Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulostaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulostaa. Näytä kaikki tekstit

tiistai 31. lokakuuta 2017

Veri häpy böörthdei tu mii!

Kolokytäkahareksa. Näin vanha, eikä mitään ole saavuttanut elämässään! Onneksi asiat voi aina muuttaa.

Tänään olisi ehkä pitänyt jotenkin juhlia. Sen sijaan istun koko päivän yliopistolla, ja päivän päätteeksi kävin ostamassa itselleni lahjaksi kuusi riisiä tulostuspaperia, jotta saan tulostettua artikkeleita graduni lähdeaineistoksi. Minähän en pysty opiskelemaan tekstiä, mikä on tietokoneella. Minä tarvitsen ihan välttämättä kaiken opiskeltavan tekstin paperilla. Siksi meillä kuluu tulostuspaperia ihan mukavasti.


Teinini päätti antaa minulle syntymäpäivälahjaksi hermoromahduksen. Kun sain itseni koottua jotenkin kasaan, päätti avomieheni viedä minut syömään syntymäpäivän kunniaksi. Sehän sopi, kun viimeksi söin pikaisena aamupalana pienen sämpylän! Hiljainen ja hämyinen ravintola, palava kynttilä pöydässä, rauhallinen musiikki taustalla ja Happy Joe isossa lasissa. Se auttoi minuakin rentoutumaan.

Kolokytäkahareksa. Eikö tämän ikäisellä ihmisellä pitäisi olla punatiilinen omakotitalo jossain lapsiperhelähiössä? Opiskelut opiskeltu. Ura huipussaan. Avioliittoa takana 15 vuotta. Kesälomamatkat Teneriffalle. Ehkä en ole sitten vielä aikuistunut tarpeeksi, kun minulla on kerrostaloasunto Aurajokirannassa, opiskelu ei lopu ikinä, avioliitto alkaa vasta lauantaina enkä ole ikinä käynyt Teneriffalla. Lapsia en halua lisää. Yhdessä on tekemistä enemmän kuin tarpeeksi.


Täytyy myöntää, että toisaalta käyn mielessäni pientä ikäkriisiä läpi. Näin vanha, näin vähän mitään saavutuksia. Toisaalta taas, minä en tunne itseäni mitenkään vanhaksi. Päinvastoin! En tunne laisinkaan olevani 38-vuotias. Tunnen olevani paljon nuorempi, vasta elämäni alussa. Tuo typerä luku, 38, tulee ikävästi häiritsemään niitä kuvitelmiani siitä, että olisin mukamas vielä nuori, nätti ja vetreä.

No, ainakin koirani mielestä olen maailman paras ihminen, olin minkä ikäinen tahansa! Ja se riittää minulle.

Jospa jatkaisin tätä hurjaakin hurjempaa syntymäpäivääni menemällä suihkuun, laittamalla silmänympärys- ja ikääntymisenestovoiteet naamalleni, juomalla kupillisen rauhoittavaa iltateetä ja katsomalla jonkun hurrrrrrrrjan jännittävän elokuvan. Pitäisiköhän vuokrata Sonera Viihteeltä Titanic?


perjantai 15. syyskuuta 2017

Hyvää viikonloppua mulle!

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että olen ollut tällä viikolla aivan erityisen ahkera. Ansaitsen vapaan viikonlopun, pari pulloa hyvää viiniä ja täydellisen rauhan. Ajelen tyytyväisenä Turun keskustassa sijaitsevaan pieneen ompelimoon, ja mietin, että tämä on viimeinen asia, mitä teen tänä viikonloppuna: Sovitan valmistumisvaiheessa olevaa hääpukuani. Tämän jälkeen menen kotiin, oikaisen runsahan ruhoni sohvalle, enkä tee muuta kuin päästelen huoneilmaan suolistokaasuja ja teen arkeologisia löytöjä hengityselimeni uumenista.

Ompelijani kysyy, milloin on seuraava sovitus. Hän haluaisi uuden sovituksen parin viikon päähän. Avaan kalenterini, ja huomaan, että parin viikon päästä minulla pitää olla valmiina historiallisen ja sosiologisen tutkimusotteen kurssin esitys! Kalpenen. Minua alkaa heikottaa. Unelmani vapaasta viikonlopusta ja arkeologisista löydöistä katoavat savuna ilmaan.

Avaan kotioven epätoivoinen ilme kasvoillani. Kaunoa se ei haittaa. Hän tulee tervehtimään iloisena, häntä heiluen, ja saan monta, märkää koiranpusua. Halaan rakasta koiraani. Hänen vuokseen minä jaksan.


Kaivan Moodlen syvistä syövereistä historiallisen ja sosiologisen tutkimusotteen kurssin. Kurssilla pitää lukea ja arvioida omavalintainen väitöskirja. Olen valinnut Anneli Hermanoffin “Mukava mennä iloisella mielellä” - Narratiivinen tutkimus kehitysvammaisten nuorten toisen asteen opinnoista. Se löytyy netistä. En pysty opiskelemaan netissä olevaa tekstiä, se on pakko tulostaa. Kaivan epätoivoisesti lipaston laatikoita löytääkseni tarpeeksi tulostuspaperia reilu 200-sivuista väitösmöhkälettä varten. Avomieheni kertoo, mihin on piilottanut paperit.

Tulostin laulaa iloista lauluaan. Odotan väitösmöhkäleen tulostumista eteisen lattialla. Kauno tuo minulle vinkuapinansa. Hän haluaa leikkiä. Heitän apinan. Nyt minulla on vielä vähän leikkiaikaa, mutta kohta ei enää ole. Minun täytyy opiskella.

Selaan Moodlea, ja muistan, että minulla on meneillään myös toinen tutkimusmetodien kurssi. Siinä pitäisi tehdä luentopäiväkirja, sekä kaksi esseetä kahdesta artikkelista. Olenko edes aloittanut? No en tietenkään! Minulta pääsee syvä huokaus. Kaitpa minun on sitäkin aloitettava. Ja koska tuo tulostin nyt tuossa lauleskelee kuin Baarnin seurakunnan kirkkokuoro, niin miksen voisi samaan kärsimykseen sitten tulostaa nuo kaksi esseeartikkelia saman tien. Tulevatpa nekin sitten näkyvään paperimuotoon, ja piinaavat minua olohuoneen pöydällä niin kauan, kunnes olen saanut tehtyä niistä ne himputin esseet.

Tulostin on laulanut. Ja meillä on riisin verran vähemmän tulostuspaperia. Menen jääkaapille. Yksi pullo viiniä. Mahtaako se riittää? Tarkoitus oli nauttia viiniä ihan vain nautiskelun vuoksi, mutta taidan tarvita sitä viiniä tänä viikonloppuna nyt ihan muista syistä.

Ihan helvetin hyvää viikonloppua vain mulle!


sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Digi-perkele!

Tänään ei ole, vaihteeksi, ollut minun päiväni. Olisi pitänyt vain jäädä sänkyyn makaamaan eikä edes yrittää tehdä mitään.

Päätin, että juuri tänään on hyvä päivä aloittaa kirjoittamaan viimeisen lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden kurssin esseetä. Tarkoitus ei ollut saada esseetä tänään edes valmiiksi, vaikka joskus, kun tarpeeksi innostun kirjoittamaan, saatan helposti saada kirjoitettua vaikka kaksi esseetä yhden vuorokauden aikana. Tämän esseen aihe ei kuitenkaan sytytä ihan niin paljoa, että tulisin saamaan esseen vielä tämän vuorokauden aikana valmiiksi. Halusin kuitenkin aloittaa.

Näin paljon vitutti tänään.

Istun sohvan nurkkaan ja otan mukavan asennon. Kaivan esiin lähdekirjallisuuden sekä luentomuistiinpanot. Esseen aloittaminen takkuilee, mutta tekstiä alkaa kuitenkin tulla, kun pääsen vauhtiin. Yhtäkkiä tietokoneeni jumiutuu. En saa siihen mitään eloa! Se on pakko käynnistää “väkivalloin” uudestaan.

