Näytetään tekstit, joissa on tunniste Educarium. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Educarium. Näytä kaikki tekstit

maanantai 12. maaliskuuta 2018

"Haluaisitteko keskustella SPSS:stä?"


Naamantai. Turun yliopisto. Educariumin kolmas kerros. Luentosali Edu 3. Luennon aiheena kaksisuuntainen varianssianalyysi. En jaksa kuunnella, vaikka ehkä pitäisi. En ymmärrä tasan mitään, mitä luennoitsija jauhaa. Jos kuuntelisin, saattaisin ehkä jossain vaiheessa ymmärtää. En kuitenkaan jaksa.

Vieressäni on Fazerin pieni valkosuklaa-maitosuklaalevy. Se on erinomainen lääke vitutukseen. Kestän tämän kaksituntisen tuon pienen suklaalevun avulla tulematta vielä enemmän hulluksi.


Olen ollut viikonlopun aikana todella reipas! Vältellessäni SPSS:ää, sain tehtyä laadullisen tutkimuksen harjoitustyön kokonaan loppuun, tulosavaruuksineen ja kaikkineen. Sain myös oikoluettua sen kahdesti, kun yritin edelleenkin välttää sitä himputin SPSS:ää. Lopulta en kyennyt enää välttelemään sitä, vaan se tuli väkisin eteeni. Minun on ihan pakko aloittaa sitä monimuuttujamenetelmien harjoitustyötä, jos haluan päästä siitä läpi. Huokaisu, Word auki, lähdekirjat auki, SPSS auki ja vodkapaukku huiviin, jotta työskentely sujuisi joutuisammin.

Harjoitustyössä ei riitä, että leikkaan, liimaan ja askartelen erilaisia taulukoita Wordiin. Ei todellakaan! Minun pitää sanallisesti selittää kaikki. Miksi valitsin jonkun tietyn analyysin, miksi valitsin minkäkin muuttujan mihinkin systeemiin ja tulkita vielä kaikki luvut. Ja tietenkin minun on lähteitä käyttäen selitettävä, mikä on regressioanalyysi ja milloin voin käyttää pääkomponenttianalyysiä. Olen saanut sen verran aikaiseksi, että olen kirjoittanut ylös kaiken sen, mitä olemme tähän mennessä demoissa tehneet. Eteenpäin harjoitustyössä en voi mennä, en yksin. Tarvitsen apua, sillä en ymmärrä yhtään mitään, yhtään mistään.


Mutta olen kuitenkin päässyt siinä työssä alkuun! Se on tärkeintä. Se kaikkein vaikein ja suurin askel, aloittaminen, on nyt otettu.

Luennoitsija kaakattaa kaksisuuntaisen varianssianalyysin raportoinnista. En ole seurannut luentoa yhtään. Onneksi luentomateriaali löytyy Moodlesta, mikäli tulen sitä tarvitsemaan.

Sähköposti sanoo bling, ja minua nolottaa. Olen unohtanut läppäriin äänet päälle. Onneksi kovin moni ei kuullut sitä. Sähköpostiin tulee ohjeistus evoluutiobiologian tentin korvaavista tehtävistä. Hienoa! Sain ne vihdoinkin. Paitsi etten ymmärrä niistä kysymyksistä mitään. Taaskaan! Johtuukohan tämä kaikki siitä, että on maanantai, viikon ärsyttävin päivä?


Minulla on evoluutiobiologian luentomuistiinpanot kotona. Ehkä niistä on apua näiden visaisten kysymysten ratkaisemiseen. Unohtamatta tietenkään Googlea, tuota opiskelijan parasta ystävää. Google tietää melkein kaiken, Äitylit taas aivan kaiken.

Luento loppuu. Päätän jäädä yliopistolle jatkamaan harjoitustyötäni. Olen muodostanut viisi summamuuttujaa, ja nyt minun pitäisi raportoida niistä iso liuta asioita, kuten keskihajonta, alpha-kerroin, maksimiarvio, minimiarvio, vinous, huipukkuus, selitysosuus, ominaisarvo ja ties vielä mitä. Ohjeessa on neuvottu tarkkaan, miten saan tämän raportin SPSS:stä ulos. Mene sinne, klikkaa sitä, tee sitten noin ja paina OK. Selvä. Menen sinne, klikkaan tätä... Mutta kaikki termit ovat jollain muinaisvietnamin murteella kirjoitettu! Mistä hitosta minä voin oikeasti tietää, mikä näistä termeistä tarkoittaa jotain keskihajontaa? Jos p-arvo on SPSS:ssä niinkin selkeästi merkitty kuin sig, niin enhän minä yksinkertaisesti VOI tietää, mikä näistä termeistä on mikäkin. ARGH!


Menen hattu kourassa demoryhmän vetäjämme työhuoneeseen. Hän on hirvittävän mukava ja kärsivällinen nuori nainen. Hän toteaa ohjeiden olevan todellakin hirvittävän epäselvät tässä kohden, pyytää anteeksi ja kirjoittaa minulle ylös SPSS:n kielellä, mitä kaikkia kohtia minun pitää ruksia. Hyvä, kiitos. Nyt ehkä pääsen eteenpäin. EHKÄ!

Minulla olisi tällä viikolla tätä SPSS:ää tehtävänä, samoin tuo evoluutiobiologian tentin korvaus ja lisäksi minun pitäisi palauttaa käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajien koulutuksen etätehtävät. Eipä ainakaan tule tylsää viikkoa eikä esiinny vapaa-ajan ongelmia. Taidan tarvita lisää sitä suklaata. Ja vodkaa.


keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Pään seinään hakkaamista ja harjoitustöitä

Kello on 20:30. Istun sohvalla ja tuijotan tyhjyyteen. Vieressäni on uunista tullut neljän juuston pakastepizza. Se jäähtyy samalla, kun tuijotan kuola valuen olohuoneen seinää. Tämä viikko on ollut erityisen raskas, eikä se ole vielä edes lopussa! Sen vuoksi en jaksa edes pizzapalaa nostaa, vaikka minulla onkin kamala nälkä. Olen syönyt tänään mustikkamuffinin enkä mitään muuta.


Tämä stressinpoikanen alkoi eilen, kun tajusin, että minun pitää oikeasti saada tehtyä jotain, jos haluan päästä tämän kevään kursseista läpi. Sain käyttäytymisgenetiikan kurssin tentin korvaavat etätehtävät, ja tein ne eilen tuskahiki otsalla huutaen miehelleni, miksei hänkään voi tietää käyttäytymisgenetiikasta mitään. Sain minä jokaiseen kohtaan vastattua jotain, mutta ovatko vastaukset lähelläkään oikeita, se onkin sitten täysin eri juttu. Minä en ihan oikeasti tiedä, miten voin agonistien avulla lähteä kartoittamaan kandidaattigeenejä anoreksian puhkeamiseen. 

Tajusin myös senkin, että päästäkseni läpi laadullisen tutkimuksen kurssista minun on pakko aloittaa harjoitustyön tekeminen. Päätin tehdä aiheesta isäpuolet erityisperheissä. Miten he kokevat erityisperheen arjen ja mitä he ajattelevat erityisistä lapsista silloin, kun lapset eivät ole omia biologisia lapsia. Tein Google Formsilla kyselylomakkeen, missä oli pelkästään avoimia kysymyksiä ja tilaa isäpuolille pohtia "isäpuoluuttaan" monesta eri näkökulmasta. Ajattelin aiheen olevan sellainen, etten juurikaan saa ketään innostumaan ja vastaamaan. Kun illalla laitoin kyselyn Facebookiin, oli aamulla tullut 37 vastausta. Ihan viiskin olisi riittänyt. No, pääsenpähän ainakin analysoimaan!


Tänään yritin kirjoittaa Educariumilla erään toisen harjoitustyöni teoriaosaa pois. Istuin neljännen kerroksen aulassa, missä on opiskelijoille pöytätilaa juurikin sitä varten, että siinä voi opiskella. Jotkut idiootit päättivät tulla juuri siihen kohtaan juoruamaan. Vaikka heidän kaverinsa, joka yritti kirjoittaa graduaan, sanoi, että hän arvostaisi työrauhaa paikassa, mikä on työskentelyyn tarkoitettu, nämä toiset vain nauroivat ja jatkoivat juoruiluaan. Miten kivaa, että toisten työskentelyä arvostetaan! En saanut tehtyä juuri mitään, koska minua häirittiin.

Sen jälkeen Publicumin puolelle, pitämään evoluutiopsykologian esitelmä aiheesta väkivalta ja evoluutiopsykologia. Sain kuulla kurssin vetäjältä, että olen erinomainen puhuja, saan kuulijani kiinnostumaan ja pysymään jopa hereillä. Hän myös ajatteli, että opiskelijani varmasti pitävät oppitunneistani. Juu, totta kai! Suorastaan odottavat innosta vinkuen, että pääsevät opiskelemaan englantia minun kanssani.


Onnistuneen esitelmän jälkeen olikin sitten sitä iki-ihanaa SPSS:ää, jälleen kerran! Kaksi tuntia täyttä tuskaa, hikistä puurtamista ja aivonystyröiden pauketta. Tällä kertaa minä tajusin sentään jotain, ja osasin tehdä reliabiliteettianalyysin ihan itse, ilman apua! Wau! Ehkä minulla on sittenkin pienoinen mahdollisuus päästä tästä monimuuttujamenetelmien kurssista läpi. Ja ehkä gradustakin, koska minun pitäisi gradussani käyttää mixed method-menetelmää. Jos nyt joskus saisin sitä gradua edes aloitettua. Se on vieläkin täysin vaiheessa, enkä ole saanut tavuakaan paperille.

Joskus minusta tuntuu, että opiskelemaan lähteminen ja toisen maisterintutkinnon suorittaminen oli minulta maailman surkein idea. Juuri nyt minulla on sellainen olo. Etenkin, kun minun pitää kohta laittaa herätyskello soimaan huomisaamuksi klo 8 reikä reikä, jotta ehdin laadullisen tutkimuksen luennolle. Olisi vain pitänyt olla tyytyväinen siihen täysin turhaan filosofian maisterin tutkintoon, mikä minulla on, ja pysyä töissä tienaamassa sen sijaan, että hakkaan päätäni Publicumin seinään SPSS-kurssilla. Mutta turha parkua, kun kakat ovat housuissa. Nyt on elettävä tätä opiskelijan arkea ja hakattava sitä päätä seinään. Kai se seinä jossain kohti alkaa murentua. Tai minun kalloni haljeta.


maanantai 19. helmikuuta 2018

Ei lomaa, eikä yhtään vituta

Vituttaa niin, ettei veri kierrä! Etelä-Suomen talviloma on alkanut, ja "kaikki" ovat jo viikonlopun aikana suunnanneet ties mihin lomakohteisiin. Facebook täyttyy jatkuvasti lomakuvista; etelän auringosta, vaaleista hiekkarannoista tai vaihtoehtoisesti lumisilta tuntureilta, lumilaudasta tai uusista suksista. Sen sijaan, että minä laittaisin Facebookiin valokuvia ihanalta ja rentouttavalta lomareissulta, minä istun Educariumilla kuluttamassa luentosalin penkkiä. 

Päivä alkoi käyttäytymisgenetiikan kurssilla klo 10 reikä reikä, mistä se jatkui sujuvasti monimuuttujamenetelmien kurssin aloitusluennolle. Sen jälkeen hieman soveltavaa evoluutiopsykologiaa ja kirsikkana kakun päällä vielä improvisaatiota. Päivä päättyy klo 18.

Huomenna, tiistaina, on tiedossa ensin vähän käyttäytymisgenetiikkaa ja sen jälkeen on laadullisen tutkimuksen kurssin aloitusluento. Turun yliopiston erityispedagogiikan laitos muistaa siis meitä opiskelijoita sijoittamalla kahden kurssin aloitusluennot juurikin talvilomaviikolle.


Yritän ajatella, että talviloma on ihan tylsä keksintö, ja minulla on täällä Educariumilla paljon mukavampaa kuin missään muualla. En edes haluaisi etelän hiekkarannalle, koska valkoinen viikinki-ihoni palaa kuitenkin heti. Haluan ennemmin olla täällä Educariumilla oppimassa tärkeitä asioita kausaalisista ja ei-kausaalisista yhteyksistä sekä monotsygoottisista ja ditsygoottisista kaksosista. Sitä paitsi, lomalla jossain ihanassa, lämpimässä paikassa saisin kuitenkin palovamman lisäksi auringonpistoksen, hepatiitin, ruokamyrkytyksen, malarian, ebolan, kupan, lapsen, kookospähkinän päähäni tai jotain muuta yhtä mukavaa. Täällä Educariumilla saan vain vitutuksen, enkä mitään varsinaisesti kovin vakavaa. Vitutus kyllä paranee heti, kun saa suklaata, mutta ebolasta ei parane Fazerin sinisellä. Niin!

Keskiviikkona, koska pidän silloin kuitenkin luentovapaan päivän, voisin tehdä jotain aivan ihanaa, kuten vaikka imuroida ja siivota kämpän. Puhdas ja siisti koti on paljon tyydyttävämpi asia kuin joku tylsä, valmiiksi siivottu hotellihuone jonkun saastuneen, sinisen meren rannalla. Torstaina pääsen sitten taas kuuntelemaan mielenkiintoisia luentoja evoluutiopsykologiasta. En minä olisikaan halunnut kierrellä missään kaupungeissa katsomassa nähtävyyksiä tai uida siellä saastuneessa meressä. Kyllä luennot ovat paljon parempi tapa viettää aikaa!

Kyllä kuivat luennot lomamatkan voittavat, joka kerta.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Aivonystyröiden pauketta

“Millainen muuttuja tässä nyt on?”
“Onks tä nyssit neliluokkainen?”
“On. Eli mitä testiä tarvitaan?”
“Mistä mä tietäisin! Voiko tän nyt sitten tehdä sillä t-testillä?”
“Ei, kun tässä ei ole jatkuvaa muuttujaa.”
“Aha. Mutku niitä muuttujia on enemmän ku kaks.”
“Joo, niin on, mutta jatkuva muuttuja on vähintään viisiluokkainen.”
“ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH! EMMÄ TAJUA MITÄÄN!!!!!!!”


Olen tullut Educariumille tukiopetukseen. Olemme saaneet vaivaisen kuuden tunnin perehdytyksen SPSS-ohjelman ihmeellisen maailmaan, ja nyt meidän pitäisi suoriutua harjoitustehtävän tekemisestä. Ensimmäisen osan sain tehtyä jotenkuten, mutta toisesta osasta en ymmärrä mitään.

Tuntuu hassulta sanoa, ettei se ole tyhmä, joka pyytää apua, koska olen joutunut pyytämään apua nimenomaan tyhmyyteni takia. Nämä kaikki tilastotieteelliset termit menevät niin korkealta ja kovaa, etten oikeasti ymmärrä, miten ihmeessä voisin selvitä tästä tehtävän teosta ilman, että pyydän apua.

En ole edellisen tutkintoni aikana edes koskenut SPSS-ohjelmaan. En tiedä siitä mitään. Emme puhuneet sanallakaan määrällisestä tutkimuksesta eikä meillä käyty tasan mitään määrällisen tutkimuksen menetelmiä läpi. Johtui ehkä opiskeltavasta aineesta ja siitä, että siellä tehtävä tutkimus eroaa huomattavan paljon siitä, millaista tutkimusta taas kasvatustieteissä tehdään. Ja nyt tämä ihana tilastotiede ja määrällinen tutkimus tulevat sitten eteeni pudottaen minut kuin enon veneestä.


Minulla on kyllä käytössäni opas, minkä avulla pystyn jotenkuten navigoimaan SPSS-ohjelman syvissä syövereissä. Mutta kun ennen sitä navigointia pitäisi tietää, millaisia testejä tehdä ja miksi valita juuri se tietty testi. Ja juuri nämä asiat ovat minulle aivan täyttä utopiaa.

Sen lisäksi, että pitää osata valita oikea testi, pitäisi osata myös tulkita niitä tuloksia. Tulokset ovat pelkkiä numerosarjoja, mistä minä en ymmärrä hevon paskaakaan. Kyllä minä prosenttiluvut ymmärrän, mutten tajua noista muista arvoista mitään! Mitä niiden pitäisi muka kertoa? Pikkuhiljaa alan sentään ymmärtää, miten tulkitsen p-arvoa, mutta se on aika vähän, vaikka onhan se nyt edes jotain tässä konkurssissa.

En tajua sitäkään, miksi asioista on täytynyt tehdä näin pirun monimutkaisia. Miksei voi vain olla paperia, paksuja tusseja monella eri värillä ja tulosten tulkintaa leikkaa-liimaa-askartele-systeemillä? Minulle tuo leikkaa-liimaa-askartele sopisi paljon paremmin! Saisin tuloksia paljon paremmin ja nopeammin tuolla metodilla kuin SPSS:n kanssa.


“Muista sitten kirjoittaa ylös kaikki tarvittavat arvot.”
“Mistä mä tiedän, miten ne pitää kirjata?”
“Ne näkyvät noista ohjeista, mutta siihen pitää sitten vielä kirjoittaa auki se, mitä niissä numeroissa sanotaan.”
“Mistä hitosta mä voin tietää, mitä niissä numeroissa sanotaan, ku emmä ymmärrä niitä!”

Voi luoja, että minä olen TYHMÄ! Tee, yy, hoo, äm, ää. T-Y-H-M-Ä! Ja keväällä lisää tätä hemmetin SPSS-shittiä monimuuttujamenetelmien kurssilla. En tule ikinä pääsemään siitä läpi. Genetiikan kurssi tuntui hankalalta kaikkien haploidien ja diploidien kanssa, mutta tilastotiede vasta aivonystyröitä paukutteleekin! Genetiikka on lasten leikkiä tähän verrattuna.

Ei, minusta ei tule tilastotieteilijää. Ei ikinä. Ja ehkä siirryn tekemään laadullista tutkimusta. Se on paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Raivohulluutta, neljän tunnin seksisessio ja NÄLKÄ!

“Voi vitun tunarit! Koittakaa nyt saatana painaa kaasua!”

Istun kello kahdeksan iltaruuhkassa, ja yritän raivopäisesti päästä kotiin. Jostain kumman syystä keskustassa on kuitenkin hirveä määrä ihmisiä ja kaikki haluavat mennä samaan suuntaan kuin minä. Eivätkä ne “muut” osaa, tietenkään, ajaa! Ihmisistä tulee täysin idiootteja, kun he istuvat ratin taakse. Paitsi minusta. Minusta ei tule idioottia, vaan raivopäinen hullu.

Olen raivopäinen siksi, että olen ollut koko päivän syömättä, ja minulla on tuhoton nälkä. Pelkääjän paikalla istuu kiinalaisesta ravintolasta pikaisesti noudettu take-out-päivällinen, ja minä haluan päästä tuon päivällisen kimppuun. En ole ehtinyt syödä, koska päivä on ollut, taas kerran, mitä mainioin. Ja minulla on jo paha olo, koska olen joutunut pärjäämään koko päivän pelkällä kupillisella kaakaota.

Aamuni alkoi klo 11, kun minulla oli varattu aika talvirenkaiden vaihtoon. Istuin huoltamolla mummeleiden seassa, ryystäen sitä päivän ainoaa kaakaokupillista ja odottaen, milloin saan autoni takaisin. Kun sain avaimet, säntäsin täyttä häkää yliopistolle. Edessä olisi riemukas neljän tunnin seksisessio.


Ei, meillä ei ole evolutiivisen seksuaalivalinnan kurssilla mitään käytännön ryhmätyöpajoja, vaan keskitymme lähinnä luentojen kautta lajien seksielämään ja seksuaalivalintaan. Kuuntelin neljä tuntia tiukkaa asiaa Westermarck-efektistä ja siitä, miten Freud on “fraud”. No, kyllä minä sen jo tiesinkin, mutta tänään olen saanut asiaan neljä tuntia kestäneen selostuksen kera empiirisen tutkimusaineiston.

Neljän tunnin aikana meillä oli yksi tauko. Sen tauon käytin siihen, että luennoitsijamme pyysi minua osallistumaan erään meksikolaisen tutkijamiehen väitöstutkimukseen. Väkisin hymyillen suostuin ja vastasin hänen kyselyynsä. Enhän minä olisi halunnut syödä tai käydä vessassa, vaan nimenomaan haluan osallistua tutkimukseen, juuri nyt tällä sekunnilla! Meksikolainen mies oli erittäin kiitollinen osallisuudestani ja ylitsevuotavaisen kohtelias. Joko minä olen niin turkulainen, etten tiedä, mitä on kohteliaisuus, tai sitten kasvoiltani heijastui niin suunnaton turhautuneisuus ja stressi, että tämä meksikolaismies päätti ottaa kanssani varovaisesti.

Kun seksisessio oli takana, siirryin Educariumilta Sirkkalaan. Päiväni ei todellakaan ollut vielä ohitse! Edessä olisi vielä ratkiriemukas kaksituntinen Asklepios-kurssin palauteseminaaria.

Odotellessani seminaarin alkamista, lueskelin paksua artikkelinivaskaa, minkä olin tulostanut. Nämä artikkelit liittyvät ADHD-korkeakouluopiskelijoihin, ja niistä pitäisi saada hyvä teoriapohja graduuni. Ensimmäisessä artikkelissa kerrotaan, miten ADHD-opiskelijoilla on suuria vaikeuksia itsehillinnän ja aikataulujen kanssa. Toisessa artikkelissa kerrotaan, miten ADHD-opiskelijoilla on ongelmia saada aikataulutettua opiskelunsa järkevästi eivätkä he osaa hillitä itseään. Kolmannessa artikkelissa kerrotaan, miten ADHD-opiskelijoilla on valtavan vaikeaa löytää itselle sopiva opiskeluaikataulu ja heillä on myös ongelmia itsensä hillitsemisen kanssa. Teki mieli alkaa huutaa ja heittää nuo artikkelit päin seinää. Koska en viitsinyt alkaa huutaa keskellä Turun yliopiston taidehistorian laitoksen käytävää, päätin huutaa mielessäni: “ASIA TULI JO SELVÄKSI, PERKELE!”


Se ei ole varmaan jäänyt kenellekään epäselväksi, että minulla on suuria vaikeuksia pitää kalenterini, aikatauluni ja itseni edes jonkinlaisessa kurissa ja järjestyksessä. En osaa sanoa ei, ja ajattelen, että jos kalenterissani on tunti ylimääräistä aikaa, sen voi ihan hyvin täyttää ilman, että minä mitenkään kärsisin siitä. Minua kiinnostaa kaikki, haluan opiskella kaikkea ja koen, etten ole pätevä mihinkään, ellen ole opiskellut kaikkea. Minusta ei voi tulla hyvä tutkija, ellen hallitse erityispedagogiikan lisäksi sukupuolentutkimusta, oikeustiedettä, kirjallisuustiedettä ja germaanista filologiaa.

Tiedän, että minulla on tässä valtavan suuri suo edessäni rämmittävänä, kun yritän saada tätä kalenteriani edes jotenkuten hallintaan. Tiedän, etten tule onnistumaan tässä ajankäytön hallinnassa yhden kuukauden pienillä harjoituksilla. Minun pitäisi tehdä totaalinen elämäntaparemontti, jotta kalenterini alkaisi näyttää inhimmillisemmältä.

Miten sen teen? Se onkin näppärämpi kysymys. Nyt en vastaa siihen, vaan menen mättämään suuhuni kiinalaista ruokaa.

NÄLKÄ!!!!!

perjantai 27. lokakuuta 2017

Talvi yllättää kerran vuodessa, ADHD yllättää joka kerta

Joka vuosi loka-marraskuussa talvi yllättää autoilijat. On se kumma, etteivät Suomessa asuvat ihmiset tiedä, että loka-marraskuussa saattaa tulla sellainen ilmiö kuin talvi. Minä sain ADHD-diagnoosin joulukuussa 2012. Ja se vasta kumma onkin, että en ikinä opi! Olen erittäin tietoinen diagnoosistani, sen minulle tuomista haasteista ja olen kuluneen viiden vuoden aikana yrittänyt parhaani mukaan opetella asioita, jotka tekisivät arkeni sujuvammaksi ja helpommaksi. Tänään minusta kuitenkin tuntuu, että en ole viiden vuoden aikana oppinut mitään, ja olen myös kohdannut ADHD:lle tyypillisen unohtelun pohjanoteerauksen.

Kävin tänään yliopistolla erään kurssin harjoitustyön purkusessiolla. Olin niin väsynyt, että meinasin nukahtaa takarivin penkkiin, kun toiset esittelivät harjoitustöitään. Työt olivat toki hyviä ja mielenkiintoisia, mutta en pystynyt, lääkityksestä huolimatta, keskittymään mihinkään.

Purkusession jälkeen lähdin Educariumin kirjastoon. Pyörin hyllyjen välissä, ja unohdin minuutin välein, mitä minun oikeastaan piti lainata. Otin hyllyistä kirjoja, jotka otsikkonsa puolesta saattaisivat olla hyödyllisiä erästä aikuiserityispedagogiikan esseetä varten. Onko yhdestäkään kirjasta oikeasti jotain hyötyä? En tiedä, sillä en ole jaksanut tutustua johdantokappaleisiin enkä edes sisällysluetteloihin.

Menin lainauspisteelle ja lainasin vinon pinon kirjoja. Lähdin väsyneenä laahustamaan kirjapinon kanssa kohti autoa. Olin päässyt melkein Educariumin suuren pihan poikki, kun tajusin, että kantamukseni ovat yllättävän kevyitä. Sitten hoksasin, että minulla oli mukanani läppäri tullessani yliopistolle, mutta lähtiessäni sitä ei ollutkaan mukana!


En ole ikinä elämässäni juossut niin kovin kuin mitä juoksin tänään. Takaisin Educariumille, takaisin kirjastolle. Minulla ei ollut minkäänlaista käryä siitä, mihin kohtaan Educariumia olin mahdollisesti läppärini unohtanut. Luojan kiitos, se löytyi lainauspisteeltä, eikä kukaan ollut koskenut siihen. Sydämeni hyppi ja pomppi säikähdyksestä ja huojennuksesta.

Minä TIEDÄN, että unohdan helposti tärkeitäkin tavaroita. Minä TIEDÄN, että minun pitäisi koko ajan seurata ja tarkkaan ajatella, mihin lasken minkäkin tavaran, jotta löytäisin vielä sen tavaran joskus. Silti minä en ole vieläkään oppinut, että unohdan sekunnin sadasosassa kaiken. Olen ehkä yliopisto-opiskelija, joka lukee toista maisterintutkintoaan, mutta olen silti aivan järjettömän huono oppija. Omista virheistäni en ainakaan tunnu oppivan ikinä mitään.


Kun pääsin kotiin, olin umpiväsynyt ja janoinen. Menin ensin jääkaapille hakemaan juomalasia. Sen jälkeen, kun olin vihdoin ja viimein löytänyt lasikaapin, ja saanut juomalasin käteeni, menin lääkekaapille hakemaan vesikannua.

Koska aivotoimintani on tällä hetkellä olemattoman hidasta, eikä minusta ole mihinkään älylliseen tai hyödylliseen toimintaan, teen ihan reilusti nyt niin, että suljen koneen ja suljen silmäni. Vedän pitkät, vuorokauden mittaiset päiväunet. Huomenna, uusin silmin, maailma saattaa näyttää toiselta, ja minusta on ehkä tekemään jotain järkevää. Tänään vessanpytyn veto on minulle liian monimutkainen proseduuri.

PS. Olen niin laiska, etten jaksa ottaa omia kuvia tätä tekstiä varten, joten tämän tekstin kuvat tarjoaa Papunet.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Amazonian autuudesta tunnollisuuden kostoon


“Onpas sulla hyvännäköinen toi salaatti”, huikkaan koulutussuunnittelijalle, joka on menossa hissiin tarjottimen kanssa.

“Joo, on. Kannatti jonottaa, että sai tämän annoksen!”

“Ehtisikin syödä. Mun piti lähteä verkostotyön luennolta aikaisemmin, että mä ehdin Sirkkalaan, kun siellä alkaa tasan klo 12 Asklepios-opintokokonaisuuden ensimmäinen luento. Mulla tämä kurssimäärä vain tuntuu kasvavan”, huokaisen samalla, kun kuolaan värikästä salaattiannosta.

“Niin, että päätit sitten jättää syömiset kokonaan väliin ja ottaa lisää kursseja ruokailun sijaan?”

“Näin tais tapahtua.”


Keskustelu on huumorissävytteinen ja ulospäin nauran, mutta sisälläni ei ihan hirveästi naurata. Olen painanut monta päivää putkeen kellon ympäri. Välillä käynyt kotona nukkumassa ja vaihtamassa vaatteet. Sen jälkeen olen taas lähtenyt tien päälle. Kirjalliset harjoitustyöt ovat kaikki tekemättä, sillä en ole ollut sen vertaa kotona, tai paikoillani noin muutenkaan, että olisin ehtinyt edes ajatella niitä.

Juoksen Educariumin pihan läpi autolleni, ja painun Sirkkalaan. Rakennus ei ole edes Yliopistonmäellä, enkä ehdi sinne enää kävellen. Poltan tupakan juostessani, sillä aikaa kunnon tupakkatauolle ei ole.

Asklepios-kokonaisuuden ensimmäisellä luennolla tutustumme ensimmäisen kurssin aiheeseen. Kurssi on tarkoitus suorittaa itsenäisesti, mutta jokaiseen kurssiin on johdantoluento sekä palauteseminaari. Janus-sali Sirkkalassa on täyteen tungettu, ja eräs naisopiskelija tekee sen kaikkein suurimman virheen, mitä vain voi tehdä: Hän istuu viereeni! Minua alkaa ahdistaa. Vieras ihminen ei missään olosuhteissa saa istua minun viereeni! Väliin täytyy jättää vähintään yksi penkki.


Kurssin teemana on terveys ja eriarvoisuus. Toinen luennoitsijoista kertoo tutkimuksestaan Amazoniassa, missä hän vietti pitkän tovin tutkien erästä paikallista heimoa ja heidän tapaansa ymmärtää maailma. Luento on hyvin mielenkiintoinen, mutta luentoa kuunnellessani minun naamani alkaa vihertää. Miksi tuo nainen on saanut tehdä näin äärettömän mielenkiintoista tutkimusta Amazoniassa, ja minä en? No, ehkä siksi, että minä en ole uskontotieteilijä, joka pääsisi tekemään mielenkiintoista, etnografista kultturintutkimusta, vaan olen kuiva erityispedagogi, joka naputtelee kyselytutkimuksen tuloksia SPSS:ään. Minun ei tarvitse lähteä Amazoniaan voidakseni tehdä tutkimusta. Harmi, sillä lähtisin tältä istumalta sinne, jos vain saisin tilaisuuden. Sellaista tuskin tulee.

Kello käy. Akateemista varttia ei tunneta tällä luennolla. Minulla alkaa seuraava luento Educariumilla. Taas kerran juosten autoon, juoksun aikana tupakka, autolla Educariumin parkkipaikalle, sieltä juosten luennolle ja melkein ehdin käydä vessassakin. Luennon aluksi kaivan laukustani lyttääntyneen suklaapatukan. En ole ehtinyt syödä muuta tänään. Pakko saada edes jostain energiaa.

Päivän viimeisen luennon aihe on evoluutio ja kognitio. Olen niin väsynyt, että pysyn hädin tuskin hereillä. Puhumme aisteista evolutiivisesta näkökulmasta, ja siirrymme sen jälkeen muistiin. Luennoitsija sanoo jotain, mikä saa minut heräämään: Meillä ei ole muistia siksi, että muistaisimme menneitä tapahtumia, vaan meillä on muisti siksi, että osaisimme ennustaa tulevaa. Muistin tehtävänä on auttaa meitä oppimaan asioita. Jos näet käärmeen ja se puraisee sinua, kun kosketat sitä, seuraavan kerran nähdessäsi käärmeen muistat, että se voi purra ja purema voi olla kivulias. Muisti auttaa sinua ennustamaan, mitä kaikkea voikaan sattua, jos menet koskemaan käärmettä. Ja koska muistat kivuliaan pureman, et kosketa käärmettä ja vältyt puremalta. Olet oppinut.


Mitä minä olen oppinut? Minulla on ollut kaksi burnoutia. Kun katson kalenteriani, olen hyvää vauhtia menossa samaan suuntaan. En ole ollut pois luennoilta, paitsi niissä tapauksissa, että ne ovat menneet jonkun toisen luennon kanssa päällekkäin. Olen tunnollisesti istunut joka hemmetin päivä yliopistolla, kuunnellut joka hemmetin luennon alusta loppuun saakka, ja siihen päälle vielä kaikki muu sälä, kuten hääjärjestelyt, palaverit teinin asioissa ja omat lääkäriasiat. Nyt tämä tunnollisuus alkaa kostautua: Olen niin loppuunpalanut, että saan hädin tuskin pidettyä silmiäni enää auki.

Minä olen siis varsin huono oppija ja minulla on todella huono muisti, sillä en ole oppinut näistä kahdesta edellisestä burnoutista mitään. Edelleenkin minulla on kalenteri täynnä kaiken maailman sälää, ja niin täyteen tungettu, etten todellakaan ehdi edes vessaan ja syömään näiden luentojen välissä. Enkö muka ole jo tajunnut, mihin tällainen aikataulu voi johtaa?

Tunnen piston sydämessäni. Pakkaan tavarani ja lähden luennolta aikaisemmin pois, ihan kuin pahainen kapinallinen. Huomenna en mene genetiikan luennolle. Luentodiat tulevat Moodleen. Saan ne kyllä sieltä. Minun ei tarvitse olla näin helvetin tunnollinen joka päivä! Jos jatkan tätä tunnollisena olemista, en tule kestämään edes lokakuuta loppuun.

Lupaan itselleni, että lakkaan olemasta näin helvetin tunnollinen. Alan ajatella enemmän omaa jaksamistani, enkä mene enää jokaiselle luennolle. Ehkä minulle jää tämän lupauksen jälkeen jopa aikaa niiden kirjallisten töiden tekemiseen.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Gradun alku, vapaa-ajan loppu

Miltä näyttää innosta piukea hevari? Jos olit tänään vähän ennen kuutta illalla Educariumin ja Publicumin kulmilla Turun yliopiston kampuksella, niin tiedät. Se lilalettinen, mustiin pukeutunut henkilö, joka innosta vinkuen pomppi kohti opiskelijoiden parkkialuetta, olin minä.

Olin juuri tullut ensimmäisestä graduseminaarista. Tapaaminen ei ollut sinänsä mitenkään ihmeellinen: Gradu-ohjaajamme kävi läpi tutkimusideamme, antoi vinkkejä ja joko hyväksyi tai hylkäsi meidän gradu-aiheemme.

Minä esittelin aiheeni viimeisenä: Eläinavusteinen työskentely ADHD-opiskelijoiden kanssa. Aiheen tarkempi rajaus vielä puuttuu. Ohjaajamme aloitti kommentoinnin: “Jos olisit kaksi vuotta sitten tullut ehdottamaan tällaista aihetta, olisin sanonut suoralta kädeltä, että etsi toinen aihe. Ei tällaisesta voi tutkimusta tehdä. Mutta nyt, kun olen lukenut erään arvostetun kollegani tutkimusta lukukoiratoiminnasta, alan itsekin uskoa siihen, että eläinavusteisuudesta voi olla jotain hyötyä”.

Ohjaajaa selkeästi huvitti oma innostukseni aiheesta. Hän naureskeli sille, miten pälätin kuin papupata ja puhuin käsilläni melkein yhtä paljon kuin suullani. Sain tämän muuten niin totisen miehen hymyilemään, jopa nauramaan! Muut ryhmäläiset eivät saaneet. Olin suhteellisen otettu.

Rakas Kaunoni pääsee koulukoiraksi!

Lopuksi ohjaajamme sanoi minulle sanat, mitä hän ei sanonut kenellekään muulle: “Tämä on todella mielenkiintoinen tutkimusaihe. Odotan todella innokkaana, mitä kaikkea löydätkään. Ja muuten, aiheesta ei ole vielä tehty yhtään väitöskirjaa!”

Ehkä minun pitäisi olla se ensimmäinen, joka tekee aiheesta väitöskirjan. Mutta jos nyt ensin vaikka tekisin tämän gradun alta pois, ja sen jälkeen keskittyisin siihen väitöskirjaan. Ja jotta voisin tehdä gradun, minun on löydettävä lähteitä aiheesta, mitä ei juurikaan ole Suomessa tutkittu. Siinä meneekin mukavasti kaikki vapaa-aikani, kun kaivan erilaisia lähteitä Internetin ihmeellisen maailman uumenista ja kirjastojen salatuista kätköistä.

Onnea minulle hyvästä aihevalinnasta! Olen niin innoissani tästä aiheesta, että voisin aloittaa tutkimuksen teon vaikka heti, ja unohtaa kaiken muun. Ehkä minussa piilee sittenkin pikkarainen tutkija.