Luonnon "rauhaa"

Olen asunut Turun keskustan laitamilla, ripulinruskean Aurajoen rannalla jo reilut 16 vuotta. Välillä on osoite vaihtunut, mutta asuinalue pysynyt koko ajan samana. Enkä varmaan enää osaisi muualla edes asua.

Vaikka nykyinen kotikatuni onkin suhteellisen rauhallinen, se huono puoli tuossa sijainnissa on, että kaikki mahdollinen kaupungin häly kuuluu parvekkeelleni. Jos läheisessä jokilaivassa on joku pumppu esiintymässä, kuulen musiikin erittäin hyvin lähtemättä kotoani tasan mihinkään. Välillä saa kuunnella piipaa-autojen ulvomista, välillä taas naapurien tappelemista. Ja kaikki tämä kuuluu kerrostaloasumiseen kaupungissa. Tällaista se nyt vain on.

Mökkiranta auringonlaskussa.

Joskus sitä ajattelee, että maaseudulla elämä on niin paljon rauhallisempaa. Ei ole piipaa-autojen ulvontaa, ei ole jokilaivoja eikä niiden terasseilla esiintyviä pumppuja, ei ole tappelevia naapureita (ainakaan kovin lähellä) eikä kaupungin asfalttipölyä. On vain luonnon rauha ja hiljaisuus.

Tämä luonnon rauha ja hiljaisuus mielessäni siintäen pakkasin koirani ja kamppeeni. Päätin, että tämä kesänä vietän mahdollisimman paljon aikaa mökillä nauttien hiljaisuudesta, luonnon rauhasta ja yksinäisyydestä. Äärimmäisen vilkkaan ja rankan koronakevään jälkeen tuo rauha ja hiljaisuus kuulostivat musiikilta korvilleni. En välittänyt siitä, että Paraisten saaristo on punkkien saartama ja todennäköisesti saisin vähintään borrelioosin, ellen peräti kaksi. Kunhan vain pääsisin nauttimaan luonnon rauhasta ja olemaan hiljaisuuden keskellä.

Heti ensimmäisenä bongasin alamökin vieressä olevassa pihapuussa käpytikan pesän. Eipä siinä, eläinvauvat ovat parhautta tiettyyn pisteeseen asti. Mutta siinä vaiheessa, kun olet kuunnellut monta tuntia niiden böördikersojen kiekumista ja tajuat, etteivät ne hiljene siellä kolossaan hetkeksikään, alkaa pikkuhiljaa todellisuus hahmottua: ei se elämä luonnon keskellä ole todellakaan mitään hiljaista! Se on ihan kaikkea muuta.

Mökkielämää parhaimmillaan? Jos vain saisi lukurauhan!

Ensimmäisenä yönä siis nukahdin käpytikkavauvojen suloiseen nälkälauluun.

Seuraavana aamuna olin valmis kaivamaan ilmapyssyn mistä tahansa kolosta ihan vain siksi, että saisin edes hetken hiljaisuutta. Sitähän minä tältä saarelta olin alun perin tullut hakemaan! Ja nyt nuo saakelin nälkäänsä kirkuvat kakarat olivat hyvää vauhtia pilaamassa minun lomafiilistäni.

Eivätkä käpytikkakersat todellakaan olleet ainoita, jotka päättivät ihastuttaa minua sulosävelillään. Tuntui siltä, että kaikki linnut malliin ja merkkiin katsomatta olivat tulleet täysin hulluiksi. Lintujen välisiä kiistoja oli lähestulkoon koko ajan ja mökin pihalla käytiin paljon pahempia ja huomattavasti äänekkäämpiä tappeluita kuin mitä kerrostalonaapureiden asunnossa on ikinä käyty. Öisin, kun pahimmat kiistat olivat rauhoittuneet, kukkui käki koko hemmetin ajan eikä antanut pahaakaan rauhaa.

Joutsenia olisi meidänkin rannassa sähisemässä, ellei olisi vahtikoiraa.

Illan viiletessä hyttyset tietenkin tulivat inisemään korvan juureen haluten maistaa vertani. No, ei muuta kuin Thermacell päälle. Eli kun vietät illan siinä Thermacellin höyryissä, on olo kuin olisit sittenkin kaupungissa pakokaasuja haistelemassa.

Kärpästen surinaa oli myös mukava kuunnella sekä päivin että öin. Aina niitä saatanan siivekkäitä pirulaisia löytää jostain kolosta mökkiin sisään ja sitten ne pitävät sinut hereillä koko yön.

Eikä pidä unohtaa sitä luontokappaleista hiljaisinta, eli suomenlapinkoiraa, jolla on isot pallit ja vielä isompi ego. Hänet kun on jalostettu vahtikoiraksi, niin sitähän hän sitten tekee. Pihalle tulee pörriäinen: se haukutaan hemmettiin. Kaukana merellä näkyy joutsen: sitä haukutaan ihan varmuuden vuoksi, ettei se vain kuvittelisi itsestään liikoja ja nousisi rantaan. Yhtä haukkumista koko loma!

Kauno, suuripallinen suomenlapinkoira, pitämässä vahtia mökkirannassa.

En tiedä, kenen keksintöä se on alun perin ollut, että luonnossa muka olisi hiljaista ja rauhallista. Täällä meidän mökillä ei ainakaan ole! Meidän pihassa on pahempi meteli kuin kaupungin keskustakerrostalossa konsanaan ja kaiken sen metelin tuottaa juurikin se luonto. Eli luonnossako muka mieli lepää kaikessa siinä hiljaisuudessa? Paskan marjat!

Tällä hetkellä voin rehellisesti sanoa, että Tuska-festareillakin on huomattavasti vähemmän meteliä kuin mitä täällä meidän pihalla on tähän mennessä ollut. Ehkä pitäisi vain viettää koko kesä kaupungissa, niellen asfalttipölyä. Saisi sentään olla rauhassa kaikelta luonnon meteliltä.

Hämähäkeistä ei sentään lähde meteliä...

Parisuhde vai pari suhdetta? - Faktoja, joihin nyt vain pitää tyytyä

Oletko aina unelmoinut täydellisestä parisuhteesta? Tietenkin olet! Me kaikki olemme. 

Vituttaako takana olevien parisuhteiden ja erojen määrä? Johtuvatko erot siitä, että toinen osapuoli alkaakin osoittaa merkkejä siitä, ettei olisikaan täydellinen? Myönnän: Olen eronnut useasti jostain henkilöstä ihan vain siksi, että hän on laulanut väärää laulua väärässä kohdassa (tämän tarinan kuulleet ihmiset tietävät, miksi en olisi halunnut kuulla kyseistä laulua juuri sinä hetkenä).

Minä olen - myös omasta mielestäni - maailman viimeisin ihminen, jonka pitäisi antaa yhtikäs kenellekään minkäänlaisia parisuhdeneuvoja. Mutta koska olen taas päässyt (tai pikemminkin joutunut) lukemaan somesta mitä mielenkiintoisimpia tarinoita liittyen parisuhteisiin, päätin hieman liiankin kokeneena ihmisenä iskeä parit faktat pöytään.

1. Kukaan ei ole täydellinen

Tämä ärsyttävä klisee on valitettavasti oikeassa. Jokaisessa ihmisessä on jokin asia, mikä ärsyttää toista. Joka ikisessä meissä on jotain vikaa. Voisin ihan vain vertaistuen vuoksi laittaa tähän oman vikalistani, mutta kukaan teistä ei jaksaisi lukea niin pitkää tekstiä. Älä siis turhaan etsi ketään täydellistä, ilman mitään vikaa, sillä sellaista ei ole olemassakaan.

2. Valitse kaikkein vähiten vittumaisin ihminen

Koska meissä kaikissa on vikoja, useampia sellaisia, kannattaa kumppanin valinnassa ehkä lähteäkin siitä vikojen vähyydestä eikä täydellisyysprosentista. Se ihminen, jonka naama ja tekemiset saavat sinut kaikkein vähiten vittuuntumaan, on sinulle se oikea. Fakta on, että Se Oikeakin saa sinut vittuuntumaan epäsäännöllisen säännöllisesti. Mutta jos se vitutus on jokapäiväistä, silloin hän ei ole sinulle Se Oikea.

3. Moni kakku päältä kaunis

Tämäkin äärimmäisen ärsyttävä klisee on valitettavasti totta. Oikeastaan kaikki sellaiset ihmiset, jotka ovat ulospäin minun mielestäni täydellisiä, ovat tyhmempiä kuin vasemman jalan kumisaappaani. En saa heihin minkäänlaista yhteyttä enkä pysty keskustelemaan heidän kanssaan muuta kuin pinnallista kökkökakkaa, mitä jaksan kyllä yhden illan (jos tarjolla on tarpeeksi viinaa), mutta en minuuttiakaan pidempään. Enkä ainakaan selvinpäin.

