Näytetään tekstit, joissa on tunniste kalenteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kalenteri. Näytä kaikki tekstit

maanantai 13. elokuuta 2018

Syksy täynnä kulttuuria ja koulutuksia

Katselin tuossa tulevan syksyn kalenteriani. Oli pakko todeta, että eipä ainakaan tule tylsää! Sen verran on ohjelmaa tiedossa sekä kulttuurin että koulutuksen saralta, että hyvä, jos töitä ehtii tehdä välissä.

Minä - en mitenkään erikoisen taitava taidemaalari - ilmoittauduin Aboa Vetuksen Satumaisia eläimiä-maalauskurssille! Tämä oli suhteellisen rohkea veto minulta, joka ostin elämäni ensimmäiset vesivärit tämän vuoden kesäkuussa. Otan kuitenkin asenteen, että kerran sitä tässä vain eletään, ja jokainen asia on ainakin kerran koettava. Myös Aboa Vetuksen maalauskurssi. Sitä paitsi, saatan ehkä oppiakin jotain sillä maalauskurssilla!


Logomossa on tiedossa syksyllä kaikkea kivaa. Hardcore Superstar tulee esiintymään tänne rakkaaseen kotikaupunkiimme, ja totta kai, minun pitää olla mukana keikalla. Ilmoitin miehelleni, että tänne sitten mennään ja hän saa tulla mukaan, koska kyseessä ei ole mitenkään erityisen paha örinäbändi. Keikasta tulee taatusti hauska!

Samassa paikassa esiintyy myöhemmin tänä vuonna, ja vielä minun nimipäivänäni, minun kaikkien aikojen lempparibändini, Children of Bodom! Saan siis erityisen ihanan nimpparilahjan. Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi käynyt COB:n keikalla.


Ja koska rakas mieheni ei ole ikinä käynyt baletissa, täytyy tämäkin aukko sivistyksessä paikata. Eli marraskuussa on tiedossa Joutsenlampea koko meidän porukalle (koiraa lukuun ottamatta). Minä olen nähnyt kyseisen baletin monen monta kertaa, mutta se saa silti joka kerta kyynelet silmiin ja ihon kananlihalle. Minun lempibalettini.

Turun filharmonisen orkesterin kausikortti tuli - ties kuinka monetta kertaa - lunastettua, joten pääsen kuuntelemaan syksyn aikana seitsemän mielenkiintoista klassista konserttia. Tai ainakin toivon niiden olevan mielenkiintoisia. Näiden klassisten konserttien lisäksi ostin koko meidän perheellemme liput The Horror-teemakonserttiin, mikä on TFO:n esittämä. Koira joutuu taaskin jäämään kotiin, mutta ehkä hän kestää tämän.


Flame Jazz-risteily järjestetään taas kerran, ja minä ilmoitin - taas kerran - koko porukan mukaan. Varasin meille jopa vähän paremman hytin, jospa teini ei vaikka tällä kertaa murjottaisi naama norsunvitulla koko reissua. Viking Grace siis odottaa.

Ensi vuoden alussa on luvassa toinenkin musiikkipainotteinen risteily samalla paatilla, kun lähdemme mieheni kanssa heviristeilylle, Nordic Metal Cruiselle! Mutta se on siis ensi vuoden puolella. 


Ja marraskuussa on tietenkin tiedossa vuosittainen Oravat laineilla-risteily, jolloin ADHD-aikuiset ympäri Suomen kokoontuvat keinuttamaan paattia ja pitämään hauskaa.

Eikä tässä tietenkään vielä kaikki! Eihän elämä olisi mitään ilman koulutuksia. Sain kutsun valokuvaterapiakoulutuksen haastatteluun, joten katsotaan, alkaako sellainenkin koulutus tässä vielä myöhemmin tänä vuonna.


Mielenterveyden ensiapu-koulutukset saavat jatkoa, sillä ilmoittauduin mielenterveyden ensiavun kakkoskurssille sekä sen lisäksi myös ohjaajakoulutukseen! Marraskuun jälkeen pystyn antamaan koulutusta sekä MTEA1- että 2-kursseista. Lisäksi ilmoittauduin nuoren mielen ensiapukoulutukseen. Tarkoituksenani olisi käydä myös tämän ohjaajakoulutus, mutta niistä ei ole vielä ilmoittautumiset avattu, joten en tiedä, saanko sitä koulutusta tämän vuoden puolella.

Turun yliopisto aloittaa tänä vuonna ensimmäistä kertaa sellaisen sivuaineen kuin sote-akatemia. Tarkoituksena on tutustua tähän uuteen järjestelmään, jos ja kun se nyt joskus saadaan toteutettua. Ei kuulosta ihan hirveän mielenkiintoiselta, mutta on varmasti sitäkin hyödyllisempi. Eli sotea on tulossa tänä syksynä ja myöskin ensi keväänä!


Taisin myös - ainakin muistaakseni - ilmoittautua ADHD-liiton strategiakoulutukseen, mikä tarkoittaisi käytännössä sitä, että pääsisin ohjaamaan strategia-juttuja ADHD-perheille. Mitä se käytännössä tarkoittaa? En minä vain tiedä! Mutta kuulosti niin kivalta, että oli pakko mennä ilmoittautumaan. 

Olen minä ehkä jonnekin muuallekin ilmoittautunut. En vain kuolemaksenikaan muista enää, mihin kaikkeen olen saanut itseni sotkettua tämän syksyn aikana. Eipähän ainakaan tule tylsää!

torstai 26. lokakuuta 2017

Lokakuu = Tuskakuu

Lokakuu on ollut aikamoista hulinaa. Kalenteri on ollut tupaten täynnä opiskelua, tenttejä, harjoitustöitä, vapaaehtoistyötä, luentojen pitämistä, hääsuunnittelua, stressaamista ja panikoimista.

Tämä loskainen torstaipäivä ei ole tuonut hidastusta tahtiin. Ensin aamulla piti olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, kun oli teinin eräs palaveri sekä yliopistolla harjoitustöiden palautekerta. Kun olin suhannut kesärenkailla pitkin loskapaskaista Turkua hirveää vauhtia paikasta toiseen, piti vielä suhata hirveää vauhtia kotiin, sillä minulla oli sovittu koekampaus. Enkä halunnut antaa kampaajan odotella minua.

No, koekampauksesta tuli erinomainen, ja olen enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen. Kampaajalla oli myös hyviä ideoita tulevan aviomieheni pitkiin hiuksiin ja partaan, ja tässä vaiheessa tätä stressiä voin sanoa olevani äärimmäisen onnellinen, että sattumalta törmäsin tähän hääkampauksiin erikoistuneeseen kampaajaan. Hän on todella huippuosaaja!

Nyt olen istunut tunnin verran sohvalla, kaikessa hiljaisuudessa, tukka hyvin, kuppi kuumaa karpaloteetä kädessä, ja minulla on sellainen olo, etten jaksaisi enää mitään. Ja puolen tunnin päästä pitäisi nostaa hanuri ylös, raahautua autoon ja lähteä rally-tokoon!

Minä rakastan rally-tokoa. Se ei ole vain kahdenkeskeistä laatuaikaa koirani kanssa, vaan se on myös keino tyhjentää päänuppi. Se on sellainen tunti viikossa, jolloin unohdan kaiken muun ja keskityn vain koiraan. Ei tarvitse ajatella opintoja, ei häitä eikä mitään muuta. Siinä hetkessä olemme vain me kaksi: Minä ja Kauno. Yleensä odotan innoissani rally-tokotunteja, mutta tänään en. En jaksaisi millään lähteä! Haluaisin vain istua sohvalla, tuijottaa seinää kuola valuen, hörppiä karpaloteetä ja olla tekemättä tai ajattelematta mitään.

Vielä viikko! Viikko ja kaksi päivää. Sen jälkeen tämä ylimääräinen säätäminen, säheltäminen ja joka paikkaan suhaaminen hirveässä kiireessä, talla pohjassa, vähenee. Se yksi pieni sana, “tahdon”, tarkoittaa sitä, että voin alkaa keskittyä pelkästään opintoihin, koiraan ja perheeseeni. Ei enää tuskaisia yhteydenottoja tuhansiin eri tahoihin, jotka hoitavat hääasioita.

Minulla on valtavan hyvä mies, ja olen onnellinen, että saan mennä naimisiin juuri hänen kanssaan. Täydennämme toisiamme juuri sopivasti. Mutta olen myös älyttömän onnellinen, kun kaikki tämä on ohi, eikä minun tarvitse enää säätää näitä helkkarin hääasioita. Haluan mennä naimisiin juuri tämän miehen kanssa, haluan sanoa juuri hänelle “tahdon”, mutta haluan myös tämän kaiken perhanan tuskailun jonkun kakunkoristeen tai hamepitsin kanssa loppuvan.


keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Amazonian autuudesta tunnollisuuden kostoon


“Onpas sulla hyvännäköinen toi salaatti”, huikkaan koulutussuunnittelijalle, joka on menossa hissiin tarjottimen kanssa.

“Joo, on. Kannatti jonottaa, että sai tämän annoksen!”

“Ehtisikin syödä. Mun piti lähteä verkostotyön luennolta aikaisemmin, että mä ehdin Sirkkalaan, kun siellä alkaa tasan klo 12 Asklepios-opintokokonaisuuden ensimmäinen luento. Mulla tämä kurssimäärä vain tuntuu kasvavan”, huokaisen samalla, kun kuolaan värikästä salaattiannosta.

“Niin, että päätit sitten jättää syömiset kokonaan väliin ja ottaa lisää kursseja ruokailun sijaan?”

“Näin tais tapahtua.”


Keskustelu on huumorissävytteinen ja ulospäin nauran, mutta sisälläni ei ihan hirveästi naurata. Olen painanut monta päivää putkeen kellon ympäri. Välillä käynyt kotona nukkumassa ja vaihtamassa vaatteet. Sen jälkeen olen taas lähtenyt tien päälle. Kirjalliset harjoitustyöt ovat kaikki tekemättä, sillä en ole ollut sen vertaa kotona, tai paikoillani noin muutenkaan, että olisin ehtinyt edes ajatella niitä.

Juoksen Educariumin pihan läpi autolleni, ja painun Sirkkalaan. Rakennus ei ole edes Yliopistonmäellä, enkä ehdi sinne enää kävellen. Poltan tupakan juostessani, sillä aikaa kunnon tupakkatauolle ei ole.

Asklepios-kokonaisuuden ensimmäisellä luennolla tutustumme ensimmäisen kurssin aiheeseen. Kurssi on tarkoitus suorittaa itsenäisesti, mutta jokaiseen kurssiin on johdantoluento sekä palauteseminaari. Janus-sali Sirkkalassa on täyteen tungettu, ja eräs naisopiskelija tekee sen kaikkein suurimman virheen, mitä vain voi tehdä: Hän istuu viereeni! Minua alkaa ahdistaa. Vieras ihminen ei missään olosuhteissa saa istua minun viereeni! Väliin täytyy jättää vähintään yksi penkki.


Kurssin teemana on terveys ja eriarvoisuus. Toinen luennoitsijoista kertoo tutkimuksestaan Amazoniassa, missä hän vietti pitkän tovin tutkien erästä paikallista heimoa ja heidän tapaansa ymmärtää maailma. Luento on hyvin mielenkiintoinen, mutta luentoa kuunnellessani minun naamani alkaa vihertää. Miksi tuo nainen on saanut tehdä näin äärettömän mielenkiintoista tutkimusta Amazoniassa, ja minä en? No, ehkä siksi, että minä en ole uskontotieteilijä, joka pääsisi tekemään mielenkiintoista, etnografista kultturintutkimusta, vaan olen kuiva erityispedagogi, joka naputtelee kyselytutkimuksen tuloksia SPSS:ään. Minun ei tarvitse lähteä Amazoniaan voidakseni tehdä tutkimusta. Harmi, sillä lähtisin tältä istumalta sinne, jos vain saisin tilaisuuden. Sellaista tuskin tulee.

Kello käy. Akateemista varttia ei tunneta tällä luennolla. Minulla alkaa seuraava luento Educariumilla. Taas kerran juosten autoon, juoksun aikana tupakka, autolla Educariumin parkkipaikalle, sieltä juosten luennolle ja melkein ehdin käydä vessassakin. Luennon aluksi kaivan laukustani lyttääntyneen suklaapatukan. En ole ehtinyt syödä muuta tänään. Pakko saada edes jostain energiaa.

Päivän viimeisen luennon aihe on evoluutio ja kognitio. Olen niin väsynyt, että pysyn hädin tuskin hereillä. Puhumme aisteista evolutiivisesta näkökulmasta, ja siirrymme sen jälkeen muistiin. Luennoitsija sanoo jotain, mikä saa minut heräämään: Meillä ei ole muistia siksi, että muistaisimme menneitä tapahtumia, vaan meillä on muisti siksi, että osaisimme ennustaa tulevaa. Muistin tehtävänä on auttaa meitä oppimaan asioita. Jos näet käärmeen ja se puraisee sinua, kun kosketat sitä, seuraavan kerran nähdessäsi käärmeen muistat, että se voi purra ja purema voi olla kivulias. Muisti auttaa sinua ennustamaan, mitä kaikkea voikaan sattua, jos menet koskemaan käärmettä. Ja koska muistat kivuliaan pureman, et kosketa käärmettä ja vältyt puremalta. Olet oppinut.


Mitä minä olen oppinut? Minulla on ollut kaksi burnoutia. Kun katson kalenteriani, olen hyvää vauhtia menossa samaan suuntaan. En ole ollut pois luennoilta, paitsi niissä tapauksissa, että ne ovat menneet jonkun toisen luennon kanssa päällekkäin. Olen tunnollisesti istunut joka hemmetin päivä yliopistolla, kuunnellut joka hemmetin luennon alusta loppuun saakka, ja siihen päälle vielä kaikki muu sälä, kuten hääjärjestelyt, palaverit teinin asioissa ja omat lääkäriasiat. Nyt tämä tunnollisuus alkaa kostautua: Olen niin loppuunpalanut, että saan hädin tuskin pidettyä silmiäni enää auki.

Minä olen siis varsin huono oppija ja minulla on todella huono muisti, sillä en ole oppinut näistä kahdesta edellisestä burnoutista mitään. Edelleenkin minulla on kalenteri täynnä kaiken maailman sälää, ja niin täyteen tungettu, etten todellakaan ehdi edes vessaan ja syömään näiden luentojen välissä. Enkö muka ole jo tajunnut, mihin tällainen aikataulu voi johtaa?

Tunnen piston sydämessäni. Pakkaan tavarani ja lähden luennolta aikaisemmin pois, ihan kuin pahainen kapinallinen. Huomenna en mene genetiikan luennolle. Luentodiat tulevat Moodleen. Saan ne kyllä sieltä. Minun ei tarvitse olla näin helvetin tunnollinen joka päivä! Jos jatkan tätä tunnollisena olemista, en tule kestämään edes lokakuuta loppuun.

Lupaan itselleni, että lakkaan olemasta näin helvetin tunnollinen. Alan ajatella enemmän omaa jaksamistani, enkä mene enää jokaiselle luennolle. Ehkä minulle jää tämän lupauksen jälkeen jopa aikaa niiden kirjallisten töiden tekemiseen.

torstai 14. syyskuuta 2017

Blaa blaa blaa… Puheenvuoroa toisen perään

Syksyn kalenterini täyttyy hurjaa vauhtia. Eikä tällä kertaa siksi, että täyttäisin sitä uusilla kursseilla, vaan siksi, että täytän sitä esiintymisillä! Minua on pyydetty useampaan paikkaan puhumaan, ja olen vastannut jokaiseen pyyntöön myöntävästi. Tämä on minulle kunnia-asia!

Suurin osa näistä puheenvuoroista (eli kolme neljästä) tulee liittymään jollain tapaa ADHD:seen. Vaikka en pidä itseäni mitenkään erityisen älykkäänä, väitän kuitenkin olevani asiantuntija ainakin yhdessä aiheessa, ja se on ADHD. Se, mitä minä en ADHD:sta tiedä, niin sitä ei tarvitsekaan tietää. Tai sitten tutkimustulos on niin uunituore, ettei sitä ole vielä julkaistu, enkä ole ehtinyt vielä saada sitä tietooni.

En minä auton rengasta osaa vaihtaa, enkä edes lisätä pissapoikaan nestettä, mutta kyllä minä vedän ADHD:sta kuuden tunnin mittaisen luennon ihan milloin vain! Ja eksyn luennon aikana aiheesta noin kaksisataa kertaa, kuten kunnon ADHD-aikuiset tekevät.

Yksi neljästä puheenvuorosta tulee käsittelemään eläinavusteista pedagogiikkaa. Tämä jännittää minua ehkä eniten. Toki olen eläinavusteinen valmentaja ja minulla on kokemusta koira-avusteisesta erityisopetuksesta! Mutta en ole asiassa täysin saman tason asiantuntija kuin mitä olen ADHD-asioissa. Ainakaan vielä.

Mietin myös, onko minun mahdollista ottaa Kauno mukaan tähän eläinavusteiseen puheenvuoroon. Tästä pitää vielä kysyä erikseen. Kaunon mukanaolo toisi eloa puheeseen, ja voisin antaa ihan käytännönkin esimerkkejä siitä, miten jokin homma toimii.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei minua jännitä ollenkaan nämä ADHD-puheenvuorot. Toki tunnen asian, mistä puhun, ja pystyn puhumaan asiasta mitä vain, missä vain, milloin vain, ja jopa ilman PowerPointteja. Mutta yleisöstä isolla osalla on myös ADHD, tai heidän läheisellään on ADHD. Myös he ovat asiantuntijoita. Osaanko kertoa heille mitään sellaista, mitä he eivät jo tiedä? Osaanko puhua tarpeeksi innostavasti ja mielenkiintoisesti? Tämä jännittää.

Aion silti tehdä parhaani. Yritän suunnitella mahdollisimman hyvät ja mielenkiintoiset puheenvuorot. Haluan olla puhuja, jota jaksaa kuunnella. Toivottavasti onnistun.

Netin uumenista löydetty kuva, joka sopii mielestäni erittäin hyvin
tämän tekstin teemaan!

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Armollinen minä

Kun aloitin opintovapaan, mielessäni siinsivät kymmenet ja taas toiset kymmenet, kuivat ja tylsät tieteelliset esseet. Näin itseni istumassa kotisohvalla, tietokone sylissä, näppäimistö sauhuten ja lähdekirjojen sivut havisten. Ajattelin, että minun tarvitsee käydä yliopistolla vain parin kuivan luennon ajan, eikä sen enempää. Kuinka väärässä olinkaan!


Kalenterini on niin tiukkaan tungettu luentoja ja seminaareja, ettei siihen mahdu edes lyhyttä lounastaukoa väliin. Lähden aamulla yliopistolle, ja tulen vasta illalla takaisin. En ole ehtinyt vielä aloittaa ensimmäistäkään esseetä enkä harjoitustyötä, en ole edes ehtinyt vilkaista sitä kirjallisuutta, mitä tarvitsisin. Kaikki aikani ja energiani menee vain siihen, kun ravaan luentosalista toiseen, seminaarihuoneesta toiseen.



Tänään on, taas kerran, pitkä päivä. Se alkaa kymmeneltä verkostotyön aloitusluennolla ja päättyy kuudelta graduseminaariin. Onneksi verkostotyön kurssille on tulossa kavereitani. En tule olemaan siellä yksinäinen. Kurssin opettaja, vanhan koulukunnan kansankynttilä, luettelee kurssilla tehtäviä asioita: Luentoja, kaksi vierailukäyntiä ryhmässä, kaksi vierailukäyntiä yksin, harjoitustyö yksin tehtyjen vierailukäyntien pohjalta. Yhtään poissaoloa ei saa olla, ja jokaisesta poissaolosta seuraa kirjallinen työ. Jokaisella vierailukäynnillä pitää merkitä nimensä läsnäololistaan. Jokaisella luennolla kiertää myös läsnäololista. Yksin tehtäviltä vierailuilta pitää ottaa allekirjoitus todisteeksi, että on ollut vierailulla. Kurssista pitää saada kolmonen, että pääsee läpi. Kakkonen ei riitä.


Hymähdän hiljaa mielessäni. Kyllä nyt on niin helvetin tiukkaa ja tarkkaa, että! En ole tottunut yliopistossa tällaiseen kyttäysmeininkiin. Tunnen olevani yläasteella. Ottaa päähän tällainen naurettava, tiukkapipoinen ajattelumalli.


Minulla on lyhyt tauko ennen seuraa luentoa. Käyn hoitamassa kaksi roikkunutta asiaa pois. Haen IT-palveluiden tiskiltä itselleni tulostus- ja kulkuavaimen, ja Educariumin kirjastosta käyn noutamassa itselleni yliopiston kirjaston kortin. Yksi virallinen opiskeluihin liittyvä asia vielä puuttuu hoitamatta, ja se on opiskelijakortti. En ole saanut vieläkään otettua edes kortin vaatimaa kuvaa. Outoa, ettei minulla ole intoa saada kaikkia niitä alennuksia, mitkä tunnetusti liittyvät opiskelijakorttiin. Ehkä saan hoidettua sen joskus.


Vilkaisen kalenteriani. Huominen päivä täynnä luentoja. Perjantaina luentoja. Alkaa uusi kurssi genetiikasta. Ensi viikolla lisää luentoja. Keskiviikkona alkaa voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutus. Se menee päällekkäin verkostotyön luennon kanssa. Saan tehdä luennosta sitten kirjallisen työn. Jipii! Not…


Alan miettiä, oliko tämä opintovapaa sittenkään kovin hyvä idea. Vai olenko minä vain sen verran vielä väsynyt ja uupunut, etten jaksakaan tällaista määrää lähiopetusta? Toisaalta, suurin osa luentokursseista ei vaadi läsnäoloa, ja harjoitustyöt voi tehdä pelkkien luentodiojen pohjalta. Diat löytyvät Moodlesta. Voisin päästää itseni helpommalla, ja jättää suosiolla välistä joitakin luentoja. Ei niihin kaikkiin tarvitsisi osallistua. Paitsi verkostotyön kurssin luennoille, koska sillä kurssilla on yläaste-meininki.

Ehkä teen niin. Ehkä lakkaan olemasta pirun tunnollinen opiskelija, joka istuu kaikki mahdolliset luennot, vaikkeivät ne pakollisia olisikaan. Ehkä annan itselleni enemmän armoa.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Opintovapaajännitystä

Huomenna alkaa viimeinen kokonainen työviikko. Sen jälkeen minulla alkaa parin työpäivän jälkeen opintovapaa. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä tippaakaan. Itse asiassa, jännittää sen verran paljon, että heräsin tänään ihan hirvittävässä paniikissa, koska olin mielestäni unohtanut laittaa kellon soittamaan ja olin mielestäni myöhässä töistä. Sitä helpotuksen tunnetta, kun tajusin, että on sunnuntai, enkä ole myöhässä tasan mistään.

Kaikkein eniten minua jännittää taloudellinen puoli. Miten ihmeessä tulen kustantamaan kaiken? OIen tottunut suhteellisen hyvään palkkaan, ja menoni ovat myöskin sen mukaiset. Tulossa ovat myös häät, mitkä pitäisi kustantaa. Saanko varmasti kustannettua upean Scarlett O’Hara-tyylisen hääpukuni? Vaikka raha-asioilla on ollut aina tapana järjestyä tiukoissakin tilanteissa, asia jännittää minua silti.

Toiseksi eniten jännitän omaa jaksamistani. ADHD-aikuisena minua kiinnostaa “kaikki”, enkä tunne omia henkisiä voimavarojani. Tungen kalenterini täyteen, haalin mielenkiintoisia kursseja, deadlinet paukkuvat ja minä aherran ympäri vuorokauden, missään välissä nukkumatta, jotta saisin kaikki kurssit suoritettua. Tämä on nähty ennenkin, joten siksi en luota omaan kykyyni pitää pakka kasassa. Osaanko varmasti hillitä ja hallita itseni? Pystynkö keskittymään pelkkään olennaiseen uuvuttamatta itseäni täysin? Tämä jää nähtäväksi.

Toki minulla on tukena aivan ihana avomieheni, joka on sitä mieltä, että kyllä me tulemme pärjäämään tämän pitkältä tuntuvan ajan, mitä olen opintovapaalla. Tiedän hänen tukevan minua, ja myös hillitsevän minua, mikäli alkaa näyttää siltä, että homma karkaa lapasesta taas kerran.

Jännittää silti. Mutta uuden edessä jännittää aina. En varmastikaan olisi edes ihminen, ellen jännittäisi yhtään, kun edessä avautuu uusi ja täysin tuntematon.

Ja lopuksi, tulevan hääpukuni innoittamana, iloksenne kuvia rumimmista hääpuvuista, mitä Googlen kuvahaulla pystyin löytämään. Nauttikaa!







keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Helvetinmoinen kiire ei-minnekään


Kello on 11 aamulla. Kävelen verkkaisesti koiran kanssa taloyhtiömme takapihalla olevalla hiekkakentällä. Kauno jää pitkäksi aikaa haistelemaan, ja hoputan häntä: “Tule nyt jo, on kiire!” Kauno ei halua. Joku lähialueen koirista on jättänyt pitkän postin, ja Kauno haluaa lukea sen tarkkaan läpi. “Kauno hei, meillä on kiire!” Yritän repiä Kaunoa matkaan. Kauno pistää vastaan. Hänellä ei ole kiire mihinkään.

Alan miettiä päivän kalenteria. Mitäs minulla olikaan tänään ohjelmassa? Ai niin, ei mitään! Minä olen sairauslomalla unettomuuden takia, ja tulen olemaankin koko loppukevään. Menen töihin seuraavan kerran vasta elokuussa. Silti minulla on aivan valtava kiire joka paikkaan, ihan koko ajan. Mihin minulla onkaan kiire, juuri nyt, tässä hetkessä? Miksi minun pitää hoputtaa koiraa lukemaan ne postinsa nopeammin?

En osaa itsekään vastata omaan kysymykseeni. Sen sijaan alan pohtia asiaa tarkemmin.

Olen suomalaisen yhteiskunnan tuote. Perisuomalaisen duunariperheen kasvatuksen saanut yksilö. Minut on kasvatettu siihen ideologiaan, että työtä on tehtävä. Ja työn on oltava raskasta. Sen pitää tuntua. Muuten ei tiedä tehneensä töitä. Valittaa ei saa, vaan pitää tyytyä osaansa. Tämä suomalaisen uutteruuden eetos on kylvetty syvälle mieleeni. Laiskotella ei saa, vaan pitää tehdä. Pitää tehdä myös silloin, kun tekemistä ei edes olisi.

Syytän itseäni jatkuvasti siitä, etten tee tarpeeksi. Soimaan itseäni väsymyksestä ja siitä, kun en jaksakaan. Miten voisin jaksaa pitkän ja vaikean unettomuuskauden jälkeen? Siitä toipuminen saattaa kestää kuukausia! Auttaako se minua toipumaan, että syytän itseäni siitä, etten tee sairauslomani aikana tarpeeksi asioita? Ei auta.


Ja mihin minulla on oikeasti kiire? Onko kiire todellinen ja aito, vai onko se vain minun päässäni oleva ääni, joka hoputtaa minua tekemään koko ajan, vaikkei tekemisen tarvetta ole? Minulla ei ole mitään kalenterissani. Minulla ei ole kiire. Mitään hirmuisen tärkeää tekemistä ei ole. Pyykit voisi ehkä laittaa pyörimään, mutta sen ehtii myöhemminkin. Konetta ei tarvitse saada päälle juuri tällä punaisella minuutilla. Kiire ei siis ole todellinen, vaan se on pelkästään se lapsuudessa kylvetty uuteruuden eetos, mikä ei jätä rauhaan, ja soimaa minua koko ajan.

Lopulta alan itsekin ymmärtää: Minulla ei ihan oikeasti ole kiire mihinkään! Minä voin antaa koiran haistella jotain kakkakasaa vaikka puoli päivää, jos koira niin haluaa. Kiire ei ole se syy, miksi minun pitäisi hoputtaa koiraa eteenpäin. Ei ainakaan juuri nyt, tällä hetkellä. Minulla on oikeus olla tekemättä mitään ja vaikka nukkua koko päivä, jos niin haluan. Sitä varten minulla on se sairausloma. Ensimmäistä kertaa tämän sairauslomani aikana minä itsekin ymmärrän: Minulla on lupa vain olla.

Huomaan rauhoittuvani, ja kamala sähellys sisälläni häviää. Alan kuulla lintujen laulun, haistaa kevään tuoksut ja nähdä kevään värit. Lakkaan hoputtamasta koiraa, ja annan sen jatkaa haistelua. Vihdoinkin, minulla on itse itselleni antama lupa olla kiirehtimättä ja suorittamatta. En edes halua mitään tekemistä! Rauhan tunne sisällä on niin hyvä, että haluan sen säilyvän pidempään. Suorastaan pelkään, että se katoaa, jos teen jotain.

Koira saa haisteltua yhden kohdan ja siirtyy seuraavaan. Haistelkoon vaikka kuinka monta kasaa! Ei meillä ole mihinkään kiire. Ei tänään, eikä huomennakaan.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Sulosointuja ja silmäpusseja

Aivoni huutavat kuolemaa. Kahden tunnin yöunien ja teinin oikomishoitokäynnin jälkeen tankki on täysin tyhjä. Sumu pääkopassani on niin sankka, että aivosolu etsii toista taskulampun kanssa, kirkkaankeltaiset huomioliivit päällä. Siltikään soluparka ei löydä toista aivosolua, koska sumu on niin sakea.

Olen tyhjentänyt kalenterini kaikesta ylimääräisestä. Olen luopunut aivan kaikesta mahdollisesta, mistä vain on mahdollisuus luopua. En ole tehnyt mitään ylimääräistä. Ja se alkaa näkyä. Peruuntuneita kursseja, peruuntuneita tapaamisia, peruuntuneita ennakkoon maksettuja tapahtumia. Sairauslomani alkaa käydä kalliiksi!

Lääkärin ukaasi oli, että sairasloman aikana on sallittua, suorastaan jopa pakollista, tehdä itselle mieluisia ja mukavia asioita. En ole juurikaan tehnyt niitä, sillä en ole jaksanut. Tänään tiedossa on mukavaa ja rentouttavaa tekemistä: Turun filharmonisen orkesterin Leningrad-konsertti. Konsertissa esitetään Shostakovitshin sinfonia nro 7, joka tunnetaan myös Leningrad-nimellä, sillä Shostakovitsh sävelsi teoksen Leningradin piirityksen aikana. Koska minulla ja tyttärelläni on ollut kausikortit Turun filharmonikkojen konsertteihin jo niin monta vuotta, etten osaa edes laskea niin pitkälle, ja kevään kausikortit ostan aina marras-joulukuussa, on tämäkin konsertti ostettu ja maksettu jo viime vuoden puolella. Olisi sääli jättää, jälleen kerran, ennakkoon maksettu konsertti välistä. Yhden olen jo jättänyt, koska en vain jaksanut.


Päätän lähteä konserttiin, vaikka mikä olisi! Menen suihkuun, ja tulen samalla vilkaisseeksi peiliin. Säikähdän niin perkeleesti. Peilistä katsoo kummajainen. Siellä on henkilö, jonka hiukset roikkuvat rasvaisina kasvojen edessä. Tummanlilat silmäpussit ovat turpeat, ja koristavat kasvoja saaden ne näyttämään epätoivoisen väsyneiltä. Käyn pikaisesti suihkussa, haen meikkipussin ja laitan käteni ristiin. Anna minun onnistua tämän päivän meikissä niin, että minusta tulisi edes vähän ihmisen näköinen.

Ensimmäinen kerros meikkivoidetta. Ei auta. Silmäpussit loistavat meikkivoiteen alta kuin kuu kaakon yllä. Toinen kerros. Vähän parempi. Ehkä laitan vielä kolmannen kerroksen. Sen jälkeen paksu kerros puuteria. Nyt alan näyttää ihmiseltä. Vielä tumma silmämeikki, niin ihmisten huomio kiinnittyy silmiin, eikä silmänalusiin. No niin, nyt kehtaan ehkä astua ovesta ulos.

Teini on valinnut, omasta mielestäni, aivan hirveät rätit konserttivaatteiksi. En jaksa nalkuttaa, vaan annan olla. Alkaa olla jo kiirekin, sillä meikkaamisessa meni odotettua kauemmin. Taksi paikalle ja konserttitalolle.

Kahvilassa tilaamme mustikkapiirakat ja cokikset. Yleensä otamme väliaikatarjottavat, mutta tällä kertaa väliaikaa ei ole. Se on pieni luksus arjen keskellä: Väliaikatarjoilu konserttitalolla. Koska nyt emme saa sitä, nautimme päivän antimet ennen konserttia.


Pidän venäläisestä klassisesta musiikista. Erityisesti rakastan Tshaikovskia. Tämä teos ei kuitenkaan iske minuun ihan samalla voimalla kuin mitä Joutsenlampi. Rauhallisen alun aikana silmäni alkavat lupsua ja meinaan jo nukahtaa. Rumpujen pauke herättää minut kuitenkin suhteellisen nopeaan, enkä ehdi vaipua uneen.

Teos on suhteellisen pitkäveteinen. Alan jossain vaiheessa pelata Frozen Free Fallia. Kun konsertti loppuu, taputan pikaisesti ja hoputan teiniä nousemaan. Haluan saada takit ennen ruuhkaa, ja myös tilattua taksin. Olen väsynyt ja haluan päästä kotiin. Ja kaiken huipuksi, minun tekee aivan hirveästi mieli kuohuviiniä. Harmi, että kotoa ei sellaista löydy. Rosé-viini saa kelvata.

Tämä ei, todellakaan, ollut paras konsertti, missä olen ollut. En silti kadu, että nostin hanurini ylös sohvalta ja lähdin. Tarvitsin tätä. Jotain kevyttä, jotain rentouttavaa, jotain kodin ulkopuolella tapahtuvaa. Ja mikä tärkeintä, en saanut koko illan aikana uupumiskohtausta! Merkki siitä, että ehkä voisin jossain kohtaa tuntea itseni taas ihmiseksi.


sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

AIKA kumma juttu

Tämä on taas niitä päiviä, kun kiroan nämä ADHD-aivoni alimpaan helvettiin! Enkä tiedä, milloin oikein opin, kun en tunnu monenkaan mokan jälkeen oppivan, en sitten mitään. Ehkä olen toivoton tapaus.

Minusta alkaa vahvasti tuntua, etten tule ikinä hallitsemaan sellaista pikkaraista asiaa kuin aikaa ja ajankäyttöä. Minulla on kyllä kalenteri, itse asiassa, useampikin, mutta näistä kalentereista huolimatta minusta tuntuu siltä, ettei aika ole ystäväni. Unohdan tehdä tärkeitä kalenterimerkintöjä, minkä vuoksi minulla on päällekkäisiä tapaamisia vaikka kuinka paljon. Unohdan tärkeitä palavereja, minkä vuoksi minun pitäisi järjestellä työjuttujani uusiksi, ja sitten tuleekin paniikki, kun pitäisi sijaiset saada tunneille. Ja sitten, kun päivää ennen tajuan, että hei, huomennahan oli tämä järjestelyä vaativa asia, alan tuskahiki ohimolla soitella puheluita toivoen, ettei vielä olisi liian myöhäistä. Ja tämä tapahtuu aina uudestaan ja uudestaan!

Muistin tänään myös, että ah-niin-armaan tyttäreni eräs konsertti on ihan jo parin viikon päästä, ja harjoitukset pidetään erään toisen harrastuksen kanssa päällekkäin. Luulin, että aikaa selvitellä taksijuttuja sun muita asioita olisi kuin rosvopäälliköllä, mutta kappas, kun se aika meneekin kuin siivillä, etenkin silloin, kun asiat unohtaa, ja sitten ne ovatkin käsillä ihan yhtäkkiä. Huomenna olisi harjoituskonsertti. Olenko muistanut ilmoittaa asiasta vapaa-ajan taksille, että mennäänkin eri osoitteeseen ja eri aikaan? No en tietenkään! En ole ehtinyt. Olenko muistanut ilmoittaa toiseen harrastukseen, minkä kanssa harkat menevät päällekkäin, ettei tyttäreni osallistukaan, koska menee konserttiharkkoihin? En, sillä aika menee liian nopeasti.

Tämän kaiken lisäksi tajusin, että minulla on ensi viikolla erittäin tärkeä palaveri, mikä osuu keskelle työpäivääni. Esimiehelle ilmoitettu? Sijainen hankittu vetämään se tunti, minkä joudun olemaan palaverin takia pois? Älkää kuvitelkokaan! Tuohon palaveriinhan on vielä vaikka miten paljon aikaa. Kyllä aikaa on!

Olenko muistanut ilmoittautua erääseen tapahtumaan, mihin minun pitäisi osallistua? En, sillä siihen on vielä “niin pitkä aika” ja ilmoittautumisaikaa on “vaikka kuinka paljon”. Olenko muistanut kirjoittaa erään lyhyen kirjoitelman, mikä minulta pyydettiin? Miksi olisin kirjoittanut sitä, sillä onhan minulla vielä kaksi päivää aikaa tehdä se!

En ole ehtinyt tehdä yhtään mitään!

Huomenna töiden jälkeen (oletan, että olen tämän keuhkoruton jäljiltä taas työkykyinen) minua odottaakin erittäin mukava puheluiden ja sähköpostien rumba, kun pitää ilmoitella asioita, selvitellä juttuja ja kaikkea muuta mukavaa. Ja kaikki tämä ihan vain siksi, koska “siihen on vielä niin pitkä aika, ei sitä vielä tarvitse hoitaa”.

Ja koska aina JOTAKUTA tarvitsee syyttää, etteivät hommat onnistu, ja itseään ei, tietenkään, voi ikinä syyttää, niin syytetäänpä tästä kaikesta aikaa. Aika menee aivan liian nopeasti! Se menee paljon nopeammin kuin mitä sen kuuluisi mennä, ja siksi en ole saanut mitään tehdyksi. Kaikki on siis ajan syytä, ei minun. Eikös juu?


keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Panen vaikka väkisin

Märkä kieli koskettaa nopeasti nenänpäätäni. Ei, se ei ole sulhaseni. Kaunolla on pissahätä, ja hän haluaa ulos. Niskani ovat aivan jumissa. Olen taas nukkunut yöni sohvalla, sillä en osaa nukkua sängyssä silloin, kun sulhaseni on pois. Nousen vaivalloisesti ylös, heitän huiviin Burana kasisatasen ja vedän verskat jalkaan. Ehkä herään aamulenkin aikana.

Aamulenkiltä tultuani tapaan eteisessä teinin. Peikkotyttö on herännyt ja kiukkuinen, koska taas on uusi ja täysin typerä koulupäivä edessä. Patistan häntä pukeutumaan samalla, kun itse laitan itseäni kuntoon. Hampaiden harjaus, pikainen aamupala, verskojen vaihto vähän jonkin muuhun, oleelliset tavarat mukaan ja sitten autoon. Tänään suuntana ei ole työpaikkani, vaan Keltainen tupa, missä suurin osa koulutuspäivistämme pidetään. Luvassa on koko päivä nepsy-valmennusta.

Tänään meillä on kaksi aihetta. Aamupäivän puhumme peloista, ahdistuksesta ja siitä, mitä valmentaja voi tehdä auttaakseen ahdistunutta ihmistä. Asia on minulle tuttua, sillä olen käynyt nämä asiat hyvin pitkälti läpi lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden yhteydessä. Kertaus ei haittaa, sillä asia on kiinnostavaa. Teemme myös muutamia käytännön harjoituksia pienessä ryhmässä. Minua hieman harmittaa se, että eräs ryhmämme jäsen heittää koko harjoituksen ihan läskiksi. Ehkä hän ei ota tätä koulutusta tosissaan, mutta minä otan, enkä saa tästä harjoituksesta mitään irti, jos homma vedetään tällä tavalla leikiksi. Noh, tuskin koulutukseni ja pätevyyteni vaaraantuu sen takia, että yksi harjoitus epäonnistuu. Käännän asian positiiviseksi ja totean, että kuvitteellinen asiakas oli sen verran vaikea tapaus, että katsoin olevani kykenemätön auttamaan häntä, ja ohjasin hänet eteenpäin taholle, jolla on paremmat resurssit auttaa. Sekin on ammattitaitoa, että myöntää sen, etteivät omat resurssi riitä jonkin tietyn ongelman ratkaisemiseen.

Lounastauolla keskustelemme opiskelutovereiden kanssa erilaisista jatko-opiskelumahdollisuuksista. Olen opiskellut niin monessa suomalaisessa korkeakoulussa eri opintoja, että minulla on hyvä käsitys siitä, mistä saa parasta ohjausta ja missä ovat joustavimmat opettajat. Suosittelen oman kokemukseni perusteella Jyväskylän yliopistoa juuri niihin opintoihin, mihin opiskelutoverini tähtää. Mielestäni juuri Jyväskylässä on paras tämän kyseisen alan opetus.


Vaikka olenkin syksyn aikana lihonnut varmaan kymmenen kiloa (en tiedä, olenko, mutta siltä minusta tuntuu), otan lounaan päälle karamelli-marenki-leivoksen. Tunnen, miten leivoksessa käytetty runsas sokerimäärä tunkeutuu hampaideni kiilteen läpi. Tunnen myös sen, miten kaikki rasva jämähtää hanurini ympärille. Aloitan dieetin huomenna, heti sen jälkeen, kun pyhä ensin on. Paitsi etten pysty! Jos kiellän itseltäni jotain, haluan sitä sen jälkeen kymmenen kertaa enemmän, enkä saa ajatusta mielestäni. Se jää kummittelemaan. Jos sallin itselleni kaiken - suklaan, karkit, kermakakut ja limpparit - laihdun todennäköisesti paljon nopeammin. Ei minun tee mieli sitä, mikä on sallittua. Parempi siis kieltää itseltäni omenat, salaatit ja porkkanat.

Iltapäivällä meillä on toiminnallisia harjoituksia, mitä nepsy-valmentaja voi tehdä asiakkaiden kanssa. Kokeilemme harjoituksia käytännössä, sillä emme muuten tiedä, miltä asiakkaasta tuntuu harjoituksen tekeminen. Aina pitää itse kokeilla ensin. Harjoituksia on monia, ja osa niistä on todella käyttökelpoisia, mitkä otan taatusti itsekin käyttöön! Eräästä haastattelulomakkeesta annan palautetta, sillä se on monimutkainen, siinä on liian paljon yksityiskohtia ja lievästi hahmotushäiriöinen minä en pysty hahmottamaan lomaketta selkeästi. Lomakkeen ulkoasu häiritsee. Itse kysymykset lomakkeessa ovat hyviä, enkä menisi missään tapauksessa muuttamaan lomakkeen sisältöä. Ainoastaan ulkoasusta tekisin selkeämmän.

Viimeiseksi teemme harjoituksen, minkä merkitystä nepsy-valmennuksessa en ymmärrä. Se sopii kyllä työnohjaukseen erinomaisesti, mutta mielestäni ei kuitenkaan nepsy-valmennukseen. Harjoitus itsessään on ihan hauska, mutta olisin mieluummin tehnyt nimenomaan sellaisia harjoituksia, mitä voin käyttää valmennustyössäni. Tätä en voi käyttää.

Koulupäivä on ohitse. Olen väsynyt, ja iltakin alkaa pimentyä. Autossa, matkalla kotiin, muistan taloyhtiön kokouksen. Olen saanut yhtiökokouskutsun “joskus” ja laittanut kokouskutsun “johonkin”. Todennäköisesti se kokouskutsu on Varmassa Tallessa; paikassa, mistä en enää ikinä löydä sitä. Moitin itseäni, koska en ole muistanut kirjoittaa kokouspäivää kalenteriini ylös. Tiedostan vallan hyvin sen, että unohdan tällaiset asiat oitis, ellen kirjaa niitä heti ylös. Miksi sitten ne kirjannut näin tärkeää kokousta kalenteriin? En tiedä. Oli varmaankin huono hetki enkä ehtinyt. Kokous on varmaankin mennyt jo. En muista laisinkaan, milloin sen piti edes olla.

Päätän, että yritän viimeistään joululoman aikana aloittaa sen Bullet Journalin käytön. En ole saanut vielä aikaiseksi aloittaa sitä. On ollut niin paljon kaikkea muuta, etten ole ehtinyt paneutua asiaan. Joululomalla paneudun. Panen asiat liikkeelle. Panen vaikka väkisin.

Öh, tuo kuulosti hivenen… Joltain sellaiselta, mistä sulhaseni saattaisi pitää.

Avaan rappukäytävän oven. Kauno alkaa heti haukkua. Se tunnistaa, kuka tulee. Kauno hyppii ovea vasten. Käsken sen istua. Paskat, se mitään istu, vaan ryntää heti käytävään, häntä vispaten, hyppii minua vasten, vinkuu ja tervehtii. Sillä on ollut ikävä. Ja minulla on ollut Kaunoa ikävä. Käyn antamassa pojalle ruokaa. Jälkiruuaksi herkullinen kanatikku. Loppuillan voinkin istua sohvalla Kaunon kanssa ja rentoutua silittäen Kaunon paksua ja pehmeää turkkia. Hän on minun terapeuttini. Maailman paras sellainen.


torstai 1. joulukuuta 2016

Ampu tulee!

Maailma kuohuu! Ei siksi, että nyt on joulukuu, ja joulupukki Pettereineen tulee ihan pian savupiipusta alas, vaan siksi, että nyt on keksitty aivan uudenlainen kalenteri, nimeltään Bullet Journal.

Hesarin Nyt-liitteen toimittaja testasi Bullet Journalia, ja raportoi siitä Nyt-liitteeseen. Raportti löytyy täältä:

Jos laitat YouTubeen hakusanaksi Bullet Journal, eteesi tulee kymmeniä tuhansia videoita siitä, miten kyseinen päiväkirja toimii, ja miten ihmiset ovat itse alkaneet käyttää sitä. Esimerkkinä olkoon vaikkapa tämä video tässä:


Itselläni, kuten monilla muillakin ADHD-aikuisilla, on ajankäytön haasteita. Aikaa ei hahmoteta, asioita unohdetaan ja joskus ihan viikonpäivätkin saattavat kadota mielestä. Ainakin loma-aikaan. Itse olen ratkaissut ongelman vanhanaikaisella, paperisella vuosikalenterilla. Siinä on minun koko elämäni. Jos jokin tapaaminen ei lue kalenterissani, sitä ei ole. Kalenterini on käsilaukkuuni sopiva, joten se kulkee aina mukanani (tässä vaiheessa on varmaankin hyvä mainita se, että minulla on suhteellisen suuri, ja aivan pirun päheä, käsilaukku).

Meillä on myös yhteinen kalenteri sulhaseni kanssa. Emme olleet kulkeneet yhteistä taivalta kovinkaan pitkään, kun tajusimme, että unohdimme kertoa toisillemme menoistamme. Yhtäkkiä sanon, että meillä on sitten vartti aikaa lähteä “sinne”, ja mies katsoo minua haavi auki, että niin “minne”. Olin unohtanut kertoa! Ratkaisimme asian Googlen kalenterilla. Voimme jakaa menot toistemme kanssa. Googlen kalenteri ei auta muistamaan minua päivittäisiä pikkuasioita, mutta voin kätevästi tarkistaa sieltä, onko sulhasellani jokin meno jonain tiettynä päivänä. Tämä toimii meillä!

Minun elämäni on näissä kansissa.

Yksi asia kuitenkin elämästäni puuttuu, ja se on sellainen kalenteri, mihin voisin tehdä to do-listoja, kirjoittaa ylös yhdistystoimintaan liittyviä asioita ja ideoita, tehdä listoja esim. siitä, mitä kaikkea tarvitsee muistaa pakata, kun lähdemme taloyhtiön saunaan. Kyllä, unohdan aina puolet saunatavaroista kotiin! Viimeksi tänään kävi niin. Jos minulla olisi valmis lista jossain, mistä voisin tarkistaa, mitä kaikkea saunaan täytyy muistaa ottaa mukaan, minun ei tarvitsisi rasittaa muistiani niin paljon.

Ja sehän Bullet Journalissa on ideana: Muistikapasiteetin kuormituksen vähentäminen! Jää enemmän kapasiteettia muulle, kun tällaisia asioita ei tarvitse muistella joka kerta.

Tällaista Bullet Journalia voisi suositella myös valmennettaville, mikäli heillä ei ole valmiiksi mitään itselle toimivaa ratkaisua ajanhallintaan. En vain voi suositella mitään kenellekään, ellen itse tiedä, miten jokin asia toimii. Minun pitää siis itse kokeilla tätä!

Ensin tarvitaan muistikirja tai -vihko. Onko minulla sellaista? Pieniä vihkoja on, mutta tähän tarvittaisiin vähän isompi. Kaivan eteisen lipastot läpi. Ei löydy. Irtopapereita kyllä löytyy. Kaivan kaapin. Ei löydy. Pah! Ehkä minulla ei sitten ole tarpeeksi isoa, tyhjää muistivihkoa juuri nyt tähän hätään. Toisaalta, olen aivan turkasen väsynyt, ja koska tällaisen Bullet Journalin perustamisella ei ole tulipalokiire, voin ehkä jättää sen vihon hankkimisen huomiselle.

Kokeilen tätä kuitenkin! En ehkä tarvitse sitä päivittäisenä kalenterina, mutta kaikkeen muuhun uskoisin tästä olevan hyötyä.


PS. Oletteko muuten ikinä miettineet, miten joulupukki, joka on kuitenkin aika mahakas mies, mahtuu savupiipusta alas?