Näytetään tekstit, joissa on tunniste laadullinen tutkimus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste laadullinen tutkimus. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Proffan kovat sanat gradusta


Satu: *Kopkop*
Proffa: "Sisään!"
Satu: "Moikka! Mä tulin siitä mun gradusta puhumaan."
Proffa: "Juu, tule sisään vain."

Proffa: "Mä olen lukenut tämän sun tekstin, ja täytyy sanoa, että olit kyllä erittäin oikeassa, kun sanoit, ettei ADHD-oireisista voi ikinä päältä päin sanoa mitään."
Satu: "Ooo-kkei??????"
Proffa: "Aina, kun mä saan eteeni ADHD-aiheisen opinnäytetyön - ja mä saan lukea niitä ihan TOSI paljon - mulle tulee heti sellainen fiilis, että taasko tätä samaa."
Satu: *nielaisee* "Nokutotanoini... Se teoriaosa on siis tosiaan kirjoitettu pääsiäisenä, kun mä kelkoin perheen koiraa myöten pihalle, parissa päivässä, välillä pari tuntia nukkuen, et sen takia se on niinku tommonen..." *tuskahiki valuu selkää pitkin*
Proffa: "Mutta tä sun tekstis oli kyllä ihan jotain..."
Satu: "Mitä jotain?"
Proffa: "Parasta! Mä en oo ikinä lukenut näin hyvää tekstiä ADHD:sta!"


Proffa: "Tästä tosiaan näkee, että sä olet kirjoittanut tämän asiantuntijana ja asiasta oikeasti tietävänä ihmisenä, etkä minään ulkopuolisena, joka lainaa jotain ADHD-opaskirjaa."
Satu: *kerää leukaansa lattialta* "No kiitos." *hämmennys*
Proffa: "Tätä oli suorastaan ilo lukea!"
Satu: "No kiitos. Ei se sitten liian pitkä ollut se teoria?"
Proffa: "Ei missään nimessä! Mielenkiintoista tekstiä jaksaa kyllä lukea pidempäänkin."
Satu: "No kiitos. Öh... Tota... Kiva kuulla, että sä tykkäsit!" *vieläkin ihan hämillään*

Proffa: "Pari kohtaa mä tänne olen merkinnyt, mutten mitään sen kummempia. Esim. toi yks lähde, mihin sä olit viitannut, Conradin ja Schneiderin teos. Conrad on päivittänyt sitä omaa osuuttaan. Kannattaa varmaan googlettaa se artikkeli. Se löytyy jostain American Journal of joku-joku. Saisit vähän enemmän sosiologista läheistöä, kun sun lähteistössä on iso osa lääketieteellistä ja psykologista. Saisit lähteistöön vähän tuota sosiologistakin näkökulmaa enemmän."
Satu: "Okei, mä etin sen artikkelin. Onks jotain muuta muutettavaa?"
Proffa: "Ei. Tämä on ihan valmista tekstiä. Kyllä tuon kehtaa kansiin laittaa. Eli nyt sitten vain aloittamaan analyysin tekeminen!"


Proffa: "Kannattaa varmaan aloittaa helpoimmasta, eli siitä määrällisen osuuden analysoinnista. Oletko ajatellut, miten analysoit laadullisen aineiston?"
Satu: "Fenografista tulosavaruutta ajattelin, kun mä olen sitä harjoitellut jo eräällä laadullisen tutkimuksen kurssilla."
Proffa: "Oikein hyvä idea! Siitä tulee taatusti hyvä ja monipuolinen."

Proffa: "Mutta me palaamme asiaan sitten, kun sä olet päässyt siinä analyysissä vähän eteenpäin!"
Satu: "Joo, palataan! Ja kiitos neuvoista."

Olen kieltämättä vieläKIN hämmentynyt. Proffa, jolla on takanaan 30 vuoden työkokemus yliopistolta ja joka on sen 30 vuotta lukenut opiskelijoiden tuottamia tekstejä, sanoo mulle jotain tollaista... Ehkä mun pitäis sittenkin harkita sitä köyhää tutkijanuraa, mikä tarkoittaa sitä, että siirryn ammattimaiseksi apurahahakemusten kirjoittajaksi.


perjantai 23. maaliskuuta 2018

Kuuretkellä - Hurjaakin hurjempi perjantai-ilta


Jahas. Se olisi taas sitten perjantai-ilta. Kuten kaikki nuoret aikuiset, niin mekin varmaan keksimme mieheni kanssa jotain hurjaa ja jännittävää tekemistä tänään. Jotain sellaista, mistä voimme kehuskella muille maanantaina: "Meilläpäs oli näin jännää viikonloppuna, sinullapas ei ollutkaan!"

