Näytetään tekstit, joissa on tunniste tenttikirja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tenttikirja. Näytä kaikki tekstit

torstai 23. maaliskuuta 2017

Helpotuksen huokaus

Herään sohvalta, taas kerran. En osaa nukkua sängyssä, kun sulhaseni on pois. Olo on väsynyt, mutta vähemmän väsynyt kuin yleensä: Sain nukuttua peräti 5 kokonaista tuntia putkeen heräämättä välillä! Olo on kuin pienellä lottovoittajalla.

Mietin, mitä tekisin. Tänään on etätentti ja vielä yksi kirja on lukematta. Kotona en pysty keskittymään, sillä täällä on liikaa häiriötekijöitä. Pakkaan, jälleen kerran, kirjan laukkuuni ja suunnistan läheiseen Taikinajuureen. Siellä pystyn keskittymään paremmin, ilman kodin häiriöitä.

Taikinajuuren pihassa huomaan näyn, mitä en olisi halunnut nähdä: Lastenvaunuja. Perkele! Täällä on jotkut mammakerhon kokoontumisajot. Sisällä kahvilassa on muutamia äitejä kersoineen. Jos minä jotain vihaan, niin pikkukakaroiden tuottamaa meteliä! Lapsiystävälliset ihmiset puolustavat aina lapsia sanoen, että maailmaan mahtuu ääntä. Ääniyliherkkänä ihmisenä sanon, ettei muuten varmasti mahdu! Ainakaan minun maailmaani, ainakaan pienten lasten ääniä.


Onneksi osa laumasta on tekemässä lähtöä. Tilaan teetä, tyrni-macaronin sekä passion-tartaletin. Istun samaan nurkkaan kuin eilenkin. Avaan kirjan, mikä on, onneksi, mielenkiintoisempi kuin tenttikirjoista ensimmäinen. Teksti on helppolukuista, ja sen seassa on paljon tätä tenttiä ajatellen turhaa tietoa, kuten tutkimusasetelmia. Pääsen skippaamaan aina välillä monta turhaa sivua, ja lukeminen käy joutuisaan.

Pidän pienen lukutauon, ja satun kuulemaan, miten kaksi jäljellä jäänyttä äitiä keskustelevat. Toisella olisi mielenkiintoinen työprojekti. Hän on kuitenkin kieltäytynyt siitä, koska lapset ja perhe. Projekti toisi ansioluetteloon paljon ja se varmasti auttaisi jatkossa työllistymisessä, mutta kun se perhe ja ne lapset. Vilkaisen edessäni olevan luvun otsikkoa: “Motivaation merkitys siirryttäessä vanhemmuuteen”. Hymyilen vinosti.

Itse en ikimaailmassa jättäisi yhtäkään tärkeää projektia väliin vain siksi, että perhe ja lapset. En ikinä! Työ, opiskelu ja onnistuminen elämässä ovat minulle tärkeämpiä asioita kuin se, että minulla on viisi pulleaa mukulaa. Onneksi minun ei tarvitsekaan ymmärtää ihmisiä, joille paskavaippojen vaihtaminen on työuraa tärkeämpi asia, sillä jokaisella on omanlaisensa motiivit. Jos joku haluaa vaihtaa paskavaippoja, se hänelle suotakoon. Jos se tekee hänet onnelliseksi, hyvä juttu. Minulle suotakoon se, etten minä näe mitään mielenkiintoa moista toimintaa kohtaan, ja ennemmin opiskelen ja kehitän itseäni. Meitä kaikkia ei ole luotu “äiti-ihmisiksi”.


Onneksi nämäkin kaksi mammakerholaista lähtevät kitisevän jälkikasvunsa kanssa, ja minä saan jatkaa lukemistani miellyttävämmässä taustahälyssä. Tilaan lisää teetä, ja käyn ostamassa puolukka-vaniljapullan. Tenttiin lukeminen näemmä leventää persausta, mutta tämä on, onneksi, vain kertaluontoinen tapahtuma.

Sivut rapisevat kädessäni. Pulla katoaa suuhuni. Teekuppi on tyhjä. Viimeistä kappaletta viedään. Kun saan viimeisen sivun käännettyä, huokaisen helpotuksesta. Viime tinkaan jäi, mutta sain kuitenkin luettua kaiken! Etätentissä materiaalit saavat olla vieressä, mutta tietenkin on suotavaa tietää, mitä niissä kerrotaan. Käy lähdeviitteiden tekeminen huomattavasti helpommin, kun on etukäteen tutustunut materiaaliin, eikä ala kauheassa kiireessä etsiä kirjoista oikeita kohtia.

Pakkaan tavarani ja lähden takaisin kotiin. Koira odottaa ja haluaa päivälenkille. Minulla on huono omatunto, sillä tässä kahden päivän aikana laiminlyönyt koiraani. Laiminlyönyt siinä mielessä, että olen vain keskittynyt valmistautumiseen, enkä ole leikkinyt ja ollut tarpeeksi paljon koiralleni läsnä. Korjaan asian välittömästi, kunhan saan tuon tentin palautettua.

Tunti aikaa. Yllättävää kyllä, olen valmistautunut. En hyvin, mutta valmistautunut kuitenkin. Kohta alkaa persoonallisuuspsykologian etätentti. Ja sitten on koko perusopintokokonaisuus koossa!

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Vielä vähän. Jaksaa, jaksaa.

Väsynyt päivä kääntyy väsyneeseen iltaan. Käytännössä katsoen koko päivä on mennyt siihen, kun olen valmistautunut huomiseen persoonallisuuspsykologian etätenttiin.

Ensimmäisen kirjan olen jo saanut luettua, toista kirjaa olen aloittanut. Huomenna päivällä on vielä aikaa, joten ellen saa sitä tänään loppuun (enkä varmasti saakaan), ehdin huomennakin.

Lukurauhan sain, kun annoin koiralle valtavan ison peuran luun pureskeltavaksi. Siinä meni pitkä tovi, kun Kaunokaiseni puuhasteli sen kanssa. Nyt on sekin luu melkein syöty, enää rippeet jäljellä. Ja Kauno on myös uupunut tästä valtavan suuresta työmäärästä, minkä hän teki luun eteen. Nyt hän nukkuu kaikkensa antaneena lempipaikallaan, parvekkeen oven edessä. Ei kai se ole helppoa pienelle koiralle syödä noin isoa luuta!

(Eikä Kauno oikeasti edes ole kovin pieni: Haluan vain uskoa, että hän edelleenkin olisi äidin pieni vauva.)


Minullakin on olo, että olen antanut kaikkeni. Uupumuksesta ja väsymyksestä huolimatta olen yrittänyt tutustua persoonallisuuspsykologian kuivaan maailmaan niin hyvin kuin vain tässä väsymystilassa on mahdollista. Huominen tentti menee, miten menee.

Mikä minua eniten hämmästyttää, on se, etten ole tehnyt fyysisesti mitään rasittavaa tänään. En sitten mitään! Olen istunut ja lukenut. Senhän pitäisi olla rentouttavaa puuhaa. Kaikesta tästä muka-rentouttavasta toiminnasta huolimatta olen aivan valmis lyömään nahkalaput silmien päälle ja lähtemään treffeille Nukku-Ukon kanssa.

Ja kuten Ostos-tv:n setä sanoisi, ei tässä vielä kaikki! Päivän mittaan minulle on kehittynyt aivan hirvittävän paha olo. Vatsaa vääntää pahemman kerran, ja oksettaa. Ei, tämä ei ole mitään tenttijännitystä, vaan tämä on ihan oikeaa pahaa oloa. Vaikka minua saattaisikin jännittää se huominen tentti, minulle ei tule näin voimakasta pahaa oloa mistään jännityksestä. Nyt sitten pelkään, että olen saanut jostain jonkun kivan pöpön, ja vietän loppuviikon vessanpyttyä halaten.

Jos vielä lukisin muutaman sivun. Sitten voisin lopettaa. Motivaatio alkaa olla pakkasen puolella, mutta jaksaa, jaksaa. Vähän vielä. Sisulla ja sitkeydellä, kuten Karjalan isomummo silloin sota-aikana. Alkavat vain sisut olla tämän tytön namirasiasta loppu.

Zzzzzzzzzzzz...

Huomenna on se päivä. Persoonallisuuspsykologian etätentti. Epätoivoiset hikikarpalot valuvat otsallani: En ole edes vilkaissut tenttikirjoja. Tänään on pakko tehdä asian eteen edes jotain, sillä huomenna en enää ehdi lukea kahta kirjaa.

Väsymys painaa. Aivot ovat sumuiset. Minun on silti pakko yrittää. Edes yrittää! Ellen onnistu, niin tiedän ainakin yrittäneeni.

Kotona lukeminen osoittautuu täydeksi mahdottomuudeksi. Koira haluaa leikkiä. Haluaisin minäkin leikkiä, mutta nyt on pakko yrittää keskittyä persoonallisuuspsykologian maailmaan edes hetkeksi. Koska kotisohvalla lukemisesta ei tule mitään, ja koira raahaa minulla jatkuvasti pientä kettuleluaan heiteltäväksi, pakkaan kirjani reppuun, ja hyppään autoon. Jossain muualla on vähemmän häiriötekijöitä kuin kotona.

Ajan Taikinajuuren pihaan. Se on ihan lähellä kotia, mutta olen niin uupunut, etten jaksa kävellä sinne asti. Tuntuu tyhmältä kuluttaa bensaa näin lyhyen matkan takia, mutta se on nyt pakko. Minun pitää säästää niitä vähäisiä voimia, mitä minulla on, johonkin muuhun kuin kävelyyn.


Tilaan pannullisen mustaa teetä ja palan raakakakkua. Asettaudun pienen kahvilan nurkkasohvalle. Täällä minun on hyvä keskittyä hetkeksi lukemiseen.

Moni voisi kysyä, miten ihmeessä keskittymishäiriöinen ihminen pystyy keskittymään meluisassa kahvilassa paremmin kuin kotona. Itse asiassa, moni ADHD-oireinen pystyy keskittymään paremmin, kun taustalla on jokin tasainen häly. Läheskään kaikki eivät keskity täydessä hiljaisuudessa, kuten en minäkään. Tarvitsen jotain taustahälyä pystyäkseni keskittymään.

Kahvila on hyvä paikka tällaiselle taustahälylle. Tasainen puheensorina ja keittiöstä tulevat äänet auttavat minua keskittymään kirjaani paremmin. Ja tarvitsen kaiken mahdollisen tuen keskittymiselle juuri nyt tällä hetkellä; kirja on mielenkiinnoton, enkä jaksaisi lukea sitä, ja kaiken huipuksi olen niin tuhottoman väsynyt, että keskittyminen olisi nentillekin tässä väsymyksen tilassa äärimmäisen vaikeaa.

Otan sohvalla mukavan asennon, laitan kirjan syliini ja otan teekupin käteeni. Lukeminen on hidasta ja vaivalloista, mutta etenee. Pidän säännöllisin väliajoin tupakkataukoja.

Tee loppuu, ja tilaan toisen pannullisen teetä. Taikinajuuren musta tee on erinomaista. Samoin raakakakku vie kielen mennessään. Olen päässyt neljä lukua jo eteenpäin tätä suunnattoman tylsää kirjaa. Vielä, jos jaksaisi vähäsen.

Lopulta väsymys vie voiton. On pakko luovuttaa. Olen päässyt pitkälle. Kirjasta puuttuu enää pari lukua lukematta. Toinenkin teepannu on tyhjä, ja kakku on loppunut aika päiviä sitten. Käyn hakemassa pähkinäleivän, ja lähden kotiin. Pystyn hädin tuskin kävelemään autolle. Onneksi kotimatka ei ole pitkä.


Kotona vastaan tulee heiluva häntä. Häntä ja hännän omistaja ilmoittavat, että nyt pitäisi päästä ulos. Kuuntelen koiraa, vaikka olenkin kuolemanväsynyt. Väsymykseni saa odottaa nyt hetken, sillä koiran on päästävä ulos.

Menemme Vilkkilänmäen pieneen puistoon. Lenkki on lyhyt, sillä en jaksa kävellä pidempää. Kauno haistelee kevään tuoksuja ja lukee tyttökoirien jättämiä posteja. En haluaisi hoputtaa pientä hauveliani, mutta minun on pakko päästä lepäämään. En pysy kohta enää pystyssä.

Lysähdän sohvalle puolikuolleena. Vielä olisi luettavaa. En pysty. En jaksa. En ole tehnyt tänään oikeastaan mitään muuta kuin istunut kahvilassa ja lukenut. Silti voimani ovat aivan lopussa. Tämä on merkki siitä, etten ole vielä toipunut tästä pitkästä unettomuusjaksosta. Enkä kyllä odottanutkaan, että olisin vielä täysin toipunut. Ihmettelen silti vähän sitä, miten uupunut todella olen näin pienestä. Mielestäni en ole tehnyt yhtään mitään.

Kauno tulee vierelleni, ja tuo ketun. Hän ei halua, että heitän sitä, vaan hän tuo sen minulle lohdutukseksi. Rapsutan Kaunoa. Otamme molemmat hyvän asennon: Minä sohvalla ja Kauno sohvan vieressä. Ja hetken kuluttua kummankin pään päällä näkyy pelkkiä z-kirjaimia.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Lapinkoira to the rescue!


Väsymys on aivan järjetön! Silmät eivät meinaa pysyä auki, ja aivojen pieni utu on muuttunut sankaksi sumuksi. Neljän tunnin yöunet eivät riitä, mutta päiväunia en saa otettua. Olen kyllä yrittänyt, mutten nukahda. Hyöriminen ja pyöriminen lähinnä rasittaa ja stressaa lisää, kun en saakaan sitä unta, vaikka yritys on kova.

Olohuoneen pöydällä makaa kaksi kirjaa, jotka katsovat minua syyttävin silmin. Torstaina on persoonallisuuspsykologian Koppa-tentti, ja minä en ole saanut luetuksi. Toista kirjaa olen kyllä avannut, ja jopa yhden luvun saanut luettua (hyvä minä), mutta toiseen kirjaan en ole edes koskenut. Väsymyksen taso on niin korkea, etten pysty keskittymään lukemiseen, vaikka aikaa olisikin sairausloman vuoksi. Toisaalta, olen saanut muista kursseista niin hyviä arvosanoja, että jos tämä tentti nyt menee vähän penkin alle, niin se ei tule laskemaan perusopintojen kokonaisarvosanaani kuitenkaan. Yritän olla stressaamatta tentistä sen enempää, vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty.


Tekemistä olisi vaikka kuinka paljon. En saa mistään otetta. En jaksa. Olen lopen uupunut. En jaksa muuta kuin istua sohvalla, tylsänä, kuola valuen, tietokone sylissäni, ja selata Facebookia ilmeettömästi, edes lukematta, mitä ihmiset ovat postanneet. Lukisin muuten, mutta juuri nyt en jaksa.

Juuri, kun olen purskahtamaisillani itkuun kaikesta väsymyksestä, viereeni tulee Kauno: Maailman suloisin karvapallero. Hänellä on suussaan pallo. Hymyilen, laitan tietokoneen pois, ja otan pallon Kaunon suusta. Leikimme pallonheittoa. Minulle tulee parempi mieli, ja alan jopa hymyillä.

Kun Kaunoa ei enää palloleikit kiinnosta, minä palaan koneelle. Sama nuutunut katse, kuola valuu suun pielistä. Selaan Facebookia, mutten lue mitään. En jaksa.

Pian Kauno tulee taas. Tällä kertaa ilman lelua. Laitan taas koneen pois, ja pidämme kunnon rapsutusterapiahetken. Molemmat nautimme, sekä minä että Kauno. Saan Kaunolta monta pusua yhteisen hetkemme aikana. Olen edelleen aivan turkaisen väsynyt ja aivoissani asuu edelleenkin sankka sumu, mutta oloni ei ole enää niin epätoivoinen. Minua ei itketä enää.


Muistan jokin aika sitten lukeneeni (silloin, kun vielä jaksoin jotain oikeasti lukea) erään tuttavani päivityksen siitä, miten some ja äly(ttömyys)laitteet vievät ihmisten ajan ja huomion pois, ei vain pelkästään muista ihmisistä, vaan myös eläimistä. Koira odottaa yksin kotona koko pitkän päivän, jotta henkilökunta tulisi kotiin koulusta ja töistä. Mitä koira saa palkaksi odotuksestaan? Pikaisen lenkin, minkä aikana ulkoiluttaja tuijottaa herkeämättä kännykkäänsä. Koiran kanssa ei leikitä eikä kommunikoida, koska some on tärkeämpi.

Oletteko muuten huomanneet, että koirilla harvemmin on omaa tiliä Facebookissa tai Twitterissä? Eikä koirilla muuten ole sitä kännykkääkään. Ihmisten kanssa se kommunikaatio voi ehkä vielä sujua älylaitteiden avulla, mutta eläinten kanssa se ei enää niin hyvin sujukaan. Eläin kaipaa aitoa kohtaamista.

Koira on uskollinen ystäväsi hamaan kuolemaansa saakka. Oletko sinä ollut uskollinen koirallesi? Annatko koirallesi tarpeeksi aikaa ja huomiota? Vietätkö enemmän aikaa kännykän kuin koiran parissa?


Ei, minäkään en ole tässä asiassa synnitön. Osaksi sen vuoksi, että iso osa palkkatyöstäni on Internetissä (minulla on omat nettisivut, mihin teen itse opetusmateriaalin), opiskeluni ovat netissä ja myös vapaaehtoistyöhöni kuuluu tiedotus, mikä tapahtuu netissä. Työt minun on tehtävä, ja koirakin tarvitsee välillä lepoa: En voi olla koko ajan hyysäämässä koiraa, vaikka haluaisin, joten koiran lepohetkien ajan voin tehdä pakolliset palkkatyöt. Mutta voisinko vähentää turhaa somen kulutusta, ja antaa kaiken sen ylijäävän ajan koiralleni?

