Näytetään tekstit, joissa on tunniste seminaari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste seminaari. Näytä kaikki tekstit

maanantai 26. helmikuuta 2018

Paniikki - Yliopisto-opiskelijan paras työväline

Ei. Tänään ei olisi ollut sellainen päivä, kun olisin halunnut herätä ja lähteä yliopistolle. Olisin paljon mieluummin jäänyt lämpimän peiton alle, mies toisessa ja koira toisessa kainalossa. Sen sijaan, että olisin saanut herätä hitaasti ja nauttia rauhassa kupposen kuumaa aamuteetä auringon paistaessa ikkunan läpi, jouduin lähtemään ulos jääkylmään ilmaan ja raahautumaan yliopistolle.

Olin ensimmäisen luennon aikana niin hyvin hereillä ja tietoinen sekä ajasta että paikasta, että kirjoitin luentomuistiinpanoihini päiväyksen: 26.2.2016. Aikamatkustus on siis mahdollista, ainakin Publicumin luentosalissa.


Kun vilkaisin kalenteristani seuraavan luennon luentosalin numeron, tajusin samalla, että maaliskuu alkaa tällä viikolla. Se tarkoittaa sitä, että graduseminaari on ensi viikolla, samoin evoluutiobiologian ja käyttäytymisgenetiikan tentti. Mietin, paljonko olen saanut aikaiseksi gradua. En tavuakaan, edelleenkään. Gradu on vasta ajatusvaiheessa. Toisaalta, hyvin ajateltu on puoliksi tehty. Positiivisen ajattelun harrastaminen on mukavaa, etenkin silloin, kun tajuaa matkustaneensa vuoteen 2016.

Entäs se tentti. Mitä olen tehnyt tentin eteen? Sentään jotain! Olen ottanut yhteyttä käyttäytymisgenetiikan osion opettajaan ja sopinut vaihtoehtoisesta suoritustavasta. Saan ensi viikolla, tenttipäivänä, sähköpostiini tehtäviä, mitkä saan tehdä etänä kotona eikä minun tarvitse mennä tenttimään. Entä evoluutiobiologian osuus? Nooh... Ehkä laitan huomenna sähköpostia sen osion vetäjälle ja kysyn vaihtoehtoisesta suoritustavasta. Onhan tässä aikaa vielä. Kokonaiset 9 päivää. Sehän on aikaa melkein yhtä paljon kuin mitä rosvopäälliköllä on!

Maaliskuussa on myös voimauttavan valokuvan työyhteisöprojektien purku. Ja tämän eteen olen tietenkin tehnyt ihan hirveästi? Niinhän sitä voisi kuvitella. Olen sentään ehdottanut kyseistä projektia ja saanut hyväksyvän vastauksen. Mutta päivämääriä en ole vieläkään saanut sovittua, vaikka projektin tekeminen vaatii aikaa. Mutta toisaalta, tässä on vielä pari päivää helmikuuta jäljellä. Enköhän minä ehdi.

Täytyy ottaa käyttöön yliopisto-opiskelijan paras työväline: Viimeisen illan paniikki. Sen avulla pystyy työskentelemään huipputehokkaasti, saaden parempaa tulosta aikaiseksi kuin milloinkaan muulloin. Yleensä olen palauttanut kaiken hyvissä ajoin, ensimmäisten joukossa, mutta nyt taidan vaihtaa opiskelustrategiaani ja siirtyä viimeisen illan paniikkiin.

Huomenna minulla ei ole luentoja eikä yhtään deadlinea. Voin siis kaikessa rauhassa herätä hitaasti, juoda kupillisen kuumaa aamuteetä ja katsoa, paistaako aurinko ikkunan läpi. Voisinhan tietenkin yrittää tehdä jotain vaikkapa sen gradun eteen, mutta miksi vaivautua, kun deadline on vasta... Sitten joskus.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Raivohulluutta, neljän tunnin seksisessio ja NÄLKÄ!

“Voi vitun tunarit! Koittakaa nyt saatana painaa kaasua!”

Istun kello kahdeksan iltaruuhkassa, ja yritän raivopäisesti päästä kotiin. Jostain kumman syystä keskustassa on kuitenkin hirveä määrä ihmisiä ja kaikki haluavat mennä samaan suuntaan kuin minä. Eivätkä ne “muut” osaa, tietenkään, ajaa! Ihmisistä tulee täysin idiootteja, kun he istuvat ratin taakse. Paitsi minusta. Minusta ei tule idioottia, vaan raivopäinen hullu.

Olen raivopäinen siksi, että olen ollut koko päivän syömättä, ja minulla on tuhoton nälkä. Pelkääjän paikalla istuu kiinalaisesta ravintolasta pikaisesti noudettu take-out-päivällinen, ja minä haluan päästä tuon päivällisen kimppuun. En ole ehtinyt syödä, koska päivä on ollut, taas kerran, mitä mainioin. Ja minulla on jo paha olo, koska olen joutunut pärjäämään koko päivän pelkällä kupillisella kaakaota.

Aamuni alkoi klo 11, kun minulla oli varattu aika talvirenkaiden vaihtoon. Istuin huoltamolla mummeleiden seassa, ryystäen sitä päivän ainoaa kaakaokupillista ja odottaen, milloin saan autoni takaisin. Kun sain avaimet, säntäsin täyttä häkää yliopistolle. Edessä olisi riemukas neljän tunnin seksisessio.


Ei, meillä ei ole evolutiivisen seksuaalivalinnan kurssilla mitään käytännön ryhmätyöpajoja, vaan keskitymme lähinnä luentojen kautta lajien seksielämään ja seksuaalivalintaan. Kuuntelin neljä tuntia tiukkaa asiaa Westermarck-efektistä ja siitä, miten Freud on “fraud”. No, kyllä minä sen jo tiesinkin, mutta tänään olen saanut asiaan neljä tuntia kestäneen selostuksen kera empiirisen tutkimusaineiston.

Neljän tunnin aikana meillä oli yksi tauko. Sen tauon käytin siihen, että luennoitsijamme pyysi minua osallistumaan erään meksikolaisen tutkijamiehen väitöstutkimukseen. Väkisin hymyillen suostuin ja vastasin hänen kyselyynsä. Enhän minä olisi halunnut syödä tai käydä vessassa, vaan nimenomaan haluan osallistua tutkimukseen, juuri nyt tällä sekunnilla! Meksikolainen mies oli erittäin kiitollinen osallisuudestani ja ylitsevuotavaisen kohtelias. Joko minä olen niin turkulainen, etten tiedä, mitä on kohteliaisuus, tai sitten kasvoiltani heijastui niin suunnaton turhautuneisuus ja stressi, että tämä meksikolaismies päätti ottaa kanssani varovaisesti.

Kun seksisessio oli takana, siirryin Educariumilta Sirkkalaan. Päiväni ei todellakaan ollut vielä ohitse! Edessä olisi vielä ratkiriemukas kaksituntinen Asklepios-kurssin palauteseminaaria.

Odotellessani seminaarin alkamista, lueskelin paksua artikkelinivaskaa, minkä olin tulostanut. Nämä artikkelit liittyvät ADHD-korkeakouluopiskelijoihin, ja niistä pitäisi saada hyvä teoriapohja graduuni. Ensimmäisessä artikkelissa kerrotaan, miten ADHD-opiskelijoilla on suuria vaikeuksia itsehillinnän ja aikataulujen kanssa. Toisessa artikkelissa kerrotaan, miten ADHD-opiskelijoilla on ongelmia saada aikataulutettua opiskelunsa järkevästi eivätkä he osaa hillitä itseään. Kolmannessa artikkelissa kerrotaan, miten ADHD-opiskelijoilla on valtavan vaikeaa löytää itselle sopiva opiskeluaikataulu ja heillä on myös ongelmia itsensä hillitsemisen kanssa. Teki mieli alkaa huutaa ja heittää nuo artikkelit päin seinää. Koska en viitsinyt alkaa huutaa keskellä Turun yliopiston taidehistorian laitoksen käytävää, päätin huutaa mielessäni: “ASIA TULI JO SELVÄKSI, PERKELE!”


