Seison Turun keskustassa pienen ompelimon edessä. Hakkaan ovea, mutta kukaan ei avaa. Soitan ompelijalle. Hän on tulossa ihan kohta. On vähän myöhässä. Niinpä tietysti.
Olen umpiväsynyt kaksista päikkäreistä huolimatta. Koko kevään - ja myös viime syksyn - ajan kerääntynyt univelka painaa kropassa. Tämä tapaaminen on kuitenkin sovittu jo monta viikkoa sitten, joten en lykkää sitä enää myöhäisemmäksi. Asia on isotöinen ja tärkeä, joten se pitää saada aloitettua, eikä aikaa ole loputtomiin. Kyseessä on hääpukuni.
Minun on ollut todella vaikea löytää ompelijaa, joka ottaisi erilaisen hääpuvun tehtäväkseen. Moni on kieltäytynyt vedoten siihen, ettei Halloween-aiheinen hääpuku ole ompelijan itsensä näköinen. En ymmärrä tätä, sillä puvunhan kuuluu olla MINUN, eikä ompelijan näköinen. Tämä ompelija on luvannut tehdä minulle pukuni. Ja nyt meidän pitäisi sopia “jotain”.
Ompelija juoksee nurkan takaa vaaleat hiukset tuulessa hulmuten. Hän tulee iloisena paikalle, kättelee, esittelee itsensä ja puhuu kuin papupata. Huumori on omalaatuista, mutta minä ymmärrän sitä. Lyön hänen otsaansa heti oravaleiman. Minulla on oravatutka, ja se on suhteellisen erehtymätön.
Sisällä ompelimossa on kaaos. Ompelija selittää, miten hänellä on tuhat projektia kesken. “Orava”, ajattelen mielessäni, ja naureskelen, että tiedän tasan tarkkaan, mitä hän tarkoittaa. Hän kaivaa kansion, missä on erilaisia näytekankaita. Tutkimme niitä, hypistelemme, vertailemme eri värejä. Näytän kuvia ja kerron, mitä haluaisin mistäkin kuvasta tulevaan pukuuni. Ompelija nyökyttelee ja esittää ideoita värien ja toteutuksen suhteen. Hän on hyvin kärryillä siitä, millaisen puvun haluan.
Pääsemme yksimielisyyteen kankaista, budjetista ja sovitusaikatauluista. Koska ompelija ei osaa sanoa, onko tukussa juuri sitä kangasta, mitä minä haluan pukuni yläosaan, hän lupaa ensi töikseen ottaa tukkuun yhteyttä ja hankkia yläosan kankaan. Se tulee olemaan suurin materiaalihaaste. Olen kuitenkin huojentunut, sillä yksi häiden isoimmista ongelmista, eli minun pukuni, taitaa olla, vihdoin ja viimein, ratkaistu.
Hyppään hyvillä mielin autoon ja lähden kotiin. Saan ehkä sittenkin unelmieni puvun, eikä minun tarvitse tyytyä johonkin kamalaan kermakakkumekkoon tai perunasäkkiin.
Kotimatkalla muistan: Tänään on torstai ja teinillä on musiikin teoriatunti! Unohdin muistuttaa häntä asiasta ennen lähtöä. Vapaa-ajan taksi ei ole soittanut minulle, eikä myöskään opettaja. On sittenkin olemassa mahdollisuus, että teini on itse muistanut tunnin.
Menen kaupan kautta kotiin. Ostan sen kunniaksi, että aloitin juuri laihdutuskuurin uutta hääpukuani varten, Ben & Jerry’s-jäätelöä. Ehkä aloitan sen laihdutuskuurin huomenna. Kotona kysyn teiniltä, kävikö hän teoriatunnilla. Ei ollut muistanut. Menee kauan, kunnes tulee tekstiviesti taksilta: Oliko tunti tänään peruttu. Ei ollut! Me vain olemme oravia. Antakaa se meille anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti