Näytetään tekstit, joissa on tunniste DJ. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste DJ. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Pääsiäisen parhautta: Trancea ja rauhaa. Ja gradua...


Pitkäperjantai-ilta. Pääsiäinen. Ja jotain sellaista, mikä on avioliitossa todella harvinaista herkkua: Oma rauha! Mies on poissa, teini on poissa, koira on poissa. Vain minä, sohva, iso pizza... Ja gradu. 

Minun pääsiäislomani alkoi jo eilen, kun mummi tuli hakemaan teinin ja koiran luokseen hemmotteluhoitoon. Mieheni oli ostanut meille liput Gongiin, House of Hard Music-tapahtumaan. Minä kyllä pidän trancesta, ei siinä mitään, mutta siitä on todella pitkä aika, kun olen viimeksi käynyt vastaavanlaisissa bileissä. Taisi olla viimeksi silloin, kun asuin vielä Hollannissa. Tai no, olinhan minä pari kesää sitten mieheni kanssa Kosmoksessa, ja kolmen päivän festareista minä makasin kaksi päivää teltassa, järkyttävässä migreenikohtauksessa, ja söin Sumatriptania kuin karkkia.


Onneksi trance-piireissä hevari ei erotu niin vahvasti joukosta kuin mitä erottuisi jossain kansanmusiikkifestareilla. Ainoa asia, mikä erotti minut muista, oli se, että minulla ei ollut mitään neonväristä päälläni. Kaksi ensimmäistä DJ:tä sattuivat olemaan ystäväni ja hänen miehensä. Tuttuja siis löytyi, mieheni lisäksi. Itse yritin välttää selkäkipua ja virtsankarkailua parhaani mukaan, enkä tanssinut ihan niin villisti kuin muut ihmiset. Tenat unohtuivat kotiin ja matkassa oli pelkkää Buranaa selkään. Ja sillä on yhtä hyvä vaikutus kunnon selkäkipuun kuin minttusuklaapirtelöllä. Mieheni kyllä riehui tanssilattialla hiki valuen, mutta minä otin rauhallisemmin. Kerrankin näin päin. Yleensä minä olen se, joka meidän perheessä riehuu.

Nyt moni miettii, mitä hevari tekee jossain trance-tapahtumassa. Minä olen avoin ihminen ja minulla on monipuolinen musiikkimaku! Se, että olen hevari, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi nauttia muunlaisesta musiikista. Minä kuuntelen klassista oikein mielelläni, samoin jazzia. Ainoa musiikki, mitä en voi sietää, on hiphop. Ja R'n'B. Ja Suomi-poppi. Ja iskelmä. Ja kansanmusiikki. Ja humppa. Ja rautalankamusiikki. Ja joululaulut. Ja tyttö- ja poikabändit. Mutta melkein kaikki muu kyllä sitten meneekin!


Enhän minä siellä bileissä ensimmäistäkään biisiä tunnistanut. Muut sen sijaan näyttivät tunnistavan kaikki. Mutta mitäpä tuosta. Ei kai sitä tarvitsekaan biisejä tunnistaa. Pääasia, että on hyvä fiilis ja hauskaa. Ja minulla oli hauskaa!

Tänään herätyskello herätti minut kesken ihanan unen, missä olin 50-luvun kotirouva ja haistatin miehelleni, joka piti minua tyhmänä. Päätin näyttää hänelle, mistä graniitista minut on muovattu, mutten ehtinyt sen hemmetin herätyskellon takia. Vaatteet niskaan, autoon ja mies linja-autoasemalle. Hän astui autoon ja lähti kohti synnyinseutujaan. Minä sain palata tyhjään kotiin. Ihanaan, rauhalliseen ja hiljaiseen kotiin!


Kukaan ei vaadi mitään, kukaan ei kysele mitään, kukaan ei tarvitse mitään. Voin huolehtia ihan vain itsestäni ja omista tarpeistani. Saan syödä kaikkea epäterveellistä ja lihota. Minun ei tarvitse nousta sohvalta, paitsi korkeintaan vessaan. Ja koska eilen kävin jo bilettämässä, tänään en aio liikauttaa eväänikään mihinkään suuntaan. Saan pyhittää tämän pyhän perjantain ihan vain itselleni.

Ja gradulle...

Toivottavasti sinullakin on yhtä ihana, rentouttava ja rauhallinen pääsiäinen kuin minulla tulee olemaan!


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Kun me sanoimme toisillemme “Tahdon”

Toisille Halloween tarkoittaa karkkia ja keppostelua. Toisille pyhäinpäivä on kynttilöiden viemistä edesmenneiden rakkaidensa haudalle. Meille tämä vuoden Halloweenin juhlinta tarkoitti sitä, että sanoimme toisillemme “Tahdon”. Lauantaina 4.11.2017 minusta tuli rouva Mäkinen.

Minulta meinasi monesti usko ja toivo loppua. Rakkaus ei loppunut, vaikka usko ja toivo olivatkin välillä kovalla koetuksella. Kaikkein pahin takapakki tuli, kun paria päivää ennen häitä molemmat, sekä kaaso että morsiusneito, sairastuivat kummatkin niin pahasti, etteivät pystyneet tulemaan pitkän matkan takaa laisinkaan Turkuun. Kaasolla oli meidän häidemme ohjelmalehtiset, mutta asia saatiin onnistuneesti ratkaistua sähköpostin välityksellä, ja painatimme ohjelmat täällä Turussa uudestaan. Näppärä morsiusneitoni oli omakätisesti valmistanut mieheni pukuun somisteita. Ne nyt sitten jäivät käyttämättä, sillä hän ei voinut 39 asteen kuumeessa tehdä muuta kuin maata sohvalla viltin alla ja yrittää parhaansa mukaan parantua. Mutta ohjelmia ja somisteita suurempi asia, heidän poissaolonsa, harmitti kaikkein eniten. He ovat minulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, joiden olisin halunnut olevan läsnä tärkeänä päivänä.


Perjantaina, suuren päivän aattona, häärimme ja hyörimme koristelemassa hääpaikkaa pienen, mutta tehokkaan tiimin kanssa. Laitoimme seinille hämähäkinseittejä, pöydille pääkalloja ja minikurpitsoja, eteiseen loimme hautausmaa-asetelman ja seinää koristi valtavan kokoinen luurankohääpari. Pöydillä oli lasimaljoissa oksia, vettä ja kelluvia kynttilöitä. Ripottelimme myös mustia ruusunlehtiä koristamaan pöytiä ja luomaan tunnelmaa. Servetin pidikkeeksi laitoimme vampyyrin hampaat, mitkä toimivat myös vieraslahjoina. Somistus oli kaunis ja yksinkertainen, mutta loi hääpaikallemme mukavan Halloween-tunnelman.

Ylensin erään hyvän ystäväni kaasoksi, sillä tarvitsin apua korsettini kanssa, ja tarvitsin apua paljon muussakin hääpäivänäni. Saimme sovittua todella monimutkaisen kuljetuspalapelin, mikä kuitenkin toimi hyvin, ja hääpäivän kuljetukset toimivat, huolimatta siitä, että se tarkoitti monen ihmisen menemistä, tulemista, kävelemistä ja ties mitä.


Meillä oli selvästi ollut mieheni kanssa perjantaina kommunikaatiokatkos, sillä luulin mieheni laittaneen herätyksen klo 8.30. Heräsin kuitenkin siihen, kun kampaaja rimputti ovikelloa klo 9.00. Eipä se juurikaan haitannut, vaikka hiukseni olivat pystyssä kuin vuorenpeikolla, koska oven takana oli todellakin se KAMPAAJA, joka työkseen kaunistaa ihmisten hiuksia. Hän teki minulle goottityylisen nutturan kera korpin sulkien. Miehelleni hän laittoi letin sekä hän laittoi myös parran. Seuraavaksi saapui meikkaaja. Tässä vaiheessa kaikki sujui vielä toistaiseksi hyvin, ja olimme täysin aikataulussa!

Olimme varanneet morsiussviitin Park Hotellista. Ihana ja tunnelmallinen hotelli Turun keskustassa, Puolalanpuiston vieressä. Saavuimme sinne suunnitelman mukaisesti. Morsiussviitti oli aivan upea, ja rakastuin upeaan näkymään, ihaniin sydämen muotoisiin ikkunoihin ja romanttiseen sisustukseen ensinäkemältä. Kaasoni saapui, ja auttoi minut valtavaan hääpukuuni. Valokuvaajakin saapui ajallaan. Otimme ensimmäiset valokuvat kauniissa sviitissämme, minkä jälkeen kuulin ulkona koiran haukkumista. Kauno oli saapunut! Halusin välttämättä kuviin myös rakkaan Kaunokaisemme.


Siirryimme ulos ottamaan lisää kuvia. Park Hotellin piha on valtavan kaunis, joten siinä on hyvä ottaa potrettikuvia. Kauno innostui kukkakimpustani, ja hetken päästä puolet kimpusta oli Kaunon suussa. Myös pari tyllinpalasta hameeni helmasta päätyi parempiin suihin.

Valokuvien jälkeen menimme hakemaan sviitistä tavaroitamme. Kello oli jo paljon, ja meidän piti päästä hääpaikalle. Yhtäkkiä mieheni kysyy, missä hänen sormuksensa on. Hän oli hukannut sen. Etsimme jokainen pyllyt pystyssä mieheni sormusta. Tutkimme sohvanalusen, kaikki nurkat, nojatuolien alta, patjojen alta… Emme löytäneet sitä mistään! Kaasoni soitti epätoivoisen puhelun kaverilleen, joka on korusuunnittelija, ja joka sattumoisin asuu matkan varrella. Hänellä ei ollut oikean kokoista sormusta kokoelmissaan, mutta yksi sormus talosta löytyi: Hänen oman aviomiehensä sormus! Hän lainasi meille sitä. En tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa, kun haimme itselleni täysin vieraan miehen kädestä sormuksen lainaksi häitämme varten.


Juhlapaikalla DJ oli jo saanut oman pakettinsa kasaan. Henkilökunta oli pukeutunut teeman mukaisesti ja suunnitellut päivän teemaan sopivan Halloween-drinkin nimeltään Sadun suudelma. Meinasin pissiä housuuni, kun kuulin tämän drinkin nimen.

Vieraat saapuivat, ja minusta oli todella ilahduttavaa huomata, että kaikki olivat ottaneet häidemme teeman tosissaan. Vieraat olivat myös pukeutuneet naamiaisasuihin, ja jotkut olivat todellakin nähneet vaivaa oman asusteensa ja meikkinsä kanssa. Se lämmitti sydäntä.

Kun vihkiminen alkoi, saattoi koiramme Kauno minut alttarille. Jokainen morsian tarvitsee miespuolisen saattajan! Vihkijä piti meille aivan mahtavan puheen. Hän on tuttavani monen vuoden takaa, kekseliäs ja sanavalmis nainen, joten hän onnistui puheessaan osumaan juuri niihin kohtiin, mitkä saivat sekä itseni, mieheni että yleisön räjähtämään naurusta. Sanoimme tahdon, suutelimme, ja sen jälkeen olimme herra ja rouva Mäkinen. Elämäni Pikkaraisena oli jäänyt taakse.


Alkumaljat, pöytiin tarjoiltu kurpitsakeitto sekä keiton jälkeinen buffet tekivät kauppansa. Ruoka oli todella maittavaa, ja vieraat mättivät lautaset täyteen. Se on buffetin tarkoituskin! Emme halunneet, että kenellekään jää häissämme nälkä. Sulatellessamme ruokaa saimme kokea upean tanssiesityksen. Sen jälkeen tarjoiltiin hääkakku, mikä oli koristeltu Halloween-teemalla myöskin. Sovimme mieheni kanssa, ettemme polkaise kumpikaan leikatessamme kakkua. Jalkani olivat siinä vaiheessa iltaa jo niin väsyneet ja turvonneet kengissä, mitä en ollut ehtinyt vielä käyttää tarpeeksi, joten en olisi pystynyt edes polkaisemaan. Heitinkin kengät pöydän alle, enkä enää yhdessä vaiheessa iltaa vaivautunut laittamaan niitä jalkaani edes mennessäni ulos tupakalle. Jalkoihini sattui niin älyttömän paljon!

Vaikka ihmiset olivat vielä ruuasta vatsat pinkeinä, kakku teki kauppansa. Sitä ei jäänyt yhtään! Kaikki meni. Hyvä, että kelpasi!

Kakun jälkeen saimme komediashow’n ja improteatteria. Nauroimme täpötäydet vatsat piukassa ja kyyneleet silmissä.


Hää”valssina” meillä oli Dead By Aprilin “Replace you”. En suostunut laittamaan tanssin ajaksi kenkiä enää jalkaani, joten tanssin paljain jaloin. Ja meidän hää”valssimme” jälkeen alkoivat sitten BILEET! Osa tanssi, osa meni baaritiskille, mutta pääasia oli se, että kaikilla oli hauskaa ja ihmiset viihtyivät. Saimme kuulla moneen otteeseen, että häät olivat parhaat ikinä, koska olivat niin erilaiset ja perinteistä poikkeavat.

Illemmalla tarjoiltiin yöruoka. Vaikka keitto, buffet-ruoka ja kakku vielä painoivat vatsalaukuissa, hotdogit tekivät nekin kauppansa. Mieheni söi niitä kolme, itse söin “vain” kaksi.

Kun ihmiset alkoivat poistua, totesin itsekin, että ehkä on aika lähteä. Pakkasin kortit ja lahjat mukaani, tungin väkisin kengät jalkaani ja kiitin henkilökuntaa. Saimme mukaamme vielä iltapalaa: Buffetista ylijäänyttä salaattia ja täytettyjä munia.


Päästyämme takaisin hotellille selkäni ja jalkani huusivat hoosiannaa. Hääyö ei myöskään mennyt ihan niin kuin olin mielessäni ajatellut, sillä jäätävä selkäkipuni vaikutti asentoihin ja kestoon. Päätelkää ihan itse loput. Olin kuitenkin onnellinen ja tyytyväinen upeaan päiväämme. Ja siihen, että sain nukahtaa aviomieheni viereen.

Juhlamme eivät olisi onnistuneet ilman suurta joukkoa ihmisiä, joita haluan kiittää kera ilmaisen mainostuksen. Minun upean kampaukseni suunnitteli ja toteutti hiusalan vahva ammattilainen, Maryanne Lavastre, jonka tuoliin pääsee istumaan Turun keskustassa kampaamo Butikissa. Minun kasvoni sai hohtamaan ihana ja energinen ihonhoitokonsultti Hellu Isomäki, joka suunnitteli ja toteutti meikin. Ja koska joku unohti kaiken kiireen keskellä kimpun, kukkakauppa Pasadena pystyi lyhyemmälläkin varoitusajalla loihtimaan minulle aivan ihanan, pukuuni täydellisesti sopivan kimpun. Meidän aivan uskomattoman ihanan ja taivaallisen hääkakun teki Kakkumaa Viva la Caken Piia. Upean pukuni suunnitteli ja valmisti Butik Lilianin Riikka Mellin. Mieheni puvustuksessa auttoi Lainahöyhenet ja kekseliäs pukusuunnittelija Anna Helena Hannikainen. Hääpaikkanamme toimi Turun Upseerikerho, joka tarjoili meille aivan mahtavan ruuan ja oli Halloween-hengessä mukana.


Päivämme ikuisti pirteä, iloinen ja uskomattoman nopeilla reflekseillä varustettu valokuvaaja Lisa McWhirter. Hän sai napattua juuri oikeanlaiset kuvat juuri oikeina hetkinä. Emme voisi olla tyytyväisempiä! Iltamme kruunasi DJ Suzu soittamalla meille juuri sitä musiikkia, mitä halusimme kuulla. Meitä kävivät viihdyttämässä Tanssiryhmä Nefer upealla burleskiesityksellä, sekä komediaryhmä Hansa Lovers, joka sai meidät nauramaan vatsalihaksemme kipeiksi. Todella valtavan iso kiitos myös Heidi Viljaselle ja HeVi Propsille, jolta saimme vuokrattua somisteita ostamisen sijaan. Säästämme valtavasti aikaa, kun meidän ei tarvitse myydä 20 kpl lasimaljakoita tai valtavaa luurankopariskuntaa eteenpäin!

Mutta kaikista suurin kiitos kuuluu meidän mahtavalle hääsuunnittelijallemme Jenni Petäjoelle Juhlan lumosta. Jenni oli alkumetreiltä asti suunnittelemassa ja toteuttamassa kanssamme tätä meidän suurta päiväämme. Hän teki väsymättä töitä tehdäkseen päivästä juuri meidän näköisen, ja otti asiakseen sen, että kaikki on juuri precis eikä vain melkein. Kun tuli takapakkeja, hän tuli meidän pelastavaksi enkeliksemme keksimään vaihtoehtoisia ratkaisuja. Ilman Jenniä meillä ei olisi ollut näin upeita juhlia!


Enkä voisi tietenkään unohtaa kaikkia niitä ystäviämme, jotka ovat olleet mukana toteuttamassa tätä päiväämme. Suuri kiitos kaikille avusta!

Ja kiitos myös vieraille osallistumisesta. Te teitte meidän juhlistamme JUHLAN.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Hulluakin hullummat päivät

To do-listani on pidempi kuin nälkävuosi! Ylivoimaisesti suurin osa siinä olevista asioista liittyy koko ajan lähenevään hääpäivään. Aikaa on kolme viikkoa, ja sitten koittaa The Hetki: Minä jätän taakseni elämäni neitinä, ja aloitan elämäni rouvana.

Mutta kuten Ostos-TV:n setä sanoisi, ei siinä vielä kaikki! Näihin kolmeen viikkoon mahtuu myös monen monta deadlinea kirjallisissa harjoitustöissä, ja sen lisäksi minulla on paljon sellaisia menoja, mitkä eivät liity mitenkään opintoihin eivätkä häihin. Jos haluan saada tuota to do-listaa edes vähän lyhyemmäksi, siihen on käytettävä kaikki mahdollinen valveillaoloaika. Nyt alkaa olla ihan oikeasti kiire, etenkin häiden suhteen! En voi ajatella mañana-tyyliin, koska aika loppuu kesken, ja sitten hääpäivänä hommat ovat keskeneräisiä. Nyt, jos koskaan, on pakko ryhtyä hommiin. Olen varannut koko viikonlopun ihan vain sitä varten, että lyhennän tuota nälkävuoden pituista to do-listaa.


Perjantaina istumme avomieheni kanssa alas. Nyt teemme loppuun sen, minkä aloitimme jo viime vappuna, eli häiden soittolistan. DJ tarvitsee sen. Pohdimme biisejä monta tuntia, kuuntelemme YouTubesta erilaisia kappaleita ja mietimme, mitä haluamme. Lopulta saamme kuin saammekin DJ:lle laitettua häidemme soittolistan. Kauan siinä meni, mutta nyt on sekin homma hoidettu.

Lauantaina minulla on ensin sovittuna hääpuvun sovitus. Etsin epätoivoisesti parkkipaikkaa. Ei ensimmäistäkään! Ei missään! Parkkihallitkin ovat aivan täynnä. Näen ihmisten käsissä keltaisia muovikasseja: Stockmannin hullut päivät! No, se selittää. Joudun jättämään auton todella kauas, ja myöhästyn puvun sovituksesta. Ompelija ymmärtää. Hän oli nähnyt autoni ikkunasta, kun olin suhannut monta kertaa liikkeen ohi paikkaa etsimässä.

Ompelimosta kävelen tihkusateessa kirjastolle hakemaan kirjoja esseetä varten. En viitsi siirtää autoa, sillä en kuitenkaan saisi enää uutta parkkipaikkaa mistään. Kävellessäni takaisin autolle kävelen Puren ohitse. Olen ansainnut palan raakakakkua ja kupillisen lämmintä kaakaota. Käytän tämän lepohetken siihen, että etsin kirjoista hyviä kohtia, mihin viitata esseessä. Tänä viikonloppuna jokainen minuutti on kullanarvoinen.


Ajan kotiin, asettaudun sohvalle ja järjestelen lähdemateriaalit eteeni. Asklepios-ohjelmaan kuuluvan kurssin terveys, kulttuuri ja eriarvoisuus esseen deadline on suhteellisen pian. Olen valinnut esseeni aiheeksi terveyspalveluiden eriarvoisuuden Suomessa. Aihe on helppo, ja minulla riittäisi siitä juttua väitöskirjan verran. Vaikeuksia tuottaa kirjoittaa lyhyesti, mutta silti ytimekkäästi, ja yrittää vielä saada kaikkien mielipiteideni sekaan niitä lähteitäkin.

Jossain vaiheessa ovikello soi. Se on hyvä ystäväni. Minua ei haittaa pieni esseetauko. Syömme mutakakkua, juomme teetä ja jauhamme paskaa. Meillä on hauskaa. Kun hän lähtee, palaan esseeni pariin. Saan sen valmiiksi. Neljä tuntia siinä meni. Ei paha. Olisi sen voinut nopeamminkin kirjoittaa.

Kun essee on valmis, kirjoitan ja printtaan istumapaikkakortit häitä varten. Meillä on teemaan sopivat kortit, missä on erilaisia Halloween-aiheisia kuvia. Ne pitää vielä leikata, mutten jaksa enää tänään. Huomenna sitten. Ehkä.


Sunnuntaina on herätyskello soimassa, jotta ehdimme Skanssiin, ostoskeskukseen kaukana keskustasta. Ennemmin tekisin lomamatkan pohjoiskorealaiselle työleirille kuin menisin tänä viikonloppuna toisen kerran Turun keskustaan uhmaamaan keltaisia muovipusseja. Ei kiitos!

Skanssin parkkihallissa on tilaa kuin Tauskin keikalla. Saamme siis rauhallisen shoppailutuokion, sillä ihmisiä ostoskeskuksessa ei pahemmin ole.

Ensimmäisenä suuntaamme Changeen. Rintaliivit hääpuvun alle, alushousut ja vielä jotain sinistä. Tsek. Seuraavaksi kengät. K-kengästä löydän alennuksessa olevan kenkäparin, mutta avomieheni ei löydä sellaisia, mitä hän haluaisi. Käymme Kultajousessa hakemassa minulle sormuksen. Ihastun 900 euron sormukseen, mikä on 50 %:n alennuksessa. Sitä pitää suurentaa ihan vähän, mutta onneksi suurennuksen ehtii tekemään ennen hääpäivää. Hintaa sormukselle jää edelleenkin aika ruhtinaallisesti, mutta se on kotimaista tekoa, laatutyötä ja upea! Enkä aio mennä kuin kerran elämässäni naimisiin (sanoi Liz Taylor). Otan sen.

Citymarketista lähtee mukaan tukkavärit, että ehdin värjätä hiukseni ennen hääpäivää. Miehelle löytyvät kengät XXXL:stä. Kuten sanottua, meillä on hieman poikkeuksellinen hääteema, ja siksi miehen kengätkään eivät ole ihan perinteisimmästä päästä.


Skanssi ehtii mennä kiinni, ennen kuin me pääsemme ulos sieltä. Olen niin väsynyt, että meinaan nukahtaa rattiin, kun ajan kotiin.

Vilkaisen to do-listaani. Hymyilisin, jos väsymykseltäni jaksaisin. Lista on lyhentynyt, ja todella paljon! Olen ollut reipas tyttö. Vielä on asioita hankkimatta häitä varten, kuten hääkimppu, ja vielä on harjoitustehtäviä tekemättä ja tentti, mihin lukea. Mutta on edes yksi essee kirjoitettuna ja monta kohtaa saatu pois häälistasta.

Onneksi huomenna on luentovapaa päivä. Minun on ehkä pakko pitää myös to do-listavapaa päivä, etten hajoa lopullisesti ennen häitä. En olisi ikinä uskonut, miten rankkaa yksien pienten kekkerien järjestäminen voi olla!


lauantai 16. syyskuuta 2017

Höyheniä lainaamassa

Minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että hukun kaikkien hoidettavien asioiden alle. Sen lisäksi, että opiskeluprojektit ja harjoitustyöt ovat aloittamatta, minulla on tuhat opiskeluihin liittymätöntä asiaa, mitkä pitäisi saada hoidettua. Puhelimeni soi lakkaamatta, sähköpostini kilkuttaa kuin joulukellot ja to do-listani pitenee päivä päivältä pidemmäksi. Se ei kuitenkaan lyhene. Alan olla kaikkien näiden asioiden vuoksi eräänlaisessa lukkotilassa: Asioita on niin paljon, etten osaa aloittaa yhtäkään. Istun vain sohvalla ja odotan lopullista kaatumista. Sitä viimeistä puhelua tai sähköpostia, mikä katkaisee tämän kaksikyttyräisen kamelin selän.


Yksi isoimmista piikeistä ihraisassa lihassani on tuleva hääpäiväni. Puolitoista kuukautta aikaa luoda se meidän täydellinen päivämme. Moni asia on hyvällä alulla, kuten hääpukuni. Moni asia on jo valmis, kuten menu ja kakku. Tai no, ei se kakku vielä varsinaisesti valmis ole. En itsekään haluaisi syödä puolitoista kuukautta vanhaa kakkua. Mutta kakku on suunniteltu ja tilattu. Osin jopa maksettukin.

Kaikki muu onkin sitten tekemättä.

Soittolista DJ:tä varten on edelleenkin vaiheessa. Aloitimme vappuaattona tekemään sitä, eikä se ole vieläkään valmis. Somistussuunnitelma on täysin kesken. Valokuvaaja ei ole varmistunut vielä, sillä hän ei ole vastannut viesteihini, eikä minulla ole vieläkään kampaajaa. Tänään heräsin myös siihen, että miehelläni ei ole pukua! Sellainenkin voisi olla ihan kiva. Minä kävelen alttarille upeassa satiinipuvussani, ja mieheni astelee rinnallani vanhat lökärit jalassa ja rikkinäinen t-paita päällä. Kö?


Päätimme, että pukuasia on pakko saada alta pois. Hääpäivä lähenee, ja koska menemme naimisiin Halloweenina, pukuvuokraamoissa saattaa olla kiirettä. Ja koska me emme etsi myöskään miehelleni mitään ihan perinteistä hääpukua, puku saattaa vaatia vähän tuunaamista, ja tuunaamiseen vaaditaan aikaa. Mitä tässä kohtaa vuotta ei enää ihan hirveästi ole.

Suuntasimme siis Lainahöyhenet-nimiseen pukuliikkeeseen. Puodissa oli ruuhkaa, ja sovimme, että käymme viereisessä Gaggui-kaffelassa syömässä päivän aamiaisen, ja tulemme tunnin päästä uudestaan.

Kun tunti oli kulunut, puodissa oli edelleenkin ruuhkaa. Omistaja nauroi, ettei normaalisti ole näin kiireisiä päiviä. Hän avasi meille pari kaappia, mistä meidän piti valita sopiva liivi. Sillä aikaa hän avusti vielä yhden asiakkaan ulos puvusta ja puodista. Me pelleilimme asusteilla, sovitimme hattuja ja leikimme, kuten reilu kolmekymppisten aikuisten ihmisten kuuluukin tehdä.


Lopulta omistaja pystyi keskittymään meihin. Hän innostui kuullessaan hääpäivän teemastamme, kuten ovat innostuneet kaikki muutkin. Yleensä ihmiset haluavat kaikkea perinteistä, eikä hän pääse kunnolla puvustamaan ja somistamaan. Nyt hänelläkin on mahdollisuus antaa mielikuvituksen lentää.

Omistaja kaiveli kaappejaan, esitteli erilaisia vaihtoehtoja. Soviteltiin, mittailtiin, kokeiltiin, tuunattiin. Kello oli tunnin yli puodin sulkemisajan, kun totesin, että ehkä sovimme uuden ajan ensi viikolle, ja tulemme uudestaan. Meille jää miettimisaikaa, jolloin meillä on selkeämpi kuva kaikesta, mitä haluamme. Myöskin puodin omistajalla on aikaa kaivella laatikoitaan ja tehdä löytöjä.

Helpotuksen huokaus! Miehen pukuasia ollaan saatu to do-listalta pois. Nyt siellä ei enää olekaan kuin kaikki muu, mitä en tunnu saavan tehtyä, en sitten mitenkään!

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Ämpärikaupalla aloitekykyä

Ovet ja ikkunat ovat tiiviisti kiinni, ettei polttava aurinko pääse korventamaan viileää sisäilmaa. Kauno makaa lattialla, ja nuolaisee välillä vesikipossa olevaa, valtavan kokoista jääpalaa. On niin kuuma, ettei lapinkoira jaksa viiksikarvaansakaan liikauttaa. Mietin sitä, että onneksi näin kuumimpaan vuodenaikaan minulla ja Kaunolla ei ole töitä. En voisi kuvitellakaan vieväni koiraa mihinkään näin kuumalla kelillä. Helle ja huonosti ilmastoidut rakennukset, missä Kaunon kanssa olemme eläinavusteista työtä tehneet, ovat myrkkyä paksuturkkiselle koiralle. Ja eläinavusteisen työskentelyn kohta numero 1: Eläimen hyvinvointi menee kaiken edelle! En ota Kaunoa mukaan töihin, ennen kuin ilmat viilenevät niin, että myös Kaunon on hyvä olla.


Vaikkei minulla olekaan palkkatöitä kesäkuukausina, ja Kaunokaiseni saa pitää lomaa, lista tekemättömistä asioista on niin pitkä, että meinaa itku tulla, kun sitä katsoo. Millä ihmeen voimalla minä saan kaiken tehtyä pois päiväjärjestyksestä?

Opintojen aloitus vaatii puolen miljoonan verran asioiden hoitoa. Se yksi käynti yliopistolla oli kaikkea muuta kuin riittävä. Tänään tuli sähköpostia, että opiskeluoikeuteni on merkitty Turun yliopiston järjestelmään ja olen läsnäoleva opiskelija. Nyt minun pitäisi käydä aktivoimassa Turun yliopiston käyttäjätunnukset, jotta pääsen kirjautumaan Moodleen, jotta pääsen kirjautumaan erilaisille alustoille, jotta saisin tietoa kaikista maailman asioista, mitkä liittyvät ensimmäisiin koulutuspäiviin ja alkupäivien ohjelmaan. Minun pitää kirjautua myös Nettiopsuun. Tuhat paikkaa, mihin pitää kirjautua ennen opintojen alkua! Tarvitsen myös opiskelijakortin, ja se pitäisi laittaa tilaukseen. Jostain pitäisi kaivaa myös sellainen kuva, minkä siihen opiskelijakorttiin kehtaa laittaa. Sen lisäksi pitäisi hankkia Turun yliopiston kirjastokortti. No, sen ehkä ehtii myöhemminkin.

Kaikkein tärkein, eli aikuisopintoraha, on sekin vielä hakematta. En pysty jäämään opintovapaalle ilman aikuisopintorahaa, ja en tule sitä rahaa saamaan, ellen hae sitä! Pitäisi jaksaa laittaa hakemus menemään. Käsittelyssä menee kuitenkin useampi viikko.

Myös työnantajalle olisi ihan hyvä ilmoittaa opiskeluoikeudesta, ja ilmoittaa ne päivät, jolloin tulen olemaan elokuun lopussa töistä pois läsnäolopakollisten opiskelupäivien vuoksi. Eipä meillä kukaan tällä hetkellä töissä ole, siis sellainen ihminen, joka tätä tietoa tarvitsee. Mutta kun tuntuu, etten saa aikaiseksi mitään, niin tuskin saan tätäkään tehtyä hyvissä ajoin. Pitäisi myös hakea opintovapaata töistä, mutta en voi hakea sitä, ennen kuin olen hakenut sitä aikuisopintorahaa, ja pystyn luottamaan siihen, että talous pysyy kasassa, vaikka jäisinkin töistä pois. Tässä ei kuitenkaan ole tarkoitus jättää työnantajaa missään kohdassa pulaan, ja sijaisen rekrytointi vie kuitenkin aikaa. Siksi pitäisi saada nyt edes yksi tehtyä, jotta voisin saada tehtyä seuraavat asiat.

Ja kuten Ostos-TV:n setä sanoisi iloisella äänellä: “Eikä tässä vielä TO-DEL-LA-KAAN kaikki!” Opiskeluasioiden lisäksi tulevat häät pitävät mielen kiireisenä. Meillä on hääsuunnittelija apuna, ja hän on tehnyt valtavan hienoa työtä! Hänen työpanoksensa on säästänyt minulta aivan järjettömän paljon sekä aikaa että vaivaa. Todennäköisesti meille ei olisi edes mitään häitä tulossa, ellei hän olisi ollut apunamme. Mutta ihan kaikkea ei voi hänkään tehdä! Osa lankeaa väkisinkin minulle itselleni tehtäväksi.

Pitäisi meikkaajan kanssa sopia tapaaminen ja laittaa hänelle kuvia siitä, millaista meikkiä toivon. Meikkaaja on tuttu henkilö, eikä tämänKÄÄN asian pitäisi olla mitenkään iso juttu. Mutta kun ei jaksa! Voimat ovat niin lopussa, ettei yhtä Face-viestiä jaksa laittaa. Lisäksi pitäisi saada DJ:lle biisilista. Sitä on aloitettu vappuna, kun olimme avomieheni kanssa pienessä, iloisessa nousuhumalassa, mutta se on vieläkin saattamatta loppuun. Valokuvaajalle pitäisi laittaa sähköpostia hääpäivän kulusta ja kellonajoista, ja hääpäivän ohjelman runkoa miettiä tarkemmin noin muutenkin, jotta voisin saada tietoa eteenpäin sille graafiselle suunnittelijalle, joka tekee häihin ohjelmalehtiset. Myös hääsuunnittelijaan pitäisi olla yhteydessä menun ja erityisesti kakun suhteen, sillä kakku vaikuttaa menun hintaan.

Tällainen kakku sopisi teemansa puolesta
meidän häihin erittäin hyvin!

Löysin myös vallan ihanan paikan, Mokkapuun, missä tehdään vegaanisia suklaakonvehteja. Heidän nettisivuillaan näkyi, että he tekevät sekä sydämen että pääkallon muotoisia konvehteja. Nämähän sopisivat meidän häidemme teemaan kuin nyrkki silmään! Seuraavaksi pitäisi jaksaa ottaa kyseiseen paikkaan yhteyttä, ja kysyä, mitä maksaisi isompi satsi näitä konvehteja, jos niitä vaikka laittaisi tarjolle.

Sen sijaan, että tekisin mitään näistä asioista, istun sohvalla, nuokun, kirjoitan blogitekstiä ja valitan, kun en saa mitään aikaiseksi. Pitäisi varmaan tehdä joku to do-lista, missä nämä kaikki asiat olisivat, ja tehdä niistä yksi pois joka päivä. Paitsi etten edes saa sitä to do-listaa tehtyä! Väsymyksen taso on jotain sellaista, että tarvitaan Nasan mittareita, jotta sen pystyisi mittaamaan. Eikä se, että on järkyttävän kuumaa, vie asiaa yhtään eteenpäin. Kuumuudessa väsyn entistä enemmän.

Jospa tekisi niin, että laitan avomieheni tekemään tämän blogitekstin pohjalta minulle sen to do-listan. Sen jälkeen voisin huomenna yrittää hoitaa edes yhden kohdan pois. Tai sitten hän voisi antaa minulle piristysruiskeen, ja työntää minulle vähän onnellisuutta “sinne”, minne tämä järjettömään kuuma päivänpaiste ei pääse. Sillä tavallahan me yhteen alun perin päädyimmekin: Hän tuli työntämään minulle onnellisuutta “johonkin”.

Tosin tällä hetkellä en välttämättä tarvitse niinkään sitä onnellisuutta. Aloitekykyä ja piristystä sen sijaan voisin tarvita useammankin ämpärillisen verran.

perjantai 5. toukokuuta 2017

X-merkki seinään

Exäni soitti minulle ilmoittaakseen kesälomansa aikataulun ja sopiakseen tyttärensä tapaamisesta lomansa aikana. Virallisten asioiden jälkeen hän kysyi minulta: “Ootko sä nyt vieläkin menossa naimisiin?”

Hämmennyin tuosta kysymyksestä. Totta kai, olen menossa naimisiin! Emme ole peruneet häitä emmekä yhteistä hautapaikkaa. Miksi ihmeessä hän tuollaista edes tiedusteli?

Sain kuulla häneltä joskus vielä yhdessä ollessamme, että olen täysin naimakelvoton ja kamala yksilö. Tässä vaiheessa ei varmaankaan tarvitse enää pohtia, miksi ylipäätänsä edes erosimme. Myöhemmin hän on sen verran ottanut sanojaan takaisin, että on sanonut jopa olevansa iloinen puolestani, kun olen löytänyt hyvän miehen ja hyvän parisuhteen. Nyt hän kuitenkin ihmettelee sitä, että olen pysynyt parisuhteessa ja olen jopa virallistamassa sitä. Miksi hemmetissä?

En ole helppo ihminen enkä ole koskaan muuta väittänytkään. Olen tavallista mielenkiintoisempi ihminen, koska olen ADHD-aikuinen, mutta osaan olla sitäkin hankalampi elämänkumppani. Kaikki entiset miesystäväni todennäköisesti nyökyttelevät tällä hetkellä päätään niin, että niskalihakset huutavat hoosiannaa.

Minulla on takanani pitkiäkin parisuhteita, mutta suurin osa on päättynyt lyhyeen. Jos haluaa uskoa kohtaloon, voi sanoa, että löysin “Sen Oikean” vasta nyt. Jos taas haluaa uskoa sattumaan, voi sanoa, että löysin sopivan ihmisen rinnalleni vasta nyt. Ja olen kasvanut ihmisenä tarpeeksi vasta nyt, jotta ylipäätänsä pystyisin edes vakiintumaan ja jakamaan elämäni toisen ihmisen kanssa.

Silti tuo exäni kysymys jäi vaivaamaan. Olenko muka lähihistoriassani, sanotaan viimeisen viiden vuoden aikana, käyttänyt miehiä kuin kertakäyttöastioita? Villempinä nuoruusvuosinani ehkä toimin niin, mutten enää ole pitkiin aikoihin elänyt villeimpiä nuoruusvuosiani. Ainakaan omasta mielestäni. Ehkä hän kuitenkin näkee minut vielä sellaisena “villinä lapsena”, joka ei koskaan kasva aikuiseksi eikä koskaan sitoudu keneenkään tai mihinkään, koska ei pysty siihen. Imekööt parsaa: Kyllä minä siihen pystyn!

Onhan tämä ajatus avioliiton satamasta aiheuttanut minussa ties minkälaisia tunteita, ja olen myös miettinyt, onko tämä se hetki, jolloin pitäisi juosta kirkuen karkuun. Meillä on kuitenkin nyt hääpäivä sovittuna marraskuun alkuun, häämenu valmiina, DJ varattu ja kangas hääpukuun on tilattu. Melkein valmiit häät, siis! Enää ei puutu kuin noin 57 692 muuta pientä riippuvaa, roikkuvaa ja juoksevaa, häihin liittyvää asiaa. Ja raha, millä koko hoito maksetaan. Mutta kyllä, olen edelleenkin menossa naimisiin, kaikesta huolimatta!

Pitäisikö tässä vaiheessa sanoa, että vetäkää nyt se x-merkki seinään: Satu on ihan oikeasti tekemässä jotain sellaista, mitä kukaan ei koskaan uskonut tapahtuvaksi.


keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Ylivireän ihmisen yliväsynyt päivä

Herätyskello soi yhdeksältä. Olen ylivirittyneessä tilassa semi-huonosti nukutun yön jälkeen. En jaksaisi nousta ja tekisi mieli luovuttaa. Onko aivan pakko nousta? Periaatteessa ei ole pakko, sillä olen ihan itse valinnut sen, että opiskelen neuropsykiatriseksi valmentajaksi. Voisin jättää koulutuspäivän välistä. Voisin luovuttaa. Olen kuitenkin aivan loppumetreillä opinnoissani: Enää kaksi lähipäivää jäljellä! Jos luovutan nyt, olen heittänyt koko vuoden ahertamisen hukkaan. Ei, en luovuta. Nousen ylös, vaikka sänky kutsuukin houkuttelevasti. Minä aion valmistua. Piste.

Tänään on vuorossa lääkärin luentopäivä. Puhumme aivoista, aivojen kehityksestä, aivojen rakenteista, aivosairauksista ja hermostosta. Itseäni asia kiinnostaa suunnattomasti, ja olen onnellinen, että juuri tähän päivään sattui tällainen aihe, mitä jaksaisin kuunnella vaikka ikuisuuden. Kun katselen muita ympärilläni olevia ihmisiä, en näe samaa innostusta heidän silmissään. Olen ehkä outo ja erikoinen. Hetkinen… Minähän OLEN outo ja erikoinen. Ilmankos minua kiinnostaa tällainen, mikä ei muita välttämättä niin hirveästi kiinnostakaan.

Puhumme siitä, miten aivot kehittyvät ja toimivat normaalilla ihmisellä. Sen lisäksi välissä vilahtaa muutama kalvo, missä kerrotaan, miten aivojen toiminta poikkeaa autistisilla ihmisillä. Näitä kalvoja olisin kaivannut lisää. Toki on tärkeää ymmärtää aivojen normaali toiminta, jotta voi ymmärtää poikkeavaa toimintaa. Siitä poikkeavasta toiminnasta olisin kuitenkin kaivannut enemmän tietoa normaalin toiminnan lisäksi.

Siirrymme uneen ja unihäiriöihin. Kappas! Tuttu aihe. Tieto on kiinnostavaa, vaikkei se itselleni olekaan millään tavalla uutta. Olen saanut kaikki nämä tiedot lukemalla aiheesta itse. Uni ja erityisesti uneen liittyvät ongelmat kiinnostavat, “jostain kumman syystä”.

Siirrymme tunteiden neurobiologiaan ja palkkiojärjestelmiin. Tämäkin on pääosin tuttua entisten opintojen kautta. Saan kuitenkin jonkin verran ihan uuttakin tietoa.


Puhumme myös kivusta ja kroonisesta kivusta. Minulle on hieman jäänyt epäselväksi se, miten krooninen kipu liittyy nepsy-valmennukseen. Minun tietääkseni nepsy-valmentajan tarkoitus ei ole hoitaa kipua millään muotoa. Toki on mahdollista, että tulevilla asiakkailla on kroonisia kipuja, mutta se, että on neuropsykiatrisia häiriöitä ei automaattisesti tarkoita, että on myös kipuja. Itselläni on lannerangassa kaksi kulumaa, joten asia kiinnostaa minua henkilökohtaisella tasolla. En kuitenkaan tiedä, miten saan tätä kiputietoa vietyä nepsy-valmentajan työhön.

Seuraavaksi on aiheena aivot ja työ. Tämäkin on erittäin mielenkiintoista henkilökohtaisella tasolla. Mietin, tarvitsenko tätä tietoa nepsy-valmentajana. Periaatteessa voisin tarvitakin, jos kyseessä on asiakas, kenellä on ongelmia nimenomaan työssä ja työn organisoinnissa. Ehkä voisin seuraavaksi lähteä lukemaan työ- ja organisaatiopsykologiaa. Paitsi etten tällä hetkellä jaksa. Laitan työ- ja organisaatiopsykologian to do-listalle. Aion ehdottomasti toteuttaa nämä opinnot, joskus.

Päivän viimeinen teema on kuntoutuksen rakennejärjestelmä Suomessa. Tätä tietoa tarvitaan myös nepsy-valmentajan työssä! Suomessa on monisyinen kuntoutusjärjestelmä, mikä koostuu useista eri osasista. Olen joutunut väkisinkin tutustumaan tähän erityislapsen äitinä, ja olen joutunut koko elämäni kiroamaan sitä, miten monimutkainen järjestelmä oikeasti on. Järjestelmän tunteminen on kuitenkin tärkeää.

Hartioitani särkee. Käteeni särkee kaikesta muistiinpanojen kirjoittamisesta. Asiaa on ollut aivan järkyttävän paljon todella lyhyessä ajassa. PowerPointit ovat vilisseet silmissäni ja vaihtuneet tiuhaat tahtiin. Tärkeää ja mielenkiintoista asiaa on ollut paljon. Tahti oli kuitenkin niin tiivis, että tämä paketti olisi kannattanut pitää kahdessa osassa. Olisi jäänyt enemmän aikaa keskustelulle ja kysymyksille. Nyt oli vain hirveä kiire saada koko paketti käsiteltyä.

Kotiinpaluu vaatii pienen mutkan, mutta saanpahan mutkan aikana hankittua häihimme DJ:n. Nyt on sekin pieni murhe poissa, ja tiedän, että saamme hääpäivänämme kuunnella juuri sitä musiikkia, mitä me itse haluamme kuunnella. Eli ei todellakaan mitään humppaa, Suomi-poppia tai iskelmää.

Tuottoisa päivä. Hartiakipu. Rannekipu. Ylivirittynyt olo on vaihtunut aivan jäätäväksi väsymykseksi. Kotona leikin rakkaan Kaunoni kanssa. Hän on ollut hyvä poika. Haen hänelle kaapista ison ja mehevän naudan nilkkaluun. Hän on ansainnut sen ihan vain olemalla oma, suloinen itsensä. Makaan maton päällä, Kaunon vieressä, kun hän nakertaa luuta. Silitän Kaunon turkkia. Nyt ei haittaa, vaikka väsymys iskisikin. Olen selviytynyt tästä päivästä voittajana.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

First World Problems

Iloisia uutisia hääpukuni ompelijalta: Hän löysi juuri sen värisen satiinikankaan, millaista minä toivoin hääpukuuni. Hetken aikaa jouduin jo pelkäämään, että joutuisin ehkä tyytymään johonkin toisen väriseen kankaaseen, eikä pukuni näyttäisi silloin parhaalta mahdolliselta. En kuitenkaan ihan joka päivä mene naimisiin, joten haluan sen olevan aivan erityinen päivä. Päivä, jona kaikki asiat ovat just eikä melkein. Kuten vaikkapa se kangas, mistä pukuni on tehty.

Onhan se hienoa, että saan unelmieni puvun häihini. Ei se ole keneltäkään pois. Lisäksi pukuni tulee olemaan suomalaista käsityötä, paikalliselta ompelijalta tilattu, eikä mikään Kiinasta tilattu lapsityövoiman tuote.

Vaikka minun hääpukuni ei ole tasan keneltäkään mitään pois, en silti lakkaa ajattelemasta sitä, miten pienet minun ongelmani oikeasti ovatkaan. Minun ongelmani oli se, saanko juuri tietyn väristä kangasta hääpukuuni; pukuun, mitä pidän päälläni tasan kerran. Ja onhan sekin tietenkin ongelma, etten nuku, mutta minulla on sentään helvetin kallis sänky, missä sitä muka-nukkumista voi harrastaa. Ja oma makuuhuone, mikä on oikein sisustussuunnittelijan suunnittelema! Ovatko asiani sittenkään niin huonosti?

Jos menen keittiöön, saan puhdasta juomavettä hanasta. Paitsi että olen kermaperse, enkä halua juoda hanavettä, sillä se ei maistu miltään, vaan juon ennemmin limpparia. Minun ei tarvitse asua vuotavassa savimajassa, kaatopaikalla tai kadulla. Olen saanut käydä koulua, vaikka se välillä tuntuikin pakkopullalta. Erityisesti teini-iässä. Tosin, siihen “pakkopulluuteen” oli monia syitä. Minulla on ruokaa jääkaapissa ja pakastimessa, ja tiedän myös saavani sitä ruokaa joka päivä. Minulla on mahdollisuus käyttää sairaaloita, saada lääkkeitä ja hoitaa itseäni sekä myös rakasta koiraani.

Maailmassa on satoja tuhansia ihmisiä ja eläimiä, jotka kidutetaan parhaillaan kuoliaiksi tuskaisen elämän päätteeksi. Ja minä istun sohvalla hykertelemässä, kun sähköpostiini saapuu viesti siitä, että oikeanlainen kangas on löytynyt. Todellisia ensimmäisen maailman ongelmia, etten sanoisi.

Olen syntynyt yhteiskuntaan, missä kaikki on mahdollista. Köyhästä taustastani huolimatta minulla on ollut mahdollisuus kouluttautua ja tehdä asioita, mihin minun vanhemmillani ei ollut varaa eikä mahdollisuutta. Olen ollut, monessakin mielessä, onnekas. Ja ei, en ala tässä vaiheessa perua hienoa hääpukuani vain siksi, ettei kaikilla maailman ihmisillä ole mahdollisuutta moiseen. Muistan kuitenkin sen, että suurimmalla osalla maailman ihmisistä ole tätä mahdollisuutta ja osaan arvostaa sitä, että minulla se mahdollisuus on. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, vaan annan sille sen ansaitseman arvon. Hääpäivänäni olen onnellinen siitä, että olen saanut itse valita mieheni, eikä minua ole tuomittu 12-vuotiaana pakkoavioliittoon itseäni 30 vuotta vanhemman miehen kanssa. Arvostan sitä, että saan kokoontua rauhassa juhlimaan ystävieni kanssa taustalla pelkästään DJ:n soittama musiikki eikä tykkien ja aseiden ääniä sekoittumassa musiikin ääniin.

Myös tänään, yritän muistaa sen, ettei jääkaappi täynnä ruokaa ole itsestäänselvyys tässä maailmassa, ja arvostan sitä, että saan eteeni lämpimän ja terveellisen kasvisaterian. Ja muistan myös sen, ettei kaikille ole mahdollisuutta pitää elämässään näin ihanaa koiraa kuin mitä minulla on.

Ja koska puhumme ensimmäisen maailman todellisista ongelmista, laitan teille loppuun ihailtavaksi hääpukuja suoraan 80-luvulta. Voitte yökkiä ihan rauhassa ja ajatella, miten kamala puku tuokin on. Jos vielä muistatte sen teidän yökkimisenne olevan näitä ensimmäisen maailman ongelmia, niin aina parempi.