Kello on 20:30. Istun sohvalla ja tuijotan tyhjyyteen. Vieressäni on uunista tullut neljän juuston pakastepizza. Se jäähtyy samalla, kun tuijotan kuola valuen olohuoneen seinää. Tämä viikko on ollut erityisen raskas, eikä se ole vielä edes lopussa! Sen vuoksi en jaksa edes pizzapalaa nostaa, vaikka minulla onkin kamala nälkä. Olen syönyt tänään mustikkamuffinin enkä mitään muuta.
Tämä stressinpoikanen alkoi eilen, kun tajusin, että minun pitää oikeasti saada tehtyä jotain, jos haluan päästä tämän kevään kursseista läpi. Sain käyttäytymisgenetiikan kurssin tentin korvaavat etätehtävät, ja tein ne eilen tuskahiki otsalla huutaen miehelleni, miksei hänkään voi tietää käyttäytymisgenetiikasta mitään. Sain minä jokaiseen kohtaan vastattua jotain, mutta ovatko vastaukset lähelläkään oikeita, se onkin sitten täysin eri juttu. Minä en ihan oikeasti tiedä, miten voin agonistien avulla lähteä kartoittamaan kandidaattigeenejä anoreksian puhkeamiseen.
Tajusin myös senkin, että päästäkseni läpi laadullisen tutkimuksen kurssista minun on pakko aloittaa harjoitustyön tekeminen. Päätin tehdä aiheesta isäpuolet erityisperheissä. Miten he kokevat erityisperheen arjen ja mitä he ajattelevat erityisistä lapsista silloin, kun lapset eivät ole omia biologisia lapsia. Tein Google Formsilla kyselylomakkeen, missä oli pelkästään avoimia kysymyksiä ja tilaa isäpuolille pohtia "isäpuoluuttaan" monesta eri näkökulmasta. Ajattelin aiheen olevan sellainen, etten juurikaan saa ketään innostumaan ja vastaamaan. Kun illalla laitoin kyselyn Facebookiin, oli aamulla tullut 37 vastausta. Ihan viiskin olisi riittänyt. No, pääsenpähän ainakin analysoimaan!
Tänään yritin kirjoittaa Educariumilla erään toisen harjoitustyöni teoriaosaa pois. Istuin neljännen kerroksen aulassa, missä on opiskelijoille pöytätilaa juurikin sitä varten, että siinä voi opiskella. Jotkut idiootit päättivät tulla juuri siihen kohtaan juoruamaan. Vaikka heidän kaverinsa, joka yritti kirjoittaa graduaan, sanoi, että hän arvostaisi työrauhaa paikassa, mikä on työskentelyyn tarkoitettu, nämä toiset vain nauroivat ja jatkoivat juoruiluaan. Miten kivaa, että toisten työskentelyä arvostetaan! En saanut tehtyä juuri mitään, koska minua häirittiin.
Sen jälkeen Publicumin puolelle, pitämään evoluutiopsykologian esitelmä aiheesta väkivalta ja evoluutiopsykologia. Sain kuulla kurssin vetäjältä, että olen erinomainen puhuja, saan kuulijani kiinnostumaan ja pysymään jopa hereillä. Hän myös ajatteli, että opiskelijani varmasti pitävät oppitunneistani. Juu, totta kai! Suorastaan odottavat innosta vinkuen, että pääsevät opiskelemaan englantia minun kanssani.
Onnistuneen esitelmän jälkeen olikin sitten sitä iki-ihanaa SPSS:ää, jälleen kerran! Kaksi tuntia täyttä tuskaa, hikistä puurtamista ja aivonystyröiden pauketta. Tällä kertaa minä tajusin sentään jotain, ja osasin tehdä reliabiliteettianalyysin ihan itse, ilman apua! Wau! Ehkä minulla on sittenkin pienoinen mahdollisuus päästä tästä monimuuttujamenetelmien kurssista läpi. Ja ehkä gradustakin, koska minun pitäisi gradussani käyttää mixed method-menetelmää. Jos nyt joskus saisin sitä gradua edes aloitettua. Se on vieläkin täysin vaiheessa, enkä ole saanut tavuakaan paperille.
Joskus minusta tuntuu, että opiskelemaan lähteminen ja toisen maisterintutkinnon suorittaminen oli minulta maailman surkein idea. Juuri nyt minulla on sellainen olo. Etenkin, kun minun pitää kohta laittaa herätyskello soimaan huomisaamuksi klo 8 reikä reikä, jotta ehdin laadullisen tutkimuksen luennolle. Olisi vain pitänyt olla tyytyväinen siihen täysin turhaan filosofian maisterin tutkintoon, mikä minulla on, ja pysyä töissä tienaamassa sen sijaan, että hakkaan päätäni Publicumin seinään SPSS-kurssilla. Mutta turha parkua, kun kakat ovat housuissa. Nyt on elettävä tätä opiskelijan arkea ja hakattava sitä päätä seinään. Kai se seinä jossain kohti alkaa murentua. Tai minun kalloni haljeta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti