voi jopa kulkeakin! Pinja oli todella nopea oppimaan, ja ahne kuin pieni possu. Namipalat kelpasivat, ja eipä siinä kauaa mennyt, kun Pinjalle oli laitettu riimu. Eipä Pinja siitä riimusta perustanut kovinkaan paljoa, mutta kyllä hän sen kanssa suostui lyhyen pätkän kävelemään. Söpö pikkuinen Pinja. Kyllä jäi kova ikävä tuota nöpönenää!

Emme olleet saaneet ihan kokonaan koulutuspäivää vielä kondikseen, kun minulle alkoi tulla sellainen olo, että nyt lähtee! Lähtee taju, järki ja vielä jalatkin alta. Hikeä ainakin pukkasi sen saamarin seksikkään haalarin kanssa. Kävin kysymässä eräältä kouluttajalta, jahka hän voisi viedä minut autolla lähimpään apteekkiin, jotta voisin hakea ne surullisen kuuluisat lääkkeeni. Sain kyydin, sain lääkkeet ja sain jopa otettua ne kera inkiväärijuoman.

Eipä siinä muuta, mutta kun otan piristävät lääkkeet klo 15, niin se tarkoittaa sitä, että minä en illalla nukahda, en sitten millään! Onneksi telkkarissa oli monta kanavaa, ja sieltä tuli ihan mukiinmenevää ohjelmaakin. Eipä tullut tylsää, kun pyöriskeli puolen yötä siinä king size-vuoteella erilaisissa asennoissa.

Olin minä jossain kohti yötä nukahtanut lopulta, sillä heräsin herätyskelloon. Aamutoimet tein kuin olisin uinut toffeeliejussa. Jaksoin hädin tuskin vaatteet laittaa päälle ja raahautua aamupalalle. Sen jälkeen check out, ja respalle pyyntö kaunis, jospa hän viitsisi soittaa taksin. En jaksanut kävellä tuota valtavan pitkää seitsemän minuutin matkaa kaikkine kantamuksineni.

Tänään meillä on aiheena eläinavusteisuus. Yksi minun lempiaiheistani! Mutta myisin siltikin sieluni saatanalle, jos pääsisin ottamaan ne pienen pienet päiväunet.

PS. Tässä linkissä haastattelu meidän koulutukseen liittyen: https://areena.yle.fi/1-4487877.

Tässä toisessa linkissä lyhyt kirjoitus tuohon nautakoulutukseen liittyen: https://yle.fi/uutiset/3-10368417. 

Kankkunen, päivää!

Voi hyvä hevon pieru, tätä krapulan tasoa! Muisti taas sen oikean biologisen ikänsä ja muisti myöskin sen, miksi näin vanhat ihmiset eivät enää kisko skumppaa kaksin käsin, pullo toisensa jälkeen. I'm WAAAAAAAAAY too old for this shit.

Eilen oli Turku Pride. Tapahtuma, mikä on ollut minun ja hyvän ystäväni jokavuotinen perinne. Kipeä kinttuni esti kulkueeseen osallistumisen ja kaiken muun mahdollisen kivan päiväsaikaan. Illalla lupasin lähteä baariin, mikäli saan taksin ajamaan suoraan baarin oven eteen, en tanssi enkä joudu kävelemään muutenkaan yhtään ylimääräistä. Tämä sopi ystävälleni.

Aloitimme illan meillä. Ystäväni oli käynyt hakemassa tulomatkalla Vegånia-ruokafestareilta meille pari erittäin herkullista pizzanpalaa. Minulla olivat skumpat ja samppanjat jääkaapissa jäähtymässä. Söimme, joimme ja nauroimme. Ennen kaikkea joimme. Olin onnistunut tyhjentämään kaksi pulloa samppanjaa ja yhden pullon skumppaa siinä vaiheessa, kun taksi tuli kotiovemme eteen.

Taksi vei meidät Suxesiin. Kyseessä on paikallinen homobaari, missä olemme istuneet monet illat. Siellä on aina hyvä ja rento meininki. Saimme  - onneksi - hyvästä kohtaa istumapaikat ja jatkoimme kittaamista. Hieman vahvemmalla siiderillä, tietenkin. 

Seuraan liittyi tuttuja ja tuntemattomia, joiden kanssa juttu luisti välittömästi. Meillä oli aivan valtavan hauskaa, vaikka jouduimme jalkani takia vain istumaan pöydän ääressä, emmekä päässeet tanssimaan. Juttua riitti, ja naurua! Sekä sitä hieman tujumpaa siideriä.

Kello taisi olla kahden pintaa, kun klenkkasin baarin oven eteen pysäköineen taksin takapenkille. Olin niin helvetin päissäni, ettei mitään rajaa. Mieheni oli vielä hereillä, kun pääsin kotiin, ja hän naureskeli, että taisi vaimolla olla hauskaa. Naamani oli täynnä glitteriä, mitä joku tuntematon nainen oli laittanut minulle. 

Olen nukkunut suuren osan päivää tätä järkyttävää krapulaani pois. Huomenna pitäisi vielä mennä klenkkaamaan töihin! Saisin varmaankin jatkoa sairauslomalleni, mutta minun on yksinkertaisesti pakko mennä hoitamaan asioita, kuten hakemaan työpaikan avaimet sekä työpuhelin. Luovutin ne opintovapaani ajaksi takaisin, ja töiden teko on aika paljon helpompaa, jos pystyy avaamaan luokkien ovet. En viitsi jättää näin tärkeitä asioita viime tinkaan. 

Jalkani ei mennyt yhtään huonommaksi eilisen Priden myötä, mutta eipä se kyllä ihan hirveästi nivelsiteitäni parantanutkaan. Mutta kun Pride on kerran vuodessa vain!

Ehkä ensi kerralla muistan sen, etten ole enää 20-vuotias ja tarvitsen vähintään sen viikon toipuakseni kunnon känneistä.

Parisuhde vai pari suhdetta? - Faktoja, joihin nyt vain pitää tyytyä

Oletko aina unelmoinut täydellisestä parisuhteesta? Tietenkin olet! Me kaikki olemme. 

Vituttaako takana olevien parisuhteiden ja erojen määrä? Johtuvatko erot siitä, että toinen osapuoli alkaakin osoittaa merkkejä siitä, ettei olisikaan täydellinen? Myönnän: Olen eronnut useasti jostain henkilöstä ihan vain siksi, että hän on laulanut väärää laulua väärässä kohdassa (tämän tarinan kuulleet ihmiset tietävät, miksi en olisi halunnut kuulla kyseistä laulua juuri sinä hetkenä).

Minä olen - myös omasta mielestäni - maailman viimeisin ihminen, jonka pitäisi antaa yhtikäs kenellekään minkäänlaisia parisuhdeneuvoja. Mutta koska olen taas päässyt (tai pikemminkin joutunut) lukemaan somesta mitä mielenkiintoisimpia tarinoita liittyen parisuhteisiin, päätin hieman liiankin kokeneena ihmisenä iskeä parit faktat pöytään.

1. Kukaan ei ole täydellinen

Tämä ärsyttävä klisee on valitettavasti oikeassa. Jokaisessa ihmisessä on jokin asia, mikä ärsyttää toista. Joka ikisessä meissä on jotain vikaa. Voisin ihan vain vertaistuen vuoksi laittaa tähän oman vikalistani, mutta kukaan teistä ei jaksaisi lukea niin pitkää tekstiä. Älä siis turhaan etsi ketään täydellistä, ilman mitään vikaa, sillä sellaista ei ole olemassakaan.

2. Valitse kaikkein vähiten vittumaisin ihminen

Koska meissä kaikissa on vikoja, useampia sellaisia, kannattaa kumppanin valinnassa ehkä lähteäkin siitä vikojen vähyydestä eikä täydellisyysprosentista. Se ihminen, jonka naama ja tekemiset saavat sinut kaikkein vähiten vittuuntumaan, on sinulle se oikea. Fakta on, että Se Oikeakin saa sinut vittuuntumaan epäsäännöllisen säännöllisesti. Mutta jos se vitutus on jokapäiväistä, silloin hän ei ole sinulle Se Oikea.

3. Moni kakku päältä kaunis

Tämäkin äärimmäisen ärsyttävä klisee on valitettavasti totta. Oikeastaan kaikki sellaiset ihmiset, jotka ovat ulospäin minun mielestäni täydellisiä, ovat tyhmempiä kuin vasemman jalan kumisaappaani. En saa heihin minkäänlaista yhteyttä enkä pysty keskustelemaan heidän kanssaan muuta kuin pinnallista kökkökakkaa, mitä jaksan kyllä yhden illan (jos tarjolla on tarpeeksi viinaa), mutta en minuuttiakaan pidempään. Enkä ainakaan selvinpäin.

Toisaalta fakta on myös se, että en minä haluaisi katsoa omasta mielestäni rumaakaan naamaa. Kyllä ihmisellä nyt edes jonkintasoinen ulkonäkö täytyy olla. Mutta täydellinen ei missään tapauksessa tarvitse olla! Se riittää, etten käy hakemassa paperipussia toisen pään peitoksi, ennen kuin seksiä aletaan harrastaa.

Kannattaa siis valita ihminen, jonka ulkonäkö miellyttää itseä ja jota kehtaa esitellä myös ystävilleen. Ei liian rumaa, muttei liian täydellistäkään. Ja eritoten kannattaa panostaa siihen toisen osapuolen sisäiseen kauneuteen ja älykkyyteen! Typerään ja tasottomaan keskusteluun kyllästyy nopeammin kuin rumaan naamaan. Ja tämä todellakin on fakta! 

4. Nauti yksinolosta

Minä rakastan aviomiestäni. Oikeasti. Hän on aivan ihana mies, enkä ikinä vaihtaisi häntä keneenkään! Hän on todella älykäs (vaikka emme ihan kaikesta olekaan samaa mieltä) ja ulkonäkökin miellyttää silmää. Hänestä voin sanoa ylpeydellä: "Tämä tässä on MINUN!"

Mutta en silti jaksa katsella häntä 24/7. Joskus sitä vain kaipaa yksinoloa, ihan lyhyttäkin sellaista. Hetken yksinäisyyden jälkeen parisuhde-elämä maistuu taas makoisammalta.

5. Vältä läheisriippuvaista ihmistä

Menisin jopa niin pitkälle, että kehoittaisin välttämään läheisriippuvaisia ihmisiä, sillä he ovat niitä kaikkein raivostuttavimpia tapauksia, jotka syövät parisuhteen viimeisetkin rippeet todella nopeasti. Tiedän kokemuksesta! 

Läheisriippuvainen ihminen esim. soittelee jatkuvasti perään ja pelkää tulevansa hylätyksi ihan jo siitä, että menet käymään ruokakaupassa ilman häntä. Uhriutuminen on erittäin tyypillistä eikä läheisriippuvainen ihminen kestä tasan minkäänlaista kritiikkiä. Lisäksi hän saattaa kuvitella, että muut ihmiset ovat samanlaisia ja tarvitsevat samaa kuin hän, ja sitten hän ihmettelee, mikseivät muut tee samoin hänelle kuin mitä hän tekee muille. 

Kuulostaako sinusta siltä, että kuvasin juuri narsistin? No, narsistit ovat usein erittäin läheisriippuvaisia, mutta ihminen voi myös olla läheisriippuvainen olematta kuitenkaan narsisti.

Jos sinusta alkaa vähänkään tuntua siltä, että kumppanisi kärsii läheisriippuvuudesta, ehdota hänelle hoitoa ja lähde. Sen jälkeen kannattaa vaihtaa ainakin puhelinnumero, sillä hänestä tuskin pääset ihan tuosta noin vain eroon.

6. Valitse ihminen, jolla on samanlainen huumorintaju

Nauru ei pelkästään pidennä ikää, se pidentää myös parisuhdetta. Tiedän tämänKIN omasta kokemuksesta. Jos et ymmärrä toisen huumoria ollenkaan tai hän ei ikinä naura sinun vitseillesi, on suhdetta turha yrittää saada eteenpäin. Se ei tule toimimaan. Yhdessä nauraminen on yksi parisuhteen parhaita asioita, ja ellei sitä tapahdu ikinä, on suhde tuomittu tuhoon.

