Näytetään tekstit, joissa on tunniste tietokone. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tietokone. Näytä kaikki tekstit

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Hyvä huono päivä


Tänään ei selkeästikään ole minun päiväni. Vaikka tämä päivä on ollut pääpiirteiltään hauska ja mukava, se on silti sisältänyt pienen pieniä pikkujuttuja, minkä vuoksi minulta räjähtää kohta kuuppa. Oloni on jo surkea: heikottaa, oksettaa ja kuvottaa. Pahoinvointi alkoi junassa matkalla Helsingistä Turkuun.

Miten minä, Varsinais-Suomessa syntynyt ja kasvanut, Helsinkiin eksyin? Sen lisäksi, että edustin meidän erinomaista yhdistystä, Aisti ry:tä, ADHD-liiton kevätkokouksessa, edustin asiantuntijan roolissa myös ADHD-liiton edunvalvontatyöryhmän kokouksessa. Kaksi kokousta samaan päivään. Onneksi olen vielä nuori ja vetreä, vaikken taida oikeasti olla enää tässä vaiheessa elämää kumpaakaan. Mutta ainahan sitä saa uskotella itselleen kaikenlaista, mistä tulee parempi mieli.


Lähden Turusta klo 7.25 junassa. Olen niin väsynyt, että haluan torkkua junassa. Samaan vaunuun tulee valtava lauma kaakattavia kanoja. Tämä kanalauma on menossa kohti Helsingin satamaa. Heillä on selkeästikin joku suurempi tapahtuma odottamassa laivassa. Kanat kaakattavat aivan uskomattomalla volyymilla ja räjähtävät 10 sekunnin välein nauruun. Yritä siinä sitten nukkua, kun 20 kanaa papattaa korvasi juuressa. 

Laitan korvatulpat. Ei auta. Kaakatus tulee niiden läpi, samoin naururemakat. Jos minulla olisi ollut ase laukussani, niin olisin antanut paukkua. Väsynyttä ja kiukkuista oravaa ei kannata häiritä.

Meillä on molemmat kokoukset Café Esplanadissa. Tarjolla on aamiaissämpylä ja teetä, mutta koska ilmoittauduin myöhässä, minulle ei ole tehty kasvissämpylää. Kaivan kinkut pois sämpylän välistä ja annan sen mennä kohti kitalakea. Minulla on niin hirveä nälkä, että näköä haittaa. Mutta lihaa en suostu syömään siltikään, vaikka olisi kuinka nälkä.


Kokous pidetään ennätysnopeassa ajassa. Aikaa jää reilusti sille, että juttelee tuttujen kanssa ympäri Suomea. Tarjolla on myös maukas lounas ja pullakaffet. Vaihdamme kuulumisia, kun harvoin näemme pitkien matkojen takia. On aina yhtä mukavaa tavata tämä porukka. Tämä porukka on minun heimoni, ja me pyrimme yhdessä tekemään ADHD-oireisten ihmisten elämästä helpompaa.

Koska lopetamme ennätysajassa, jää melkein kaksi tuntia luppoaikaa ennen seuraavaa kokousta. Olen niin väsynyt aikaisen herätyksen vuoksi, että olen nukahtaa pöytään. Päikkärit tekisivät todella poikaa. Päätän kaivaa esiin tietokoneen ja teen muutamia to do-listalla olevia Aistin hommia. Olen meidän yhdistyksemme tiedottaja, joten tiedotushommia ja mainoksia riittää. Yritän pysyä hereillä sen avulla, että väsään metsäretken mainosta nettisivuillemme ja spämmään sitä kaikkiin mahdollisiin Aistin kanaviin.


Edunvalvontaryhmässä keskustelemme niin kiihkeästi, että sihteerillä on vaikeuksia saada kirjattua kaikki erinomaiset ideat ja ajatukset ylös. Edunvalvontaryhmä koostuu nepsy-osaamisen vahvoista asiantuntijoista, joilla on monivuotinen ja monipuolinen kokemus asioista. Kokous on hyvä ja saamme omasta mielestäni paljon aikaiseksi. Olen tyytyväinen kokouksen antiin.

Kävelen läpi tuulisen Helsingin rautatieasemalle. Turun juna on täpötäynnä. Ei ensimmäistäkään vapaata paikkaa. Porukkaa istuu käytävillä. Minulla on paikka ravintolavaunun yläkerrassa. Jouduin maksamaan 5 euroa ylimääräistä siitä ilosta, että pääsen ylipäätänsä junan kyytiin ja saan istumapaikan. Kaikki tavalliset istumapaikat olivat menneet siinä vaiheessa, kun varasin lipun.


Minulla on työskentelypaikka. Sen vieressä on tarra, minkä mukaan paikka on tarkoitettu joko isomahaisille naisille tai invalideille. Noh, iso maha minulla on, vaikken raskaana olekaan. Minulla on kulumia lannerangassa ja vikaa päässä, joten minut voi laskea invalidiksi. Voin siis istua hyvillä mielin tälle paikalle. Sen lisäksi, että olen maksanut siitä paikasta, sovin erinomaisesti myös tarran tarkoittamiin ihmisryhmiin.

Taakseni istuu äiti seitsenkuisen vauvansa kanssa. Vauva rääkyy koko ajan. Äiti tekee kaikkensa, jotta vauva rauhoittuisi. Ei, vauva ei rauhoitu, vaan se jatkaa rääkymistään nuppi punaisena. Ensin kanojen kaakatusta koko matka Turusta Helsinkiin, ja nyt pikkupenskan parkumista koko matka Helsingistä Turkuun! Minulle tulee paha olo, ja alkaa kuvottaa. Hiki nousee pintaan. Yritän pidättää oksennusta. Vessa on takanani, mutta sinne on koko ajan valtavan pitkä jono. Ehkä otan VR:n tarjoaman roskapussin työpöytäni alta, jos oksennus tulee.


Olemme menneet jo Salon ohitse, kun vauva lakkaa vihdoin rääkymästä. Taisi nukahtaa. Toivon saavani olla loppumatkan edes jonkinasteisessa rauhassa. Se on kuitenkin liikaa pyydetty. Juna on satamajuna, ja ravintolavaunussa istuu lauma kännisiä teinityttöjä bling-blingit korvissa, naamassa ja joka paikassa. Tytöt eivät puhu, vaan huutavat. He räjähtävät räkäiseen känninaururemakkaan aina vähän väliä. Pelkään, että he herättävät vauvan, mikä taas aiheuttaisi sen, että vauva alkaisi rääkyä kilpaa näiden teinien kanssa. Huokaisen. Tekee mieleni tehdä Ainot ja hukuttautua. En vain tiedä, mistä keksin tähän hätään jonkun lammen tai järven, mihin hypätä. VR:llä tuskin on moista minulle tarjota.

Olen niin hermoraunio, kun pääsemme Turun rautatieasemalle, että yritän viiltää rannettani auki muovilusikalla. Ei onnistu. En saa aikaiseksi edes raapua. Juoksen junasta ulos ja parkkipaikalla olevaan pinkkiin Yarikseeni. Ihanaa, täällä ei kukaan kaakata, kilju ja kitise. 

Kotona minua vastaan juoksee rakas koirani Kauno. Haen harjan, ja alan harjata Kaunon pehmeää turkkia. Mieleni alkaa pikkuhiljaa rauhoittua, vaikka kuvotus ei häviäkään mihinkään. Ehkä tämä hyvä huono päivä päättyy sittenkin hyvin.


torstai 9. marraskuuta 2017

Monipuolinen minä - Valokuvaprojekti erilaisista puolistani

Hellyys.

Paha olo ja pyörryttää. En pysty katsomaan tietokoneen ruutua montaakaan minuuttia kerrallaan, sillä silmiäni alkaa särkeä, ja olo pahenee entisestään. Sohvalla makaaminen alkaa kyllästyttää, vaikka se onkin ainoa asia, mitä tässä tilanteessa voi tehdä. Päätän kuitenkin, että teen jotain sellaista, mihin ei vaadita niin paljoa tietokonetta. Minun pitäisi aloittaa voimauttavan valokuvauksen omat erilaiset puoleni-projektia. Voin tehdä tätä projektia ihan vain katselemalla vanhoja paperisia valokuvia. Tietokoneen valo ei häiritse eikä saa minulle pahaa oloa, kun selaan vanhoja albumeitani.

Itse työn teen kyllä koneella. PowerPointilla. Minulla on selkeä idea siitä, millaisen esityksen haluan. Mutta minun ei tarvitse tehdä sitä tänään. Riittää, että päätän, millaisia valokuvia haluan ottaa tähän projektiin mukaan. Ja riittää, että päätän myös sen, mitä puolia haluan minkäkin kuvan minusta edustavan.

Kunnianhimo.

Rakastan elokuvaa The Book of Life. Se on erilainen rakkaustarina, erilainen Halloween-tarina. Tai noh, pikemminkin se on tarina meksikolaisesta kuolleiden päivästä, mikä ei ole täysin sama asia kuin Halloween. Tämä elokuva on kuitenkin minulle erittäin merkityksellinen. Olen päättänyt, että teen tämän projektin PowerPointista minun elämäni kirjan. Vanha kirjan kansi etusivuksi, vanhoja kirjan sivuja taustakuviksi, vanhanaikaista fonttia. Jokainen sivu kääntyy kuin kirjan sivu aina, kun painan enteriä. Jokaiselle sivulle tulee yksi sellainen puoleni, mitä haluan korostaa. Tai kehittää eteenpäin. Tästä tulee minun elämäni kirja. Sen jälkeen, kun saan ensin valittua valokuvat.

Kaivelen valokuviani. En edes tiedä, mitä etsin. Uskon tietäväni, että etsin juuri tätä kuvaa siinä vaiheessa, kun näen sen kuvan edessäni. Ja juuri näin tapahtuukin. Jokin ilme, ele tai vaikkapa kädessäni oleva esine juuri siinä tietyssä valokuvassa herättää minussa tunteen jostain tietystä ominaisuudestani. Saan aika nopeasti kasaan ison nipun vanhoja valokuvia.

Itsevarmuus.

Huumorintaju. Kunnianhimo. Eläinrakkaus. Hulluttelu. Hevari. Nämä puoleni löytävät helposti omat kuvansa. Melkein tulee jo valinnanvaikeus kaikkien kuvien joukosta. Tarkoitus ei ole kuitenkaan, että minulla olisi sata kuvaa per ominaisuus, vaan yritän pysyä taloudellisena.

Mietin myös, mitä sellaisia ominaisuuksia minulla on, missä haluaisin kehittyä. Minulla on olemassa tietynlaista hellyyttä, mutta se pääsee minussa esiin vain harvoin ja tietyissä tilanteissa. Ja yleensä koiran kanssa. Sitä voisin kuitenkin kehittää, jotta se pääsisi esiin hieman useammin. Ja muissakin tilanteissa kuin pelkästään koiran kanssa.

Huumorintaju.

Oloni alkaa huonontua. Pakko mennä taas pitkäkseen. Olen päässyt tässä projektissa kuitenkin eteenpäin! Minulla on hyvät ja selkeät suunnitelmat, ja jopa muutama valokuvakin jo.

PS. Kirjoitin tätä blogitekstiä puolisen minuuttia kerrallaan, minkä jälkeen oli pakko sulkea kone. En ole milloinkaan käyttänyt näin pitkää aikaa yhden vaivaisen tekstin parissa.

Hevari.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Digi-perkele!

Tänään ei ole, vaihteeksi, ollut minun päiväni. Olisi pitänyt vain jäädä sänkyyn makaamaan eikä edes yrittää tehdä mitään.

Päätin, että juuri tänään on hyvä päivä aloittaa kirjoittamaan viimeisen lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden kurssin esseetä. Tarkoitus ei ollut saada esseetä tänään edes valmiiksi, vaikka joskus, kun tarpeeksi innostun kirjoittamaan, saatan helposti saada kirjoitettua vaikka kaksi esseetä yhden vuorokauden aikana. Tämän esseen aihe ei kuitenkaan sytytä ihan niin paljoa, että tulisin saamaan esseen vielä tämän vuorokauden aikana valmiiksi. Halusin kuitenkin aloittaa.

Näin paljon vitutti tänään.

Istun sohvan nurkkaan ja otan mukavan asennon. Kaivan esiin lähdekirjallisuuden sekä luentomuistiinpanot. Esseen aloittaminen takkuilee, mutta tekstiä alkaa kuitenkin tulla, kun pääsen vauhtiin. Yhtäkkiä tietokoneeni jumiutuu. En saa siihen mitään eloa! Se on pakko käynnistää “väkivalloin” uudestaan.

Eipä siinä muuta, mutta olin juuri aloittanut uuden kappaleen kirjoittamisen, eikä minulla ole tapana painaa tallennusta jokaisen lauseen jälkeen, vaikka sitä suhteellisen tiheään tahtiin painankin! Menetin tämän jumiutumisen takia suhteellisen pitkän pätkän tekstiä, minkä joudun nyt kirjoittamaan uudestaan. Minua harmittaa niin paljon, että voisin heittää koko helvetin tietokoneen ikkunasta ulos. Digiaika, perkele! Mummon vanhalla, räppänällä kirjoituskoneella näin ei olisi päässyt käymään.

Ei auta muu kuin kirjoittaa menetetty pätkä uudestaan. Ottaa päähän ja kiroan tietokoneeni alimpaan helvettiin. Tiedän sen olevan paska romu ja susi jo syntyessään, mutta tällä hetkellä se on ainoa kone, mikä minulla on käytössäni. Muutama vuosi takaperin vanha tietokoneeni hajosi aivan yhtäkkiä korjauskelvottomaksi, ja minun oli aivan pakko saada uusi kone sellaisessa taloudellisessa tilanteessa, missä minulla ei olisi ollut mahdollisuutta ostaa uutta konetta. Mutta koska kone oli monestakin syystä täysin välttämätön, minun oli pakko ostaa edes jonkinlainen kone. Hyvää minulla ei siinä tilanteessa ollut varaa ostaa, joten jouduin tyytymään keskinkertaiseen. Ja sen kyllä huomaa!

Alan harkita myös sitä, että kirjoitan jatkossa johonkin muualle kuin suoraan Wordiin, kuten vaikka Google Docsiin, ja siirrän tekstin siitä sitten Wordiin ennen palauttamista. Kun ei kerran voi luottaa siihen, ettei kone jumiutuisi ja hävittäisi kirjoittamaani hienoa (?) tekstiä.

Hetken kuluttua huomaan, että tarvitsen sellaista lähdettä, mikä minulla on tietokoneellani, PDF-muodossa. En kykene mitenkään käyttämään tällaista lähdettä! En pysty lukemaan e-kirjaa. Tarvitsen ihan välttämättä kaiken mahdollisen lähdekirjallisuuden paperilla, jotta pystyn hahmottamaan sen olemassaolon ja ottamaan sen huomioon esseetä kirjoittaessani. Tästä saan kiittää sekä ADHD:tä että hahmotushäiriötä. Kivaa, kun on kerännyt melkein koko sarjan kaikenlaisia herkullisia häiriöitä, mitkä hankaloittavat arkea ja opintoja.

Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, sillä onhan minulla hieno printteri eteisen lipaston päällä! Saanhan minä tämän PDF-tiedoston paperille käden käänteessä. Irrotan läppärini virtalähteestä ja menen printille.

Tiedosto tulostuu hitaasti, mutta varmasti. Kunnes… Virta läppäristä loppuu! Tietokone on kolmisen vuotta vanha (muistaakseni), ja kyllä, akku alkaa olla aika finaalissa. Mutta olisin luullut, että se kestäisi yhden helkutin tulostuksen ajan edes! Näemmä ei kestä. Huokaisen, haen virtajohdon, siirrän lipastoa, tungen ison virtajohdon seinään, odotan tietokoneen käynnistymistä ja joudun aloittamaan kaiken alusta. Korvistani nousee paksu, harmaa savu, kun säädän tulostuksen kanssa, ja minun tekee mieli hakea jostain kirves, ja laittaa joka ikinen elektroninen laite tässä taloudessa sen kirveen kanssa paskaksi.