Ja minun ne kaksi jäljellä olevaa toimivaa aivosolua huutavat vaihteeksi jotain muuta tekemistä kuin opiskelua. Olen tässä parin päivän aikana saanut viimeisteltyä ja palautettua laadullisen tutkimuksen kurssin luentopäiväkirjan ja harjoitustyön, väkivalta ja instituutiot-kurssin luentopäiväkirjan ja esseen ja saanut viimeisteltyä monimuuttujamenetelmien kurssin harjoitustyön niin pitkälle, että se on ensi viikolla tehtävän regressioanalyysin jälkeen palautusvalmis. Lauantaina aamulla menen mielenterveyden ensiapukurssin toiseen lähipäivään, sitä perhanan gradua pitäisi aloittaa jossain vaiheessa ja Asklepios IV-kurssin essee pitäisi kirjoittaa. Mutta nyt ei pysty, ei jaksa eikä kykene. Tarvitsen edes yhden päivän ilman mitään opiskeluun viittaavaakaan.


Ja kuinka ollakaan, kuin tilauksesta eteeni osuu Facebook-tapahtuma: Tuorlan planetaarion avoimien ovien päivä. Juuri tänään! Wau, mikä mahdollisuus! Eihän tällaista voi jättää välistä. Pääsen liukastelemaan pitkin jäisiä hiekkateitä Kaarinan perukoille noin kuudentuhannen muun autoilijan kanssa, pääsen tappelemaan viimeisestä parkkipaikasta ja mikä parasta, pääsen keskelle helvetinmoista ryysistä, jonottamaan joka paikkaan ja kuuntelemaan pikkukakaroiden kitinää. IHANAA! Tuonne on päästävä. Taatusti hurjempaa ja jännittävämpää tuijottaa kuuta kaukoputken läpi kuin istua baarissa örisemässä tuopin yli.

Heitän pikaisesti bataattiranskalaiset uuniin ja käsken mieheni valmistautua. Nyt Mäkiset lähtevät raketilla (eli pinkillä Yariksella) kohti kuuta! Ruoka kuumana ja suuta polttavana äkkiä käkättimeen, sitten autoon ja kirsu kohti Kaarinaa. Täältä tullaan, Tuorla!

Peilin hiontaan tarkoitettu kivi, 2,5 metriä halkaisijaltaan.

Kuten arvasinkin, paikalla on se kuusituhatta muutakin autoilijaa. Olemme kuitenkin sen verran ajoissa paikalla, että saamme vielä parkkipaikan, kaukaa varsinaisesta planetaariosta, mutta saamme auton kuitenkin johonkin muualle kuin ojaan. Kävelymatka on, kuten arvasin, älyttömän jäinen. Tie oltaisi voitu hiekoittaa vähän paremmin, koska varmasti tiedettiin etukäteen, että porukkaa tulee olemaan kuin pipoa.

Vaikka olemme ajoissa, joka paikkaan on jo jumalaton jono. Kaksi kaukoputkea on avoinna, ja ensimmäiseen on jo niin pitkä jono, että päätämme jatkaa matkaa eteenpäin. Planetaarioesitykseen on jo sadan metrin jono. Emme jää jonottamaan, vaan menemme ensin luolaan. Siellä on valokuvanäyttely sekä siellä esitellään peilihiomoa. Täällä tehdään peilejä teleskooppeihin, mitkä lähetetään kiertämään maapalloa, ja pääsemme tutustumaan tekotapaan ja hiontalaitteistoon.

Luolassa valokuvanäyttelyssä.

Luolan jälkeen painumme mäen päälle ja isoon torniin. Siellä pääsee katsomaan Suomen suurimman kaukoputken läpi kuun kraatereita. Porukka ei ole vielä löytänyt tänne, eikä jono edessämme ole mitenkään pitkä. Vain muutama ihminen. Päätämme jäädä kiltisti jonoon. Kuun pinta on rosoinen ja jännittävän näköinen. Sitä on hauska katsella. Harmi, että porukka alkaa löytää tänne isoon tähtitorniin, ja jono takanamme kasvaa. En ehdi ihastella kuuta sen kauempaa. Kun lähdemme kapuamaan alas tornista, jono on jo puoleen väliin portaita. Me pääsimme sentään suoraan ylätasanteelle.

Jono planetaarioesitykseen on pidentynyt meidän ollessa pienellä kuuretkellämme. Emme todellakaan jaksa jäädä seisomaan tuohon jonoon ja jäätymään. Sama esitys pyörii täällä myöhemminkin, pääsemme katsomaan sen toiste, ilman jumalatonta ryysistä.


Käymme katsomassa Ursan esitystä, vilkaisemassa parhaillaan pyörivää luentoa jostain fysiikasta, mistä emme kumpikaan ymmärrä aasin kikkarettakaan. Sen jälkeen käymme pikaisesti katsomassa pienempää teleskooppia, ja päätämme, että tämä planetaarioretki oli tässä. Ilta alkaa pimetä, mikä tarkoittaisi tietenkin parempaa tiirailua taivaalle, mutta minulla sattuu selkää ja miehelläni jalkaa. Päätämme lähteä kävelemään kuurakettiamme, eli pinkkiä Yaristani kohti.

Kotimatkalla päätän heittäytyä vieläkin hurjemmaksi, ja pysähdyn vakkarihuoltsikallani hakemassa meille iltasiiderit. Kummallekin yhden ison tölkin. Miettikää nyt, kuuretki ja siideriä samana iltana! On tämä elämä mennyt niin hurjaksi, että hitaampaa heikottaa. Toisaalta, eipähän tarvinnut opiskella!







torstai 15. maaliskuuta 2018

Karvakorvan karkureissu


Jos viime viikonloppu oli täynnä mielenkiintoista opiskelua kera laadullisen tutkimusharjoituksen sekä SPSS:n , niin tästä viikonlopusta on tulossa vähintään yhtä mielenkiintoinen. Tosin, tällä kertaa minulla on tiedossani sellaisia asioita, mitkä oikeasti kiinnostavat! Huomenna perjantaina on tiedossa reissu Tampereelle eläinkouluttaja-koulutukseen, lauantaina on mielenterveyden ensiapu-kurssi ja kaiken tämän lisäksi minun pitäisi maanantaina esitellä voimauttavan valokuvan työyhteisöprojekti, mikä on pahasti kesken. Saan siis koko tulevan viikonlopun koulutuspäivien jälkeen ravata pitkin Turkua kamera kädessä. 

Viikonlopun tiivis opiskeluohjelma alkoi jo tänään. Vietettyäni ensin seitsemän virkistävää tuntia yliopistolla kävin nopeasti kotona viemässä läppärin, hakemassa kameran, syömässä pikaisen välipalan ja pakkaamassa koiran autoon. Olin sopinut valokuvaustreffit erään ystäväni kanssa hänen luonaan.


Syy, miksi otin koiran mukaan, oli se, että Kaunon oli tarkoitus viihdyttää lapsia ja antaa meille kuvausrauha. Jos lapset saavat leikkiä koiran kanssa, he eivät tule koko ajan kyselemään, mitä me teemme. Tämä kaunis ajatukseni johti siihen, että saimme paljon vauhdikkaamaan kuvaussession kuin mitä olisimme halunneet. Ja iltalenkin vielä samaan syssyyn.

Kesken kuvaussession eräs lapsista avasi ulko-oven. Ja hupsista! Meidän villahoususankari lähti salamana ovesta ulos ja pihalle juoksentelemaan. Ystäväni lähti Kaunon perään vaaleanpunaiset villasukat jalassa, ilman kenkiä. Minä juoksin hakemaan namipussin, ja sen jälkeen lähdin juoksemaan Kaunon perään sateenkaaren väriset oravavillasukat jalassa. Yritin houkutella Kaunoa namilla mukaani, mutta ei. Kauno juoksi vain kauemmas. Ystäväni yritti saartaa Kaunon, mutta eipä meidän koiraa niin vain huijatakaan. Hän ampaisi kunnon juoksuun ja katosi metsään. Näin toimii meidän hyvin koulutettu koiramme...


Me lähdimme molemmat villasukkinemme Kaunon perään. Haukku kuului, koska Kauno oli nähnyt jonkun toisen koiran. Huusin Kaunoa minkä kurkusta ääntä lähti. Ja sitä kyllä sitten lähtee! Jos siis kuulit tänään Halisten metikössä jonkun huutavan: "Kauno, perkele", niin se olin sitten minä.

Kun saavutimme Kaunon, hän päätti, että tämä karkureissu ei ole vielä ohitse, ja jatkoi juoksemistaan. Olimme ystäväni kanssa molemmat ihan läkähdyksissä ja vielä ihan jäässäkin. Kummallakaan ei ollut ulkovaatteita eikä edes niitä kenkiä jalassa. Saimme juosta vielä muutaman sataa metriä Kaunon perässä, ennen kuin erittäin kiinnostava pissaposti joltain nartulta sai Kaunon pysähtymään pidemmäksi aikaa, ja minä sain napattua meidän villahoususankarin kiinni.


En ollut tietenkään tajunnut ottaa mukaani Kaunon hihnaa enkä valjaita. Yritin kantaa Kaunoa, mutta selkäni teki heti stopin. Ystäväni lähti hakemaan Kaunon valjaita, ja minä jäin pitelemään Kaunoa paikoillaan. Hetken kuluttua hänen vanhin poikansa tuli pyörän selässä tuoden Kaunon valjaat, hihnan ja minun takkini. Sen jälkeen uudestaan rämpimään metikön läpi, tällä kertaa koira tiukasti hihnassa kiinni.

Olimme molemmat sen verran läkähdyksissä tämän pienen karkureissun jälkeen, että valokuvaussessio jäi siihen. Ehkä huomenna pystyn jo nauramaan tälle, mutta tänään ei kyllä naurattanut, kun sai juosta herra Villahousun perässä pitkin metsiä.

Opinko tästä mitään? No ainakin sen, että jos otan ikinä enää Kaunoa mukaan mihinkään, niin ulko-ovet pitää pistää takalukkoon. Onneksi on suklaata! Saan ehkä sen avulla hermoni tasaantumaan vielä tämän illan aikana.


maanantai 12. maaliskuuta 2018

"Haluaisitteko keskustella SPSS:stä?"


Naamantai. Turun yliopisto. Educariumin kolmas kerros. Luentosali Edu 3. Luennon aiheena kaksisuuntainen varianssianalyysi. En jaksa kuunnella, vaikka ehkä pitäisi. En ymmärrä tasan mitään, mitä luennoitsija jauhaa. Jos kuuntelisin, saattaisin ehkä jossain vaiheessa ymmärtää. En kuitenkaan jaksa.

Vieressäni on Fazerin pieni valkosuklaa-maitosuklaalevy. Se on erinomainen lääke vitutukseen. Kestän tämän kaksituntisen tuon pienen suklaalevun avulla tulematta vielä enemmän hulluksi.


Olen ollut viikonlopun aikana todella reipas! Vältellessäni SPSS:ää, sain tehtyä laadullisen tutkimuksen harjoitustyön kokonaan loppuun, tulosavaruuksineen ja kaikkineen. Sain myös oikoluettua sen kahdesti, kun yritin edelleenkin välttää sitä himputin SPSS:ää. Lopulta en kyennyt enää välttelemään sitä, vaan se tuli väkisin eteeni. Minun on ihan pakko aloittaa sitä monimuuttujamenetelmien harjoitustyötä, jos haluan päästä siitä läpi. Huokaisu, Word auki, lähdekirjat auki, SPSS auki ja vodkapaukku huiviin, jotta työskentely sujuisi joutuisammin.

Harjoitustyössä ei riitä, että leikkaan, liimaan ja askartelen erilaisia taulukoita Wordiin. Ei todellakaan! Minun pitää sanallisesti selittää kaikki. Miksi valitsin jonkun tietyn analyysin, miksi valitsin minkäkin muuttujan mihinkin systeemiin ja tulkita vielä kaikki luvut. Ja tietenkin minun on lähteitä käyttäen selitettävä, mikä on regressioanalyysi ja milloin voin käyttää pääkomponenttianalyysiä. Olen saanut sen verran aikaiseksi, että olen kirjoittanut ylös kaiken sen, mitä olemme tähän mennessä demoissa tehneet. Eteenpäin harjoitustyössä en voi mennä, en yksin. Tarvitsen apua, sillä en ymmärrä yhtään mitään, yhtään mistään.