7. Koolla ON väliä

Okei, myönnettäköön, että miesten kohdalla tekniikka on kokoakin tärkeämpi, samoin yleinen toimivuus. Mutta jos pitäisi valita minimunan tai normikokoisen väliltä, ottaisin mitään empimättä sen normikokoisen.

Myös naisten kohdalla koolla ON väliä. Evoluutiopsykologit ovat todistaneet tutkimuksissaan, että mitä leveämpi lantio ja isompi perse, sitä enemmän miehet tykkäävät. Isot rinnat ovat myös plussaa, tosin rajansa siinäkin. Kukaan ei tykkää epäluonnollisen kokoisista silikooneista. 

Miksi koolla on väliä? Koska se liittyy hedelmällisyyteen, ja ihminenKIN tekee parinvalinnan hedelmällisyysarvion perusteella. Tiedostamatta.

8. Suhde pitää rakentaa joka päivä uudestaan

Juujuu, tämäkin on kliseistä paskaa, mutta se on fakta siitä huolimatta. Suhde loppuu, jos toista alkaa pitää itsestään selvyytenä. Kumppaniin pitää rakastua joka päivä uudestaan.

9. Riitoja tulee - Sen jälkeen pannaan

Ei ole suhdetta, missä ei olisi riitoja. Itse lähdin aikaisemmin suhteesta heti ensimmäisen riidan jälkeen. En halunnut olla suhteessa, missä riidellään. Piti kasvaa aika isoksi aikuiseksi tytöksi, että tajusin, että joka ikisessä suhteessa riidellään.

Ja riitely on hyvä asia, sillä se puhdistaa ilmaa. Erityisen hyvä asia se on siksi, että jokaisen riidan jälkeen pitäisi harrastaa kunnon seksiä. Se on kaikkein paras keino sopia riita!

10. Kylmää kahvia ei kannata kuumentaa

Jos suhde on päätepysäkillä, se on päätepysäkillä. On aivan turha yrittää mitään typeriä vippaskonsteja, millä parisuhde pelastetaan. "Tehdään uusi vauva; se pelastaa meidän suhteemme!" "Muutetaan kaupungista maalle; se pelastaa meidän suhteemme!" Nämä kaksi ovat esimerkkejä tosielämästä, ja molemmat parisuhteet päättyivät eroon. Toinen näistä parisuhteista päättyi todella väkivaltaiseen eroon.

Kun se on ohi, se on ohi. Parempi erota hyvissä väleissä eikä yrittää väkisin. Uudet vauvat, maalle muutot ja koiranpennut eivät sitä suhdetta pelasta. Eikä lastenkaan takia kannata pysyä väkisin yhdessä. Nämä kaikki vain pahentavat tilannetta. Eli kun naama alkaa kyrsiä, eroa kehiin, ennen kuin juttu karkaa käsistä ja menee rumaksi. Oikeasti!

Minä olen onnellisesti naimisissa. Minä ja mieheni olemme täydellinen pari siksi, että kompensoimme toistemme vikoja. Siinä, missä minulla on vaikeaa, minun mieheni taas on hyvä, ja päinvastoin. Olemme myös oppineet hyödyntämään toistemme vahvuuksia, jotta parisuhteemme pysyisi tasapainoisena ja sujuvana.

Totta kai, meilläkin on tappeluita! Lähinnä liittyen rahaan, mutta osoita minulle pariskunta, joka ei ikinä riitele mistään, eikä ainakaan rahasta. Kaikkine vikoinemme ja puutteinemme me olemme juuri täydellisiä toisillemme.

PS. Kuvat on otettu häistämme, ja kuvaajana toimi Lisa McWhirter.

Karvakorvan karkureissu

Jos viime viikonloppu oli täynnä mielenkiintoista opiskelua kera laadullisen tutkimusharjoituksen sekä SPSS:n , niin tästä viikonlopusta on tulossa vähintään yhtä mielenkiintoinen. Tosin, tällä kertaa minulla on tiedossani sellaisia asioita, mitkä oikeasti kiinnostavat! Huomenna perjantaina on tiedossa reissu Tampereelle eläinkouluttaja-koulutukseen, lauantaina on mielenterveyden ensiapu-kurssi ja kaiken tämän lisäksi minun pitäisi maanantaina esitellä voimauttavan valokuvan työyhteisöprojekti, mikä on pahasti kesken. Saan siis koko tulevan viikonlopun koulutuspäivien jälkeen ravata pitkin Turkua kamera kädessä. 

Viikonlopun tiivis opiskeluohjelma alkoi jo tänään. Vietettyäni ensin seitsemän virkistävää tuntia yliopistolla kävin nopeasti kotona viemässä läppärin, hakemassa kameran, syömässä pikaisen välipalan ja pakkaamassa koiran autoon. Olin sopinut valokuvaustreffit erään ystäväni kanssa hänen luonaan.

Syy, miksi otin koiran mukaan, oli se, että Kaunon oli tarkoitus viihdyttää lapsia ja antaa meille kuvausrauha. Jos lapset saavat leikkiä koiran kanssa, he eivät tule koko ajan kyselemään, mitä me teemme. Tämä kaunis ajatukseni johti siihen, että saimme paljon vauhdikkaamaan kuvaussession kuin mitä olisimme halunneet. Ja iltalenkin vielä samaan syssyyn.

Kesken kuvaussession eräs lapsista avasi ulko-oven. Ja hupsista! Meidän villahoususankari lähti salamana ovesta ulos ja pihalle juoksentelemaan. Ystäväni lähti Kaunon perään vaaleanpunaiset villasukat jalassa, ilman kenkiä. Minä juoksin hakemaan namipussin, ja sen jälkeen lähdin juoksemaan Kaunon perään sateenkaaren väriset oravavillasukat jalassa. Yritin houkutella Kaunoa namilla mukaani, mutta ei. Kauno juoksi vain kauemmas. Ystäväni yritti saartaa Kaunon, mutta eipä meidän koiraa niin vain huijatakaan. Hän ampaisi kunnon juoksuun ja katosi metsään. Näin toimii meidän hyvin koulutettu koiramme...

Me lähdimme molemmat villasukkinemme Kaunon perään. Haukku kuului, koska Kauno oli nähnyt jonkun toisen koiran. Huusin Kaunoa minkä kurkusta ääntä lähti. Ja sitä kyllä sitten lähtee! Jos siis kuulit tänään Halisten metikössä jonkun huutavan: "Kauno, perkele", niin se olin sitten minä.

Kun saavutimme Kaunon, hän päätti, että tämä karkureissu ei ole vielä ohitse, ja jatkoi juoksemistaan. Olimme ystäväni kanssa molemmat ihan läkähdyksissä ja vielä ihan jäässäkin. Kummallakaan ei ollut ulkovaatteita eikä edes niitä kenkiä jalassa. Saimme juosta vielä muutaman sataa metriä Kaunon perässä, ennen kuin erittäin kiinnostava pissaposti joltain nartulta sai Kaunon pysähtymään pidemmäksi aikaa, ja minä sain napattua meidän villahoususankarin kiinni.

En ollut tietenkään tajunnut ottaa mukaani Kaunon hihnaa enkä valjaita. Yritin kantaa Kaunoa, mutta selkäni teki heti stopin. Ystäväni lähti hakemaan Kaunon valjaita, ja minä jäin pitelemään Kaunoa paikoillaan. Hetken kuluttua hänen vanhin poikansa tuli pyörän selässä tuoden Kaunon valjaat, hihnan ja minun takkini. Sen jälkeen uudestaan rämpimään metikön läpi, tällä kertaa koira tiukasti hihnassa kiinni.

Olimme molemmat sen verran läkähdyksissä tämän pienen karkureissun jälkeen, että valokuvaussessio jäi siihen. Ehkä huomenna pystyn jo nauramaan tälle, mutta tänään ei kyllä naurattanut, kun sai juosta herra Villahousun perässä pitkin metsiä.

Opinko tästä mitään? No ainakin sen, että jos otan ikinä enää Kaunoa mukaan mihinkään, niin ulko-ovet pitää pistää takalukkoon. Onneksi on suklaata! Saan ehkä sen avulla hermoni tasaantumaan vielä tämän illan aikana.

Pönöttävien ihmiskuorien mureneva valtakunta

Sohvatyyny leviää takapuoleni painon alla. Ihana, pehmoinen sohvani! Turvapaikkani. Oma, pieni pesäni. Tällä sohvalla en ole ehtinyt paljoa istua viime päivinä. En edes muista, milloin olisin viettänyt kokonaisen päivän kotona, tekemättä mitään sen ihmeempiä, menemättä mihinkään. Istunut sohvalla, katsonut elokuvaa tai lukenut kirjaa. Kuluneet viikot ovat olleet todella hektisiä. Kalenterini on ollut aivan täynnä ohjelmaa. Kaikki mahdollinen ja mahdoton on osunut juuri tähän vuodenaikaan, juuri näihin viikkoihin.

Kuluneet kaksi päivää olen viettänyt voimauttavan valokuvauksen parissa. Päivät ovat olleet todella pitkiä kestoltaan ja olen päivän päätteeksi ollut todella väsynyt. Mutta samalla päivät ovat olleet myös hauskoja ja antoisia matkoja oman sielunmaiseman syvyyteen. Olen saanut kurkistaa kaninkoloon ja katsoa, mitä sieltä oikeastaan löytyy. Ja päättää, mitkä kaikki asiat haluan tuoda julki muulle maailmalle.

Voimauttava kuvauspäivä vei voimat

Eilen maanantaina haimme parini kanssa ensin valtavan määrän filmirullia sekä kameran vuodelta aasinnahka ja alasin. Kuvasimme filmille ihan tarkoituksella: Meidän pitää oppia luottamaan siihen, että kuvaaja osaa kertoa meille, mitä hän näkee, ja että kuvaaja osaa kuvata meidän sellaisena kuin haluamme tulla nähdyksi. Digikameran kanssa kuvan näkee heti, mutta filmikameralla ei. Meidän on siis odotettava, jotta saamme nähdä lopputuloksen. Ja luottaa siihen, että se meidän parimme on nähnyt meidät juuri siten kuin olemme tarkoittaneet.

Koko päivän satoi. Metsä oli märkä. Syksyn värit hehkuivat kauniina kosteassa ilmassa, mikä oli kuvauksiamme ajatellen erinomainen asia. Meitä ei vain olisi huvittanut rämpiä läpimärässä metsässä kaiken rekvisiitan ja vaihtovaatteiden kanssa.

Aloitimme parini kanssa kuvaukset Ruissalosta. Kävimme läpi kasvitieteellisen puutarhan ja sen kauniin värimaiseman. Siirryimme kansanpuistoon ja minä hypin paljasjaloin jääkylmässä merivedessä. Jos sairastun johonkin vakavaan kuolemantautiin, tämä on todennäköisesti se syy siihen.

Kun olimme kuvanneet tarpeeksi Ruissalon märissä metiköissä, siirryimme keskustaan. Kävimme Punanaamiossa ostamassa lisää rekvisiittaa sekä Puressa kakulla ja kaakaolla. Tarvitsemme pienen tauon kylmästä syyssateesta. Kakku on taivaallista ja kaakao hyvää. Juttelemme parini kanssa niitä näitä, ja tutustumme paremmin toisiimme. Meillä on selvästi jotain yhteistä, ja olemme löytäneet yhteisen sävelen.

Siirryimme Turun linnaan. Halusimme kuvia linnan ympäristöstä. Maisema oli täynnä syksyn keltaisia lehtiä, ja linnan piha oli ihanan värikäs. Makasin märkien lehtien päällä, ja olin yltä päältä lehdissä itsekin. Nauroimme. Ja katsoimme kelloa. Se on paljon. Olin luvannut pitää ADHD-viikon kunniaksi yhdistyksellemme koulutuksen aiheesta ADHD ja toimiva arki. Ajoimme Lounatuulet Yhteisötaloon, minä puhuin kuin papupata, ja diasarjat vilisivät silmissä. Keskustelu oli runsasta ja mielenkiintoista. Olin tyytyväinen omaan osuuteeni. Ja siihen, että pääsin lähtemään takaisin kuvaushommiin siinä vaiheessa, kun ulkona oli sininen hetki. Silloin valo on kauneimmillaan ja pehmeimmillään.

Suuntasimme Turun tuomiokirkolle. Siellä oli kaunista, ja myös kauniita rakennuksia 1800-luvun tunnelmalla varustettuina. Päätimme ottaa yhtä seinää vasten kuvia. Laitoimme kameran valmiiksi, säädimme sulkimet ja aukot… Ja juuri, kun olimme valmiita, joku mummeli päätti ajaa juuri siihen kohtaan, ja jäädä pidemmäksi aikaa. Siirsimme kameran, ja teimme säädöt uusiksi. Ja juuri, kun olimme valmiit, mummeli päätti lähteä! Helvetin mummeli. Saisi painua sinne, missä vanhoista mummeleista rouhitaan maustepippuria.

Kun tuomiokirkon ympäristön hyvät kuvauspaikat on koluttu, siirrymme jokirantaan kuvaamaan. Meiltä alkaa loppua mielikuvitus kesken, ilta on pimentynyt emmekä jaksa enää raahata rekvisiittaakaan mukana. Ajelemme pitkin jokirantaa, ja etsimme hyviä kuvauspaikkoja. Yksi rulla on vielä, ja se on saatava täyteen.

Etsimme epätoivoisesti jotain paikkoja, missä kuvata. Kuvaamme jopa roskiksilla, mistä saammekin hirvittävät naurunremakat aikaiseksi. Näitä kuvia odotetaan innolla!

Kun viimeinenkin filmi oli täynnä, kello oli jo yhdeksän illalla. Päivä oli ollut todella pitkä, ja olimme molemmat lopen uupuneita. Ja märkiä! Ja nälkäisiä. Puren kakkupala ei vienyt nälkää koko päiväksi. Onneksi en ollut kaukaa kotona. Ehdin käydä suihkussa, vastata pariin sähköpostiin ja valmistautua tämänpäiväistä koulutuspäivää varten. En ajatellut filmejä enkä kuvia enää nukkumaan mennessä. Olin vain totaalisen väsynyt.

Perhe on pahin

Tänä aamuna heräsin uuteen koulutuspäivään. Aamulääkkeet, hampaiden pesu ja nokka kohti Ruissaloa ja Villa Marjaniemeä. Siellä odotti aamupala. Luovutin filmirullamme eteenpäin, ja jäimme odottamaan innokkaasti kuvia. Näkisimme ne vielä tänään.

Puhuimme perhekuvauksesta ja siitä, miten perheitä on vuosikymmenien saatoissa kuvattu. Ajattelin omia perhealbumeitani. Niitä pönöttäviä ihmisiä, tylsiä katseita, väkinäisiä hymyjä. En ole koskaan kokenut, että valokuvissa haluttaisiin kuvata sitä, kuka oikeasti olen. Perheemme tarkoitus valokuvien suhteen on ollut se, että pääasia on, kunhan saadaan tallennettua se, miltä joku on näyttänyt ulkoisesti tietyn ikäisenä. Ja tietenkin se, että kaikki suvun jäsenet saadaan ahdettua samaan kuvaan, jotta voitaisiin leikkiä, että meistä on välitetty ihan hirveästi, kun istutaan tuon sedän ja tuon tädin sylissä. Meidän perheemme valokuva-albumit ovat täynnä jotain fasaadia, mitä on haluttu ylläpitää. Näkymää, mikä ei kuitenkaan ole koskaan ollut todellista. Meidän perheemme albumit eivät oikeastaan koskaan ole kertoneet mitään siitä elämästä, mitä me olemme eläneet. Niissä vain seisoo ja istuu ihmiskuoria.

Siirryimme parin kanssa esittelemään kotitehtävämme, eli omaelämänkerran kuvista luotuna. Olin tehnyt PowerPoint-esityksen elämäni tärkeimmistä hetkistä, ja jokaisen kuvan viereen olin kirjoittanut kalevalamittaisen runon siitä kuvasta. Muilla on tarinoissa koko suku. Minulla ei ole. Kuvissa esiinnyn minä itse, avomieheni, tyttäreni ja Kauno-koirani. Minulla on vain 9 kuvaa ja 9 runoa.

Minun voimakuvani on otettu kesällä 2013 Kivenlahtirockissa. Siinä olen onnellinen, ja vapaus suorastaan loistaa kasvoiltani. Olen itsevarma, tyytyväinen ja täynnä elämää. Kuva on otettu puoli vuotta sen jälkeen, kun sain ADHD-diagnoosin. Olenkin aina sanonut, että ruumiini on ehkä syntynyt vuonna 1979, mutta MINÄ olen syntynyt 10.12.2012. Silloin sain kuulla ADHD-testieni tulokset minut testanneelta neuropsykologilta. Tuona päivänä MINÄ synnyin. Tuo päivä muutti elämäni suunnan. Ja siksi se, että seison itsevarmana, voimakkaana ja vapaana ihmisenä festareilla, ADHD-toppi päällä, on minun voimakuvani.

Juuri tuosta kuvasta alkaa tulla minulle päivä päivältä enemmän merkityksellinen, sillä siinä kuvassa kiteytyy se, kuka MINÄ oikeasti olen.

Valokuvamme tulivat. Tutkimme niitä parini kanssa innokkaasti. Nauroimme aivan vääränä roskiskuvia ja ihailimme onnistuneita haamukuvia. Emme ole kumpikaan tottuneet kuvaamaan filmikameralla, joten se, että haamukuvat onnistuivat, oli meille kummallekin iloinen yllätys.

Minun piti kuitenkin lähteä ennen viimeistä tehtävää, sillä olin lupautunut, taas kerran, puhumaan ADHD:sta. Tällä kertaa TVJ:n järjestämässä illassa Happy Housessa.

Kohti uudenlaista perhealbumia

Tämän kahden PIIIIIIIIIITKÄN päivän jälkeen istun, vihdoin ja viimein, lempipaikassani suuren sohvani nurkassa. Kupissani on kuumaa kirsikkateetä kera kotimaisen mehiläisenpaskan. Pohdin seuraavia kotitehtäviämme.

Minun pitää valita näistä uusista kuvistamme yksi uusi voimakuva, ja kirjoittaa siitä pieni tarina. En jaksa tehdä sitä enää tänään. Aivoni eivät kykene tarinoimiseen. Blogikirjoituskin tuottaa tässä vaiheessa tarpeeksi tuskaa. Yritän jaksaa tehdä sen huomenissa.

Meidän pitää myös aloittaa projektia, missä etsimme erilaisia puolia itsestämme sekä vanhoista valokuvista että ottamalla uusia valokuvia. En jaksa ajatella sitäkään tänään. Ajattelen sitä myöhemmin. Asialla ei ole vielä kiire.

Seuraavaksi kerraksi meillä pitää olla valmiina kuvakollaasi aiheesta tunneperhe. Minun pitää miettiä, ketkä kaikki ihmiset kuuluvat tunneperheeseeni, ja kenen kaikkien haluan olevan mukana tässä valokuvaprojektissa. Lisäksi minun pitää miettiä, miten toteutan tämän projektin. Millaisen ilmeen haluan antaa sille? Haluanko lisätä runoja, kuten tein omaelämänkerrassani? Aikaa tämän projektin toteuttamiseen on vain kuukausi, joten minun pitää alkaa suunnitella sitä jo nyt. Valita työn muoto ja ilme. Suurin ongelmani tulee olemaan se, ketkä kaikki ihmiset haluan mukaan projektiin.

Yhden asian tulevasta tunneperhe-projektista osaan sanoa jo nyt satavarmaksi: En halua kollaasiini yhden ainoaa teennäistä pönötyskuvaa! Haluan muuttaa tämän sukumme pönötyskuvakulttuurin. Luon uuden valokuvavaltakunnan, missä ihmiset saavat olla juuri sellaisia kuin he haluavat olla.