Väsynyt päivä kääntyy väsyneeseen iltaan. Käytännössä katsoen koko päivä on mennyt siihen, kun olen valmistautunut huomiseen persoonallisuuspsykologian etätenttiin.
Ensimmäisen kirjan olen jo saanut luettua, toista kirjaa olen aloittanut. Huomenna päivällä on vielä aikaa, joten ellen saa sitä tänään loppuun (enkä varmasti saakaan), ehdin huomennakin.
Lukurauhan sain, kun annoin koiralle valtavan ison peuran luun pureskeltavaksi. Siinä meni pitkä tovi, kun Kaunokaiseni puuhasteli sen kanssa. Nyt on sekin luu melkein syöty, enää rippeet jäljellä. Ja Kauno on myös uupunut tästä valtavan suuresta työmäärästä, minkä hän teki luun eteen. Nyt hän nukkuu kaikkensa antaneena lempipaikallaan, parvekkeen oven edessä. Ei kai se ole helppoa pienelle koiralle syödä noin isoa luuta!
(Eikä Kauno oikeasti edes ole kovin pieni: Haluan vain uskoa, että hän edelleenkin olisi äidin pieni vauva.)
Minullakin on olo, että olen antanut kaikkeni. Uupumuksesta ja väsymyksestä huolimatta olen yrittänyt tutustua persoonallisuuspsykologian kuivaan maailmaan niin hyvin kuin vain tässä väsymystilassa on mahdollista. Huominen tentti menee, miten menee.
Mikä minua eniten hämmästyttää, on se, etten ole tehnyt fyysisesti mitään rasittavaa tänään. En sitten mitään! Olen istunut ja lukenut. Senhän pitäisi olla rentouttavaa puuhaa. Kaikesta tästä muka-rentouttavasta toiminnasta huolimatta olen aivan valmis lyömään nahkalaput silmien päälle ja lähtemään treffeille Nukku-Ukon kanssa.
Ja kuten Ostos-tv:n setä sanoisi, ei tässä vielä kaikki! Päivän mittaan minulle on kehittynyt aivan hirvittävän paha olo. Vatsaa vääntää pahemman kerran, ja oksettaa. Ei, tämä ei ole mitään tenttijännitystä, vaan tämä on ihan oikeaa pahaa oloa. Vaikka minua saattaisikin jännittää se huominen tentti, minulle ei tule näin voimakasta pahaa oloa mistään jännityksestä. Nyt sitten pelkään, että olen saanut jostain jonkun kivan pöpön, ja vietän loppuviikon vessanpyttyä halaten.
Jos vielä lukisin muutaman sivun. Sitten voisin lopettaa. Motivaatio alkaa olla pakkasen puolella, mutta jaksaa, jaksaa. Vähän vielä. Sisulla ja sitkeydellä, kuten Karjalan isomummo silloin sota-aikana. Alkavat vain sisut olla tämän tytön namirasiasta loppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti