Näytetään tekstit, joissa on tunniste palaveri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste palaveri. Näytä kaikki tekstit

torstai 26. lokakuuta 2017

Lokakuu = Tuskakuu

Lokakuu on ollut aikamoista hulinaa. Kalenteri on ollut tupaten täynnä opiskelua, tenttejä, harjoitustöitä, vapaaehtoistyötä, luentojen pitämistä, hääsuunnittelua, stressaamista ja panikoimista.

Tämä loskainen torstaipäivä ei ole tuonut hidastusta tahtiin. Ensin aamulla piti olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, kun oli teinin eräs palaveri sekä yliopistolla harjoitustöiden palautekerta. Kun olin suhannut kesärenkailla pitkin loskapaskaista Turkua hirveää vauhtia paikasta toiseen, piti vielä suhata hirveää vauhtia kotiin, sillä minulla oli sovittu koekampaus. Enkä halunnut antaa kampaajan odotella minua.

No, koekampauksesta tuli erinomainen, ja olen enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen. Kampaajalla oli myös hyviä ideoita tulevan aviomieheni pitkiin hiuksiin ja partaan, ja tässä vaiheessa tätä stressiä voin sanoa olevani äärimmäisen onnellinen, että sattumalta törmäsin tähän hääkampauksiin erikoistuneeseen kampaajaan. Hän on todella huippuosaaja!

Nyt olen istunut tunnin verran sohvalla, kaikessa hiljaisuudessa, tukka hyvin, kuppi kuumaa karpaloteetä kädessä, ja minulla on sellainen olo, etten jaksaisi enää mitään. Ja puolen tunnin päästä pitäisi nostaa hanuri ylös, raahautua autoon ja lähteä rally-tokoon!

Minä rakastan rally-tokoa. Se ei ole vain kahdenkeskeistä laatuaikaa koirani kanssa, vaan se on myös keino tyhjentää päänuppi. Se on sellainen tunti viikossa, jolloin unohdan kaiken muun ja keskityn vain koiraan. Ei tarvitse ajatella opintoja, ei häitä eikä mitään muuta. Siinä hetkessä olemme vain me kaksi: Minä ja Kauno. Yleensä odotan innoissani rally-tokotunteja, mutta tänään en. En jaksaisi millään lähteä! Haluaisin vain istua sohvalla, tuijottaa seinää kuola valuen, hörppiä karpaloteetä ja olla tekemättä tai ajattelematta mitään.

Vielä viikko! Viikko ja kaksi päivää. Sen jälkeen tämä ylimääräinen säätäminen, säheltäminen ja joka paikkaan suhaaminen hirveässä kiireessä, talla pohjassa, vähenee. Se yksi pieni sana, “tahdon”, tarkoittaa sitä, että voin alkaa keskittyä pelkästään opintoihin, koiraan ja perheeseeni. Ei enää tuskaisia yhteydenottoja tuhansiin eri tahoihin, jotka hoitavat hääasioita.

Minulla on valtavan hyvä mies, ja olen onnellinen, että saan mennä naimisiin juuri hänen kanssaan. Täydennämme toisiamme juuri sopivasti. Mutta olen myös älyttömän onnellinen, kun kaikki tämä on ohi, eikä minun tarvitse enää säätää näitä helkkarin hääasioita. Haluan mennä naimisiin juuri tämän miehen kanssa, haluan sanoa juuri hänelle “tahdon”, mutta haluan myös tämän kaiken perhanan tuskailun jonkun kakunkoristeen tai hamepitsin kanssa loppuvan.


keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Teinilleni

Anteeksi, etten jaksa enää.
Anteeksi, että olen huono äiti.

Anteeksi, etten jaksa joka ikinen päivä vääntää joka ikisestä asiasta ja selittää samoja asioita aina uudestaan ja uudestaan, kuten esim. miksi suihkussa pitää käydä, miksi läksyt pitää tehdä ja miksi sään mukaan pitää pukeutua.

Anteeksi, etten jaksa enää kuunnella jokapäiväistä vastaanvänkäämistä joka ikisestä asiasta.

Anteeksi, etten jaksa enää hoitaa niitä lukemattomia puheluita, lähettää niitä lukemattomia sähköposteja ja ravata niissä lukemattomissa palavereissa, mitkä olen kaikki tehnyt vain siksi, että sinä saisit tarvitsemasi palvelut ja tuen, jotta voisit joskus itsenäistyä ja elää tasapainoista elämää.

Anteeksi, että olen väsynyt siihen, että jokainen hyvä teko, mitä yritän tehdä puolestasi, on sinun mielestäsi pelkkää paskaa, ja saan siitä sinulta vain haukut.

Anteeksi, että olen hankkinut sinulle itse toivomasi harrastukset suurella vaivalla, selittäen ja vääntäen harrastusten ohjaajille erityisen tuen tarpeesi, ihan vain siksi, että voisit nyt todeta kaiken olevan pelkkää paskaa.

Anteeksi, että olen yrittänyt kannustaa sinua kehittämään niitä taitoja, missä tiedän sinun olevan hyvä, sillä mielestäsi olen tehnyt väärin kannustamalla (sinun sanojesi mukaan pakottamalla).

Anteeksi, että olet päässyt kiertämään maailmaa ja näkemään erilaisia paikkoja, saanut erilaisia kokemuksia ja päässyt kokemaan, sillä olen mielestäsi tässäkin asiassa toiminut täysin väärin.

Anteeksi, että sinulla on oma huone, minkä olet päässyt itse sisustamaan, sillä huoneesihan on ihan paska ja mikä tahansa on parempi paikka kuin oma koti.

Mutta älä huoli! Ryhdyn tästä päivästä lähtien paremmaksi äidiksi. Saat alkaa itse hoitamaan omia asioitasi, niin tulevat hoidettua ainakin oikein. Lakkaan kustantamasta harrastuksiasi. En enää kannusta, kun se on kerran väärin tehty. En enää ikinä vie sinua mihinkään, koska kaikki, mihin sinut olen vienyt, on kuitenkin ihan paskaa. Saat itse mennä, minne haluat.

En puutu pukeutumiseesi, läksyihisi, en muistuttele enkä tee puolestasi enää mitään.

Ehkä tämän jälkeen olen parempi äiti, ja voit elää tyytyväistä teinin elämää.

Kuva risteilyltä, mikä oli teinin mielestä ihan paska.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

AIKA kumma juttu

Tämä on taas niitä päiviä, kun kiroan nämä ADHD-aivoni alimpaan helvettiin! Enkä tiedä, milloin oikein opin, kun en tunnu monenkaan mokan jälkeen oppivan, en sitten mitään. Ehkä olen toivoton tapaus.

Minusta alkaa vahvasti tuntua, etten tule ikinä hallitsemaan sellaista pikkaraista asiaa kuin aikaa ja ajankäyttöä. Minulla on kyllä kalenteri, itse asiassa, useampikin, mutta näistä kalentereista huolimatta minusta tuntuu siltä, ettei aika ole ystäväni. Unohdan tehdä tärkeitä kalenterimerkintöjä, minkä vuoksi minulla on päällekkäisiä tapaamisia vaikka kuinka paljon. Unohdan tärkeitä palavereja, minkä vuoksi minun pitäisi järjestellä työjuttujani uusiksi, ja sitten tuleekin paniikki, kun pitäisi sijaiset saada tunneille. Ja sitten, kun päivää ennen tajuan, että hei, huomennahan oli tämä järjestelyä vaativa asia, alan tuskahiki ohimolla soitella puheluita toivoen, ettei vielä olisi liian myöhäistä. Ja tämä tapahtuu aina uudestaan ja uudestaan!

