Näytetään tekstit, joissa on tunniste tukitoimi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tukitoimi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

ADHD-myytinmurtaja

Tällä viikolla on vietetty ADHD-viikkoa. Vaikka tietous lisääntyy, ADHD: seen liittyy edelleenkin hyvin paljon myyttejä, mitkä saavat meidät ADHD-oireiset joko nauramaan kippurassa tai raivostumaan. ADHD-viikon ja oman ADHD-diagnoosini kunniaksi avaankin teille nyt muutaman myytin.


Myytti 1: ADHD:ta ei oikeasti ole.

Ai eikö? Miksi meitä on sitten jumalaton lauma ihmisiä, joilla on täysin samanlaisia ongelmia yhteiskuntaan sopeutumisen kanssa, ja jotka tuntevat itsensä erilaisiksi ja ulkopuolisiksi? Olemmeko me kaikki pelkästään tyhmiä ja laiskoja?

Mutta perkele! Tiedän aika monta ADHD-oireista, jotka ovat Mensan jäseniä. Muistaakseni, kun viimeksi asian tarkistin, Mensaa ei ole tarkoitettu tyhmille ihmisille.

Ja taidan muistaa lukeneeni vielä jotain sellaistakin, että ADHD:n pystyy näkemään aivokuvissa. Että mitenkäs se suu nyt pannaan?


Myytti 2: ADHD on ylivilkkaussairaus, mikä paranee ajan myötä.

Itse olet ylivilkkaussairaus!

Oletko ikinä kuullut sellaisesta kuin ADD? Se on eräs ADHD:n muodoista, ja tämän “sairauden” kantaja on pikemminkin alivilkas kuin ylivilkas.

Lisäksi erityisesti ADHD-tytöt purkavat ylivilkkautensa jotenkin toisin kuin juoksemalla pää punaisena pitkin pihoja. He saattavat esim. puhua loputtomasti, heiluttaa käsiään ja jalkojaan, mutta pylly pysyy kuitenkin penkissä.

Ja mikä tärkeintä, ADHD ei ole mikään ylivilkkaussairaus, vaan tarkkaavaisuuden säätelyhäiriö. Ylivilkkaus on vain yksi oireista, mutta pääasiallisesti ongelma ADHD:ssa on nimenomaan siinä tarkkaavuudessa. Ja koska ADHD on synnynnäinen ongelma, se ei todellakaan parane mihinkään ajan myötä. Toki se saattaa muuttaa muotoaan, muttei se parane.

Eikä se ole sairaus! Sairaus on väliaikainen tila, vaikkapa nyt flunssa on sairaus. ADHD on pysyvä tila. Professori Simo Vehmasta lainatakseni, vamma on ruumiin tai mielen poikkeava tai kokonaan puuttuva osa tai toiminto. Vehmaksen mukaan ADHD on siis vamma.


Myytti 3: ADHD-oireinen ei pysty opiskelemaan eikä suorittamaan yhtään koulua loppuun.

Olen kuullut tämän järkyttävän lauseen jopa lääkäreiden suusta! Millainen tollo edes kehtaa päästää suustaan tuollaista paskaa?

On täysin totta, että monelta ADHD-opiskelijalta jäävät opinnot kesken puutteellisen tuen vuoksi. Sen sijaan, että opiskelupaikka antaisi tukea opintoihin, käsketään ADHD-opiskelijaa vain ottaa itseä niskasta kiinni ja tuen tarvetta vähätellään. Opinnot voivat jäädä kesken myös puutteellisen motivaation vuoksi. Motivaation puute johtuu hyvin usein tuen puutteesta, mutta on myös täysin mahdollista, että opintojen edetessä opiskelija saattaa huomata, ettei ala olekaan itseä varten.

Myös opintoihin käytetty aika saattaa olla pidempi kuin muilla, valmiin paperit saadaan kuitenkin. Tiedän itseni lisäksi satoja ADHD-oireisia korkeakoulusta jo valmistuneita tai parhaillaan korkeakoulussa opiskelevia. Meidän on täysin mahdollista opiskella siinä, missä muidenkin.


Myytti 4: Kaikki ADHD-oireiset ovat käytöshäiriöisiä.

Käytöshäiriö on täysin oma diagnoosinsa! Totta on, että ADHD ja käytöshäiriö kävelevät usein käsi kädessä, mutta tunnen enemmän ADHD-tapauksia ilman käytöshäiriötä kuin käytöshäiriön kanssa. Lisäksi ihmisellä voi olla käytöshäiriö ilman, että on ADHD.

Monet tuntemani ADHD-lapset ovat paljon kohteliaampia kuin normilapset. Ja koska suomalaiseen kulttuuriin kuuluu se, että kiltti lapsi istuu perse liimattuna tuoliin, suu tiukasti supussa, niin eihän ADHD-lapsi mahdu mitenkään tähän suomalaiseen kiltin lapsen laatikkoon. Suomalainen ajatusmalli kiltistä lapsesta on jollain tavalla vääristynyt. Levottomuus ja vilkkaus käsitetään Suomessa monesti samaksi asiaksi kuin käytöshäiriö, vaikka näin ei todellakaan ole!


Myytti 5: ADHD-oireiset ovat tyhmiä, laiskoja ja saamattomia

Noh, menepäs hieman takaisin tekstissä ja luepas se kohta siitä, missä puhuttiin Mensasta. Keskustellaan sen jälkeen uudestaan siitä, miten tyhmiä ADHD-oireiset ovat.

Väitän, että ADHD-oireisten keskuudessa älykkyysosamäärä on keskiverroin korkeampi kuin mitä neuronormaaleilla on. Mutta tämä väite on siis täysin omaa mutua, eikä minulla ole tälle väitteelle tieteellistä perustaa. Ehkä jonain päivänä vielä on, jos saan tutkikusrahoituksen aiheeseen liittyen!

Toki ADHD-oireisten joukkoon mahtuu myös niitä, joilla on oppimisvaikeuksia.

Ja mitä tulee laiskuuteen ja saamattomuuteen. Oletko kuullut sellaisesta kuin hyperfokus? Sen avulla ADHD-oireiset pystyvät keskittymään niin syvästi tekemänsä tehtävän pariin, että ajantajua katoaa täysin, eivätkä he huomaa ympäröivää maailmaa ollenkaan. Hyperfokuksen aikana ADHD-oireinen pystyy tekemään työtä huomattavasti tehokkaammin kuin neuronormaali, ja paremmalla lopputuloksella! Ongelmana on se, että hyperfokus tulee vain, jos tekeminen on itselle mielekästä ja kiinnostavaa. Sen vuoksi ADHD-oireisen koti on usein kaaos, koska se siivoaminen nyt ei ole kivaa eikä mielekästä. Ja koska aloittaminen on ADHD-oireisille todella vaikeaa, sitä epämukavaa tekemistä ei vain saa aloitettua. Ei ainakaan ilman tukea!


Myytti 6: ADHD on vain pojilla.

Pyh ja pah! Tässä kohtaa minä yleensä nauran niin, että pissat tulevat housuun. Fakta on se, että poikia on diagnosoitu enemmän, koska diagnostiset kriteerit on laadittu enemmän sen mukaan, miten ADHD ilmenee pojilla. Mutta tytöillä on aivan yhtä paljon ADHD:ta kuin pojillakin! Minullakin on ADHD, ja kun viimeksi vessassa kävin, en löytänyt alaosastostani pippeliä.

Luepa vaikka tämä kirja: Understanding girls with ADHD.


Myytti 7: ADHD johtuu huonosta kasvatuksesta ja huonoista kotioloista.

Höpönpöppöä! Tunnen lukemattomia ADHD-aikuisia, jotka ovat saaneet hyvän kasvatuksen ja heillä on ollut turvallinen kotitausta. Silti heillä on ADHD. ADHD on synnynnäinen, eikä se tule tuosta noin vain. Suurin osa ADHD-tapauksista on tullut geeniperintönä, mutta myös keskosuus, synnytyksen aikaiset traumat tai äidin raskaudenaikainen nautintoaineiden väärinkäyttö voivat aiheuttaa ADHD:n. Joka tapauksessa, kasvatus ei ole syy sille, että lapsella on ADHD.


Myytti 8: ADHD paranee ruokavaliolla.

Ihan ensin, ADHD ei parane, sillä se ei ole sairaus! Toiseksi, jos sinulla “paranee ADHD” sillä, että muutat ruokavaliotasi, sinulla ei ole alun alkaenkaan ollut ADHD, vaan huono ruokavalio.

ADHD:n hoidossa tasapainoinen ja terveellinen ruokavalio on tärkeä asia, eikä sitä pidä unohtaa. Jos syöt pelkkää pullamössöä ja sokerihiilaria, niin sehän on selvä, että hypit seinille kuin sähköjänis. Jos normaali lapsi on sokerikuurin jälkeen kuin tulisilla hiilillä, niin ADHD-lapsi vasta onkin!

Ja koska terveellinen ruokavalio vaikuttaa vireystilaan, jaksamiseen ja kaikkeen terveyteen noin yleisestikin, sen tärkeyttä ei voi sivuuttaa ADHD:n hoidossa. Mutta ei se mitään edelleenkään paranna!


Tässä on nyt kahdeksan myyttiä ADHD-murrettu. Mikäli jäit kaipaamaan jotain lisää ja haluat saada OIKEAA ja ASIANTUNTEVAA tietoa liittyen ADHD:seen, suosittelen lukemaan mm. psykiatri Sami Leppämäen erinomaisia kirjoituksia aiheeseen liittyen.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Pablo, piña colada ja aurinkovarjo

Kello soittaa vartin yli seitsemän. Nousen kiroillen ylös. Helvetin aikainen nousu, etenkin näin lauantaina. Onneksi olen pakannut repun valmiiksi jo illalla, ja laittanut jopa vaatteet odottamaan. Pikainen aamupala, aamulääkkeet, hampaiden pesu ja autoon. On jo kiire, etten vain myöhästy junasta.

Meillä on tänään Esteetön lapsuus-hankkeen tapaaminen Helsingissä Autismisäätiöllä. Pohdimme junassa erilaisia kysymyksiä, mistä sitten keskustelemme itse tapaamisessa. Yleensä niin pitkä kaksituntinen matka menee nopeasti, kun keskustelemme ja pohdimme asioita aiheesta ja aiheen vierestä.


Vallilassa meitä odottaa aamupala. Ryhdymme keskustelemaan pohdinnoistamme samalla, kun syömme hedelmiä, karjalanpiirakoita ja dallaspullia. Keskustelu siirtyy jossain vaiheessa siihen, miten korkeakoulut ottavat huomioon erilaiset opiskelijat. Useimmissa korkeakouluissa esteettömyys tarkoittaa sitä, että rakennuksessa on pyörätuoliramppi ja hissi, mutta siihen se esteettömyys sitten jääkin. Asiasta ei ole juurikaan tehty tutkimusta eikä asiasta ole edes oppaita.

Ensimmäisessä graduseminaarissani, missä istuin tämän viikon maanantaina, graduohjaajani sanoi, että hän toivoisi jonkun tekevän tästä aiheesta tutkimuksen, koska siitä ei ole kukaan vielä tutkimusta tehnyt. Naurahdan ääneen, että pitäisikö minun vaihtaa graduni aihetta. Katseet kääntyvät minuun. Totiset katseet. Kaikki sanovat ääneet: “Kyllä pitäisi!”


Alan pohtia asiaa. MinäKIN olen erityisopiskelija korkeakoulussa. MinäKIN tarvitsen erityisjärjestelyjä. Pieniä sellaisia, mutta tarvitsen kuitenkin. Kokemukseni mukaan niitä on hankala saada, ja olen joutunut perustelemaan tarpeeni hyvin usein, monesti jopa jankuttaen. Enkä ole aina edes saanut haluamaani helpotusta, eli toisin sanoen kurssin suoritusmuodon vaihtamista tentistä esseeksi. Yliopistossa läheskään kaikki eivät ymmärrä opiskelijoiden erityistarpeita, eivät edes sellaiset yliopistonlehtorit, jotka opettavat laitoksilla, missä tutkitaan erityisiä ihmisiä.

Ajatukseni keskeytyy, sillä lähdemme Vallilasta Hernesaareen. Olemme varanneet Löylystä saunan ja sen jälkeen ravintolapöydän. Kävelemme Eiran upeiden miljoonatalojen läpi ja ihailemme kaunista merenrantamaisemaa. En erityisemmin pidä Helsingistä, mutta tämän maiseman edessä tunnen olevani kuin kotonani.


Löyly on aivan täynnä ihmisiä. Tungen hikisen saunan lauteille väkisin. Sopu sijaa antaa. Välillä käyn terassilla. Ilma on aurinkoinen ja lämmin. Katson purjelautailijoita merellä. Tästä kuvasta ei puutu enää mitään muuta kuin tummanpuhuva Pablo-niminen tarjoilija kera piña coladan sekä iso, punainen aurinkovarjo. Sen jälkeen tuntisin olevani jossain Välimeren rannalla, keskellä kesää, ottamassa aurinkoa.

Käyn muutaman saunarundin, mutta koska en ole erityisemmin saunaihminen, väsyn nopeasti. Siirryn suihkun kautta ravintolan puolelle odottamaan. Ravintola on aivan täynnä väkeä. Tarjoilijat juoksevat pää kolmantena jalkana. Meillä on pöytävaraus, mutta emme pääse pöytään, koska pöytä ei ole vapaana. Saamme kuitenkin tehdä tilauksen, ja ruoka tuodaan pöytään heti, kun pöydän saamme. Keittiössä kestää kauan, joten ehdimme saada pöydän ennen ruokaa. Toivottavasti.


Kello on jo yli sen ajan, mitä pitäisi. Emme ole vieläkään saaneet pöytää. Meille tulee kiire, sillä junamme lähtee takaisin Turkuun. Jää vain vähän aikaa syödä, sikäli mikäli nyt ylipäätänsä edes saamme ruuat ajoissa pöytään.

Lopulta meidät ohjataan pöytään. Saamme ruuatkin suhteellisen nopeasti. Annos on todella herkullinen, ja kala on mehukas. Maussa ei ole mitään vikaa! Annoskoossa taas on. Se on todella pieni, eikä siitä lähde nälkä. Ja annoksella oli kuitenkin hintaa melkein 30 euroa. En ehdi valittaa, sillä meillä on kaksi minuuttia aikaa ehtiä bussiin, millä pääsemme rautatieasemalle. Juna lähtee.


Rautatieasemalla haemme matkaevästä Robert’s Coffeesta. Herkullinen kaakao kera kermavaahdon ja suklaakastikkeen, sekä suklaakeksi. Pitää laittaa avomiehelle viesti, että tilaa meille pizzat, jotta minulla on ruokaa, kun pääsen kotiin. Minulla on nälkä, vaikka olen juuri syönyt.

Junassa mietin tänään käytyjä mielenkiintoisia keskusteluja. Erityisesti mietin niitä erityisiä korkeakouluopiskelijoita, jotka taistelevat tukitoimiensa kanssa. Minun oli tarkoitus tehdä gradu eläinavusteisesta erityispedagogiikasta. Se aihe kiinnostaa minua aidosti! Mutta niin kiinnostaa tämä toinenkin aihe, ja se on myös äärimmäisen tärkeä. Korkeakouluista puuttuvat selkeät ja tasapuoliset ohjeistukset siitä, mitä erilaisia tukitoimia erityisopiskelijat voivat saada. Kaikki on kiinni siitä, onko kyseisen oppiaineen lehtori hyvällä päällä juuri tänään, ja haluaako hän tehdä yhteistyötä ja olla ystävällinen. Ellei hän halua, et saa mitään tukea opintoihisi. Ja Suomen korkeakoulut ovat täynnä erityisopiskelijoita. Harvasta se erityisyys vain näkyy päällepäin.


Minulla on nyt todella paha dilemma tämän gradun aiheen kanssa. Tämän asian ratkaiseminen tarvitsee kahta asiaa: Pullollisen viiniä ja palaverin graduohjaajani kanssa. Sen viinin taidan nauttia nyt. Palaverin pidän myöhemmin. En usko, että graduohjaajani lähtee innosta vinkuen lauantai-iltana keskustelemaan ADHD-opiskelijansa kanssa hänen gradu-dilemmastaan. Etenkin, kun hänellä on ensi viikolla vastaanottoaika.

Mutta nyt se viini, jotta pohdintani pääsee todelliseen vauhtiin. Ja tätä asiaa minun pitää nyt pohtia tosissani ja hyvin tarkkaan. En halua tehdä huonoa enkä väärää valintaa.


torstai 5. tammikuuta 2017

Erkka-amis vs. tavisamis

Arki on alkanut. Samoin työt. Sähköpostiin tulee jatkuvalla syötöllä kutsuja niihin koulutuksiin, mihin olen ilmoittautunut. Suureksi huvikseni huomasin, etten ole edes muistanut kaikkia koulutuksia, mitkä olen luvannut käydä kevään aikana. Hyvä, Satu! Hyvin olen taas kartalla omasta elämästäni, kun en tällaisiakaan asioita muista.

Samalla, kun ihmettelen omia opintojani ja yritän muistella, mihin kaikkeen sitä on taas tullut lupauduttua, joudun erityisopettajan roolissa miettimään myös muiden ihmisten opintoja. Aivan erityisesti joudun ihmettelemään sitä, miten huonosti ruohonjuuritasolla tunnetaan ammatillisen erityisopetuksen kenttä ja peruskoulun jälkeiset opiskelumahdollisuudet erityisopiskelijoille, jotka eivät voi mennä, syystä tai toisesta, tavalliseen ammattikouluun tai lukioon. Syy siihen, ettei tieto kulje, ei ole ammatillisissa erityisoppilaitoksissa, sillä niissä henkilökunta tekee erinomaista työtä oman oppilaitoksensa markkinoinnin eteen. Oman kokemukseni perusteella kaikkein suurimmat syypäät ovat peruskoulujen opot, jotka eivät vie sanaa eteenpäin vanhemmille, jotka kaipaisivat tietoa erilaisista opiskelumahdollisuuksista.

Sen sijaan, että veisin tänään omia opintojani eteenpäin, päätinkin viedä muiden ihmisten opintoja eteenpäin! Vain vaivaisen parin kuukauden päästä alkaa yhteishaku, ja jos olet epävarma siitä pärjäätkö juuri sinä tai pärjääkö juuri sinun lapsesi tavallisessa oppilaitoksessa, silloin tämä blogitekstini on JUURI sinulle.

Ammatillisia erityisoppilaitoksia on ympäri Suomenniemen. Niissä voi opiskella sen aivan täysin saman ammatillisen perustutkinnon kuin mitä “tavisamiksissa” opiskellaan. Ainoa ero on se, että ammatillisessa erityisoppilaitoksessa on pienet ryhmät, erityisopettajat ja opiskelijan opintoihinsa saamat tuet ovat aivan eri tasolla kuin mitä “tavisamiksissa”. Kun “tavisamiksen” 30 hengen ryhmässä on “tavisopen” mahdotonta antaa minkäänlaista erityisopetusta resurssien puutteessa, meillä “erkka-amiksessa” ryhmäkoko on max. 9. Siihen päälle erityisopettajan koulutuksen saanut ihminen opettamassa, sekä tietenkin avustajaresurssit päälle!

Muuten opiskelu ei sitten eroakaan “tavisamiksesta” mitenkään. “Erkka-amiksesta” valmistunut toimitilahuoltaja on aivan yhtä pätevä tekemään työtään kuin “tavisamiksesta” samaan ammattiin valmistunut henkilö. He ovat käyneet samat opinnot, saman määrän työssäoppimista, mutta toinen on vain saanut huomattavasti enemmän tukea opintoihinsa kuin toinen.

Entäs sitten sellaiset, jotka eivät tiedä, mitä tehdä peruskoulun jälkeen? Lukioonko? E-hei! Sitä varten meillä on tarjota VALMA-vuosi. VALMA, eli jatko-opintoihin valmentava linja, toimii erinomaisena välivuotena silloin, kun ei ole täysin varma, mitä haluaa. VALMA voi myös olla hyvä vaihtoehto silloin, ellei ole päässyt haluamalleen linjalle. VALMA-vuoden aikana opiskellaan arjen taitoja, yhteisiä aineita (äidinkieli, vieraat kielet, matematiikka, liikunta jne.), vahvistetaan opiskeluvalmiuksia, tutustutaan työelämään ja tutustutaan myös erilaisiin aloihin. Vuoden aikana on mahdollista päästä koulutuskokeiluihin ja tutustumisjaksoille eri oppilaitoksiin, eri linjoille. Opiskelijan on mahdollista päästä ihan käytännössä kokeilemaan, miltä tuntuu opiskella esim. kokkilinjalla, ja sen jälkeen päättää, onko juuri tämä se ala, mille haluaa hakeutua myöhemmin.

Sitten on vielä TELMA-koulutus. Tämä linja on työhön ja itsenäiseen elämään valmentava linja. Siellä opiskellaan arjen taitoja, vuorovaikutustaitoja, tutustutaan työelämään jne. TELMA-linja ei ole jatko-opintoihin valmentava linja, vaan sieltä siirrytään useimmiten toimintakeskuksiin.

Hienolta kuulostaa, eikö? Mahdollisuus opintielle, myös niille, joille “tavisamis” ei ole vaihtoehto. Mistä näistä opinahjoista sitten saa tietoa? Esim. täältä: http://ameo.fi/. Sivuilta löytyy myös koulutustarjontataulukko, jota ei ole vielä tätä tekstiä kirjoitettaessa päivitetty 2017-2018 koulutustarjontaan. Mutta sellainen sinne varmasti tulee ennen yhteishakua!

Ja ellei juuri sinua lähimmässä ammatillisessa erityisoppilaitoksessa ole sitä linjaa, mitä juuri sinä haluaisin opiskella, nou hätä: Suurin osa tarjoaa asuntolan! Eikä siellä asuntolassa tarvitse olla yksinään ihmettelemässä, sillä asuntolahenkilökunta huolehtii siitä, että jokaisella on asiat hyvin koulupäivän jälkeenkin. Asuntolat järjestävät myös vapaa-ajan ohjelmaa.

Omassa kotikaupungissani, Turussa, ammatillista erityisopetusta tarjoaa Bovallius-ammattiopisto. Meillä on erittäin laaja tutkintojen kirjo, ja sen lisäksi myös VALMA- ja TELMA-koulutusta.

Jäikö jotain kysyttävää? Kysy toki. Vastaan mielelläni.

torstai 3. marraskuuta 2016

Kun perä lakkasi pörisemästä

Kuvassa ei pörise oma autoni, vaan kuva on otettu Puolassa, kun matkasimme taksilla Varsovasta Treblinkaan.
Autoni on, taas kerran, autopajalla. Pojat vaihtavat pakoputkea. Vanha pakoputki on läpimätä, joten turha edes lähteä korjaamaan. Vähemmällä vaivalla pääsee, kun vaihtaa kokonaan uuden. Kun lähden tänään töistä kotiin, autoni perä ei enää pörise, ja ehkä katsastusmieskin on iloinen.

Eipä autoni ole tämänkään päivän jälkeen vielä valmis. Helmapellit vaativat vielä korikorjaajien hellää kosketusta, ennen kuin katsastusmies on täysin tyytyväinen. Täytyy ostaa pojille jotain kiitoslahjaksi sen jälkeen, kun ovat saaneet autoni täysin leimauskuntoon. Toki maksan heille työstä, mutta sen lisäksi voisin viedä vaikka ison karkkikipon heille.

Samalla, kun odotan autoani, jatkan Kaija Ikäheimon luennon katsomista. Sain viimeksi katsottua luennon ensimmäisen osan. Tällä kertaa katson toisen ja kolmannen. Aihe on edelleenkin sama, vanha kunnon ADHD. Ikäheimo kertoo tutkimus- ja hoitopolusta, lääkkeistä ja itseäni todella paljon kiinnostavasta aiheesta, eli ADHD:n tukemisesta koululuokassa.

Ikäheimo aloittaa luento-osuuden toteamalla, että kaikki nämä vinkit, mitä hän nyt kertoo, tukevat ketä tahansa oppilasta, ei pelkästään addeja. Pointti on erinomainen! ADHD-oppilaiden tukeminen ei oikeasti vaadi hirveän paljon, ja ihan pienet asiat riittävät siihen, että oppilas saa luokassa tarvitsemansa tuen. Mikä kouluista puuttuu, suurimmaksi osaksi, on se kaikkein tärkein tukimuoto, eli opettajan ymmärrys. Kaikki muut tukimuodot tulevat vasta sen ymmärryksen jälkeen.

Luentodiassa on pitkä lista asioita, mitkä haittaavat ADHD-oppilaan koulunkäyntiä. Lista on seuraavanlainen:

  • suuri ryhmäkoko
  • liian monimutkaiset ja pitkät ohjeet
  • ponnistelua vaativa työskentely
  • tylsä ja vaativa tekeminen
  • useat yhtäaikaiset asiat
  • liian harvoin annettu palaute
  • ohjeiden anto koko ryhmälle, eikä suoraan yksilölle
  • odotus paikallaanpysymisestä

Suurelle ryhmäkoolle ei voi opettaja mitään. Resurssit ovat päivän sana, ja resurssit ovat pienet. Ja sen lisäksi, että ne ovat nyt jo pienet, niitä supistetaan koko ajan. Jokainen lapsi, erkka tai ei, hyötyy pienestä opiskeluryhmästä ja henkilökohtaisemmasta opetuksesta. Sitä päivää odotellessa, kun hallitus tajuaa kohdistaa säästötoimenpiteensä johonkin muuhun kohteeseen kuin opetus.

Loput listasta ovatkin sitten sellaisia asioita, mille opettaja voi jotain! Ohjeet voi pätkiä pieniin osiin ja antaa pala kerrallaan. Tästä hyötyvät kaikki, eivät pelkästään addit. Nenttilastenkin on helpompi muistaa helpot ja vaihe kerrallaan annetut ohjeet. Samoin palautetta voi antaa jokaisen vaiheen jälkeen, eikä vasta sitten, kun koko työ on tehty. Myös tästä hyötyvät kaikki, eivät pelkästään addit!

Koulussa on paljon tylsää työskentelyä, ja sille vain ei voi mitään. Kaikki oppiaineet eivät kiinnosta kaikkia, ei kaiken tarvitsekaan kiinnostaa. Silti oppilaan pitäisi jaksaa istua paikoillaan tylsälläkin tunnilla. Voin kokemuksesta sanoa sen, että tylsääkin aihetta jaksaa seurata, jos opettaja tekee siitä mielenkiintoisen. Innostunut opettaja, joka keksii tylsästä aiheesta innostavan tehtävän, saa aivan taatusti addinkin tekemään. Sen sijaan, että kuunneltaisiin, kun opettaja luennoi, voi opettaja laittaa oppilaat itse etsimään tietoa. Tulee hieman sitä toiminnallisuuttakin tuntiin mukaan.

Ja hyvin pieni vaiva on se, että antaa oppilaille luvan liikkua luokassa. Jos oppilas on levoton, hän voi käydä teroittamassa kynän luokan edessä tai vaikkapa pyyhkimässä taulun (jos jossain luokassa vielä on niin vanhanaikainen asia kuin liitutaulu) tai ihan mitä tahansa! Kunhan hän pääsee ottamaan muutaman askeleen. Ei ole paha rasti kenellekään opettajalle.

Paitsi että todella monelle opettajalle se ON paha rasti. Vaaditaan ehdotonta hiljaisuutta, ehdotonta paikallaan oloa. Ei ymmärretä eikä haluta joustaa mistään. Tällaisten opettajien luokissa eivät addit voi oppia. Eivätkä mielestäni kyllä nenttilapsetkaan. Tai noh, korjaan äskeistä lausuntoani: Kyllä tällaisen opettajan luokassa voi oppia, mutta oppimisessa ei ole mitään iloa.

Luennon toinen ja kolmas osio on katsottu, ADHD aihe on ohitse. Seuraavaksi tulee autismin kirjo ja Asperger. Autopuolen opettaja huikkaa pajan ovelta: Hän ajaisi auton ihan kohta pihaan. Pääsen lähtemään kotiin ilman, että peräni pörisee.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Syrjäytymistä ja stressihikeä

Autopajalla on ruuhkaa. Talvirenkaiden vaihtosesonki. Autossani on edelleen pari juttua, mitkä pitäisi saada valmiiksi ennen uusintakatsastusta. Pojat hääräävät pinkin Yarikseni kimpussa. Työpäiväni on jo ohitse, mutta en lähde kotiin, sillä odotan autoani. Onneksi minulla on essee, mitä kirjoittaa odotellessa.

Nuorten syrjäytyminen ja ulkopuolisuus. Maahanmuuttajanuoria koskeva kappale on valmis. Olen aloittanut kirjoittamaan kappaletta siitä, mitä syrjäytyminen tarkoittaa ja kuka on syrjäytynyt. Teen sen valmiiksi. Seuraavaksi mietin kappaletta, missä puhutaan tukitoimista syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Niistä minulla on paljonkin painavaa sanottavaa. Tekstiä tulee ja välillä unohdan tehdä lähdemerkinnät, kun innostun liikaa. Onneksi tietokoneella kirjoittaessa on helppoa palata taaksepäin lisäämään lähteitä ja tehdä korjauksia. Pieni vaiva.

Taisin kirjoittaa liikaa. En pyyhi vielä, sillä tekstiä on vasta seitsemän sivua. 15 vaaditaan, vaikka tiedän, että saan kirjoitettua 15 sivua asiaa pelkästä tikusta, jos niikseen tulee. Pitäisi alkaa miettiä syrjäytymisen ja ulkopuolisuuden ilmenemismuotoja. Päätäni alkaa särkeä. Olen väsynyt ja poskiani alkaa kuumottaa. Merkki siitä, että nyt alkaa stressi painaa päälle. Mietin muutaman alaotsikon kappaleelle, ja pakkaan lähdemateriaalit reppuun. En jaksa enää tänään miettiä asiaa sen kummemmin.

Autopajalla ollaan melkein valmiita. Pojat ovat ystävällisesti vaihtaneet muun työn ohessa autooni talvirenkaat. Viimeinen rengas on laittamatta. Soitan sillä välin yhden puhelun, kun odotan. Apteekin, kaupan ja ottomaatin kautta kotiin. Kiireellä teini soittotunnille. Koira on onneksi käytetty. Avaan sähköpostin, ja joudun heti hoitamaan yhdistysasioita. Tulee kiire, sillä pitäisi vielä ehtiä hakemaan MunaEggsPressin toimitus, viedä paketti SmartPostiin, viedä kesärenkaat ullakolle ja ehtiä tekemään kauppoja Kaunon vanhoista valjaista, mitkä olen myynyt tori.fissä. Ai niin, huomiset tunnitkin pitää suunnitella!

Stressihiki alka nousta otsalleni ja posket alkavat kuumottaa entisestään. Juuri nyt tällä hetkellä alkaa tuntua siltä, että on liikaa kaikkea. Eikä se johdu esseestä, vaan näistä pienistä ylimääräisistä asioita, mitä joudun säätämään kaiken muun lisäksi. Ne pienet asiat ovat niitä kaikkein stressaavimpia. Silti ne on hoidettava. Alkaa tuntua siltä, että syrjäydyn kohta itse, jos jatkan tätä samaa tahtia vielä kauan.

Tänään en kirjoita enempää. En varmasti! Olen TÄTÄ myöten täynnä nuorten syrjäytymistä ja ulkopuolisuutta. Tai noh, en oikeasti ole, mutta juuri nyt en jaksa keskittyä esseeseen tämän enempää. Tarvitsen vapaaillan KAIKESTA. Ja olen sellaisen kyllä ansainnutkin. Olen tainnut tämän syksyn aikana opiskella enemmän kuin ikinä.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Tavoite saavutettu, aivot turtana

Yksi iso etappi on takana, eli lukeminen tenttiin! Sain, vihdoin ja viimein, kahlattua läpi koko valtavan tekstimäärän, mitä meidän piti lukea. Huomenna voin osallistua tenttiin tietäen, että olen edes jotenkuten valmistautunut. Paremminkin olisin voinut valmistautua, mutta tämä viime hetken paniikki on yleensä se paras motivaattori istuutua alas ja saada se kirja käteen.

Tenttialueessa käsiteltiin hyvin paljon niitä erilaisia toimijoita, jotka ovat mukana tukemassa lapsia, nuoria ja heidän perheitään silloin, kun diagnosoidaan jokin sairaus tai vamma. Asia ei ole minulle mitenkään uusi, sillä olen itsekin erityisteinin äiti, ja olen vuosien varrella “päässyt” tutustumaan suomalaiseen vammaispalveluverkostoon erittäin hyvin. Nyt, kun luin asiasta tiiviissä paketissa, palvelun kirjo näyttäytyi minulle aivan uudesta näkökulmasta, ja minulle heräsi aivan uudenlaisia ajatuksia tästä verkostosta.

Se, että on olemassa hyvä ja kattava palveluiden verkosto, on vain hyvä asia. Lasta, nuorta ja perhettä tuetaan monilta eri tahoilta, olettaen tietenkin, että näiden palveluiden piiriin pääsee eikä kaikkea torpata heti ihan vain siksi, ettei lapsi tai nuori ole “tarpeeksi vammainen”. On sosiaalista tukea, taloudellista tukea, lääketieteellistä tukea, kasvatukseen liittyvää tukea ja ties mitä muuta. Mikäli jossain kunnassa asiat toimivat niin kuin niiden olisi tarkoitettu toimivan, ei perhe jäisi yksin ollenkaan, vaan apua tulisi sieltä, täältä ja tuolta, perhe saisi kattavan tiedon lapsen tai nuoren tilasta, sekä avun päiväkotiin, kouluun, kotiin, harrastuksiin jne. Todellisessa maailmassa asiat ovat vain harvoin näin hyvällä tolalla, jonot tutkimuksiin ovat pitkät, apua saa odottaa kauan ja hakemuksia saa kirjoittaa uupumiseen asti.

Mutta jos nyt unohdetaan tämä todellinen maailma hetkeksi, ja astutaan fantasiamaailmaan. Kuvitellaan tilanne, mikä näin ensi kuvitelmalta olisi ihanteellinen. Lapsen tai nuoren sairastuttua tai vammauduttua perheelle ja sairastuneelle tarjottaisiin kaikki se apu, mikä heille kuuluu, ilman mitään mukinoita. On terapiaa, on toista terapiaa, tullaan auttamaan kotiin, lapsi pääsee erityiskouluun, on erityistä harrastusmahdollisuutta, on vertaistukea vanhemmille, on moniammatillinen tiimi hoitamassa perheen ja lapsen asioita… Ja ties mitä muuta vielä! Tämä olisi ideaalitilanne.