Lopulta saan juuri sen määrän paperia tulostettua, mikä olin alun perin tarkoituskin.

Minä VIHAAN tietokoneita. Minä VIHAAN digiaikaa. Haluan palata takaisin siihen aikaan, kun ihmiset asuivat vielä luolissa, ilman digitaalisia laitteita tuhoamassa heidän järkeään. Tai sitten voisin käydä ostamassa sellaisen tietokoneen, mikä takuuvarmasti toimii, ei ikinä jumita ja missä akku kestää ikuisuuden. Toisaalta, kun asiaa miettii, on todennäköisempää, että ihminen palaa kehityksessään takaisin luolamiesaikaan kuin että ihminen keksii sellaisen tietokoneen, mikä ei koskaan jumita.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Kauno tässä, hei!

Tossa se vain istuu sohvalla ja näpyttää. Sillä on sata kirjaa ympärillään ja joku vihko, mihin se kirjoittaa muistiinpanoja. Siinä se on istunut jo monta tuntia. Kohta sille kasvaa juuret perseestä tohon sohvaan. Mun ihmisäidillä. Se on outo.

Sillä on joku ihme opiskeluprojekti meneillään, jotain tsykolokiaa, ja se kuulemma tarttee rauhaa sen projektin kanssa. Ihan kiva siinä mielessä, että sillä on varastossa iso määrä herkkuluita, ja ne on kaikki mulle, mutta vähän mä olen nyt huolissani. Ja kiukkuinenkin. Kauanko se aikoo tota tsykolokian projektia nyt vetää? Mä nimittäin haluaisin köydenvetokaverin.

Ihmissisko kävi vetämässä jo köyttä mun kanssa, mutta sitten joku soitti sille ja nyt se kikattaa ihmisteinityttöjen juttuja omassa huoneessaan. Ihmisisillä on joku ihme projekti kanssa. Ja äiti vain opiskelee. Eikä kukaan huomaa mua!

Äsken mä huokaisin kovaan ääneen, ja olin tyytymätön. Äiti tuli lässyttämään mulle, rapsutti mua korvan takaa, ja meni takaisin koneelle. Ihan ensiksi, mä olisin halunnut masurapsutuksen enkä korvarapsutusta, ja toiseksi, mä haluan sen köydenvetokaverin!

Mitäköhän äiti sanoisi, jos mä söisin sen tietokoneen yön aikana ja pissisin sen koneen päälle? Tekiskö se sen jälkeen vähemmän töitä ja opintoja? Voisin yrittää kokeilla, ihan varmuuden vuoksi.


sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Ylpeänä esitämme: Kevättä rinnassa

Tapasin tänään tuttavani Juhanin. Kirjoitin hänestä jo aiemmin toisessa blogitekstissä. Tänään teemana oli koira-avusteinen itsensä arvostaminen. Suomeksi sanottuna, tein Juhanille arvostushaastattelun samalla, kun kävelytimme koiraa ulkona.

Arvostushaastattelun tarkoituksena on tuoda itselle näkyväksi ne asiat, missä on hyvä, ja oppia arvostamaan omaa erityisosaamistaan. Jokaisella sitä erityisosaamista kuitenkin on. Etenkin me suomalaiset, raatajat rahanalaiset, ajattelemme, että omaa osaamista ei saa mainostaa, emme saa ajatella olevamme hyviä missään, ja pienikin asia, mikä viittaa siihen, että itse arvostaisi omaa osaamistaan, tarkoittaa muiden silmissä heti sitä, että olet leuhka paska ja ylpeilet omalla osaamisellasi. Olen itse saanut myös tuta tästä: Sain kerran kuulla eräältä ei-todellakaan-erityisen-hyvältä tuttavalta, että luulen olevani parempi kuin muut, koska tiedän keskivertoa enemmän nepsy-tapauksista, ja kehtaan jopa kirjoittaa asiasta vielä blogia! Eli näin pienestä se saattaa alkaa, että oletkin muuttunut asiantuntijasta leuhkaksi paskaksi, joka vain ylpeilee.

No mutta se siitä. Palataanpa Juhaniin ja tapaamiseemme.

Juhani oli hieman väsynyt huonosti nukutun yön jälkeen, mutta lähti kuitenkin kanssamme ulos. Ja väsymyksestä huolimatta huumoria riitti! Kun kysyin, missä hän on hyvä, hän vastaa heti ensimmäisenä, että aina naiset ovat tykänneet, kun hän vähän lipoo. Räjähdän nauramaan, ja totean, ettei tässä nyt ehkä ihan tuollaisia ominaisuuksia haeta takaa, mutta asia kuitenkin huomioidaan. Taito kuin taito.

Kun nauraminen on loppunut, Juhani alkaa ottaa asiaa vakavammin. Hän mainitsee tietokoneet, mistä hän tietää hyvin paljon. Samoin hän on, omasta mielestään, hyvä kirjoittamaan, vaikkei kielioppi ehkä menekään täysin oikein. En ole lukenut Juhanin kirjoituksia, Facebook-statuksia lukuun ottamatta, mutta näin varmasti on.

Sanon Juhanille, että hän on maininnut oikeastaan vain ja ainoastaan opeteltavissa olevia taitoja, mutta entäpäs ne ominaisuudet, mitä hänellä on. Jotain, mitä ei voi välttämättä opetella, esim. hyvän kuuntelijan taitoa. Onko hänellä sellaisia asioita. Juhani miettii hetken, ja sanoo sitten, että varmasti luova hulluus on sellainen asia, missä hän on taitava, ja mitä ihan jokaisella ei ole.

Mitä muut ihmiset ajattelevat Juhanista? Missä hän on muiden mielestä hyvä? Juhani mainitsee heti ensimmäisenä taas ne tietokonetaidot. Niissä hän on oikeasti hyvä. Onko muita? Juhani miettii, taas kerran, pitkään. Silloin, kun ei iske hypervaihe päälle, hän osaa olla todella rento. Muutkin ihmiset rentoutuvat hänen seurassaan. Ja nauraa perään, että saattavat joskus jopa nukahtaa. Huumori on edelleen hyvä valmennuksen apuväline!

Hän mainitsee myös viisauden ja hauskuuden. Juhanilla on omanlaisensa huumori, mikä ei välttämättä iske kaikkiin. Mutta ne, ketkä ymmärtävät hänen huumoriaan, pitävät häntä hauskana. Viisautta hän tarkentaa: Älykkyys ja viisaus ovat kaksi eri asiaa, eikä niitä pidä sekoittaa. Tiedän tämän, ja keskustelemme aiheesta hiukan aikaa. Juhani osaa olla todella viisas, myönnetään! Hän tekee elämässään paljon viisaita ratkaisuja.

Onko jotain, mistä Juhani on itsessään ylpeä? Onko hän tehnyt jotain sellaista, mistä hän kokisi erityistä ylpeyttä? Hän naurahtaa kuivasti ja sanoo, että varmaan sekin on itsessään ylpeyden aihe, että on ylipäätänsä edes selviytyny tähän asti. Totta tuokin. Vähän myöhemmin hän kertoo kokevansa ylpeyttä joka kerta, kun hän ratkaisee minkä tahansa tietokoneongelman, ja asiakas on tyytyväinen lopputulokseen. Silloin hänkin tuntee tyytyväisyyttä itsestään ja omasta osaamisestaan.

Huomaan, että Kaunon kävely alkaa vaikeutua kipeän jalan vuoksi, ja alamme lampsia kotiin. Kaunon kanssa ei voi kävellä pidempää lenkkiä, vaikkemme ole erityisen kauas edes kävelleet. Pikkuisen kipeä jalka täytyy ottaa huomioon. Toisaalta, Kauno täytyy ulkoiluttaa, mutta vain lyhyitä lenkkejä ennen Kaunon leikkausta.

Ehdin kuitenkin kysyä Juhanilta vielä yhden kysymyksen. Kuka on sellainen ihminen, joka on vaikuttanut häneen? Ja millä tavalla? Juhani vastaa epäröimättä, että mummo. Mummo oli se, joka opetti, että naista ei saa ikinä jättää tyydyttämättä. Ahaa, olemme palanneet taas alkuperäiseen aiheeseen! Juhanilla on selkeästi kevättä rinnassa jo näin marraskuussa. Hyvä näin!

Hyviä ominaisuuksia itsessään on ollut vaikea miettiä, ja Juhani on joutunut tosissaan pohtimaan asioita. Uskon kuitenkin, että tämä keskustelulenkkimme avasi Juhanin silmiä sen verran, että hän osaa arvostaa omaa osaamistaan edes hivenen enemmän. Sitä osaamista kuitenkin on!

Pääsemme kotiovemme eteen, ja heilutamme Kaunon kanssa hyvästiksi. Keskustelulenkit Juhanin kanssa ovat kivoja, mutta todennäköisesti nekin jäävät nyt vähäksi aikaa tauolle, kun Kaunokaiseni viedään huomenna tähystysleikkaukseen. Pääasia on, että pikkuisen tassut saadaan kuntoon, ja sen jälkeen voimme palata uusin voimin valmennustyön kimppuun.


PS. Juujuu, Juhani ON lukenut tämän, lupa ON annettu, tiedot ON muutettu ja blaablaablaa.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Pikapanosta koiruuksiin. Ei kun siis mi-TÄH?

Eläinavusteisen valmennuksen eräs tehtävistä on lukea Viidakkoportaat-kirja, ja tehdä siitä asiakkaan kanssa jokin harjoitus. Valitsin kirjasta löytyvän neljännen tapaamiskerran kohdalta löytyvät tehtävät, ja uhrikseni valitsin tuttavani Juhanin. Ja edelleenkin muistutan siitä, että kaikki asiakkaan tiedot on muutettu niin, ettei häntä voi tunnistaa. Hän on myös saanut tutustua tekstiin ennen sen julkaisua ja antanut suostumuksensa tekstin julkaisuun.


Juhani, 35 vuotta, ADHD ja paniikkihäiriö


Juhani on hiljaista elämää viettävä ADHD-mies. Kuten hyvin moni kirjon mies, myös Juhani on erittäin kiinnostunut tietokoneista, ja päivät kuluvat niiden parissa, tavalla tai toisella. Vaikka Juhani on lempeä, tasainen ja äärimmäisen mukava mies, hänellä ei ole parisuhdetta eikä myöskään lapsia, mikä on mielestäni kummallista, sillä hänestä tulisi erinomainen isä! Kun kysyn asiasta, Juhani vastaa, ettei hän ole sulkenut kyseistä vaihtoehtoa kokonaan pois: Ehkä joskus. Nyt vain ei ole sen aika. Jotain kuitenkin pitäisi tapahtua, sillä hiljainen ja yksitoikkoinen elämä alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää ja jotain muutosta pitäisi saada aikaan. Eivätkä nopeasta pikapanosta alkunsa saaneet ADHD-kaksoset ole sellainen ratkaisu tämän hiljaisuuden rikkomiseen, mitä Juhani etsii.


Mitä teimme?


Tehtävä, minkä valitsin, oli opettaa koiralle erilaisia temppuja, ja sen lisäksi pohtia ihmekysymystä. Koska kotonani oli hirveästi häiriötekijöitä, kuten upouutta ja samalla ikivanhaa pelikonsolia onnellisesti hakkaava poikaystäväni, sekä kiukkuinen teinityttö, joka on sitä mieltä, että juuri tänään kaikki on taas paskaa, päätimme lähteä tekemään harjoitteita ulos luontoon. Pieni puisto hiekkakenttineen tarjosi oivan mahdollisuuden tähän.


Kauno pitää äitiä ihan höppänänä.
Minulla on treenitasku lanteillani. Kaivan sieltä kasan koiran nameja, ja annan Juhanille. Yritämme saada Kaunoa antamaan tassua. Ei onnistu. Kaunoa ei kiinnosta. Kokeilemme myös erästä pentukoulussa opittua tekniikkaa. Onnistuu pari kertaa. Juhani ihmettelee koko jutun tarkoitusta, eikä ymmärrä sitä. Selitän sen, mutta vaihdamme joka tapauksessa harjoitusta. Kaunoa ei pahemmin kiinnostanut tämäkään.