Toisaalta fakta on myös se, että en minä haluaisi katsoa omasta mielestäni rumaakaan naamaa. Kyllä ihmisellä nyt edes jonkintasoinen ulkonäkö täytyy olla. Mutta täydellinen ei missään tapauksessa tarvitse olla! Se riittää, etten käy hakemassa paperipussia toisen pään peitoksi, ennen kuin seksiä aletaan harrastaa.

Kannattaa siis valita ihminen, jonka ulkonäkö miellyttää itseä ja jota kehtaa esitellä myös ystävilleen. Ei liian rumaa, muttei liian täydellistäkään. Ja eritoten kannattaa panostaa siihen toisen osapuolen sisäiseen kauneuteen ja älykkyyteen! Typerään ja tasottomaan keskusteluun kyllästyy nopeammin kuin rumaan naamaan. Ja tämä todellakin on fakta! 

4. Nauti yksinolosta

Minä rakastan aviomiestäni. Oikeasti. Hän on aivan ihana mies, enkä ikinä vaihtaisi häntä keneenkään! Hän on todella älykäs (vaikka emme ihan kaikesta olekaan samaa mieltä) ja ulkonäkökin miellyttää silmää. Hänestä voin sanoa ylpeydellä: "Tämä tässä on MINUN!"

Mutta en silti jaksa katsella häntä 24/7. Joskus sitä vain kaipaa yksinoloa, ihan lyhyttäkin sellaista. Hetken yksinäisyyden jälkeen parisuhde-elämä maistuu taas makoisammalta.

5. Vältä läheisriippuvaista ihmistä

Menisin jopa niin pitkälle, että kehoittaisin välttämään läheisriippuvaisia ihmisiä, sillä he ovat niitä kaikkein raivostuttavimpia tapauksia, jotka syövät parisuhteen viimeisetkin rippeet todella nopeasti. Tiedän kokemuksesta! 

Läheisriippuvainen ihminen esim. soittelee jatkuvasti perään ja pelkää tulevansa hylätyksi ihan jo siitä, että menet käymään ruokakaupassa ilman häntä. Uhriutuminen on erittäin tyypillistä eikä läheisriippuvainen ihminen kestä tasan minkäänlaista kritiikkiä. Lisäksi hän saattaa kuvitella, että muut ihmiset ovat samanlaisia ja tarvitsevat samaa kuin hän, ja sitten hän ihmettelee, mikseivät muut tee samoin hänelle kuin mitä hän tekee muille. 

Kuulostaako sinusta siltä, että kuvasin juuri narsistin? No, narsistit ovat usein erittäin läheisriippuvaisia, mutta ihminen voi myös olla läheisriippuvainen olematta kuitenkaan narsisti.

Jos sinusta alkaa vähänkään tuntua siltä, että kumppanisi kärsii läheisriippuvuudesta, ehdota hänelle hoitoa ja lähde. Sen jälkeen kannattaa vaihtaa ainakin puhelinnumero, sillä hänestä tuskin pääset ihan tuosta noin vain eroon.

6. Valitse ihminen, jolla on samanlainen huumorintaju

Nauru ei pelkästään pidennä ikää, se pidentää myös parisuhdetta. Tiedän tämänKIN omasta kokemuksesta. Jos et ymmärrä toisen huumoria ollenkaan tai hän ei ikinä naura sinun vitseillesi, on suhdetta turha yrittää saada eteenpäin. Se ei tule toimimaan. Yhdessä nauraminen on yksi parisuhteen parhaita asioita, ja ellei sitä tapahdu ikinä, on suhde tuomittu tuhoon.

7. Koolla ON väliä

Okei, myönnettäköön, että miesten kohdalla tekniikka on kokoakin tärkeämpi, samoin yleinen toimivuus. Mutta jos pitäisi valita minimunan tai normikokoisen väliltä, ottaisin mitään empimättä sen normikokoisen.

Myös naisten kohdalla koolla ON väliä. Evoluutiopsykologit ovat todistaneet tutkimuksissaan, että mitä leveämpi lantio ja isompi perse, sitä enemmän miehet tykkäävät. Isot rinnat ovat myös plussaa, tosin rajansa siinäkin. Kukaan ei tykkää epäluonnollisen kokoisista silikooneista. 

Miksi koolla on väliä? Koska se liittyy hedelmällisyyteen, ja ihminenKIN tekee parinvalinnan hedelmällisyysarvion perusteella. Tiedostamatta.

8. Suhde pitää rakentaa joka päivä uudestaan

Juujuu, tämäkin on kliseistä paskaa, mutta se on fakta siitä huolimatta. Suhde loppuu, jos toista alkaa pitää itsestään selvyytenä. Kumppaniin pitää rakastua joka päivä uudestaan.

9. Riitoja tulee - Sen jälkeen pannaan

Ei ole suhdetta, missä ei olisi riitoja. Itse lähdin aikaisemmin suhteesta heti ensimmäisen riidan jälkeen. En halunnut olla suhteessa, missä riidellään. Piti kasvaa aika isoksi aikuiseksi tytöksi, että tajusin, että joka ikisessä suhteessa riidellään.

Ja riitely on hyvä asia, sillä se puhdistaa ilmaa. Erityisen hyvä asia se on siksi, että jokaisen riidan jälkeen pitäisi harrastaa kunnon seksiä. Se on kaikkein paras keino sopia riita!

10. Kylmää kahvia ei kannata kuumentaa

Jos suhde on päätepysäkillä, se on päätepysäkillä. On aivan turha yrittää mitään typeriä vippaskonsteja, millä parisuhde pelastetaan. "Tehdään uusi vauva; se pelastaa meidän suhteemme!" "Muutetaan kaupungista maalle; se pelastaa meidän suhteemme!" Nämä kaksi ovat esimerkkejä tosielämästä, ja molemmat parisuhteet päättyivät eroon. Toinen näistä parisuhteista päättyi todella väkivaltaiseen eroon.

Kun se on ohi, se on ohi. Parempi erota hyvissä väleissä eikä yrittää väkisin. Uudet vauvat, maalle muutot ja koiranpennut eivät sitä suhdetta pelasta. Eikä lastenkaan takia kannata pysyä väkisin yhdessä. Nämä kaikki vain pahentavat tilannetta. Eli kun naama alkaa kyrsiä, eroa kehiin, ennen kuin juttu karkaa käsistä ja menee rumaksi. Oikeasti!

Minä olen onnellisesti naimisissa. Minä ja mieheni olemme täydellinen pari siksi, että kompensoimme toistemme vikoja. Siinä, missä minulla on vaikeaa, minun mieheni taas on hyvä, ja päinvastoin. Olemme myös oppineet hyödyntämään toistemme vahvuuksia, jotta parisuhteemme pysyisi tasapainoisena ja sujuvana.

Totta kai, meilläkin on tappeluita! Lähinnä liittyen rahaan, mutta osoita minulle pariskunta, joka ei ikinä riitele mistään, eikä ainakaan rahasta. Kaikkine vikoinemme ja puutteinemme me olemme juuri täydellisiä toisillemme.

PS. Kuvat on otettu häistämme, ja kuvaajana toimi Lisa McWhirter.

Yksin yhdessä koiran kanssa

Takanani on aivan ihana viikonloppu! Huippurentouttava sellainen. Sain jotain todella harvinaista herkkua, mitä en ole saanut todella pitkään aikaan: Sain olla yksin kotona! Pelkkä koira seuranani.

Mies lähti jo perjantaiaamuna eräjormailemaan kaveriporukassa. Teinille tuli noutaja iltapäivästä: Mummi. Heti sen jälkeen minä hyppäsin autoon, kurvasin Majakkarannan S-marketin pihaan, tyhjensin hyllyt kaikesta epäterveellisestä mässystä, ajoin kotiin, tein koiran kanssa pitkän lenkin, lenkiltä palattuani riisuin vaatteet, parkkeerasin alastomana sohvalle enkä tehnyt mitään! Katsoin huonoja ja aivottomia elokuvia koko illan, söin cheddar-jalapenoja, mozzarellatikkuja, mustekalarenkaita ja suklaajäätelöä, heitin koiralle vinkupossua ja nautin. 

Lauantaina tein sen verran, että raahauduin Salosen leipomon kautta Lounatuulet Yhteisötaloon, missä oli yhdistyksemme järjestämä luento haastavista kasvatustilanteista. Luennoitsijana oli ihanan iloinen ja pirteä Liisa Ahonen, jonka luentoja minulla on ollut ilo olla aikaisemminkin kuuntelemassa. Jos teillä on tilaisuus mennä kuuntelemaan Liisan luentoja, niin menkää ihmeessä! Hän on erinomainen puhuja ja kasvatusalan vahva ammattilainen.

Luennon jälkeen taas lenkki koiran kanssa, lenkin jälkeen vaatteet nurkkaan ja sohvalle. En laittanut heti tylsiä leffoja pyörimään, vaan kuuntelin ensin muutaman väkivaltatutkimuksen luennon Moodlessa, kirjoitin luentopäiväkirjat pois ja vasta sen jälkeen laitoin leffan pyörimään. Nyt on väkivaltatutkimuksen johdantojakson luento-osuus suoritettuna. Enää on essee-osuus suorittamatta.

Tänään sunnuntaina olen syönyt aamupalaksi rasvaista neljän juuston pizzaa ja olen antanut koiralle aamupalaksi muhevan luun. Istun sohvalla ja katson tylsää leffaa. Harkitsen vaatteiden pukemista ja kirjastosta erään lähdeteoksen hakemista väkivaltatutkimuksen esseetä varten, mutta toisaalta, sen voi hakea huomennakin. Miksi pukeutua tänään, jos voi koko päivän viettää alasti? 

Tämä viikonloppu kaksin koiran kanssa on ollut todella virkistävä. Sitä ei avioliiton arjessa monesti edes huomaa, miten paljon sitä on kaivannut yksinoloa. Aikaa ihan vain itselle.

Olen virkistynyt ja onnellinen! Yksinolo on tehnyt minulle ihmeitä. Mieleni on rento ja olen valmis ensi viikon koitoksiin. Vaikka mielellään tätä yksinoloa olisi jatkanut vielä pari päivää. Tosin, painoindeksini ja kolesterolitasoni eivät ehkä kestäisi tätä yksinolodieettiä kovin kauaa.

Kivuliasta rentoutumista ja Salmisen Masaa

Perjantai-ilta. Istun loppuunmyydyn konserttitalon ylätasanteella, vanhalla tutulla paikallani. Korvissani kumisee Matti Salmisen bassoääni, joka laulaa epätoivoisesta äidistä, joka ei saa lastaan nukkumaan. Teini halusi lähteä mummolaan ja mieheni on kotona sairastamassa, joten olen tullut konserttiin yksin. Yksinäisyys tässä loppuunmyydyssä tilaisuudessa ei haittaa minua. Olen vakaasti päättänyt käyttää tämän kaksituntisen hyödykseni ja rentoutua.

Yritän sulkea silmät ja keskittyä musiikkiin. Aivoni alkaavat laukata kuin villihevoslauma. Minun on pakko avata silmäni, koska valtavasta ajatuksenvirrasta tulee epämukava, ja fyysisesti jopa hieman kivulias olo. Yritän keskittyä jatkuvasti liikkuvaan orkesteriin ja laulajaan.

Pitämällä silmät auki aivoni eivät laukkaa yhtä pahasti, mutta ne laukkaavat silti. En pysy yhdessä ajatuksessa kovinkaan monta nanosekuntia, kun seuraava ajatus tulee jo. Jatkuva erilaisten ajatusten virta. Kymmeneen sekuntiin mahtuu tuhat eri ajatusta. Tällaista on ADHD-aikuisen päässä.

Salminen jatkaa lauluaan ja orkesteri soittoaan. Alan jo kyllästyä itseeni ja siihen, että pysty mitenkään lopettamaan tätä ajatusten järkyttävää virtaa. Olen kyllä ottanut Concertan, mutta siitä on sen verran aikaa, että paras vaikutus alkaa loppua. Turhaudun itseeni aivan täysin ja siihen, että pysty rauhoittumaan. En edes näin rauhallisessa ja rentouttavassa tapahtumassa kuin klassisessa konsertissa.

Rentoutushetket, mitä pidetään aina silloin tällöin osana esim. vertaistukiryhmiä, ovat minulle aivan hirveitä tapahtumia. En pysty pitämään silmiäni kiinni ilman, että se aiheuttaa minulle epämukavan olon. En pysy paikoillani. Ajatukset alkavat laukata sellaista vauhtia, ettei edes luotijuna pysyisi perässä. En voi rentoutua käskystä. En näemmä edes omasta käskystäni. Aivoni eivät pysähdy eivätkä ne anna minun olla rauhassa. Suutun itselleni. EI SITTEN, PERKELE! Laukatkaa, saatana. Ihan sama. En olisi halunnutkaan rentoutua. Stressaantuneena on paljon mukavampi olla. Helvetin kuusitoista.

Paitsi etten minä ole juuri nyt stressaantunut. Minulla ei ole aikatauluja, ei tekemistä, ei kiirettä, ei menoja. Ainoa asia, mikä juoksee ja ravaa pysähtymättä, on pääni värikäs sisältö. Minun ruumiini istuu tässä tuolissa, jopa suhteellisen paikoillaan. Mitä nyt nilkat pyörivät, muttei sitä kukaan huomaa.

Ymmärrän vihdoin, etten pysty ikinä olemaan siinä mielessä rento, että saisin aivoni pysäytettyä edes hetkeksi. Se ei tule onnistumaan. Minulla on ADHD ja tavalliset rentoutuskeinot eivät tehoa minuun. Ehkä joihinkin ADHD-oireisiin tehoavat, mutta eivät minuun. Mekin olemme yksilöitä. Tämä konsertti ON rentouttava, vaikkei se saakaan aivojani hiljaiseksi. Ehkä annan aivojeni vain mennä tämän musiikin mukana. Ehkä en edes yritä hiljentää ajatuksiani. Ehkä keksin jonkun ihan mahtavan idean tämän konsertin aikana, kun annan tuhansien ajatusteni vain lentää ja mennä omia menojaan.

Vapaa vanki

Mies lähti, minä jäin.

Ei, tilanne ei ole niin dramaattinen kuin mitä luulisi. Sulhaseni irtisanoi asuntonsa vuokrasopimuksen, ja hänellä on kaksi viikkoa aikaa saada kämppä kokonaan tyhjäksi ja myös siivotuksi. En voinut lähteä mukaan, koska palkkatyö ja teinin koulu velvoittavat. Seuraavat kaksi viikkoa sulhaseni siis raivaa asuntoaan ja hankkiutuu eroon turhista tavaroista (ja pakkaa ei-turhat tavarat mukaan). Minä taas…

...SAAN OLLA YKSIN KOTONA!!!!!!! WOHOO!!!!!!! \o/ Jääkaappi on vain minun. Saan sikailla pitkin kämppää, miten haluan, ja jättää roskia ympäriinsä. Voin piereskellä sohvalla ilman, että se haittaa kenenkään toisen nenää. Saan katsoa telkkarista, mitä haluan, eikä toisen mielipidettä tarvitse ottaa huomioon. Voin myös mätätä kaikkea epäterveellistä ja maitopitoista kitalakea kohti tuntematta huonoa omatuntoa siitä, ettei sulhaseni voi tehdä samaa, koska allergia. Kukaan ei kuorsaa vieressäni.

Okei, tuo viimeinen ei pidä paikkansa, sillä koira kuorsaa.

Ja jos joku nyt ajattelee, että entäs se teini, niin tiedoksi heille, että teini on hyvin tiukasti majoittautunut omaan huoneeseensa, katsoo telkkaria lähinnä omassa huoneessaan ja piereskelee omassa huoneessaan. Joskus en edes muista, että koko teini on kotona, kun se vain norkoilee siellä omassa huoneessaan, ovi visusti kiinni ja lukossa.

Vaikka sulhaseni Jyväskylään lähtö antoi tietynlaisen vapauden, ilo hyytyy suhteellisen nopeasti, kun vilkaisee kalenteria. Sen lisäksi, että olen palkkatöissä, minulla on ensi viikolla joka ikinen päivä töiden jälkeen joku iltameno. On teinin verkostopalaveria, on teinin saksofonikonserttia, on vertaistuki-iltaa, on tapaaminen ompelijan kanssa. Ja kun vilkaisee viikonloppua, riemu vasta repeääkin! Sekä lauantaille että sunnuntaille on tiedossa monen tunnin menot. On koulutuspäivää sekä yhdistyksen kokousta. Ja siitä sitten suoraan taas uuteen työviikkoon niin, että viuhahdus vain käy! Olen kalenterini vanki.

Jos minulla olisi mies kotona, minun ei tarvitsisi huolehtia koirasta, ei kodista, ei mistään. Saisin rauhassa juosta tapaamisissani ja palavereissani, sillä tietäisin, että mies hoitaa. Nyt minulla ei ole ketään. Olen taas se yh-äiti, joka joutuu yksinään luovimaan arjen karikoissa ja yrittää selviytyä edes jotenkuten.

Tämä on vain kaksi viikkoa, ja sen jälkeen alamme elää yhteistä arkea. Minun osoitteestani tulee meidän osoite, minun asunnostani tulee meidän asuntomme. Sulhaseni siirtää kirjansa virallisesti minun luokseni, ja minusta ja hänestä tulee me.

Vain kaksi viikkoa. Ehkä minä jaksan tämän Kotipizzan extralargen pizzan voimin.

Coca-Colakakkua vai DJ Proteusta?

Tänään olisi Turun Gongissa isot bileet: DJ Proteus vetää kuuden tunnin setin. Vaikka olenkin hevari, en kieltäydy muunlaisen musiikin kuuntelemisesta. Viime kesänä kävin sulhaseni kanssa Kosmos-festareilla (sen jälkeen, kun olin ensin raahannut sulhaseni Tuskaan kolmeksi päiväksi) ja lisäksi minulla ja tyttärelläni on kausikortit Turun filharmonisen orkesterin konsertteihin. Bileet alkavat vartin päästä, ja minä istun sohvalla verskat jalassa, hiukset rasvaisena ja ihmettelen. En oikein tiedä vieläkään, pitäisikö lähteä vai jäädä kotiin. Mieli tekisi lähteä, mutta toisaalta taas, ei tee mieli yhtään lähteä! Mieluummin vain jäisin kotiin istumaan sohvalle, syömään tänään tekemääni Coca-Colakakkua ja katsomaan jotain huonoa komediaa televisiosta.

Ei, en ole (edelleenkään) kasvanut tylsäksi aikuiseksi, joka menee lauantaisin saunaan klo 18, juo yhden Karjalan saunan jälkeen, ähkäisee ja tarkistaa lottorivin. Kyllä aion käydä jatkossakin keikoilla, bileissä, festareilla ja elää elämääni luullen, että olen vieläkin 22-vuotias. Tänään se vain tuntuu aivan täysin mahdottomalta, sillä minulla on sosiaalinen ähky.

Entinen mieheni ja lapseni isä oli koko kuluneen viikon meillä tytärtään katsomassa. Hän lähti tänä aamuna. Koko viikko vieras ihminen talossa. Ei saa olla rauhassa, omissa oloissaan. Koko ajan on joku, joka mölisee, mälisee, ja koska kyse on ex-miehestäni, joku, joka kyttää ja arvostelee. Siihen päälle vielä töissä oli kaksi suunnittelupäivää putkeen, joten istuttuani ensin koko päivän töissä, sosiaalisessa ympäristössä, en pääse kotiin rauhoittumaan ja olemaan epäsosiaalinen, vaan joudun kotonakin olemaan sosiaalinen! Se on liikaa neuropsykiatrisista häiriöistä kärsiville aivoilleni.

Me neurokirjolaiset vaikutamme hyvin usein ulospäinsuuntautuneilta, puheliailta ja sosiaalisilta ihmisiltä. Ja tavallaan kyllä olemmekin sitä, yksilölliset erot huomioon ottaen, tietenkin. Meidän seurassamme on hauska olla, ja me neurokirjolaiset olemme hyvää seuraa. Ongelmia tulee vasta siinä vaiheessa, jos joudumme olemaan liikaa sosiaalisia. Tulee sosiaalinen ähky.

Sosiaalinen ähky tarkoittaa yksilöiden kohdalla eri asioita. Minun kohdallani se tarkoittaa sitä, etten halua tavata ketään, en puhua kenenkään kanssa puhelimessa enkä mennä minnekään. Minun täytyy saada olla täysin omassa rauhassani, kotona, hiljaisuudessa. Jos joku soittaa minulle juuri silloin, kun minulla on sosiaalinen ähky, suutun. Jos joku tulee oveni taakse häiritsemään juuri silloin rauhaani, suutun. En vain oikeasti kykene tapaamaan ketään. Tarvitsen täydellisen nollauksen.

Yksinolon vaatimus on sosiaalisen ähkyn tullessa niin voimakas, että jätän jopa sellaiset bileet väliin, mihin pääsee vain kerran vuodessa. Jos lähden Gongiin nyt, joudun todennäköisesti heti jo vartin jälkeen poistumaan sieltä, koska ihmispaljous alkaa ahdistaa niin tuhottomasti. En vain pysty olemaan siellä. Enkä halua maksaa pääsylippua vain siksi, että totean hyvin lyhyen ajan jälkeen, etten voikaan jäädä pidemmäksi aikaa.

Jos siis neurokirjolainen kieltäytyy tapaamasta, se ei tarkoita sitä, että olisit hänen mielestään tylsä ihminen: Hänellä saattaa olla sen verran kova sosiaalinen ähky meneillään, ettei hän pysty tapaamaan. Älä siis suutu, vaan ymmärrä! Myöhemminkin ehtii.

Tänään tylsä iltani siis koostuu colakakusta ja huipputyperästä Mel Brooksin komediasta sen sijaan, että menisin tanssahtelemaan DJ Proteuksen tahtiin. Voitte kutsua minua tylsimykseksi. En vain kykene tältä ähkyltäni lähtemään yhtikäs mihinkään.

PS. Tajusin juuri, että olen varannut lauantaiseksi saunan klo 18. PERKELE!

Coca-Colakakkua.

Yksin, täysin yksin

Jäin yksinhuoltajaksi, kun vuosi vaihtui vuodesta 2007 vuoteen 2008. Siitä asti olen ollut yksin. Hoitanut erityislapsen asiat yksin, asunut yksin (tai no, ainoana aikuisena lapsen kanssa), ollut kaikesta arjen pyörityksestä vastuussa yksin. Täysin yksin!

Minulla on ollut seurustelukumppaneita, mutta ikinä en ole edes harkinnut heidän kanssaan muuttamista yhteen. Opiskelin aineenopettajaksi sekä erityisopettajaksi, mutta erityisesti aineenopettajan opintojen jälkeen olin niin uuvuksissa kaikesta, että sain burnoutin. Yksin oli vaikea jaksaa erityistä arkea.

Vaikkemme asu sulhaseni kanssa vielä virallisesti yhdessä, hän on kuitenkin käytännössä asunut meillä jo yli puoli vuotta. Tämän puolen vuoden aikana olen unohtanut aivan täysin, millaista se on, kun on yksin, eikä kukaan ole tukemassa eikä auttamassa. Viime sunnuntaina sulhaseni lähti kotikaupunkiinsa hoitamaan asioita. Olen ollut nyt kaksi päivää yksin lapsen, koiran, työn ja opintojen kanssa. Enkä ymmärrä, miten helvetissä selviän perjantaihin asti, jolloin sulhaseni palaa.

Koska sulhaseni on pois, koti on kaaoksessa, koira ripulissa, hukun tekemättömien töiden alle, en saa nukutuksi enkä osaa priorisoida asioita. Olisi niin hirveän paljon tehtävää, kaikki yhtä tärkeitä asioita, ja minun pitäisi tehdä ne kaikki itse. Ihan itse, ihan yksin. Ei ketään, kenelle delegoida. Jos minulla on iso palkkatyötehtävä tekemättä (kuten nyt vaikkapa arviointien teko, mikä on näin joulun alla opettajille ajankohtaista), voin delegoida kotityöt ja koiran hoidon siksi aikaa sulhaselleni. Saan tehtyä arvioinnit rauhassa, ja astiat ovat kuitenkin siirtyneet koneeseen, koira on ruokittu ja käytetty, pyykit on ripustettu ja roskis viety. Nyt, kun olen yksin, palkkatöiden tekemisen jälkeen se koira on edelleen ruokkimatta ja käyttämättä, roskis viemättä, astiat ovat edelleen tiskipöydällä ja pyykit märkinä koneessa.

Tällaisina päivinä osaan arvostaa sulhaseni työpanosta meidän piakkoin myös virallisesti yhteisen kotimme sekä yhteisen koiramme eteen. Ehkä en tavallisena arkena huomaa jokaista koneellista puhtaita astioita, mutta koska tiedän, että sulhaseni on ottanut astianpesukoneesta vastuun, arvostan sitä. Ilman häntä ja hänen tukeaan pystyisin tuskin opiskelemaan tätä tahtia, mitä nyt opiskelen. Se on hänen ansiotaan, että pystyn suorittamaan kaksi eri pätevyyttä samanaikaisesti tulematta totaalisen hulluksi (tai no, ehkä se hulluusraja on tietyssä mielessä ylittynyt jo).

Pitäisi ehkä muistaa useammin sanoa se kiitos.

Minulle jää enemmän aikaa hauvavauvamme kanssa, kun sulhaseni auttaa kotitöissä.