Ajatellaanpa ideaalitilannetta aidossa arjen ympäristössä. Sinä kuskaat lastasi terapiaan ja takaisin kaksi, ehkä kolmekin kertaa viikossa (jos lapsesi on niin pieni, ettei pysty itse menemään itsenäisesti Kela-taksilla). Kotiisi tulee perhetyöntekijöitä. Joudut viikoittain juoksemaan palavereissa koulun, perheneuvolan, terapeuttien, lääkäreiden, psykologien, sossutanttojen ja ties kenen kanssa. Nämä kaikki palaverit ovat tietenkin virka-aikaan, joten joudut olemaan töistä pois koko ajan. Iltaisin kuskaat lastasi harrastuksiin ja yrität ehkä saada kalenteriin mahtumaan vertaistuki-illan. Eikä tässä ollut edes vielä kaikki!
Tyttäreni silloin joskus, kun kaaduin kaikkien tukitoimien alle.
Miksi ihmeessä ajattelen palveluista, mitkä ovat hyvä asia, näin negatiivisesti? Eikö sen pitäisi olla hyvä asia, että palveluita on tarjolla? Tietenkin se on hyvä asia, että on tukea ja palveluita! Niitä tarvitaan. Mutta missä kohdin menee raja siinä, mikä on jo liikaa? Yhtä perhettä ei voida liikaa kuormittaa palveluilla ja erilaisilla tukitoimilla, koska vanhemmat kaatuvat pian niiden alle. Jos elämästä tulee pelkästään sitä, että juostaan joka ikinen päivä jossain palaverissa, minkä pitäisi mukamas olla tukitoimi, se kuluttaa vanhemman aivan totaalisesti, ja hetken päästä se onkin sitten se vanhempi, joka on sairauslomalla. Sen sijaan, että tarjottaisiin “sitätätätota”, pitäisi tarjota vain yhtä ja oikeaa tukimuotoa (tai kahta ja oikeaa, muttei kuitenkaan kymmentä).

Alan ymmärtää pikkuhiljaa myös sen, miksi sain maaliskuussa 2009 burnoutin. Olin reilu vuosi sitten jäänyt totaali-yksinhuoltajaksi, ex-mieheni jättäessä minut yksin vastadiagnosoidun, erittäin pienen erityislapsen kanssa. Opiskelin aineenopettajaksi paremman työn ja palkan toivossa (olin ollut pitkään pelkkien pätkätöiden varassa, välissä pitkiäkin työttömyyskausia), ja samalla tein osa-aikatöitä saadakseni leipää pöytään, sillä täydennyskoulutus ei ollut tutkintoon johtavaa eikä oikeuttanut opintotukeen. Lapselleni lykättiin kahta terapiaa; kaksi kertaa viikossa minun piti sovittaa terapiakuskaus kalenteriini. Koska diagnoosi oli suhteellisen uusi, jouduin ravaamaan melkeinpä viikoittain sekä lastenneurologisella että lastenpsykiatrisella että perheneuvolassa. Päiväkodissa pidettiin palavereita solkenaan. Minulle tarjottiin perhetyötä, mutta kieltäydyin, kun kuulin, etteivät perhetyöntekijät auta konkreettisesti, vaan ovat pelkkä keskusteluapu. Ajateltiin, että lastensuojelusta olisi jotain apua arkeeni ja saisin sieltä ehkä tukea, koska olen yh-äiti: Tämän jälkeen kalenteriini tulivat myös erittäin runsaat palaverit lastensuojelun kanssa (ja ihan vain vinkiksi, siitä ei ollut tasan mitään apua, vaan pelkästään haittaa). Jatkuva kalenterin kanssa sohlaaminen, jatkuva ravaaminen, jatkuva palavereissa juoksentelu, jatkuva lapsen kuskaus sinnetännetonne ja yritys siinä välissä saada suoritettua opinnot loppuun ja tehdä vielä vähän töitäkin, johti lopulta siihen, että paloin loppuun. Enkä muuten saanut sieltä lastensuojelusta senKÄÄN jälkeen mitään apua, kun vein lääkärintodistuksen, missä sanottiin, että olen loppuunpalanut liian rasituksen vuoksi ja tarvitsen pitkäaikaista sairauslomaa.

Ja kaikista hauskinta tässä on se, että yksikään näistä tukitoimista, mitä minulle tarjottiin, ei oikeasti tukenut tai auttanut! Ainoa asia, mikä oikeasti auttoi, oli äitini, joka kävi tuomassa ruokaa valmiiksi jääkaappiin, jottei minun tarvinnut tehdä ruokaa. Hän myös otti silloin tällöin tyttäreni luokseen viikonlopuksi, jotta sain rauhassa kirjoittaa esseitä yms. Yksikään palaveri ei auttanut minua eikä tukenut minua: Silti niitä tungettiin joka väliin, kunnes en enää jaksanut.

Mielestäni on siis erittäin relevanttia miettiä tukitoimia harkitessa sitä, mikä määrä on tarpeeksi ja mikä on jo liikaa. Koska liika on aina liikaa, oli kyse venäläisestä vodkasta tai vammaispalveluista.

Tällä hetkellä aivoni ovat ihan turtana kaikesta tästä lukemisesta ja pohtimisesta. En jaksa tänään enää yhtään sellaista tehtävää, mikä vaatii ajattelukykyä! Loppuillan vietän istuen sohvalla, tuijottaen eteeni ja rapsuttaen koiraa. Voisinpa laittaa ehkä television päälle, ihan vain taustahälyksi, mutta tuskin kykenen keskittymään mihinkään ohjelmaan niin, että muistaisin siitä mitään. Tuskinpa tuo haittanee, sillä televisiosta tuskin tulee mitään muistamisen arvoista.

Kyllä näin komeaa kaveria kelpaa rapsutella loppuillan!