Seuraavaksi on vuorossa kieriminen. Kauno ei ymmärrä, mitä ihmettä se tarkoittaa, joten näytän. Menen itse maahan kierimään. Juhania alkaa naurattaa, ja tunnelma kevenee välittömästi. Kaunokin innostuu! Juhani kierittää Kaunoa nurmikolla. Kauno osaa kyllä kieriä, ja kieriikin mielellään, muttei käskystä. Mutta eipä se kukko käskien laula, eikä näemmä meidän Kauno-poikakaan. Hauskaa oli, vaikkemme saaneetkaan Kaunoa kierimään.




Ihmekysymys


Puistossa ei ole ketään, joten päästän Kaunon hetkeksi aikaa hepuloimaan ja kaivamaan hiekkakuoppia. Istumme penkille, ja teen Juhanin kanssa ihmekysymys-harjoituksen. Kun pyydän Juhania nimeämään jonkin ongelman, hän nimeää ensin jonkin tietokoneongelman, mistä en ymmärrä yhtään mitään. Pyydän häntä valitsemaan jonkin ongelman elämässään, mihin hän haluaisi muutoksen: Tietokoneen hän kyllä osaa korjata, mutta elämän korjaaminen on vaikeampaa. Juhani miettii hetken, ja yllätyksekseni hän sanoo lähimuistin! Olisin odottanut jotain liittyen hänen hiljaiseen elämäänsä, mutta mikä minä olen toisen ongelmia nimeämään. Jokainen itse tietää parhaiten, mikä on sillä hetkellä elämässä se suurin ongelma.


Kerron Juhanille, että yön aikana hänen lähimuistiongelmansa on hävinnyt. Pyydän häntä kuvittelemaan tilanteen. Mistä hän huomaa, että nyt on tapahtunut ihme? Juhani vastaa, että hän tulisi huomaamaan sen päivän aikana, kun tajuaa muistavansa, mihin on laskenut kahvikupin, kaukosäätimen, kotiavaimet tms.


Miltä se sitten tuntuisi? Hyvältä, tietenkin, kun ei tarvitsisi koko ajan etsiä tavaroita ja yrittää muistella, mihin laski minkäkin tavaran.


Mikä olisi erilaista elämässä ihmeen jälkeen? Arki sujuisi helpommin ja sutjakkaammin. Energian voisi laittaa muuhun kuin tavaroiden etsimiseen, eikä aina tarvitsisi soimata itseään siitä, kun hävittää tavaroita siitä huolimatta, että niillä on mukamas omat paikat: Ei tarvitse kuin puhelimen soida ja sen vuoksi laskea tavara käsistään väärään paikkaan, sitä saa etsiä kissojen ja koirien kanssa.


Huomaisivatko toiset ihmiset mitään muutosta tapahtuneen? Juhani ei oikein tiedä. Ehkä hän olisi vähän rennompi.


Millaisen ihan pienen askeleen Juhani voisi ottaa kohti tätä ihmettä? Muistipelien pelaaminen on yksi. Ja kaikki muistia parantava aktiviteetti, mitä ikinä se sitten onkin.


Jatkoa?

Tänään emme ehdi pohtia enempää, mutta jään miettimään, mitä kaikkea muuta voisin tehdä Juhanin kanssa. Hän on selkeästi piristynyt pienen lenkkimme jälkeen. Ehkä voisin aloittaa Juhanin kanssa ihan siitä pienestä ja yksinkertaisesta, että alan pyytää häntä mukaan lenkeille koiran kanssa. Juhani nimittäin asuu ihan kivenheiton päässä kotoani, joten matka ainakaan ei muodostu esteeksi. Lenkkien ohessa voisimme käydä läpi hänen elämäänsä ja yrittää löytää ratkaisuja. Koira-avusteisuutta parhaimmillaan!

Kauno on, nuoresta iästään huolimatta, hyvä terapeutti.