Jos tekisin näin, mitä menettäisin? Menettäisin naapurin tädin päivittelyt siitä, miten lokki on taas paskonut hänen autonsa päälle. En ehkä huomaisi heti sitä, että kummin kaiman selänpesijän autokuski, jota en ole koskaan livenä tavannut, mutta jolta tuli silti kaveripyyntö Facebookissa, on ostanut itselleen uudet lenkkitossut kevään kunniaksi. Ja saattaisipa minulta jäädä huomaamatta joku MV-lehden juttu, minkä joku kavereistani on jakanut omalla seinällään. Tämän menettäisin. Eli en siis mitään.


Sen sijaan, että seuraisin silmä kovana Äityleiden riitoja siitä, onko Salkkarit kovempi kuin Tanssii tähtien kanssa, voin olla läsnä koiralleni. Sen lisäksi, että koiran elämänlaatu paranee, myös oma elämänlaatuni paranee! Saan aitoa läsnäoloa ja aitoa vuorovaikutusta. Ja mikä tärkeintä, saan aitoa kosketusta, aitoa rakkautta, aitoa läheisyyttä ja aitoa ystävyyttä. Minun ei tarvitse ikinä pelätä sitä, onko Kaunokaiseni juuri se, joka hän väittää olevansa. Minun Kaunoni on juuri hän, oma ja aito itsensä, eikä hän koskaan väitä tai esitä olevansa mitään muuta.

Ehkäpä unettomuuteenikin voisi tulla jotain helpotusta pienen Kauno-terapian ja vähemmän somen jälkeen.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Vihdoinkin minun!

Hahaa! Se on täällä, vihdoin ja viimein. Tilasin sen jo aikoja sitten, kun kuulin, että sellainen on tulossa. Olen odottanut, vartonut ja laskenut päiviä, milloin sen saan. Ja tänään sen sain. Nyt se on, vihdoinkin, minun. Ihan ikioma.

Kun kaivelin Internetin ihmeellisen maailman uumenista paikkaa, mistä ostaa Psykiatria-kirja, koin jatkuvasti takapakkeja: Jokainen painos loppuunmyyty. Toivoa kuitenkin annettiin: Uusi painos olisi tulossa, ja vielä tänä keväänä! Laitoin kirjan ennakkotilaukseen jo kauan aikaa sitten, jotta saisin sen heti ensimmäisten joukossa. Ja nyt se on vihdoinkin kotona! Minun ihan ikioma Psykiatriani.

Nyt saan lukea aivan kaikessa rauhassa juoppohulluudesta, aivojen sähköhoidosta, joukkohysteriasta ja deliriumista ilman, että minun pitää panikoida aikataulujen kanssa ja miettiä, milloin kirja pitää palauttaa. Minulla ei ole enää mikään kiire, ja voin rauhassa paneutua psykiatrian ihmeelliseen maailmaan.

Ja koska olen vakaasti päättänyt lähteä opiskelemaan myös psykologian aineopintoja, olen suhteellisen varma siitä, että tästä kirjasta on minulle hyötyä myös myöhemmissä opinnoissani. Ellei näistä aineopinnoista muuta iloa minulle ole, niin ainakin se ilo, että saan psykologian opettajan pätevyyden. Aineenopettajan pätevyyshän minulla jo on, eli saan yhden uuden opetettavan aineen repertoaariini.

Ai niin! Se persoonallisuuspsykologian tentti on ensi viikolla. Olisikohan minun aika avata nuo tenttikirjat, jotta osaisin vastata tentissä jotain?


tiistai 14. maaliskuuta 2017

Samba, Rumba, Bueno

Ensi viikolla on persoonallisuuspsykologian etätentti. Viimeksi, kun kirjoitin aiheesta tänne blogiini, olin siinä vaiheessa, että luennot olin katsonut ja tehnyt kattavat luentomuistiinpanot. Kaksi kirjaa oli vielä avaamatta. Nyt, viikon päässä tentistä, olen edelleen tasan samassa pisteessä. En ole edes vilkaissut kumpaakaan tenttikirjaa.

Toinen tenttikirjoista, Mikä meitä liikuttaa, pitää lukea kokonaan. Ajattelin syventyä tuohon kirjaan paremmalla ajalla. En kyllä tiedä, mikä se parempi aika olisi, sillä minulla ei ole aikaa. Olen joka päivä jossain menossa. Ehkä se parempi aika löytyy jostain kivenkolosta, kun tarpeeksi kauan kivenkoloja kaivelee.

Tai sitten laitan koiran kaivelemaan niitä kivenkoloja puolestani. Koirani on erittäin hyvä näissä kaivuuhommissa!


Tenttikirjoista toinen, The Science of Personality, ei tule tenttiin koko komeudessaan. Kirjasta pitää lukea vain muutama luku. Pyhä tarkoitukseni oli, että aloittaisin tämän kirjan lukemisen tänään illalla, sen jälkeen, kun tulen kotiin teinin saksofonikonsertista. Minulla on sitä varten jemmassa iso ja herkullinen naudan nilkkaluu koiralle, jotta saisin keskittyä lukemiseen ilman, että koira jatkuvasti kiikuttaa minulle palloa, röhkivää possua tai jotain muuta, mitä pitäisi heittää.

Mutta me asumme Turussa, kaukana Strömsöstä.

Kun tulin tänään kotiin, minua tuli kotiovelle vastaan iloisen karvakuonon lisäksi aivan jumalaton koiranpaskan lemahdus. Rakas Kaunomme oli päättänyt päivän aikana ripuloida eteisen matolle. No, tätä sattuu paremmissakin piireissä, eikä se ole koiran syy, jos vatsaa vääntää, eikä isäntäväki ole kotona viemässä pikkuista ulos. Ja meillä on eteisessä matot, mitkä on helppo puhdistaa. Mutta kuten ostos-tv:n setä sanoisi, ei tässä vielä kaikki!


Riemu repesi siinä vaiheessa, kun tajusin koiran vetäneen kunnon samba-rumba-buenot siinä ripulipaskan päällä, minkä jälkeen karvainen pikkumies oli päättänyt lähteä hepuloimaan ympäri kämppää. Niitä paskanruskeita tassunjälkiä löytyi ihan joka paikasta! Tyttäreni lakanat menivät vaihtoon, koska koiruli oli päättänyt mennä pyyhkimään villahousunsa puuvillaan. Sohva pääsi pesuun ja hinkkaukseen, sillä sieltä löytyi parit mukavat tassuprintit. Ja lattiat piti tietenkin pestä, matoista puhumattakaan!

Myös tyttäreni lenkkarit menivät pesuun, sillä hän oli kotiin tullessaan astunut koiranpaskakasaan, ja ne kengät olivat täynnä sitä ihanaa itseään.

Nyt, yhdeksän jälkeen illalla, alkaa paskanhaju pikkuhiljaa hälvetä asunnostamme. Pyykit ovat kuivumassa, lattiat on pesty ja sohva tuoksuu tahranpoistoaineelle. Ja huomenna kasiksi töihin!

Ei, en taida enää tänään avata sitä tenttikirjaa, minkä suunnittelin avaavani. Tämä päivä meni siinä, kun tanssin paskarumbaa. Huomenna uusi yritys. Jos on aikaa.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Tavoite saavutettu, aivot turtana

Yksi iso etappi on takana, eli lukeminen tenttiin! Sain, vihdoin ja viimein, kahlattua läpi koko valtavan tekstimäärän, mitä meidän piti lukea. Huomenna voin osallistua tenttiin tietäen, että olen edes jotenkuten valmistautunut. Paremminkin olisin voinut valmistautua, mutta tämä viime hetken paniikki on yleensä se paras motivaattori istuutua alas ja saada se kirja käteen.

Tenttialueessa käsiteltiin hyvin paljon niitä erilaisia toimijoita, jotka ovat mukana tukemassa lapsia, nuoria ja heidän perheitään silloin, kun diagnosoidaan jokin sairaus tai vamma. Asia ei ole minulle mitenkään uusi, sillä olen itsekin erityisteinin äiti, ja olen vuosien varrella “päässyt” tutustumaan suomalaiseen vammaispalveluverkostoon erittäin hyvin. Nyt, kun luin asiasta tiiviissä paketissa, palvelun kirjo näyttäytyi minulle aivan uudesta näkökulmasta, ja minulle heräsi aivan uudenlaisia ajatuksia tästä verkostosta.

Se, että on olemassa hyvä ja kattava palveluiden verkosto, on vain hyvä asia. Lasta, nuorta ja perhettä tuetaan monilta eri tahoilta, olettaen tietenkin, että näiden palveluiden piiriin pääsee eikä kaikkea torpata heti ihan vain siksi, ettei lapsi tai nuori ole “tarpeeksi vammainen”. On sosiaalista tukea, taloudellista tukea, lääketieteellistä tukea, kasvatukseen liittyvää tukea ja ties mitä muuta. Mikäli jossain kunnassa asiat toimivat niin kuin niiden olisi tarkoitettu toimivan, ei perhe jäisi yksin ollenkaan, vaan apua tulisi sieltä, täältä ja tuolta, perhe saisi kattavan tiedon lapsen tai nuoren tilasta, sekä avun päiväkotiin, kouluun, kotiin, harrastuksiin jne. Todellisessa maailmassa asiat ovat vain harvoin näin hyvällä tolalla, jonot tutkimuksiin ovat pitkät, apua saa odottaa kauan ja hakemuksia saa kirjoittaa uupumiseen asti.