Mutta olen kuitenkin päässyt siinä työssä alkuun! Se on tärkeintä. Se kaikkein vaikein ja suurin askel, aloittaminen, on nyt otettu.

Luennoitsija kaakattaa kaksisuuntaisen varianssianalyysin raportoinnista. En ole seurannut luentoa yhtään. Onneksi luentomateriaali löytyy Moodlesta, mikäli tulen sitä tarvitsemaan.

Sähköposti sanoo bling, ja minua nolottaa. Olen unohtanut läppäriin äänet päälle. Onneksi kovin moni ei kuullut sitä. Sähköpostiin tulee ohjeistus evoluutiobiologian tentin korvaavista tehtävistä. Hienoa! Sain ne vihdoinkin. Paitsi etten ymmärrä niistä kysymyksistä mitään. Taaskaan! Johtuukohan tämä kaikki siitä, että on maanantai, viikon ärsyttävin päivä?


Minulla on evoluutiobiologian luentomuistiinpanot kotona. Ehkä niistä on apua näiden visaisten kysymysten ratkaisemiseen. Unohtamatta tietenkään Googlea, tuota opiskelijan parasta ystävää. Google tietää melkein kaiken, Äitylit taas aivan kaiken.

Luento loppuu. Päätän jäädä yliopistolle jatkamaan harjoitustyötäni. Olen muodostanut viisi summamuuttujaa, ja nyt minun pitäisi raportoida niistä iso liuta asioita, kuten keskihajonta, alpha-kerroin, maksimiarvio, minimiarvio, vinous, huipukkuus, selitysosuus, ominaisarvo ja ties vielä mitä. Ohjeessa on neuvottu tarkkaan, miten saan tämän raportin SPSS:stä ulos. Mene sinne, klikkaa sitä, tee sitten noin ja paina OK. Selvä. Menen sinne, klikkaan tätä... Mutta kaikki termit ovat jollain muinaisvietnamin murteella kirjoitettu! Mistä hitosta minä voin oikeasti tietää, mikä näistä termeistä tarkoittaa jotain keskihajontaa? Jos p-arvo on SPSS:ssä niinkin selkeästi merkitty kuin sig, niin enhän minä yksinkertaisesti VOI tietää, mikä näistä termeistä on mikäkin. ARGH!


Menen hattu kourassa demoryhmän vetäjämme työhuoneeseen. Hän on hirvittävän mukava ja kärsivällinen nuori nainen. Hän toteaa ohjeiden olevan todellakin hirvittävän epäselvät tässä kohden, pyytää anteeksi ja kirjoittaa minulle ylös SPSS:n kielellä, mitä kaikkia kohtia minun pitää ruksia. Hyvä, kiitos. Nyt ehkä pääsen eteenpäin. EHKÄ!

Minulla olisi tällä viikolla tätä SPSS:ää tehtävänä, samoin tuo evoluutiobiologian tentin korvaus ja lisäksi minun pitäisi palauttaa käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajien koulutuksen etätehtävät. Eipä ainakaan tule tylsää viikkoa eikä esiinny vapaa-ajan ongelmia. Taidan tarvita lisää sitä suklaata. Ja vodkaa.


keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Pään seinään hakkaamista ja harjoitustöitä

Kello on 20:30. Istun sohvalla ja tuijotan tyhjyyteen. Vieressäni on uunista tullut neljän juuston pakastepizza. Se jäähtyy samalla, kun tuijotan kuola valuen olohuoneen seinää. Tämä viikko on ollut erityisen raskas, eikä se ole vielä edes lopussa! Sen vuoksi en jaksa edes pizzapalaa nostaa, vaikka minulla onkin kamala nälkä. Olen syönyt tänään mustikkamuffinin enkä mitään muuta.


