Näytetään tekstit, joissa on tunniste väitöskirja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste väitöskirja. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Teoria takana, analyysi ja tuhat muuta tutkimusta edessä


Enpä olisi ikinä uskonut, että tämä päivä tulee vastaan, mutta se tuli. Gradun teoriaosuus on valmis! Toki se kaipaa vielä oikolukua, ja hieman fiilaamista ja höyläämistä, mutta asia on kuitenkin kaikki kasassa. Eikä sitä asiaa enää parane lisätäkään, sillä tuo teoriaosuuden pituus alkaa muistuttaa pikemminkin väitöskirjan kuin pro gradu-tutkielman pituutta.

Enää minulta puuttuu analyysiosuuden tekeminen. Sitä en, tietenkään, pääse tekemään, ennen kuin olen saanut tarpeeksi paljon vastauksia. Jos siis olet ADHD-oireinen, jossain suomalaisessa yliopistossa opiskeleva henkilö, niin käypä vastaamassa! Linkki kyselyyn löytyy tästä: https://goo.gl/forms/y8be6oUlv9izNgIz2


Menihän siinä melkein viikko, kun tuota teoriaa naputtelin, Oli se jo aikakin saada se valmiiksi. Tässähän alkaa vanhemmiten hidastua, kun menee näin kauan yhden vaivaisen teorian kirjoittamisessa! Kyllä sitä nopeampi pitäisi olla.

Itse koen tutkimusaiheeni hirvittävän tärkeäksi. Suomessa ei ole vastaavaa tutkimusta olemassa, ja korkeakoulujen esteettömyydestä on tehty tasan yksi yleismaailmallinen tutkimus, missä lähinnä kartoitettiin korkeakoulujen fyysinen esteettömyys sekä palvelut erityisille korkeakouluopiskelijoille. Sitä, ovatko palvelut oikeasti toteutuneet, ja millaisia tuen tarpeita erityisillä korkeakouluopiskelijoilla on, sitä ei ole tutkittu laisinkaan Suomessa. Ja ne ulkomaalaiset tutkimukset, mihin olen törmännyt, eivät juurikaan vastaa tätä samaa aihetta, vaikka liippaavat ehkä läheltä. Tutkimukset koskevat lähinnä nepsy-valmennuksen hyötyä ADHD-oireisilla opiskelijoilla opintojen aikana tai niitä selviytymisstrategioita, mitä erilaiset yliopisto-opiskelijat ovat kehittäneet itselleen.


Tuo nepsy-valmennuksen hyöty opiskelijoilla olisi mielestäni todella tärkeä tutkimusaihe täällä Suomessakin. Ne kaksi tutkimusta, mihin olen törmännyt, ovat yhdysvaltalaisia tutkimuksia. Ehkä minun pitää lähteä tutkimaan tätä asiaa toden teolla! Kaivaa kaikki mahdollinen, mitä erityisistä korkeakouluopiskelijoista on kaivettavaa. Ja sitten kirjoittaa aiheesta sata ja tuhat artikkelia. Siinäpä olisi elämänura! Vaikka loppujen lopuksi tässä kuitenkin käy niin, että minä kyllästyn kaikkeen mahdolliseen, ja löydän itseni oikeasti tekemästä niitä rööriroopen hommia.

PS. Koska en keksinyt tämän tekstin liitteeksi mitään muuta kuvitusta, niin kiusaan teitä yorkshirenterrierin pennuilla. Todellisuudessa kiusaan enemmän itseäni kuin teitä, ja pentukuumeeni nousee ihan hirveisiin sfääreihin...


perjantai 6. lokakuuta 2017

Apinan raivoa ja kuivaa kurssia

Voi helpotuksen huokaus! Olen tuskaillut ja kipuillut historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä-kurssin kanssa. Olen itkenyt verta, repinyt hiuksiani ja syönyt kynsiäni tämän kurssin kanssa. Ei, se ei ole vaikea. Kurssi oli, itse asiassa, suhteellisen helppo. Mutta kun se oli niin KUIVA!!!!!

Meidän piti valita yksi väitöskirja, mikä meidän piti analysoida. Analyysin piti sisältää tutkimusmetodit, niiden valinnat, olivatko valinnat järkeviä vai eivät, miten aineisto on valittu ja analysoitu, olisiko toisella tavalla saanut erilaisia tuloksia ja blaa blaa blaa. Tästä kaikesta meidän piti vääntää yksi suullinen esitys kerta diasarjan, tehdä lyhyt summary ja sen lisäksi vielä vääntää 12-sivuinen harjoitustyö. Eipä siinä muuta, mutta kun se oli niin KUIVAA!!!!!!!

Ajattelin, etten ikinä selviä tästä kurssista hengissä enkä tule ikinä pääsemään tästä läpi. Kunnes…

Sain äsken naputeltua viimeiset rivit tuosta 12-sivun analyysistä! Summary on jo palautettu ja esitys on pidetty tänään. Nyt minulla on tästä kurssista jäljellä kaksi läsnäolokertaa, kun kuuntelen muiden esitykset ja esitän kiinnostunutta.

Analyysin palautin Moodleen edes oikolukematta sitä. Ihan sama, mikä tästä kurssista tulee arvosanaksi, kunhan vain pääsen läpi ja saan opintopisteet rekisteriin. Vaikka tulisi se hemmetin ykkönen, en välitä. Kunhan minun vain ei tarvitse toista kertaa käydä tätä kurssia.

Vielä minulla on yksi piikki lihassani tämän syksyn aikana, ja se on metodologian kurssi. Olen jo palauttanut oppimispäiväkirjan, mutta pienryhmätehtävä on vielä tekemättä. Käyn kaupassa, ostan ison kasan epäterveellisiä sipsejä, monta litraa cokista ja suklaalevyn. Sen jälkeen voin hyökätä tuon hirvittävän pienryhmätehtävän kimppuun, niin ehkä saan senkin joskus valmiiksi.

Kyllä tästä vielä ihan hyvä tulee, kun menee apinan raivolla eteenpäin.


maanantai 25. syyskuuta 2017

Tämä vai tuo: Gradun aiheongelmia

Normaalisti niin kovin totinen ja vakava professori nauraa vedet silmissä. Hän melkein putoaa tuoliltaan, koska häntä naurattaa niin paljon. Itseäni ei pahemmin naurata. Olen elämäni vaikeimman dilemman edessä. Teenkö gradun eläinavusteisesta erityispedagogiikasta vai erityisten korkeakouluopiskelijoiden tukimuodoista ja vaikeuksista, mitä he kohtaavat opintojensa aikana?

“Mutku mua kiinnostais kumpiki aihe niinku iha oikeest ja aidost! Ja ku mua kiinnostais moni muuki tutkimusaihe, ku mummiälest Suame erityiskoulut tarttis nimppal kaikkii uusii juttui. Ja ku mä viäl iha aidost ja oikeest haluaisi tehrä sellase kradu, mist olis jottai iha oikeet hyätyy ja.”

“Minä kyllä huomaan sen”, sanoo professori, ja yrittää jotenkin pysyä tuolillaan.

“Ja sit ku mä miätivviäl sitäki, et jos mä jossaivvaihees sitä väikkärii alkaisi väsätä, ni emmää haluis tehrä sellast iham haistpaska-kraduu, ku olis sit kiva jatkaa sitä väikkärii siit kradust.”

“Jospa nyt kuitenkin tekisit sen gradun ennen sitä väitöskirjaa. Kannattaa tehdä yksi asia kerrallaan”, tuumailee professori, ja kuivaa naurusta kostuneita silmiään.

“No sassääki ny jottai järkevää! Mitä hittoo munnyssi kandee tehrä?”

Professori rykäisee, yrittää parhaansa mukaan ottaa normaalin kasvojen ilmeen ja toteaa: “Jos sinulla siis on aikomuksena jatkaa tästä aiheesta väitöskirjaan asti, niin minun mielipiteeni on se, että silloin sinun kannattaa ehdottomasti valita aiheista jälkimmäinen, eli erityiset korkeakouluopiskelijat. Eipä siinä, on eläinavusteisuudenkin tutkimus tärkeää ja mielenkiintoista, mutta tämä on ehdottomasti parempi aihe ajatellen sitä tulevaa väitöskirjaakin. Kannattaa myös miettiä aiheen tarkkaa rajausta.”

“Pitäiskös tässit tehrä kradu jostai yleisest aiheest vai ihavvaa valita joku tiätty ryhmä ja sitä sit tutkii?”

“No se vähän riippuu. Sanoit, että sinulla on yhteyksiä liittoihin ja säätiöihin. Ehkä olisi parempi valita joku tietty vammaryhmä. Esimerkiksi se ADHD. Sinulla tuntuu olevan siitä paljon tietoa ja hyvät yhteydet ADHD-opiskelijoihin. Ja minulla on sinulle myös kirjallisuutta luettavaksi! Tässä pari väitöskirjaa, mihin kannattaa tutustua. Lue nämä kaksi, ja palaa asiaa sen jälkeen. Näiden jälkeen olet paljon viisaampi, ja pystyt myös tekemään työsi rajauksen paremmin. Nämä kummatkin löytyvät yliopiston kirjastosta.”

“Okei, mä teen sit nii. Kait mä ehri myähemminki tutkii noit eläinjuttui.”

Näin siinä sitten kävi! Gradun aihe taisi vaihtua. Ei se huonoon aiheeseen vaihtunut, missään nimessä. ADHD-korkeakouluopiskelijoiden tukimuodot ja ongelmat, mitä he kohtaavat opinnoissaan, on erittäin tärkeä tutkimuksen aihe. Minusta tulee varmaankin tutkija isona tyttönä, sillä olen sitä mieltä, että erityispedagogiikan kentällä on noin tuhatmiljoonaa tärkeää asiaa, mitä ei ole vielä tutkittu, tai mitä ei ole tutkittu tarpeeksi.

Outo tunne… Alanko minä ihan oikeasti tietää, mitä minä haluan tehdä isona tyttönä?


maanantai 18. syyskuuta 2017

Gradun alku, vapaa-ajan loppu

Miltä näyttää innosta piukea hevari? Jos olit tänään vähän ennen kuutta illalla Educariumin ja Publicumin kulmilla Turun yliopiston kampuksella, niin tiedät. Se lilalettinen, mustiin pukeutunut henkilö, joka innosta vinkuen pomppi kohti opiskelijoiden parkkialuetta, olin minä.

Olin juuri tullut ensimmäisestä graduseminaarista. Tapaaminen ei ollut sinänsä mitenkään ihmeellinen: Gradu-ohjaajamme kävi läpi tutkimusideamme, antoi vinkkejä ja joko hyväksyi tai hylkäsi meidän gradu-aiheemme.

Minä esittelin aiheeni viimeisenä: Eläinavusteinen työskentely ADHD-opiskelijoiden kanssa. Aiheen tarkempi rajaus vielä puuttuu. Ohjaajamme aloitti kommentoinnin: “Jos olisit kaksi vuotta sitten tullut ehdottamaan tällaista aihetta, olisin sanonut suoralta kädeltä, että etsi toinen aihe. Ei tällaisesta voi tutkimusta tehdä. Mutta nyt, kun olen lukenut erään arvostetun kollegani tutkimusta lukukoiratoiminnasta, alan itsekin uskoa siihen, että eläinavusteisuudesta voi olla jotain hyötyä”.

Ohjaajaa selkeästi huvitti oma innostukseni aiheesta. Hän naureskeli sille, miten pälätin kuin papupata ja puhuin käsilläni melkein yhtä paljon kuin suullani. Sain tämän muuten niin totisen miehen hymyilemään, jopa nauramaan! Muut ryhmäläiset eivät saaneet. Olin suhteellisen otettu.

Rakas Kaunoni pääsee koulukoiraksi!

Lopuksi ohjaajamme sanoi minulle sanat, mitä hän ei sanonut kenellekään muulle: “Tämä on todella mielenkiintoinen tutkimusaihe. Odotan todella innokkaana, mitä kaikkea löydätkään. Ja muuten, aiheesta ei ole vielä tehty yhtään väitöskirjaa!”

Ehkä minun pitäisi olla se ensimmäinen, joka tekee aiheesta väitöskirjan. Mutta jos nyt ensin vaikka tekisin tämän gradun alta pois, ja sen jälkeen keskittyisin siihen väitöskirjaan. Ja jotta voisin tehdä gradun, minun on löydettävä lähteitä aiheesta, mitä ei juurikaan ole Suomessa tutkittu. Siinä meneekin mukavasti kaikki vapaa-aikani, kun kaivan erilaisia lähteitä Internetin ihmeellisen maailman uumenista ja kirjastojen salatuista kätköistä.

Onnea minulle hyvästä aihevalinnasta! Olen niin innoissani tästä aiheesta, että voisin aloittaa tutkimuksen teon vaikka heti, ja unohtaa kaiken muun. Ehkä minussa piilee sittenkin pikkarainen tutkija.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Hyvää viikonloppua mulle!

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että olen ollut tällä viikolla aivan erityisen ahkera. Ansaitsen vapaan viikonlopun, pari pulloa hyvää viiniä ja täydellisen rauhan. Ajelen tyytyväisenä Turun keskustassa sijaitsevaan pieneen ompelimoon, ja mietin, että tämä on viimeinen asia, mitä teen tänä viikonloppuna: Sovitan valmistumisvaiheessa olevaa hääpukuani. Tämän jälkeen menen kotiin, oikaisen runsahan ruhoni sohvalle, enkä tee muuta kuin päästelen huoneilmaan suolistokaasuja ja teen arkeologisia löytöjä hengityselimeni uumenista.

Ompelijani kysyy, milloin on seuraava sovitus. Hän haluaisi uuden sovituksen parin viikon päähän. Avaan kalenterini, ja huomaan, että parin viikon päästä minulla pitää olla valmiina historiallisen ja sosiologisen tutkimusotteen kurssin esitys! Kalpenen. Minua alkaa heikottaa. Unelmani vapaasta viikonlopusta ja arkeologisista löydöistä katoavat savuna ilmaan.

Avaan kotioven epätoivoinen ilme kasvoillani. Kaunoa se ei haittaa. Hän tulee tervehtimään iloisena, häntä heiluen, ja saan monta, märkää koiranpusua. Halaan rakasta koiraani. Hänen vuokseen minä jaksan.


Kaivan Moodlen syvistä syövereistä historiallisen ja sosiologisen tutkimusotteen kurssin. Kurssilla pitää lukea ja arvioida omavalintainen väitöskirja. Olen valinnut Anneli Hermanoffin “Mukava mennä iloisella mielellä” - Narratiivinen tutkimus kehitysvammaisten nuorten toisen asteen opinnoista. Se löytyy netistä. En pysty opiskelemaan netissä olevaa tekstiä, se on pakko tulostaa. Kaivan epätoivoisesti lipaston laatikoita löytääkseni tarpeeksi tulostuspaperia reilu 200-sivuista väitösmöhkälettä varten. Avomieheni kertoo, mihin on piilottanut paperit.

Tulostin laulaa iloista lauluaan. Odotan väitösmöhkäleen tulostumista eteisen lattialla. Kauno tuo minulle vinkuapinansa. Hän haluaa leikkiä. Heitän apinan. Nyt minulla on vielä vähän leikkiaikaa, mutta kohta ei enää ole. Minun täytyy opiskella.

Selaan Moodlea, ja muistan, että minulla on meneillään myös toinen tutkimusmetodien kurssi. Siinä pitäisi tehdä luentopäiväkirja, sekä kaksi esseetä kahdesta artikkelista. Olenko edes aloittanut? No en tietenkään! Minulta pääsee syvä huokaus. Kaitpa minun on sitäkin aloitettava. Ja koska tuo tulostin nyt tuossa lauleskelee kuin Baarnin seurakunnan kirkkokuoro, niin miksen voisi samaan kärsimykseen sitten tulostaa nuo kaksi esseeartikkelia saman tien. Tulevatpa nekin sitten näkyvään paperimuotoon, ja piinaavat minua olohuoneen pöydällä niin kauan, kunnes olen saanut tehtyä niistä ne himputin esseet.

Tulostin on laulanut. Ja meillä on riisin verran vähemmän tulostuspaperia. Menen jääkaapille. Yksi pullo viiniä. Mahtaako se riittää? Tarkoitus oli nauttia viiniä ihan vain nautiskelun vuoksi, mutta taidan tarvita sitä viiniä tänä viikonloppuna nyt ihan muista syistä.

Ihan helvetin hyvää viikonloppua vain mulle!


keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 27

Miten onkaan “yllättävää”, että olen viime aikoina nähnyt paljon unia muuttamisesta! Kuten viime yönäkin. Tosin, tällä kertaa olin muuttamassa Turusta Jyväskylään, eikä päinvastoin.

Olin unessa tekemässä väitöskirjaa Jyväskylän yliopistolle, ja minun piti rahoittaa jotenkin sen tekeminen. Koska töitä ei ollut missään, ehdotti Jyväskylän yliopisto, että tulisin heille siivoamaan. Työtä se on sekin, siitä saa rahaa ja voin kustantaa sillä pienellä rahalla väitöskirjani.

Toin muuttokuormani Jyväskylään ja lähdin töihin. Rakennus ei näyttänyt miltään sen aikaiselta Jyväskylän yliopiston rakennukselta kuin missä itse opiskelin silloin, kun olin kyseisen opinahjon tutkinto-opiskelija. Lähdin kuitenkin reippaasti siivoamaan.

Pääsin ison rakennuksen alakertaan, missä oli iso aula, ja sinne oltiin järjestämässä jotain isoa vastaanottoa. Tarjolla oli sen seitsemää sorttia herkkua, ja minulla oli karmea nälkä. Päätin varastaa muutaman herkun siivousessuni taskuun, ja viedä ne kotiin.

Kun heräsin, minulla soi päässäni, jostain käsittämättömästä syystä Hurtsin Sunday. Ellen ole ihan väärässä, tänään on keskiviikko, biisi ei sopinut uneeni mitenkään teemaltaan enkä ole kuullut tuotakaan renkutusta ties kuinka moneen vuoteen.


PS. Todellisuudessa siivoaminen olisi minulta ammattina täysin poissuljettu, sillä paskan selkäni takia en pystyisi kyseistä työtä tekemään. Hyvä, kun pystyn kotona imuroimaan yhden huoneen, ja silloinkin selkä sanoo poks.