Olemme ahkeroineet tänään oikein urakalla! Ilmoitukseni Facebookin roskalava-ryhmissä ovat kantaneet hedelmää, ja kaikki, mitä olen sinne laittanut, on lähtenyt heti saman tien. Aiemmin päivällä joku jannu kävi hakemassa puolet sulhaseni tietokoneromusta. Tekemistä riittää vielä, paljonkin, mutta olemme edenneet todella pitkälle! Vielä lauantaina sulhaseni olohuone oli katosta lattiaan täynnä tietokoneen raatoja, mutta nyt täällä mahtuu jo kävelemään. Samoin keittiön kaapit on tyhjennetty, ja tavarat on laitettu joko laatikoihin tai Facebookiin.
Vaikka olen iloinen siitä, että saamme muuttoa edistettyä näinkin nopealla tahdilla, olen samalla hieman haikein mielin. Suurin osa näistä tavaroista, mitä täällä sulhaseni asunnossa on, jää tänne Jyväskylään. Emme ota esim. mitään huonekaluja mukanamme Turkuun. Kaikki ne vuodet, mitä sulhaseni on asunut tässä asunnossa, jäävät historiaan. Kaikki se tavara, mitä hän on vuosien varrella kerännyt, lähetetään vieraiden ihmisten matkaan. Toki se on kaikki vain tavaraa, ja tavaraa saa aina uutta, mutta kaikessa siinä tavarassa on myös hitunen historiaa.
Seisoin tänään parvekkeella tupakalla, ja katselin, miten aurinko laski horisontissa. Mietin, teemmekö me ihan oikeasti viisaan ratkaisun. Olemmeko liikkeellä liian aikaisessa vaiheessa? Olemme olleet yhdessä 11 kuukautta siinä vaiheessa, kun sulhaseni siirtää kirjansa Turkuun. Se on vajaa vuosi. Onhan meillä toki jo yhteinen hauvavauva, ja menimme lokakuussa kihloihin. Marraskuussa on häät. Silti mietin, onko tämä nyt järkevä ratkaisu.
Sulhaseni muuttaa minun luokseni. Paikkaan, missä ovat minun tavarani, minun historiani. Asunto on minun omistuksessani ja kaikki huonekalut ovat minun valitsemiani minun makuni mukaan. Nyt hän muuttaa sinne pienen tavaramääränsä kanssa. Olisiko enemmän oikein, jos myisin asuntoni, ja lähtisimme aloittamaan yhteistä elämää asunnossa, mikä olisi MEIDÄN eikä MINUN?
Mikä sitä estää aloittamasta yhteistä elämää asunnossa, mikä on minun nimissäni. Siitä voi tehdä meidän yhteisen kodin, missä me kasvatamme meidän koiraamme. Tässä vaiheessa iso pelkoni on, että sulhaseni kyllästyy kiukutteluuni alta aikayksikön, ja ne lusikat, mitkä ovat oikeastaan minun, menevät jakoon. Ei, en luota pätkääkään itseeni ja siihen, että joku jaksaisi oikeasti katsella minua koko lopun elämäänsä. Takanani on sen verran paljon huonoja kokemuksia, että ne ovat syöneet luottamustani sen asian suhteen, että kuolisin naimisissa olevana naisena.
Ja ei, ei minulla mitään yhteenmuuttopaniikkia ole. Hyi sinua, joka niin luulet! Olen yhtä itsevarma kuin venäläinen tullimies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti