Kermaperseiden kuningatar navettahommissa

Nauta numero 98, alias Pinja

Katson itseäni Tampereen yliopiston vessan peilistä, ja säikähdän niin perkeleesti. Näin komeita ja tummanliloja silmäpusseja en ole nähnyt edes Tim Burtonin leffoissa! Nämä ovat jo niin komeat, että näillä voittaisi jonkun palkinnon.

Voisikohan Nelonen rahoittaa maailmoja järisyttävän kisaohjelman "Suomen suurimmat pussit"? Minä olisin kyllä palkintopalleilla näiden omien pussieni kanssa.

Voi Ristus, miten pervolta tuokin kuulostaa: PalkintoPALLEILLA PUSSIENI kanssa... 

Onneksi täällä ei ole muita läsnä juuri nyt, niin saan itse höröttää omille, helvetin paskoille vitseilleni. Kuka muukaan minun vitseilleni nauraisi, ellen minä itse?

Kaiken lisäksi, minä haisen. Taas. Täällä Mansesterissa ei ole edes lämmin, mutta minä hikoilen kuin suurempikin sika. Lieneekö minulla ennenaikaiset vaihdevuodet vai onko minulla vain raskaansarjan hikigeenit? Ken tietää. Joten kysytään Keniltä!

Hahhahhahhahhahha. Olenpas hulvaton.

Tämä vitsieni poikkeuksellisen paska taso selittyy hyvin pitkälti eilisen päivän ohjelmalla. Toisaalta eilinen oli aivan uskomattoman upea päivä! Pääsin navettahommiin. Kyllä, luit oikein. Kaupungin keskustassa asuva kermaperseiden kuningatar hikisine kainaloineen oli eilen haalarit päällä, saappaat jalassa navetassa. Ja voi jestas, että siellä oli hauskaa!

Toisaalta taas kaiken hauskuuden ja söpöjen vasikoiden vastapainona olen tällä hetkellä niin jumalattoman väsynyt, että voisin myydä sieluni Saatanalle, jos saisin ottaa edes tunnin mittaiset päiväunet. Ja tämän väsymyksen syyhän on tietenkin se, että lähdin torstai-iltana Turusta Tampereelle tajuten vasta Toijalan kohdalla, että koko perkeleen armas lääkesatsini on minun helvetin kalliilla sisustetussa kodissani.

Perjantai-ilta meni rentoutuessa Scandic Stationin aulabaarissa, jumalattoman kallista paikallista lonkeroa lipittäen. Se vähensi vitutusta jonkin verran. Yö meni täysin päin sitä itseään, koska nukkunappulani olivat tietenkin 150 km etelän suuntaan. Ja näillä minun iki-ihanilla uniongelmilla ei todellakaan nukuta edes hotellin king size-vuoteella, x-asennossa ja alasti, ellei niitä nukkunappeja ole huuhdeltu kurkusta alas.

Aamulla lähdin suoraan hotellin aamiaiselta rautatieasemalla. Meidän oli tarkoitus ottaa kimppataksi kohteeseemme, eli Ahlmanin opistolle. Kesken taksimatkan työterveyslääkäri soitti. "Jostain kumman syystä" hän ei edes yllättynyt, kun kerroin, että minä olen Mansessa ja lääkkeeni ovat Åbossa. Pikemminkin kuulin hänen pidättävän nauruaan parhaan kykynsä mukaan. Ajatteli varmaan, että luojan kiitos tuo Mäkisen akka on juuri hänen potilaansa, niin tulee aina välillä jotain hupia hänenkin tylsään työpäiväänsä, kun hän saa selvitellä minun häröilyjäni.

Ahlmanilla me laitoimme ensin haalarit päälle, sitten kumpparit jalkaan ja kumihanskat käteen. Sen jälkeen astelimme läpi kärpästen valloittaman navetan pikkuvasikoiden puolelle. Siellä he odottelivat meitä. Ihan pikkuiset vauvalehmät. Ja voi hellanduudelis, että he olivat ihania!

Meidän ryhmämme vasikka oli nauta numero 98, nimeltään Pinja. Pikkuiselle nöpönenulle piti opettaa, että riimu on ihan kiva asia, ja riimu naaman koristeena voi jopa kulkeakin! Pinja oli todella nopea oppimaan, ja ahne kuin pieni possu. Namipalat kelpasivat, ja eipä siinä kauaa mennyt, kun Pinjalle oli laitettu riimu. Eipä Pinja siitä riimusta perustanut kovinkaan paljoa, mutta kyllä hän sen kanssa suostui lyhyen pätkän kävelemään. Söpö pikkuinen Pinja. Kyllä jäi kova ikävä tuota nöpönenää!

Emme olleet saaneet ihan kokonaan koulutuspäivää vielä kondikseen, kun minulle alkoi tulla sellainen olo, että nyt lähtee! Lähtee taju, järki ja vielä jalatkin alta. Hikeä ainakin pukkasi sen saamarin seksikkään haalarin kanssa. Kävin kysymässä eräältä kouluttajalta, jahka hän voisi viedä minut autolla lähimpään apteekkiin, jotta voisin hakea ne surullisen kuuluisat lääkkeeni. Sain kyydin, sain lääkkeet ja sain jopa otettua ne kera inkiväärijuoman.

Eipä siinä muuta, mutta kun otan piristävät lääkkeet klo 15, niin se tarkoittaa sitä, että minä en illalla nukahda, en sitten millään! Onneksi telkkarissa oli monta kanavaa, ja sieltä tuli ihan mukiinmenevää ohjelmaakin. Eipä tullut tylsää, kun pyöriskeli puolen yötä siinä king size-vuoteella erilaisissa asennoissa.

Olin minä jossain kohti yötä nukahtanut lopulta, sillä heräsin herätyskelloon. Aamutoimet tein kuin olisin uinut toffeeliejussa. Jaksoin hädin tuskin vaatteet laittaa päälle ja raahautua aamupalalle. Sen jälkeen check out, ja respalle pyyntö kaunis, jospa hän viitsisi soittaa taksin. En jaksanut kävellä tuota valtavan pitkää seitsemän minuutin matkaa kaikkine kantamuksineni.

Tänään meillä on aiheena eläinavusteisuus. Yksi minun lempiaiheistani! Mutta myisin siltikin sieluni saatanalle, jos pääsisin ottamaan ne pienen pienet päiväunet.

PS. Tässä linkissä haastattelu meidän koulutukseen liittyen: https://areena.yle.fi/1-4487877.

Tässä toisessa linkissä lyhyt kirjoitus tuohon nautakoulutukseen liittyen: https://yle.fi/uutiset/3-10368417. 

Parisuhde vai pari suhdetta? - Faktoja, joihin nyt vain pitää tyytyä

Oletko aina unelmoinut täydellisestä parisuhteesta? Tietenkin olet! Me kaikki olemme. 

Vituttaako takana olevien parisuhteiden ja erojen määrä? Johtuvatko erot siitä, että toinen osapuoli alkaakin osoittaa merkkejä siitä, ettei olisikaan täydellinen? Myönnän: Olen eronnut useasti jostain henkilöstä ihan vain siksi, että hän on laulanut väärää laulua väärässä kohdassa (tämän tarinan kuulleet ihmiset tietävät, miksi en olisi halunnut kuulla kyseistä laulua juuri sinä hetkenä).

Minä olen - myös omasta mielestäni - maailman viimeisin ihminen, jonka pitäisi antaa yhtikäs kenellekään minkäänlaisia parisuhdeneuvoja. Mutta koska olen taas päässyt (tai pikemminkin joutunut) lukemaan somesta mitä mielenkiintoisimpia tarinoita liittyen parisuhteisiin, päätin hieman liiankin kokeneena ihmisenä iskeä parit faktat pöytään.

1. Kukaan ei ole täydellinen

Tämä ärsyttävä klisee on valitettavasti oikeassa. Jokaisessa ihmisessä on jokin asia, mikä ärsyttää toista. Joka ikisessä meissä on jotain vikaa. Voisin ihan vain vertaistuen vuoksi laittaa tähän oman vikalistani, mutta kukaan teistä ei jaksaisi lukea niin pitkää tekstiä. Älä siis turhaan etsi ketään täydellistä, ilman mitään vikaa, sillä sellaista ei ole olemassakaan.

2. Valitse kaikkein vähiten vittumaisin ihminen

Koska meissä kaikissa on vikoja, useampia sellaisia, kannattaa kumppanin valinnassa ehkä lähteäkin siitä vikojen vähyydestä eikä täydellisyysprosentista. Se ihminen, jonka naama ja tekemiset saavat sinut kaikkein vähiten vittuuntumaan, on sinulle se oikea. Fakta on, että Se Oikeakin saa sinut vittuuntumaan epäsäännöllisen säännöllisesti. Mutta jos se vitutus on jokapäiväistä, silloin hän ei ole sinulle Se Oikea.

3. Moni kakku päältä kaunis

Tämäkin äärimmäisen ärsyttävä klisee on valitettavasti totta. Oikeastaan kaikki sellaiset ihmiset, jotka ovat ulospäin minun mielestäni täydellisiä, ovat tyhmempiä kuin vasemman jalan kumisaappaani. En saa heihin minkäänlaista yhteyttä enkä pysty keskustelemaan heidän kanssaan muuta kuin pinnallista kökkökakkaa, mitä jaksan kyllä yhden illan (jos tarjolla on tarpeeksi viinaa), mutta en minuuttiakaan pidempään. Enkä ainakaan selvinpäin.

Toisaalta fakta on myös se, että en minä haluaisi katsoa omasta mielestäni rumaakaan naamaa. Kyllä ihmisellä nyt edes jonkintasoinen ulkonäkö täytyy olla. Mutta täydellinen ei missään tapauksessa tarvitse olla! Se riittää, etten käy hakemassa paperipussia toisen pään peitoksi, ennen kuin seksiä aletaan harrastaa.

Kannattaa siis valita ihminen, jonka ulkonäkö miellyttää itseä ja jota kehtaa esitellä myös ystävilleen. Ei liian rumaa, muttei liian täydellistäkään. Ja eritoten kannattaa panostaa siihen toisen osapuolen sisäiseen kauneuteen ja älykkyyteen! Typerään ja tasottomaan keskusteluun kyllästyy nopeammin kuin rumaan naamaan. Ja tämä todellakin on fakta! 

4. Nauti yksinolosta

Minä rakastan aviomiestäni. Oikeasti. Hän on aivan ihana mies, enkä ikinä vaihtaisi häntä keneenkään! Hän on todella älykäs (vaikka emme ihan kaikesta olekaan samaa mieltä) ja ulkonäkökin miellyttää silmää. Hänestä voin sanoa ylpeydellä: "Tämä tässä on MINUN!"

Mutta en silti jaksa katsella häntä 24/7. Joskus sitä vain kaipaa yksinoloa, ihan lyhyttäkin sellaista. Hetken yksinäisyyden jälkeen parisuhde-elämä maistuu taas makoisammalta.

5. Vältä läheisriippuvaista ihmistä

Menisin jopa niin pitkälle, että kehoittaisin välttämään läheisriippuvaisia ihmisiä, sillä he ovat niitä kaikkein raivostuttavimpia tapauksia, jotka syövät parisuhteen viimeisetkin rippeet todella nopeasti. Tiedän kokemuksesta! 

Läheisriippuvainen ihminen esim. soittelee jatkuvasti perään ja pelkää tulevansa hylätyksi ihan jo siitä, että menet käymään ruokakaupassa ilman häntä. Uhriutuminen on erittäin tyypillistä eikä läheisriippuvainen ihminen kestä tasan minkäänlaista kritiikkiä. Lisäksi hän saattaa kuvitella, että muut ihmiset ovat samanlaisia ja tarvitsevat samaa kuin hän, ja sitten hän ihmettelee, mikseivät muut tee samoin hänelle kuin mitä hän tekee muille. 

Kuulostaako sinusta siltä, että kuvasin juuri narsistin? No, narsistit ovat usein erittäin läheisriippuvaisia, mutta ihminen voi myös olla läheisriippuvainen olematta kuitenkaan narsisti.

Jos sinusta alkaa vähänkään tuntua siltä, että kumppanisi kärsii läheisriippuvuudesta, ehdota hänelle hoitoa ja lähde. Sen jälkeen kannattaa vaihtaa ainakin puhelinnumero, sillä hänestä tuskin pääset ihan tuosta noin vain eroon.

6. Valitse ihminen, jolla on samanlainen huumorintaju

Nauru ei pelkästään pidennä ikää, se pidentää myös parisuhdetta. Tiedän tämänKIN omasta kokemuksesta. Jos et ymmärrä toisen huumoria ollenkaan tai hän ei ikinä naura sinun vitseillesi, on suhdetta turha yrittää saada eteenpäin. Se ei tule toimimaan. Yhdessä nauraminen on yksi parisuhteen parhaita asioita, ja ellei sitä tapahdu ikinä, on suhde tuomittu tuhoon.

7. Koolla ON väliä

Okei, myönnettäköön, että miesten kohdalla tekniikka on kokoakin tärkeämpi, samoin yleinen toimivuus. Mutta jos pitäisi valita minimunan tai normikokoisen väliltä, ottaisin mitään empimättä sen normikokoisen.

Myös naisten kohdalla koolla ON väliä. Evoluutiopsykologit ovat todistaneet tutkimuksissaan, että mitä leveämpi lantio ja isompi perse, sitä enemmän miehet tykkäävät. Isot rinnat ovat myös plussaa, tosin rajansa siinäkin. Kukaan ei tykkää epäluonnollisen kokoisista silikooneista. 

Miksi koolla on väliä? Koska se liittyy hedelmällisyyteen, ja ihminenKIN tekee parinvalinnan hedelmällisyysarvion perusteella. Tiedostamatta.

8. Suhde pitää rakentaa joka päivä uudestaan

Juujuu, tämäkin on kliseistä paskaa, mutta se on fakta siitä huolimatta. Suhde loppuu, jos toista alkaa pitää itsestään selvyytenä. Kumppaniin pitää rakastua joka päivä uudestaan.

9. Riitoja tulee - Sen jälkeen pannaan

Ei ole suhdetta, missä ei olisi riitoja. Itse lähdin aikaisemmin suhteesta heti ensimmäisen riidan jälkeen. En halunnut olla suhteessa, missä riidellään. Piti kasvaa aika isoksi aikuiseksi tytöksi, että tajusin, että joka ikisessä suhteessa riidellään.

Ja riitely on hyvä asia, sillä se puhdistaa ilmaa. Erityisen hyvä asia se on siksi, että jokaisen riidan jälkeen pitäisi harrastaa kunnon seksiä. Se on kaikkein paras keino sopia riita!

10. Kylmää kahvia ei kannata kuumentaa

Jos suhde on päätepysäkillä, se on päätepysäkillä. On aivan turha yrittää mitään typeriä vippaskonsteja, millä parisuhde pelastetaan. "Tehdään uusi vauva; se pelastaa meidän suhteemme!" "Muutetaan kaupungista maalle; se pelastaa meidän suhteemme!" Nämä kaksi ovat esimerkkejä tosielämästä, ja molemmat parisuhteet päättyivät eroon. Toinen näistä parisuhteista päättyi todella väkivaltaiseen eroon.

Kun se on ohi, se on ohi. Parempi erota hyvissä väleissä eikä yrittää väkisin. Uudet vauvat, maalle muutot ja koiranpennut eivät sitä suhdetta pelasta. Eikä lastenkaan takia kannata pysyä väkisin yhdessä. Nämä kaikki vain pahentavat tilannetta. Eli kun naama alkaa kyrsiä, eroa kehiin, ennen kuin juttu karkaa käsistä ja menee rumaksi. Oikeasti!

Minä olen onnellisesti naimisissa. Minä ja mieheni olemme täydellinen pari siksi, että kompensoimme toistemme vikoja. Siinä, missä minulla on vaikeaa, minun mieheni taas on hyvä, ja päinvastoin. Olemme myös oppineet hyödyntämään toistemme vahvuuksia, jotta parisuhteemme pysyisi tasapainoisena ja sujuvana.

Totta kai, meilläkin on tappeluita! Lähinnä liittyen rahaan, mutta osoita minulle pariskunta, joka ei ikinä riitele mistään, eikä ainakaan rahasta. Kaikkine vikoinemme ja puutteinemme me olemme juuri täydellisiä toisillemme.

PS. Kuvat on otettu häistämme, ja kuvaajana toimi Lisa McWhirter.

Kaunokainen - Ylistyslaulu maailman kauneimmalle koiralle

Koska kaikki koirat ovat maailman parhaita koiria, jokainen heistä ansaitsee oman ylistyslaulun. Tässä on ylistyslaulu minun kaikkein rakkaimmalle nuuskunenulle, Kaunolle. Suomenlapinkoiralle, joka teki minusta paremman ihmisen.

Runoteokseni "Kaunokainen" on siis ilmestynyt, ja tällä hetkellä sitä saa ainakin seuraavista kaupoista:

https://www.adlibris.com/fi/kirja/kaunokainen-9789522369864

https://www.prisma.fi/fi/prisma/kaunokainen-pehmeakantinen-kirja

http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-986-4

Todennäköisesti kirja tulee vielä myyntiin muihinkin kirjakauppoihin, kunhan aikaa hieman kuluu. Kirja on niin uunituore, etten minä ole ehtinyt vielä edes saada omaa kirjailijalle kuuluvaa ilmaiskappaletta! Siihen omaan lähikirjastoon kirjaa kannattaa kysellä, koska tämä teos nyt vain kannattaa lukea. Takaan, että et pysty lukemaan neljää viimeistä runoa ilman, että itket.

Ostamalla tämän teoksen tuet kannessa olevan koiran elämää. Kirjan tuotoilla maksetaan koiran namipalat ja uudet lelut sen jälkeen, kun herra Villahousu on tuhonnut kaikki entiset lelut. Näiden lisäksi kirjan tuotoilla kustannetaan herra Villahousun, alias Kaunokaisen, suhteellisen kalliit harrastukset, kuten nose work ja jäljestys.

Vaikka kirjan nimi on Kaunokainen, jokainen koiranomistaja voi kuitenkin löytää itsensä kirjan runoista. Ne kertovat siitä aidosta ystävyydestä ja rakkaudesta, minkä koira antaa. Ne kertovat kurakeleistä ja kakkakasoista, minkä kunniaksi isäntäväki pääsee siivoamaan koko kämpän. Mukana on iloa, rakkautta, koira-arkea parhaimmillaan ja pahimmillaan. Runoissa on mukana aimo annos huumoria, mutta myös luopumisen tuskaa sitten, kun aika on.

Kirja sisältää haikuja, tankoja, kalevalamittaa ja "mitattomia" runoja. Pyydän jo valmiiksi anteeksi kalevalemitan ammattilaisilta, etten ole vielä kalevalamitan täydellinen osaaja. Mutta eikö se harjoitus tee mestarin?

Käypä siis tilaamassa itsellesi ihan ikioma Kaunokainen, niin saat virkistystä elämääsi! Myös minun kauttani kirjaa on mahdollista saada (sitten, kun kirjatilaukseni saapuu ensi viikon alussa, toivottavasti). Ja mielelläni kuulen myös palautetta runoista! Rakentava palaute on aina tervetullutta, jotta tietää, miten tehdä paremmin seuraavalla kerralla.

Operanttia ehdollistumista ja sitruuna-homoja

Taco House Tampereen rautatieasemalla. Junan lähtöön on tunti aikaa. Haluaisin rauhallisen hetken, jotta saisin palautua tästä kaksipäiväisestä koulutuksesta. Ravintolan rauhan rikkoo televisio, minkä joku henkilökunnasta laittaa päälle. Sieltä tulee naisten maastohiihtoa. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa koko olympialaiset. 

Kävelin tänne erään tamperelaisen kurssikaverin saattamana. Hän näytti minulle oikotien, miten pääsen nopeammin rautatieasemalle. Itse en olisi moista reittiä hoksannut, mutta eivätpä minulla nuo hoksottimet nyt ylipäätänsäkään kovin ahkerassa käytössä ole. Tästäkin asiasta on hyvä syyttää ADHD:ta ihan vain siksi, että sitä nyt on hyvä syyttää kaikesta. Sellaisestakin, mikä ei siihen mitenkään liity.

Hyvä ystäväni tulee Taco Houseen. Jes! Saan juttuseuraa, eikä tarvitse yrittää enää olla välittämättä tuosta hiihtoselostuksesta. Aikakin menee hirvittävän nopeasti, kun on joku, kenen kanssa jutella ja päivitellä maailman menoa. Pian se junan lähtöaika tuleekin, ja joudun hyvästelemään ystäväni. Vielä kaksi tuntia, ennen kuin pääsen kotiin.

Nämä kaksipäiväiset koulutusviikonloput ovat todella väsyttäviä, ja olen ollut aamusta asti kuin nukkuneen rukous. Nukuin hyvin superior-huoneeni isossa parisängyssä, x-asennossa, vallaten koko sängyn ja kaikki sängyllä olevat tyynyt. Söin runsaan ja herkullisen hotelliaamiaisen, ja varastin vielä mukaani omenan. Kävelin kyrpä otsassa, raikkaassa talvi-ilmassa yliopistolle sen kymmenen minuuttia selkä hoosiannaa laulaen, mutta edes tämä raikas talvi-ilma ei saanut minua virkistymään. Koko päivä meni enemmän tai vähemmän unessa.

B. F. Skinner

Päivän teemana oli operantti ehdollistuminen ja käyttäytyminen. Jos eilen teemapäivän isäntänä oli Pavlov, niin tänään isäntänä toimi B. F. Skinner pulukokeineen ja teorioineen. Jälleen kerran, kävimme aihealueen läpi pienintä yksityiskohtaa myöten, runsain esimerkein sekä eläin- että ihmismaailmasta. Minulta oli jäänyt eilisillasta nannaa, ja otin nannapussin esille pöydälleni. Yritin saada itselleni aikaiseksi "sokeripiikkiä" ja sen tuomaa hetkellistä virkistyneisyyden tilaa, mutta yritykseni ei onnistunut. Kaikesta nannasta huolimatta silmäni lupsuivat ja meinasin nukahtaa. Keskittyminen oli äärimmäisen vaikeaa. Ja tästä syytän kyllä sitä ADHD:ta! 

Tauolla satuin samaan aikaan vessan peilin eteen erään toisen naisen kanssa. Katsoin häntä ja katsoin itseäni. Ikinä ei saisi verrata itseään toisiin, mutta kun näin meidän kahden peilikuvat vierekkäin, meinasin pyörtyä. Tämä toinen nainen, ihan perusnätti suomalainen nainen, näytti Miss Universumilta minun rinnallani. Näin pikimustat silmänaluseni, mitä tällä toisella naisella ei ollut. Näin uupuneen ja nuutuneen ilmeen kasvoillani, näin tyhjän katseen silmissäni, näin kalmankalpean ihoni. Näytin kerta kaikkiaan aivan hirveältä!

Päätin käyttää lounastaukoni siihen, että piristän itseäni meikkaamalla naamavärkkini. En ole pitkiin aikoihin jaksanut meikata. En ole vain löytänyt siihen voimaa. En parhaalla tahdollakaan saanut peitettyä kokonaan pikimustia silmänalusiani, mutta näytinpähän edes vähän paremmalta meikkaamisen jälkeen. Kasvoni saivat edes jotain väriä.

Koulutuspäivä tuntui jatkuvan pienen ikuisuuden. Asia oli kyllä kiinnostavaa ja tärkeää, ja se herätti paljon keskustelua, mutta olin niin väsynyt, etten pystynyt ottamaan osaa keskusteluun. Yritin pitää itseäni hereillä selaamalla Facebookia vähän väliä, ja syömällä sitä nannaa. Pelkäsin, että nukahtaisin istualteni, ja pääni kolahtaisi pöytään. Toisaalta, eipä siinä paljoa vahinkoa tulisi, jos pääni kokisi kolauksen. Siellä ei paljon sellaista ole, minkä menettäminen merkitsisi jotain suurempaa vahinkoa.

Vaikka koulutuspäivän pieni ikuisuus on jo takana, vielä on tämä kaksituntinen junamatka edessä. Kaksi tuntia väkisin silmiä auki. Kaksi tuntia väkisin keksittyä tekemistä. Ehkä voisin lukea erääseen koulutukseen kuuluvan artikkelin, minkä on kirjoittanut tutkija nimeltä Gay Lemons. Siis oikeasti! Mitä pahaa tämä ihminen on tehnyt vanhemmilleen, että häntä on rankaistu moisella nimellä? Sitruunainen homo. Höhöhöhöhö. Noh, minun tyttönimeni on Satu Pikkarainen, ettei minulla sinänsä ole varaa nauraa tyhmille nimille, koska minulla on itselläni joskus ollut sellainen. Mutta silti... Jospa tämä kaksituntinen menisi siinä, kun yritän pidättää naurua, koska joku on nimennyt lapsensa sitruuna-homoksi.

Ai että, minulla on sitten paska huumorintaju!

Neljä listaa elämästäni

Edinburgh. Tyttäreni juoksemassa Royal Mileä pitkin.

Tänään minut hidasti hetkeksi yllättävä ja järjetön pahan olon tunne. En tiedä, mistä ihmeestä se tuli ja miksi, mutta tulipahan kuitenkin. Mutta olipahan aikaa taas pohtia saamaani joululahjakirjaa ja elämääni listoina siinä samalla, kun yökkäilin sohvalla ja yritin saada pahaa oloani edes jotenkin pois.

Aloitin, jälleen kerran, helposta listasta, mikä ei pahemmin miettimistä vaatinut: Parhaimmat näkemäni elokuvat. Tämä on todella helppo lista tehdä!

1. Unelmien sielunmessu

2. Epäillyt

3. Apocalypto
4. Fight Club
5. Tuulen viemää
6. Amistad
7. Piano
8. Fargo
9. Seven
10. Poika raidallisessa pyjamassa

Venetsia.

Kyllä, rakastan elokuvia, missä on yllättävä ja surkea loppu. En tiedä miksi. Tarvitsen katarsiksen, jotta pystyisin nauttimaan elokuvasta. Olen ehkä Aristoteleen uudelleen ruumiillistuma tai jotain, koska pidän tragediaa "ylhäisempänä" lajina kuin komediaa.

Toinen lista on melkein yhtä helppo. vaatii vain vähän miettimistä: Ominaisuudet, joita arvostan ihmisissä.

1. Luotettavuus

2. Rehellisyys

3. Täsmällisyys

4. Huumorintaju

5. Kyky nauraa itselle

6. Eläinrakkaus

7. Älykkyys

8. Ystävällisyys

9. Joustavuus

10. Avoimuus

Gullfossin vesiputous Islannissa.

Kolmannen listan kohdalla joudun sitten oikeasti miettimään: Onnistuneimmat lomani. Meillä on takana monia lomia, onnistuneita ja epäonnistuneita. Sain lopulta aikaiseksi tällaisen listan.

1. Kesälomamatka Islantiin

2. Syyslomamatka Rovaniemelle

3. Syyslomamatka Edinburghiin

4. Talvilomamatka Riikaan

5. Joululomamatka Saimaan kylpylään (en ikinä tule unohtamaan sitä ihanaa suolasaunaa)

6. Kesäloma 2015 (sen kesän aikana tapahtui monta aivan uskomattoman ihanaa ja hullua asiaa, täysin unohtumaton kesäloma kaiken kaikkiaan)

7. Syyslomamatka kylpylähotelli Päiväkumpuun (siellä erään henkilön minulle pitämän "puheen" vuoksi ymmärsin olevani ADHD-oireinen, ja se diagnoosi pelasti elämäni)

8. Talvilomamatka Venetsiaan

9. Joululomamatka Tukholmaan

10. Benelux-maiden ja Ranskan kierto kesälomalla

Calais'n ranta.

Teen vielä neljännen listan: Kuulemani kohteliaisuudet. Ehkä minun pitää opetella enemmän sitä ajattelua, että minussakin on olemassa niitä hyviä asioita. Niitä tulee ajateltua aivan liian harvoin. Pitkän pähkäilyn ja "olen itsekäs paska"-ajatusten jälkeen sain kuin sainkin aikaiseksi kymmenen kohdan listan asioista, mitä minulle on joskus sanottu.

1. Kauniit silmät

2. Kaunis hymy

3. Älykäs

4. Hyvä kirjoittaja

5. Hyvä äiti Kaunolle

6. Hyvä opettaja

7. Aikaansaava ihminen

8. Hyvä organisointikyky

9. Hyvällä tavalla hullu

10. Ei missään mielessä perinteinen tätihahmo (tämä vasta onkin kohteliaisuus, oikeasti!)

Päiväkummussa, tyttäreni melomassa Lohjanjärvellä.

Minulla on vieläkin hieman outo olo siitä, että olen joutunut löytämään itsestäni hyviä asioita, sillä eihän niitä saisi ajatella. Se on itsekästä. Ei ihminen saa ajatella itsestään mitään hyvää. Vai oliko se nyt taas sitä suomalaista ajattelutapaa?

Ehkä nämä listat riittävät tälle kertaa. Valmistaudun huomiseen koitokseen ja jouluaattoon. Minulla on sentään niin paljon tehtävää kuin nachopellin väsääminen ja jälkiruuan leipominen. Muuta en sitten aiokaan tehdä. Paitsi viedä koiran ulos ja leikkiä sen kanssa, kuten kunnon koiranomistaja tekee.

Monipuolinen minä - Valokuvaprojekti erilaisista puolistani

Hellyys.

Paha olo ja pyörryttää. En pysty katsomaan tietokoneen ruutua montaakaan minuuttia kerrallaan, sillä silmiäni alkaa särkeä, ja olo pahenee entisestään. Sohvalla makaaminen alkaa kyllästyttää, vaikka se onkin ainoa asia, mitä tässä tilanteessa voi tehdä. Päätän kuitenkin, että teen jotain sellaista, mihin ei vaadita niin paljoa tietokonetta. Minun pitäisi aloittaa voimauttavan valokuvauksen omat erilaiset puoleni-projektia. Voin tehdä tätä projektia ihan vain katselemalla vanhoja paperisia valokuvia. Tietokoneen valo ei häiritse eikä saa minulle pahaa oloa, kun selaan vanhoja albumeitani.

Itse työn teen kyllä koneella. PowerPointilla. Minulla on selkeä idea siitä, millaisen esityksen haluan. Mutta minun ei tarvitse tehdä sitä tänään. Riittää, että päätän, millaisia valokuvia haluan ottaa tähän projektiin mukaan. Ja riittää, että päätän myös sen, mitä puolia haluan minkäkin kuvan minusta edustavan.

Kunnianhimo.

Rakastan elokuvaa The Book of Life. Se on erilainen rakkaustarina, erilainen Halloween-tarina. Tai noh, pikemminkin se on tarina meksikolaisesta kuolleiden päivästä, mikä ei ole täysin sama asia kuin Halloween. Tämä elokuva on kuitenkin minulle erittäin merkityksellinen. Olen päättänyt, että teen tämän projektin PowerPointista minun elämäni kirjan. Vanha kirjan kansi etusivuksi, vanhoja kirjan sivuja taustakuviksi, vanhanaikaista fonttia. Jokainen sivu kääntyy kuin kirjan sivu aina, kun painan enteriä. Jokaiselle sivulle tulee yksi sellainen puoleni, mitä haluan korostaa. Tai kehittää eteenpäin. Tästä tulee minun elämäni kirja. Sen jälkeen, kun saan ensin valittua valokuvat.

Kaivelen valokuviani. En edes tiedä, mitä etsin. Uskon tietäväni, että etsin juuri tätä kuvaa siinä vaiheessa, kun näen sen kuvan edessäni. Ja juuri näin tapahtuukin. Jokin ilme, ele tai vaikkapa kädessäni oleva esine juuri siinä tietyssä valokuvassa herättää minussa tunteen jostain tietystä ominaisuudestani. Saan aika nopeasti kasaan ison nipun vanhoja valokuvia.

Itsevarmuus.

Huumorintaju. Kunnianhimo. Eläinrakkaus. Hulluttelu. Hevari. Nämä puoleni löytävät helposti omat kuvansa. Melkein tulee jo valinnanvaikeus kaikkien kuvien joukosta. Tarkoitus ei ole kuitenkaan, että minulla olisi sata kuvaa per ominaisuus, vaan yritän pysyä taloudellisena.

Mietin myös, mitä sellaisia ominaisuuksia minulla on, missä haluaisin kehittyä. Minulla on olemassa tietynlaista hellyyttä, mutta se pääsee minussa esiin vain harvoin ja tietyissä tilanteissa. Ja yleensä koiran kanssa. Sitä voisin kuitenkin kehittää, jotta se pääsisi esiin hieman useammin. Ja muissakin tilanteissa kuin pelkästään koiran kanssa.

Huumorintaju.

Oloni alkaa huonontua. Pakko mennä taas pitkäkseen. Olen päässyt tässä projektissa kuitenkin eteenpäin! Minulla on hyvät ja selkeät suunnitelmat, ja jopa muutama valokuvakin jo.

PS. Kirjoitin tätä blogitekstiä puolisen minuuttia kerrallaan, minkä jälkeen oli pakko sulkea kone. En ole milloinkaan käyttänyt näin pitkää aikaa yhden vaivaisen tekstin parissa.

Hevari.

50 shades of klöntti

Tänään on taas “niitä päiviä”. Olen ollut koko päivän todella väsynyt enkä ole jaksanut tehdä mitään. Tuhat tärkeää asiaa on hoitamatta, koska en jaksa (eikä kyse ole todellakaan viitsimisestä, tällä kertaa, vaan siitä, etten ihan oikeasti jaksa). Kotimme pahvilaatikkohelvettiä pitäisi alkaa purkaa, ja avomieheni on sitä kyllä ahkerasti purkanutkin. Saisimme vain tuon lootakasan pois silmistä ja asunnostamme huomattavasti nopeammin, jos minäkin kantaisin korteni kekoon, mutta kun en jaksa.

En jaksa sitä, en jaksa tätä, en jaksa mitään. Olen vain koko ajan väsynyt ja lopen uupunut. Kaikki on ihan tylsää ja mälsää, ja koko elämä on ihan plääh.

Olen ollut jo sen verran kauan tässä yliväsyneessä tilassa, että maailma ympärilläni alkaa mustua väkisinkin. On vaikea nähdä mitään muuta kuin se oma, valtava väsymyksen tuoma, harmaansävyinen taakka. Ja ei, siinä ei ole 50 erilaista harmaan sävyä, vaan se on yksivärinen ja muodoton klöntti, mikä murskaa minut alleen.

Jos olen jotain oppinut opintojeni aikana, niin sen, ettei sitä harmaansävyistä klönttiä saa siirrettyä sivuun sillä, että sitä klönttiä tuijottaa lasittuinen silmin, kuola suunpielistä valuen, ja valittaen, miten kurjaa ja harmaata elämä on. Pitää tehdä jotain. Ja koska mitään isoa ei jaksa tehdä, pitää tehdä jotain pientä. Pienistä askeleista on hyvä aloittaa.

Sen pienen pienen askeleen aion ottaa nyt.

Nepsy-valmentajan materiaaleista löytyi arvostavan silmän harjoitus. Tämän harjoituksen tavoite on kääntää huomio niihin asioihin, mitkä ovat elämässä hyvin, ja näin ollen antaa vähemmän huomiota sille harmaansävyiselle klöntille. Tarkoituksena on löytää hyviä asioita itsestä, omasta elämästä ja läheisistä; sellaisia hyviä asioita, joiden haluan säilyvän. Ihminen näkee vain niitä asioita, mitä hän katsoo, ja jos hän tuijottaa sitä klönttiä, niin silloin hän näkee sen klöntin, eikä mitään muuta. Jos taas hän katsoo vähän laajemmalti, hän näkee enemmän, myöskin ne hyvät ja positiiviset asiat.

Mitä minussa itsessäni sitten on sellaista hyvää, minkä haluaisin säilyvän?

Ihan ensiksi, olen samperin sitkeä ja sisukas sissi. Sekä hyvässä että pahassa. En halua luopua sisustani.

Toiseksi, olen avarakatseinen, ja pystyn näkemään laatikon ulkopuolelle.

Kolmanneksi, minulla on uskallusta ja rohkeutta tehdä sellaisia asioita, mitä monet eivät uskaltaisi tehdä. Se, onko jokaisen hullun idean toteuttaminen viisasta vai ei, onkin sitten täysin eri asia, mutta kiitos rohkeuteni, minulla on elämäni ansioluettelossa paljon sellaista kokemusta, mitä moni ihminen ei tässä maailmassa tule koskaan saamaan. Ja olen siitä sekä iloinen että ylpeä.

Mitä minulla on minun elämässäni? Jotain sellaista, minkä haluan säilyvän.

Tietenkin erittäin rakas koirani Kauno. En halua luopua rakkaasta Kaunostani ikinä, ja haluan antaa hänelle mahdollisimman hyvän elämän.

Ja samaan hengenvetoon voisi sanoa tietenkin rakkaan avomieheni. En halua luopua hänestäkään, vaikka tämä muuttohäslinki onkin aiheuttanut minulle useamman harmaan hiuksen.

Minulla on oma, kaunis koti, joka sijaitsee erinomaisella paikalla Turun Aurajokirannassa. Koti, mihin minun on aina turvallista tulla ja koti, missä minun on hyvä olla.

Ja tässä taloustilanteessa on helpottavaa sanoa, että minulla on myös työpaikka. Minun on mahdollista maksaa laskut ja käydä ostamassa ruokaa. Voin asua omistusasunnossa ja minulla on varaa pitää autoa. Rahan puutteen vuoksi ei ole tarvinnut luopua mistään.

Minulla on myös tärkeitä luottamustehtäviä ja mahdollisuus olla mukana vaikuttamassa. Tästä en halua luopua.

Entä sitten läheiset? Mitä hyvää heissä on, minkä haluaisin säilyvän?

Ensinnäkin, minulla ylipäätänsä on läheisiä! Minun ei tarvitse olla yksin. Olen onnistunut myös löytämään kaltaistani seuraa vertaistukiryhmien kautta. Ihmiset, jotka oikeasti ymmärtävät sen, mitä sinun pääsi sisällä liikkuu - tai ei liiku - ovat aarteita.

Toiseksi, avomieheni, ja hänen huono huumorinsa. Hänellä on aivan järkyttävän huonoja vitsejä, ja mikä “hauskinta”, minä olen tasan ainoa, joka niille vitseille nauraa. Kyllä, ne ovat ihan hirveän huonoja, mutta saavat kuitenkin huonoudellaan hymyn minun huulilleni. Jopa tällaisena harmaansävyisenä päivänä.

Kolmas asia, minkä en halua muuttuvan, on meidän oravayhteisömme henki. Tuemme toinen toisiamme, autamme toinen toisiamme, iloitsemme ja suremme toistemme kanssa. Ja jos joku ihmettelee, mikä helvetin oravayhteisö, niin tarkoitan tällä aikuisia, joilla on ADHD-diagnoosi. Olemme hyvinkin tiivis yhteisö, ja meillä on hyvä yhteishenki.

Tässä nämä asia, mitä juuri tällä hetkellä näin. Voisin varmasti nähdä enemmänkin, jos jaksaisin kääntää päätäni pidemmälle. Juuri nyt en jaksa enempää.

Auttoiko tämä harjoitus minua yhtään? Auttoi. Ei se väsymyksen tunnetta vähentänyt, ja olen edelleenkin kuin nukkuneen rukous. Mutta minulle tuli kuitenkin vähän parempi mieli, eikä tämä harmaa päivä näytä enää yhtä synkältä. Pelkän harmaan sijasta näen jopa värejä ympärilläni. Eikä se perkeleen klönttikään enää tunnu yhtä painavalta.

Ylpeänä esitämme: Kevättä rinnassa

Tapasin tänään tuttavani Juhanin. Kirjoitin hänestä jo aiemmin toisessa blogitekstissä. Tänään teemana oli koira-avusteinen itsensä arvostaminen. Suomeksi sanottuna, tein Juhanille arvostushaastattelun samalla, kun kävelytimme koiraa ulkona.

Arvostushaastattelun tarkoituksena on tuoda itselle näkyväksi ne asiat, missä on hyvä, ja oppia arvostamaan omaa erityisosaamistaan. Jokaisella sitä erityisosaamista kuitenkin on. Etenkin me suomalaiset, raatajat rahanalaiset, ajattelemme, että omaa osaamista ei saa mainostaa, emme saa ajatella olevamme hyviä missään, ja pienikin asia, mikä viittaa siihen, että itse arvostaisi omaa osaamistaan, tarkoittaa muiden silmissä heti sitä, että olet leuhka paska ja ylpeilet omalla osaamisellasi. Olen itse saanut myös tuta tästä: Sain kerran kuulla eräältä ei-todellakaan-erityisen-hyvältä tuttavalta, että luulen olevani parempi kuin muut, koska tiedän keskivertoa enemmän nepsy-tapauksista, ja kehtaan jopa kirjoittaa asiasta vielä blogia! Eli näin pienestä se saattaa alkaa, että oletkin muuttunut asiantuntijasta leuhkaksi paskaksi, joka vain ylpeilee.

No mutta se siitä. Palataanpa Juhaniin ja tapaamiseemme.

Juhani oli hieman väsynyt huonosti nukutun yön jälkeen, mutta lähti kuitenkin kanssamme ulos. Ja väsymyksestä huolimatta huumoria riitti! Kun kysyin, missä hän on hyvä, hän vastaa heti ensimmäisenä, että aina naiset ovat tykänneet, kun hän vähän lipoo. Räjähdän nauramaan, ja totean, ettei tässä nyt ehkä ihan tuollaisia ominaisuuksia haeta takaa, mutta asia kuitenkin huomioidaan. Taito kuin taito.

Kun nauraminen on loppunut, Juhani alkaa ottaa asiaa vakavammin. Hän mainitsee tietokoneet, mistä hän tietää hyvin paljon. Samoin hän on, omasta mielestään, hyvä kirjoittamaan, vaikkei kielioppi ehkä menekään täysin oikein. En ole lukenut Juhanin kirjoituksia, Facebook-statuksia lukuun ottamatta, mutta näin varmasti on.

Sanon Juhanille, että hän on maininnut oikeastaan vain ja ainoastaan opeteltavissa olevia taitoja, mutta entäpäs ne ominaisuudet, mitä hänellä on. Jotain, mitä ei voi välttämättä opetella, esim. hyvän kuuntelijan taitoa. Onko hänellä sellaisia asioita. Juhani miettii hetken, ja sanoo sitten, että varmasti luova hulluus on sellainen asia, missä hän on taitava, ja mitä ihan jokaisella ei ole.

Mitä muut ihmiset ajattelevat Juhanista? Missä hän on muiden mielestä hyvä? Juhani mainitsee heti ensimmäisenä taas ne tietokonetaidot. Niissä hän on oikeasti hyvä. Onko muita? Juhani miettii, taas kerran, pitkään. Silloin, kun ei iske hypervaihe päälle, hän osaa olla todella rento. Muutkin ihmiset rentoutuvat hänen seurassaan. Ja nauraa perään, että saattavat joskus jopa nukahtaa. Huumori on edelleen hyvä valmennuksen apuväline!

Hän mainitsee myös viisauden ja hauskuuden. Juhanilla on omanlaisensa huumori, mikä ei välttämättä iske kaikkiin. Mutta ne, ketkä ymmärtävät hänen huumoriaan, pitävät häntä hauskana. Viisautta hän tarkentaa: Älykkyys ja viisaus ovat kaksi eri asiaa, eikä niitä pidä sekoittaa. Tiedän tämän, ja keskustelemme aiheesta hiukan aikaa. Juhani osaa olla todella viisas, myönnetään! Hän tekee elämässään paljon viisaita ratkaisuja.

Onko jotain, mistä Juhani on itsessään ylpeä? Onko hän tehnyt jotain sellaista, mistä hän kokisi erityistä ylpeyttä? Hän naurahtaa kuivasti ja sanoo, että varmaan sekin on itsessään ylpeyden aihe, että on ylipäätänsä edes selviytyny tähän asti. Totta tuokin. Vähän myöhemmin hän kertoo kokevansa ylpeyttä joka kerta, kun hän ratkaisee minkä tahansa tietokoneongelman, ja asiakas on tyytyväinen lopputulokseen. Silloin hänkin tuntee tyytyväisyyttä itsestään ja omasta osaamisestaan.

Huomaan, että Kaunon kävely alkaa vaikeutua kipeän jalan vuoksi, ja alamme lampsia kotiin. Kaunon kanssa ei voi kävellä pidempää lenkkiä, vaikkemme ole erityisen kauas edes kävelleet. Pikkuisen kipeä jalka täytyy ottaa huomioon. Toisaalta, Kauno täytyy ulkoiluttaa, mutta vain lyhyitä lenkkejä ennen Kaunon leikkausta.

Ehdin kuitenkin kysyä Juhanilta vielä yhden kysymyksen. Kuka on sellainen ihminen, joka on vaikuttanut häneen? Ja millä tavalla? Juhani vastaa epäröimättä, että mummo. Mummo oli se, joka opetti, että naista ei saa ikinä jättää tyydyttämättä. Ahaa, olemme palanneet taas alkuperäiseen aiheeseen! Juhanilla on selkeästi kevättä rinnassa jo näin marraskuussa. Hyvä näin!

Hyviä ominaisuuksia itsessään on ollut vaikea miettiä, ja Juhani on joutunut tosissaan pohtimaan asioita. Uskon kuitenkin, että tämä keskustelulenkkimme avasi Juhanin silmiä sen verran, että hän osaa arvostaa omaa osaamistaan edes hivenen enemmän. Sitä osaamista kuitenkin on!

Pääsemme kotiovemme eteen, ja heilutamme Kaunon kanssa hyvästiksi. Keskustelulenkit Juhanin kanssa ovat kivoja, mutta todennäköisesti nekin jäävät nyt vähäksi aikaa tauolle, kun Kaunokaiseni viedään huomenna tähystysleikkaukseen. Pääasia on, että pikkuisen tassut saadaan kuntoon, ja sen jälkeen voimme palata uusin voimin valmennustyön kimppuun.

PS. Juujuu, Juhani ON lukenut tämän, lupa ON annettu, tiedot ON muutettu ja blaablaablaa.