Se ei ole varmaan jäänyt kenellekään epäselväksi, että minulla on suuria vaikeuksia pitää kalenterini, aikatauluni ja itseni edes jonkinlaisessa kurissa ja järjestyksessä. En osaa sanoa ei, ja ajattelen, että jos kalenterissani on tunti ylimääräistä aikaa, sen voi ihan hyvin täyttää ilman, että minä mitenkään kärsisin siitä. Minua kiinnostaa kaikki, haluan opiskella kaikkea ja koen, etten ole pätevä mihinkään, ellen ole opiskellut kaikkea. Minusta ei voi tulla hyvä tutkija, ellen hallitse erityispedagogiikan lisäksi sukupuolentutkimusta, oikeustiedettä, kirjallisuustiedettä ja germaanista filologiaa.

Tiedän, että minulla on tässä valtavan suuri suo edessäni rämmittävänä, kun yritän saada tätä kalenteriani edes jotenkuten hallintaan. Tiedän, etten tule onnistumaan tässä ajankäytön hallinnassa yhden kuukauden pienillä harjoituksilla. Minun pitäisi tehdä totaalinen elämäntaparemontti, jotta kalenterini alkaisi näyttää inhimmillisemmältä.

Miten sen teen? Se onkin näppärämpi kysymys. Nyt en vastaa siihen, vaan menen mättämään suuhuni kiinalaista ruokaa.

NÄLKÄ!!!!!

maanantai 18. syyskuuta 2017

Gradun alku, vapaa-ajan loppu

Miltä näyttää innosta piukea hevari? Jos olit tänään vähän ennen kuutta illalla Educariumin ja Publicumin kulmilla Turun yliopiston kampuksella, niin tiedät. Se lilalettinen, mustiin pukeutunut henkilö, joka innosta vinkuen pomppi kohti opiskelijoiden parkkialuetta, olin minä.

Olin juuri tullut ensimmäisestä graduseminaarista. Tapaaminen ei ollut sinänsä mitenkään ihmeellinen: Gradu-ohjaajamme kävi läpi tutkimusideamme, antoi vinkkejä ja joko hyväksyi tai hylkäsi meidän gradu-aiheemme.

Minä esittelin aiheeni viimeisenä: Eläinavusteinen työskentely ADHD-opiskelijoiden kanssa. Aiheen tarkempi rajaus vielä puuttuu. Ohjaajamme aloitti kommentoinnin: “Jos olisit kaksi vuotta sitten tullut ehdottamaan tällaista aihetta, olisin sanonut suoralta kädeltä, että etsi toinen aihe. Ei tällaisesta voi tutkimusta tehdä. Mutta nyt, kun olen lukenut erään arvostetun kollegani tutkimusta lukukoiratoiminnasta, alan itsekin uskoa siihen, että eläinavusteisuudesta voi olla jotain hyötyä”.

Ohjaajaa selkeästi huvitti oma innostukseni aiheesta. Hän naureskeli sille, miten pälätin kuin papupata ja puhuin käsilläni melkein yhtä paljon kuin suullani. Sain tämän muuten niin totisen miehen hymyilemään, jopa nauramaan! Muut ryhmäläiset eivät saaneet. Olin suhteellisen otettu.

Rakas Kaunoni pääsee koulukoiraksi!

Lopuksi ohjaajamme sanoi minulle sanat, mitä hän ei sanonut kenellekään muulle: “Tämä on todella mielenkiintoinen tutkimusaihe. Odotan todella innokkaana, mitä kaikkea löydätkään. Ja muuten, aiheesta ei ole vielä tehty yhtään väitöskirjaa!”

Ehkä minun pitäisi olla se ensimmäinen, joka tekee aiheesta väitöskirjan. Mutta jos nyt ensin vaikka tekisin tämän gradun alta pois, ja sen jälkeen keskittyisin siihen väitöskirjaan. Ja jotta voisin tehdä gradun, minun on löydettävä lähteitä aiheesta, mitä ei juurikaan ole Suomessa tutkittu. Siinä meneekin mukavasti kaikki vapaa-aikani, kun kaivan erilaisia lähteitä Internetin ihmeellisen maailman uumenista ja kirjastojen salatuista kätköistä.

Onnea minulle hyvästä aihevalinnasta! Olen niin innoissani tästä aiheesta, että voisin aloittaa tutkimuksen teon vaikka heti, ja unohtaa kaiken muun. Ehkä minussa piilee sittenkin pikkarainen tutkija.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Armollinen minä

Kun aloitin opintovapaan, mielessäni siinsivät kymmenet ja taas toiset kymmenet, kuivat ja tylsät tieteelliset esseet. Näin itseni istumassa kotisohvalla, tietokone sylissä, näppäimistö sauhuten ja lähdekirjojen sivut havisten. Ajattelin, että minun tarvitsee käydä yliopistolla vain parin kuivan luennon ajan, eikä sen enempää. Kuinka väärässä olinkaan!


Kalenterini on niin tiukkaan tungettu luentoja ja seminaareja, ettei siihen mahdu edes lyhyttä lounastaukoa väliin. Lähden aamulla yliopistolle, ja tulen vasta illalla takaisin. En ole ehtinyt vielä aloittaa ensimmäistäkään esseetä enkä harjoitustyötä, en ole edes ehtinyt vilkaista sitä kirjallisuutta, mitä tarvitsisin. Kaikki aikani ja energiani menee vain siihen, kun ravaan luentosalista toiseen, seminaarihuoneesta toiseen.



Tänään on, taas kerran, pitkä päivä. Se alkaa kymmeneltä verkostotyön aloitusluennolla ja päättyy kuudelta graduseminaariin. Onneksi verkostotyön kurssille on tulossa kavereitani. En tule olemaan siellä yksinäinen. Kurssin opettaja, vanhan koulukunnan kansankynttilä, luettelee kurssilla tehtäviä asioita: Luentoja, kaksi vierailukäyntiä ryhmässä, kaksi vierailukäyntiä yksin, harjoitustyö yksin tehtyjen vierailukäyntien pohjalta. Yhtään poissaoloa ei saa olla, ja jokaisesta poissaolosta seuraa kirjallinen työ. Jokaisella vierailukäynnillä pitää merkitä nimensä läsnäololistaan. Jokaisella luennolla kiertää myös läsnäololista. Yksin tehtäviltä vierailuilta pitää ottaa allekirjoitus todisteeksi, että on ollut vierailulla. Kurssista pitää saada kolmonen, että pääsee läpi. Kakkonen ei riitä.


Hymähdän hiljaa mielessäni. Kyllä nyt on niin helvetin tiukkaa ja tarkkaa, että! En ole tottunut yliopistossa tällaiseen kyttäysmeininkiin. Tunnen olevani yläasteella. Ottaa päähän tällainen naurettava, tiukkapipoinen ajattelumalli.


Minulla on lyhyt tauko ennen seuraa luentoa. Käyn hoitamassa kaksi roikkunutta asiaa pois. Haen IT-palveluiden tiskiltä itselleni tulostus- ja kulkuavaimen, ja Educariumin kirjastosta käyn noutamassa itselleni yliopiston kirjaston kortin. Yksi virallinen opiskeluihin liittyvä asia vielä puuttuu hoitamatta, ja se on opiskelijakortti. En ole saanut vieläkään otettua edes kortin vaatimaa kuvaa. Outoa, ettei minulla ole intoa saada kaikkia niitä alennuksia, mitkä tunnetusti liittyvät opiskelijakorttiin. Ehkä saan hoidettua sen joskus.


Vilkaisen kalenteriani. Huominen päivä täynnä luentoja. Perjantaina luentoja. Alkaa uusi kurssi genetiikasta. Ensi viikolla lisää luentoja. Keskiviikkona alkaa voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutus. Se menee päällekkäin verkostotyön luennon kanssa. Saan tehdä luennosta sitten kirjallisen työn. Jipii! Not…


Alan miettiä, oliko tämä opintovapaa sittenkään kovin hyvä idea. Vai olenko minä vain sen verran vielä väsynyt ja uupunut, etten jaksakaan tällaista määrää lähiopetusta? Toisaalta, suurin osa luentokursseista ei vaadi läsnäoloa, ja harjoitustyöt voi tehdä pelkkien luentodiojen pohjalta. Diat löytyvät Moodlesta. Voisin päästää itseni helpommalla, ja jättää suosiolla välistä joitakin luentoja. Ei niihin kaikkiin tarvitsisi osallistua. Paitsi verkostotyön kurssin luennoille, koska sillä kurssilla on yläaste-meininki.

Ehkä teen niin. Ehkä lakkaan olemasta pirun tunnollinen opiskelija, joka istuu kaikki mahdolliset luennot, vaikkeivät ne pakollisia olisikaan. Ehkä annan itselleni enemmän armoa.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Kameli lammaslaumassa


Historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä. Kiinnostaa kuin kasa kissanpaskaa. Yhtä kiinnostavia nämä kaikki metodikurssit ovat. Ja niitä on syventävissä opinnoissa paljon! Niin tylsiä ja kuivia kuin ne ovatkin, ne ovat myös hyödyllisiä, jos haluaa ymmärtää, miten tutkimusta tehdään. Ja ne ovat, tietenkin, myös pakollisia kursseja, joten ne on pakko käydä, vaikkei tutkimuksen teko noin muuten kiinnostaisikaan.

Seminaarihuoneen ovi ei ole lukossa. Tungen sisään ja laitan valot päälle. Otan nurkkapaikan, missä voin keskittyä kaikkein parhaiten. Istumapaikalla on suuri merkitys ADHD-oireisen ihmisen keskittymiskyvyn kannalta. Ja koska olen ensimmäinen, saan valita vapaasti, mihin istun.

Väkeä alkaa pikkuhiljaa virrata sisään. He tervehtivät, ja menevät istumaan omille paikoilleen. Keskustelua ei synny. Kaikki ovat vieraita toisilleen, eikä suomalainen juttele vieraiden ihmisten kanssa ilman hyvää syytä. Sisään tulee myös lauma minun kanssani samaan ryhmään kuuluvia. He tervehtivät myös, mutta menevät kimpassa vapaaseen pöytään, ja jäävät juttelemaan keskenään. He ovat ehtineet jo ryhmäytyä. Ne muut. Minä en ole vielä ryhmäytynyt enkä kuulu mihinkään ryhmään.


Tunnen itseni hieman yksinäiseksi. Osittain syy on täysin omani, sillä en ole aktiivisesti koittanut lähestyä ketään. Ne ihmiset, jotka kuuluvat samaan maisteriohjelmaan kuin minä, ovat hyvin erilaisia. Minulla ei ole heidän kanssaan mitään yhteistä. Voin kyllä käydä turhanpäiväisen, puoli minuuttia kestävän small talk-keskustelun, mutta siihen se sitten jääkin. Olemme niin erilaisia, ettei meillä ole yhteistä kieltä, vaikka olemmekin kaikki suomalaisia.

Minulla on tuttuja Turun yliopistolla. Kaksi tuttua jopa samassa pääaineessa! He vain kuuluvat eri vuosikurssiin, eikä minulla ole paljoakaan yhteisiä kursseja heidän kanssaan. Jos haluan saada lounasseuraa, saan sitä kyllä niistä ihmisistä, jotka tunnen muuta kautta kuin opiskelu. Oman ryhmäni ihmisistä tuskin saisin lounasseuraa, vaikka pyytäisin. Ehkä he voisivat istua samassa pöydässä, mutta keskustelu tuskin olisi kovin hedelmällistä.


Toisaalta, olen jo tottunut tähän. Tällaista se on: Olla erilainen ihminen. Ylivilkas ADHD tavallisten perusnenttien maailmassa. Meillä ei ole paikkaa siellä, koska meitä ja meidän toimintatapojamme ei ymmärretä. Ja sitä meidän maisteriohjelman ryhmämme on: Perusnenttejä neuronormaaleine aivoineen ja yhteiskunnan suosimine ajattelutapoineen. Vain minä erotun selkeästi joukosta, ja olen kuin kameli lammaslauman keskellä.

Onneksi en ole ainoa kameli maailmassa. Näen kyllä muita kameleita seminaarihuoneiden ulkopuolella. Vaikka ehkä tuossa seminaarihuoneessa tunsinkin ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, elämäni ei ole sitä noin muuten. Minä kuulun. Minulla on heimo. Minulla on heimoveljiä ja -sisaria. He ymmärtävät. He hyväksyvät. He vain eivät opiskele samassa maisteriohjelmassa kuin minä.

Kuva on otettu Väskissä vuonna 2012. Pääsin
syöttämään karitsoja.