Tämä stressinpoikanen alkoi eilen, kun tajusin, että minun pitää oikeasti saada tehtyä jotain, jos haluan päästä tämän kevään kursseista läpi. Sain käyttäytymisgenetiikan kurssin tentin korvaavat etätehtävät, ja tein ne eilen tuskahiki otsalla huutaen miehelleni, miksei hänkään voi tietää käyttäytymisgenetiikasta mitään. Sain minä jokaiseen kohtaan vastattua jotain, mutta ovatko vastaukset lähelläkään oikeita, se onkin sitten täysin eri juttu. Minä en ihan oikeasti tiedä, miten voin agonistien avulla lähteä kartoittamaan kandidaattigeenejä anoreksian puhkeamiseen. 

Tajusin myös senkin, että päästäkseni läpi laadullisen tutkimuksen kurssista minun on pakko aloittaa harjoitustyön tekeminen. Päätin tehdä aiheesta isäpuolet erityisperheissä. Miten he kokevat erityisperheen arjen ja mitä he ajattelevat erityisistä lapsista silloin, kun lapset eivät ole omia biologisia lapsia. Tein Google Formsilla kyselylomakkeen, missä oli pelkästään avoimia kysymyksiä ja tilaa isäpuolille pohtia "isäpuoluuttaan" monesta eri näkökulmasta. Ajattelin aiheen olevan sellainen, etten juurikaan saa ketään innostumaan ja vastaamaan. Kun illalla laitoin kyselyn Facebookiin, oli aamulla tullut 37 vastausta. Ihan viiskin olisi riittänyt. No, pääsenpähän ainakin analysoimaan!


Tänään yritin kirjoittaa Educariumilla erään toisen harjoitustyöni teoriaosaa pois. Istuin neljännen kerroksen aulassa, missä on opiskelijoille pöytätilaa juurikin sitä varten, että siinä voi opiskella. Jotkut idiootit päättivät tulla juuri siihen kohtaan juoruamaan. Vaikka heidän kaverinsa, joka yritti kirjoittaa graduaan, sanoi, että hän arvostaisi työrauhaa paikassa, mikä on työskentelyyn tarkoitettu, nämä toiset vain nauroivat ja jatkoivat juoruiluaan. Miten kivaa, että toisten työskentelyä arvostetaan! En saanut tehtyä juuri mitään, koska minua häirittiin.

Sen jälkeen Publicumin puolelle, pitämään evoluutiopsykologian esitelmä aiheesta väkivalta ja evoluutiopsykologia. Sain kuulla kurssin vetäjältä, että olen erinomainen puhuja, saan kuulijani kiinnostumaan ja pysymään jopa hereillä. Hän myös ajatteli, että opiskelijani varmasti pitävät oppitunneistani. Juu, totta kai! Suorastaan odottavat innosta vinkuen, että pääsevät opiskelemaan englantia minun kanssani.


Onnistuneen esitelmän jälkeen olikin sitten sitä iki-ihanaa SPSS:ää, jälleen kerran! Kaksi tuntia täyttä tuskaa, hikistä puurtamista ja aivonystyröiden pauketta. Tällä kertaa minä tajusin sentään jotain, ja osasin tehdä reliabiliteettianalyysin ihan itse, ilman apua! Wau! Ehkä minulla on sittenkin pienoinen mahdollisuus päästä tästä monimuuttujamenetelmien kurssista läpi. Ja ehkä gradustakin, koska minun pitäisi gradussani käyttää mixed method-menetelmää. Jos nyt joskus saisin sitä gradua edes aloitettua. Se on vieläkin täysin vaiheessa, enkä ole saanut tavuakaan paperille.

Joskus minusta tuntuu, että opiskelemaan lähteminen ja toisen maisterintutkinnon suorittaminen oli minulta maailman surkein idea. Juuri nyt minulla on sellainen olo. Etenkin, kun minun pitää kohta laittaa herätyskello soimaan huomisaamuksi klo 8 reikä reikä, jotta ehdin laadullisen tutkimuksen luennolle. Olisi vain pitänyt olla tyytyväinen siihen täysin turhaan filosofian maisterin tutkintoon, mikä minulla on, ja pysyä töissä tienaamassa sen sijaan, että hakkaan päätäni Publicumin seinään SPSS-kurssilla. Mutta turha parkua, kun kakat ovat housuissa. Nyt on elettävä tätä opiskelijan arkea ja hakattava sitä päätä seinään. Kai se seinä jossain kohti alkaa murentua. Tai minun kalloni haljeta.