Muistin tänään myös, että ah-niin-armaan tyttäreni eräs konsertti on ihan jo parin viikon päästä, ja harjoitukset pidetään erään toisen harrastuksen kanssa päällekkäin. Luulin, että aikaa selvitellä taksijuttuja sun muita asioita olisi kuin rosvopäälliköllä, mutta kappas, kun se aika meneekin kuin siivillä, etenkin silloin, kun asiat unohtaa, ja sitten ne ovatkin käsillä ihan yhtäkkiä. Huomenna olisi harjoituskonsertti. Olenko muistanut ilmoittaa asiasta vapaa-ajan taksille, että mennäänkin eri osoitteeseen ja eri aikaan? No en tietenkään! En ole ehtinyt. Olenko muistanut ilmoittaa toiseen harrastukseen, minkä kanssa harkat menevät päällekkäin, ettei tyttäreni osallistukaan, koska menee konserttiharkkoihin? En, sillä aika menee liian nopeasti.

Tämän kaiken lisäksi tajusin, että minulla on ensi viikolla erittäin tärkeä palaveri, mikä osuu keskelle työpäivääni. Esimiehelle ilmoitettu? Sijainen hankittu vetämään se tunti, minkä joudun olemaan palaverin takia pois? Älkää kuvitelkokaan! Tuohon palaveriinhan on vielä vaikka miten paljon aikaa. Kyllä aikaa on!

Olenko muistanut ilmoittautua erääseen tapahtumaan, mihin minun pitäisi osallistua? En, sillä siihen on vielä “niin pitkä aika” ja ilmoittautumisaikaa on “vaikka kuinka paljon”. Olenko muistanut kirjoittaa erään lyhyen kirjoitelman, mikä minulta pyydettiin? Miksi olisin kirjoittanut sitä, sillä onhan minulla vielä kaksi päivää aikaa tehdä se!

En ole ehtinyt tehdä yhtään mitään!

Huomenna töiden jälkeen (oletan, että olen tämän keuhkoruton jäljiltä taas työkykyinen) minua odottaakin erittäin mukava puheluiden ja sähköpostien rumba, kun pitää ilmoitella asioita, selvitellä juttuja ja kaikkea muuta mukavaa. Ja kaikki tämä ihan vain siksi, koska “siihen on vielä niin pitkä aika, ei sitä vielä tarvitse hoitaa”.

Ja koska aina JOTAKUTA tarvitsee syyttää, etteivät hommat onnistu, ja itseään ei, tietenkään, voi ikinä syyttää, niin syytetäänpä tästä kaikesta aikaa. Aika menee aivan liian nopeasti! Se menee paljon nopeammin kuin mitä sen kuuluisi mennä, ja siksi en ole saanut mitään tehdyksi. Kaikki on siis ajan syytä, ei minun. Eikös juu?


sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Tavoite saavutettu, aivot turtana

Yksi iso etappi on takana, eli lukeminen tenttiin! Sain, vihdoin ja viimein, kahlattua läpi koko valtavan tekstimäärän, mitä meidän piti lukea. Huomenna voin osallistua tenttiin tietäen, että olen edes jotenkuten valmistautunut. Paremminkin olisin voinut valmistautua, mutta tämä viime hetken paniikki on yleensä se paras motivaattori istuutua alas ja saada se kirja käteen.

Tenttialueessa käsiteltiin hyvin paljon niitä erilaisia toimijoita, jotka ovat mukana tukemassa lapsia, nuoria ja heidän perheitään silloin, kun diagnosoidaan jokin sairaus tai vamma. Asia ei ole minulle mitenkään uusi, sillä olen itsekin erityisteinin äiti, ja olen vuosien varrella “päässyt” tutustumaan suomalaiseen vammaispalveluverkostoon erittäin hyvin. Nyt, kun luin asiasta tiiviissä paketissa, palvelun kirjo näyttäytyi minulle aivan uudesta näkökulmasta, ja minulle heräsi aivan uudenlaisia ajatuksia tästä verkostosta.