Mutta jos nyt unohdetaan tämä todellinen maailma hetkeksi, ja astutaan fantasiamaailmaan. Kuvitellaan tilanne, mikä näin ensi kuvitelmalta olisi ihanteellinen. Lapsen tai nuoren sairastuttua tai vammauduttua perheelle ja sairastuneelle tarjottaisiin kaikki se apu, mikä heille kuuluu, ilman mitään mukinoita. On terapiaa, on toista terapiaa, tullaan auttamaan kotiin, lapsi pääsee erityiskouluun, on erityistä harrastusmahdollisuutta, on vertaistukea vanhemmille, on moniammatillinen tiimi hoitamassa perheen ja lapsen asioita… Ja ties mitä muuta vielä! Tämä olisi ideaalitilanne.

Ajatellaanpa ideaalitilannetta aidossa arjen ympäristössä. Sinä kuskaat lastasi terapiaan ja takaisin kaksi, ehkä kolmekin kertaa viikossa (jos lapsesi on niin pieni, ettei pysty itse menemään itsenäisesti Kela-taksilla). Kotiisi tulee perhetyöntekijöitä. Joudut viikoittain juoksemaan palavereissa koulun, perheneuvolan, terapeuttien, lääkäreiden, psykologien, sossutanttojen ja ties kenen kanssa. Nämä kaikki palaverit ovat tietenkin virka-aikaan, joten joudut olemaan töistä pois koko ajan. Iltaisin kuskaat lastasi harrastuksiin ja yrität ehkä saada kalenteriin mahtumaan vertaistuki-illan. Eikä tässä ollut edes vielä kaikki!
Tyttäreni silloin joskus, kun kaaduin kaikkien tukitoimien alle.
Miksi ihmeessä ajattelen palveluista, mitkä ovat hyvä asia, näin negatiivisesti? Eikö sen pitäisi olla hyvä asia, että palveluita on tarjolla? Tietenkin se on hyvä asia, että on tukea ja palveluita! Niitä tarvitaan. Mutta missä kohdin menee raja siinä, mikä on jo liikaa? Yhtä perhettä ei voida liikaa kuormittaa palveluilla ja erilaisilla tukitoimilla, koska vanhemmat kaatuvat pian niiden alle. Jos elämästä tulee pelkästään sitä, että juostaan joka ikinen päivä jossain palaverissa, minkä pitäisi mukamas olla tukitoimi, se kuluttaa vanhemman aivan totaalisesti, ja hetken päästä se onkin sitten se vanhempi, joka on sairauslomalla. Sen sijaan, että tarjottaisiin “sitätätätota”, pitäisi tarjota vain yhtä ja oikeaa tukimuotoa (tai kahta ja oikeaa, muttei kuitenkaan kymmentä).

Alan ymmärtää pikkuhiljaa myös sen, miksi sain maaliskuussa 2009 burnoutin. Olin reilu vuosi sitten jäänyt totaali-yksinhuoltajaksi, ex-mieheni jättäessä minut yksin vastadiagnosoidun, erittäin pienen erityislapsen kanssa. Opiskelin aineenopettajaksi paremman työn ja palkan toivossa (olin ollut pitkään pelkkien pätkätöiden varassa, välissä pitkiäkin työttömyyskausia), ja samalla tein osa-aikatöitä saadakseni leipää pöytään, sillä täydennyskoulutus ei ollut tutkintoon johtavaa eikä oikeuttanut opintotukeen. Lapselleni lykättiin kahta terapiaa; kaksi kertaa viikossa minun piti sovittaa terapiakuskaus kalenteriini. Koska diagnoosi oli suhteellisen uusi, jouduin ravaamaan melkeinpä viikoittain sekä lastenneurologisella että lastenpsykiatrisella että perheneuvolassa. Päiväkodissa pidettiin palavereita solkenaan. Minulle tarjottiin perhetyötä, mutta kieltäydyin, kun kuulin, etteivät perhetyöntekijät auta konkreettisesti, vaan ovat pelkkä keskusteluapu. Ajateltiin, että lastensuojelusta olisi jotain apua arkeeni ja saisin sieltä ehkä tukea, koska olen yh-äiti: Tämän jälkeen kalenteriini tulivat myös erittäin runsaat palaverit lastensuojelun kanssa (ja ihan vain vinkiksi, siitä ei ollut tasan mitään apua, vaan pelkästään haittaa). Jatkuva kalenterin kanssa sohlaaminen, jatkuva ravaaminen, jatkuva palavereissa juoksentelu, jatkuva lapsen kuskaus sinnetännetonne ja yritys siinä välissä saada suoritettua opinnot loppuun ja tehdä vielä vähän töitäkin, johti lopulta siihen, että paloin loppuun. Enkä muuten saanut sieltä lastensuojelusta senKÄÄN jälkeen mitään apua, kun vein lääkärintodistuksen, missä sanottiin, että olen loppuunpalanut liian rasituksen vuoksi ja tarvitsen pitkäaikaista sairauslomaa.

Ja kaikista hauskinta tässä on se, että yksikään näistä tukitoimista, mitä minulle tarjottiin, ei oikeasti tukenut tai auttanut! Ainoa asia, mikä oikeasti auttoi, oli äitini, joka kävi tuomassa ruokaa valmiiksi jääkaappiin, jottei minun tarvinnut tehdä ruokaa. Hän myös otti silloin tällöin tyttäreni luokseen viikonlopuksi, jotta sain rauhassa kirjoittaa esseitä yms. Yksikään palaveri ei auttanut minua eikä tukenut minua: Silti niitä tungettiin joka väliin, kunnes en enää jaksanut.

Mielestäni on siis erittäin relevanttia miettiä tukitoimia harkitessa sitä, mikä määrä on tarpeeksi ja mikä on jo liikaa. Koska liika on aina liikaa, oli kyse venäläisestä vodkasta tai vammaispalveluista.

Tällä hetkellä aivoni ovat ihan turtana kaikesta tästä lukemisesta ja pohtimisesta. En jaksa tänään enää yhtään sellaista tehtävää, mikä vaatii ajattelukykyä! Loppuillan vietän istuen sohvalla, tuijottaen eteeni ja rapsuttaen koiraa. Voisinpa laittaa ehkä television päälle, ihan vain taustahälyksi, mutta tuskin kykenen keskittymään mihinkään ohjelmaan niin, että muistaisin siitä mitään. Tuskinpa tuo haittanee, sillä televisiosta tuskin tulee mitään muistamisen arvoista.

Kyllä näin komeaa kaveria kelpaa rapsutella loppuillan!

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Miten keskeyttää addin opiskelu?

Äääääh! Se himputin tentti on tulossa, ja minulla on vielä puolitoista kirjaa luettavana. Lomamatka häiritsee opiskelua, mutta johonkin väliin on nyt aivan pakko mahduttaa edes vähän lukemista. Muuten en pärjää tentissä. Päätän, että tänään on se päivä! Tänään opiskelen pää höyryten, ja saan ainakin toisen kirjoista luettua kokonaan.

Aamu alkaa sillä, että herään kirkuvien kakaroiden meteliin. Hotellin äänieristykset ovat yhtä hyvät kuin Pisan tornin perustukset. Poikaystäväni haluaa nukkua, minä en saa unta enää. Otan kirjan, ja päätän lähteä hotellin baariin lukemaan. Siellä ei ehkä ole hiljaista, mutta siellä on valoa.

Tilaan baarista kaakaon ja istuudun pöytään. Radiosta soi musiikki. Musiikki ei häiritse keskittymistä, paitsi musiikin väliin tulevat mainokset häiritsevät. Joudun keskeyttämään lukemisen aina mainosten ajaksi. Saan luettua yhden kokonaisen kappaleen, ja päätän pitää tupakkatauon. Luen vielä toisenkin, ennen kuin palaan huoneeseen katsomaan, onko poikaystäväni vielä herännyt. On hän.

Otan tietokoneen ja päätän tsekata pari asiaa netistä ennen kuin jatkan lukemista. Poikaystäväni tulee eteeni lattialle sängyn viereen ja tuijottaa minua. Katson häntä hölmistyneenä ja kysyn, mitä hän oikein töllöttää. Hän kaivaa taskustaan sormuksen ja kysyy: “Tuletko vaimokseni?”

Leukani loksahtaa auki. En ihan tätä odottanut. Hetken yritän tajuta, mitä juuri äsken tapahtui. Sen jälkeen vastaan: “Tulen.”

Arvatkaapas huviksenne, montako sivua tenttikirjaa olen lukenut tuon kysymyksen jälkeen!