Eipä siinä muuta, mutta olin juuri aloittanut uuden kappaleen kirjoittamisen, eikä minulla ole tapana painaa tallennusta jokaisen lauseen jälkeen, vaikka sitä suhteellisen tiheään tahtiin painankin! Menetin tämän jumiutumisen takia suhteellisen pitkän pätkän tekstiä, minkä joudun nyt kirjoittamaan uudestaan. Minua harmittaa niin paljon, että voisin heittää koko helvetin tietokoneen ikkunasta ulos. Digiaika, perkele! Mummon vanhalla, räppänällä kirjoituskoneella näin ei olisi päässyt käymään.

Ei auta muu kuin kirjoittaa menetetty pätkä uudestaan. Ottaa päähän ja kiroan tietokoneeni alimpaan helvettiin. Tiedän sen olevan paska romu ja susi jo syntyessään, mutta tällä hetkellä se on ainoa kone, mikä minulla on käytössäni. Muutama vuosi takaperin vanha tietokoneeni hajosi aivan yhtäkkiä korjauskelvottomaksi, ja minun oli aivan pakko saada uusi kone sellaisessa taloudellisessa tilanteessa, missä minulla ei olisi ollut mahdollisuutta ostaa uutta konetta. Mutta koska kone oli monestakin syystä täysin välttämätön, minun oli pakko ostaa edes jonkinlainen kone. Hyvää minulla ei siinä tilanteessa ollut varaa ostaa, joten jouduin tyytymään keskinkertaiseen. Ja sen kyllä huomaa!

Alan harkita myös sitä, että kirjoitan jatkossa johonkin muualle kuin suoraan Wordiin, kuten vaikka Google Docsiin, ja siirrän tekstin siitä sitten Wordiin ennen palauttamista. Kun ei kerran voi luottaa siihen, ettei kone jumiutuisi ja hävittäisi kirjoittamaani hienoa (?) tekstiä.

Hetken kuluttua huomaan, että tarvitsen sellaista lähdettä, mikä minulla on tietokoneellani, PDF-muodossa. En kykene mitenkään käyttämään tällaista lähdettä! En pysty lukemaan e-kirjaa. Tarvitsen ihan välttämättä kaiken mahdollisen lähdekirjallisuuden paperilla, jotta pystyn hahmottamaan sen olemassaolon ja ottamaan sen huomioon esseetä kirjoittaessani. Tästä saan kiittää sekä ADHD:tä että hahmotushäiriötä. Kivaa, kun on kerännyt melkein koko sarjan kaikenlaisia herkullisia häiriöitä, mitkä hankaloittavat arkea ja opintoja.

Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, sillä onhan minulla hieno printteri eteisen lipaston päällä! Saanhan minä tämän PDF-tiedoston paperille käden käänteessä. Irrotan läppärini virtalähteestä ja menen printille.

Tiedosto tulostuu hitaasti, mutta varmasti. Kunnes… Virta läppäristä loppuu! Tietokone on kolmisen vuotta vanha (muistaakseni), ja kyllä, akku alkaa olla aika finaalissa. Mutta olisin luullut, että se kestäisi yhden helkutin tulostuksen ajan edes! Näemmä ei kestä. Huokaisen, haen virtajohdon, siirrän lipastoa, tungen ison virtajohdon seinään, odotan tietokoneen käynnistymistä ja joudun aloittamaan kaiken alusta. Korvistani nousee paksu, harmaa savu, kun säädän tulostuksen kanssa, ja minun tekee mieli hakea jostain kirves, ja laittaa joka ikinen elektroninen laite tässä taloudessa sen kirveen kanssa paskaksi.

Lopulta saan juuri sen määrän paperia tulostettua, mikä olin alun perin tarkoituskin.

Minä VIHAAN tietokoneita. Minä VIHAAN digiaikaa. Haluan palata takaisin siihen aikaan, kun ihmiset asuivat vielä luolissa, ilman digitaalisia laitteita tuhoamassa heidän järkeään. Tai sitten voisin käydä ostamassa sellaisen tietokoneen, mikä takuuvarmasti toimii, ei ikinä jumita ja missä akku kestää ikuisuuden. Toisaalta, kun asiaa miettii, on todennäköisempää, että ihminen palaa kehityksessään takaisin luolamiesaikaan kuin että ihminen keksii sellaisen tietokoneen, mikä ei koskaan jumita.