Se, että on olemassa hyvä ja kattava palveluiden verkosto, on vain hyvä asia. Lasta, nuorta ja perhettä tuetaan monilta eri tahoilta, olettaen tietenkin, että näiden palveluiden piiriin pääsee eikä kaikkea torpata heti ihan vain siksi, ettei lapsi tai nuori ole “tarpeeksi vammainen”. On sosiaalista tukea, taloudellista tukea, lääketieteellistä tukea, kasvatukseen liittyvää tukea ja ties mitä muuta. Mikäli jossain kunnassa asiat toimivat niin kuin niiden olisi tarkoitettu toimivan, ei perhe jäisi yksin ollenkaan, vaan apua tulisi sieltä, täältä ja tuolta, perhe saisi kattavan tiedon lapsen tai nuoren tilasta, sekä avun päiväkotiin, kouluun, kotiin, harrastuksiin jne. Todellisessa maailmassa asiat ovat vain harvoin näin hyvällä tolalla, jonot tutkimuksiin ovat pitkät, apua saa odottaa kauan ja hakemuksia saa kirjoittaa uupumiseen asti.

Mutta jos nyt unohdetaan tämä todellinen maailma hetkeksi, ja astutaan fantasiamaailmaan. Kuvitellaan tilanne, mikä näin ensi kuvitelmalta olisi ihanteellinen. Lapsen tai nuoren sairastuttua tai vammauduttua perheelle ja sairastuneelle tarjottaisiin kaikki se apu, mikä heille kuuluu, ilman mitään mukinoita. On terapiaa, on toista terapiaa, tullaan auttamaan kotiin, lapsi pääsee erityiskouluun, on erityistä harrastusmahdollisuutta, on vertaistukea vanhemmille, on moniammatillinen tiimi hoitamassa perheen ja lapsen asioita… Ja ties mitä muuta vielä! Tämä olisi ideaalitilanne.

Ajatellaanpa ideaalitilannetta aidossa arjen ympäristössä. Sinä kuskaat lastasi terapiaan ja takaisin kaksi, ehkä kolmekin kertaa viikossa (jos lapsesi on niin pieni, ettei pysty itse menemään itsenäisesti Kela-taksilla). Kotiisi tulee perhetyöntekijöitä. Joudut viikoittain juoksemaan palavereissa koulun, perheneuvolan, terapeuttien, lääkäreiden, psykologien, sossutanttojen ja ties kenen kanssa. Nämä kaikki palaverit ovat tietenkin virka-aikaan, joten joudut olemaan töistä pois koko ajan. Iltaisin kuskaat lastasi harrastuksiin ja yrität ehkä saada kalenteriin mahtumaan vertaistuki-illan. Eikä tässä ollut edes vielä kaikki!
Tyttäreni silloin joskus, kun kaaduin kaikkien tukitoimien alle.
Miksi ihmeessä ajattelen palveluista, mitkä ovat hyvä asia, näin negatiivisesti? Eikö sen pitäisi olla hyvä asia, että palveluita on tarjolla? Tietenkin se on hyvä asia, että on tukea ja palveluita! Niitä tarvitaan. Mutta missä kohdin menee raja siinä, mikä on jo liikaa? Yhtä perhettä ei voida liikaa kuormittaa palveluilla ja erilaisilla tukitoimilla, koska vanhemmat kaatuvat pian niiden alle. Jos elämästä tulee pelkästään sitä, että juostaan joka ikinen päivä jossain palaverissa, minkä pitäisi mukamas olla tukitoimi, se kuluttaa vanhemman aivan totaalisesti, ja hetken päästä se onkin sitten se vanhempi, joka on sairauslomalla. Sen sijaan, että tarjottaisiin “sitätätätota”, pitäisi tarjota vain yhtä ja oikeaa tukimuotoa (tai kahta ja oikeaa, muttei kuitenkaan kymmentä).

Alan ymmärtää pikkuhiljaa myös sen, miksi sain maaliskuussa 2009 burnoutin. Olin reilu vuosi sitten jäänyt totaali-yksinhuoltajaksi, ex-mieheni jättäessä minut yksin vastadiagnosoidun, erittäin pienen erityislapsen kanssa. Opiskelin aineenopettajaksi paremman työn ja palkan toivossa (olin ollut pitkään pelkkien pätkätöiden varassa, välissä pitkiäkin työttömyyskausia), ja samalla tein osa-aikatöitä saadakseni leipää pöytään, sillä täydennyskoulutus ei ollut tutkintoon johtavaa eikä oikeuttanut opintotukeen. Lapselleni lykättiin kahta terapiaa; kaksi kertaa viikossa minun piti sovittaa terapiakuskaus kalenteriini. Koska diagnoosi oli suhteellisen uusi, jouduin ravaamaan melkeinpä viikoittain sekä lastenneurologisella että lastenpsykiatrisella että perheneuvolassa. Päiväkodissa pidettiin palavereita solkenaan. Minulle tarjottiin perhetyötä, mutta kieltäydyin, kun kuulin, etteivät perhetyöntekijät auta konkreettisesti, vaan ovat pelkkä keskusteluapu. Ajateltiin, että lastensuojelusta olisi jotain apua arkeeni ja saisin sieltä ehkä tukea, koska olen yh-äiti: Tämän jälkeen kalenteriini tulivat myös erittäin runsaat palaverit lastensuojelun kanssa (ja ihan vain vinkiksi, siitä ei ollut tasan mitään apua, vaan pelkästään haittaa). Jatkuva kalenterin kanssa sohlaaminen, jatkuva ravaaminen, jatkuva palavereissa juoksentelu, jatkuva lapsen kuskaus sinnetännetonne ja yritys siinä välissä saada suoritettua opinnot loppuun ja tehdä vielä vähän töitäkin, johti lopulta siihen, että paloin loppuun. Enkä muuten saanut sieltä lastensuojelusta senKÄÄN jälkeen mitään apua, kun vein lääkärintodistuksen, missä sanottiin, että olen loppuunpalanut liian rasituksen vuoksi ja tarvitsen pitkäaikaista sairauslomaa.

Ja kaikista hauskinta tässä on se, että yksikään näistä tukitoimista, mitä minulle tarjottiin, ei oikeasti tukenut tai auttanut! Ainoa asia, mikä oikeasti auttoi, oli äitini, joka kävi tuomassa ruokaa valmiiksi jääkaappiin, jottei minun tarvinnut tehdä ruokaa. Hän myös otti silloin tällöin tyttäreni luokseen viikonlopuksi, jotta sain rauhassa kirjoittaa esseitä yms. Yksikään palaveri ei auttanut minua eikä tukenut minua: Silti niitä tungettiin joka väliin, kunnes en enää jaksanut.

Mielestäni on siis erittäin relevanttia miettiä tukitoimia harkitessa sitä, mikä määrä on tarpeeksi ja mikä on jo liikaa. Koska liika on aina liikaa, oli kyse venäläisestä vodkasta tai vammaispalveluista.

Tällä hetkellä aivoni ovat ihan turtana kaikesta tästä lukemisesta ja pohtimisesta. En jaksa tänään enää yhtään sellaista tehtävää, mikä vaatii ajattelukykyä! Loppuillan vietän istuen sohvalla, tuijottaen eteeni ja rapsuttaen koiraa. Voisinpa laittaa ehkä television päälle, ihan vain taustahälyksi, mutta tuskin kykenen keskittymään mihinkään ohjelmaan niin, että muistaisin siitä mitään. Tuskinpa tuo haittanee, sillä televisiosta tuskin tulee mitään muistamisen arvoista.

Kyllä näin komeaa kaveria kelpaa rapsutella loppuillan!