Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Opiskelijan to do-lista: Kaikki vielä tekemättä

Elokuu. Melkein puoliväli. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että koulut alkavat ja minun opintoni jatkuvat. Mitä kaikkea pitäisi vielä saada tehdyksi, jotta olisin valmistautunut uuteen lukukauteen? No vaikka mitä! Oikeastaan, melkein kaikki on vielä tekemättä.

Turun yliopiston ylioppilaskuntamaksun sain sentään maksettua viimeisenä päivänä. Se onkin sitten ainoa asia, mikä on tehtynä. Kaikki muut asiat ovat "siellä jossain" odottamassa tekijäänsä. Tekijä vain on "siellä jossain" hukassa.


Turun yliopiston kurssien aikataulut ovat tsekkaamatta. Itse asiassa, en edes ole sen vertaa viitsinyt katsoa, onko siellä mitään sellaisia kursseja, mitä minä haluaisin opiskella. En edes ole kirjoittanut ylös graduryhmän seuraavaa kokoontumisajankohtaa. On se minulla jossain sähköpostissa ylhäällä, siellä Varmassa Tallessa, minne olen onnistunut hukkaamaan kaikki muutkin asiat aina.

Entäs se gradu? Niin, gradu. Onhan se tuossa. Nättinä ja siistinä Word-tiedostona minun tietokoneellani. On siinä tiedostossa jopa tekstiäkin! Se teksti vain pitäisi saada kirjoitettua valmiiksi, jotta voisin valmistua tämän lukuvuoden aikana.


Tampereen yliopiston aikataulut minulla on kalenterissa. Kirjoitin ne ylös jo viime keväänä. Mutta olenko esim. varannut hotellihuoneita etukäteen? En tietenkään! En edes sitä koulutusviikonloppua varten, mikä on kahden viikon päästä. Lopputyön aihe pitäisi päättää. Olenhan minä sitä aihetta ajatellut. Enkä ole keksinyt tasan mitään! Lähdekirjallisuutta olen sentään saanut hankittua mukavasti, huolimatta siitä, ettei minulla ole vielä edes aihetta. Mutta minulla on muutenkin nämä prioriteetit aina järkevässä järjestyksessä.

Helsingin yliopiston aikatauluista minulla ei ole mitään käryä. Olen saanut jossain vaiheessa kesää jonkun sähköpostin, missä oli jotain liitteitä. Ehkä joku niistä liitteistä kannattaisi avata ja lukea, jospa siellä vaikka olisi ne syksyn aikataulut! Ja sen jälkeen, kun saan ne aikataulut, voisin vaikkapa varata Helsingistä päin hotellihuoneita myöskin, kun niille kerran on tarvetta sielläkin suunnalla. Luojan kiitos, minun ei tarvitse alkaa miettiä mitään aiheita mihinkään töihin vielä toistaiseksi, koska kirjallisuusterapiakoulutus on vasta alkamassa. Odotan sitä kuitenkin jo innoissani, vaikkei tämä siltä ehkä kuulostakaan.


Olenko kirjoittanut ylös kaikki muut mahdolliset menoni syksylle, jotta osaan varautua ja suunnitella myös opintoaikatauluani sen mukaisesti? No en tietenkään! Miksi ihmeessä olisin, kun en kerran ole saanut mitään muutakaan aikaiseksi? Toisaalta, kaikki asiat ovat kyllä aina hoituneet, vaikken olisikaan saanut tehtyä niitä ajoissa.

Eli näillä eväillä kohti uutta lukuvuotta! Ehkä minä jossain vaiheessa saan jotain tehtyä, vaikka alku onkin vähän kankea. Ehkä minä vielä tämän vuoden puolella valmistun käyttäytymisanalyysiperusteiseksi eläinkouluttajaksi, aikataulun mukaisesti, ja ehkä minä vielä saan sen gradunkin kirjoitettua. Aikaa on kuin rosvopäälliköllä, kuten entinen lukion matematiikan opettajani olisi sanonut.

perjantai 11. toukokuuta 2018

Kerrassaan sikamaista!


Oletko koskaan kokenut täydellistä koulupäivää? Sellaista, minkä haluaisit jatkuvan aina ja ikuisesti. Ellet ole, minä ymmärrän. Enpä minäkään niitä kovin montaa ole elämäni aikana kokenut. Peruskoulussa ja lukiossa ollessa en kertaakaan. Mutta tänään minä koin! Minulla oli varmaankin paras koulupäivä, mikä minulla on ikinä elämässäni ollut.


Tulin Tampereelle jo eilen, ja yövyin vanhassa, tutussa Scandic Tampere Stationissa. Ihan vain siksi, että minulla ei olisi tänään, suoraan junasta tullessa, tuhat ja sata laukkua käsissäni, mitä joutuisin raahaamaan perässäni koko päivän. Meillä ei nimittäin ollutkaan tänään koulutuspäivää siellä vanhassa, tutussa Tampereen yliopiston päärakennuksessa, vaan sen sijaan suuntasimmekin Särkänniemen Koiramäkeen, mikä on kotieläinpuisto. Saimme kokeilla käytännössä erilaisten eläinten kouluttamista.


Meidän kolmen hengen ryhmämme sai koulutettavaksi minipossun nimeltä Pipsa. Pipsa oli vallan hurmaava pieni possu! Hän oli sosiaalinen, motivoitunut ja kouluttaminen sujui kuin itsestään. Me kaikki kolme naista olimme aivan rakastuneita Pipsaan.


Tehtävänämme oli saada Pipsa menemään kuljetusboksiin. Vaikka eläimiä ei nyt ihan joka ikinen päivä siirrellä kuljetusboksissa paikasta toiseen, kuljetus on joskus kuitenkin välttämätöntä, ja Pipsa piti saada koulutettua boksiin. Haimme Pipsalle palkkioiksi popcorneja, omenoita ja leivänpaloja. Ja Pipsa maiskutteli namipalojaan erittäin äänekkäästi ja ihanan possumaisella tavalla.


Koska Pipsa oppi niin nopeasti, oli koko possu todella nopeasti boksissa, ja meillä jäi vielä aikaa tehdä ylimääräinen koulutus: boksiin meno toisessa ympäristössä. Olimme erittäin tyytyväisiä päivän koulutussaldoon ja ihanaan Pipsa-possuun. Kaiken huipuksi, saimme taluttaa Pipsaa valjaissa! Oletko sinä saanut taluttaa possua? Et taatusti ole saanut! Mutta minäpäs olenkin. Lällislää.


Muut ryhmät saivat koulutettavakseen aaseja, alpakoita, poneja, pupuja, kyyhkyjä ja vuohia. Olisin voinut laittaa jokaisen näistä ihanista eläimistä käsilaukkuuni ja viedä ne mukanani kotiin. Varsinkin Pipsan! Ja Pipsan kaverin, Maisan. 


Meidän koulutussessioitamme oli, tietenkin, seuraamassa kiinnostunut yleisö, eli lapset vanhempineen ja koululaisryhmät. Pikkulapset olivat todella kiinnostuneita possusta ja he katsoivat kiinnostuneena, kun possu meni boksiin, maiskutti poppareita boksissa hetken ja tuli sen jälkeen ulos. Sen lisäksi, että minulla itselläni oli hyvä mieli onnistuneesta koulutustuokiosta, oli hauska nähdä pienten lasten iloiset kasvot. Eläimet ovat parasta!


Selkäni ja jalkani olivat koulutuspäivän jälkeen kipeät, ja hikinen ruumiini suorastaan huusi suihkua. Viileän suihkun jälkeen oli ihana heittäytyä hotellin leveälle kaksoisvuoteelle ja laittaa telkkari päälle. Huomenna taas jatkuu käyttäytymisanalyysi ja eläinkouluttajien opinnot. Mutta tänään muistelen tätä ihanaa päivää hymyissä suin ja ihailen ihanan Pipsan valokuvia.

tiistai 27. helmikuuta 2018

"Emmää tiärä"


Olen tullut siihen tulokseen, että suomalaisessa peruskoulujärjestelmässä on jokin pahasti vialla. Koulun tehtävänä on opettaa lapsille ja nuorille uusia asioita. Koulun jälkeen heidän tietonsa tulisi lisääntyä. Sen sijaan, joka ikinen kerta, kun teinini palaa koulusta kotiin, saan huomata, ettei hän tiedä yhtään mitään.

Millainen päivä koulussa oli? - Emmää tiärä.
Mitä koulussa oli ruokana? - Emmää tiärä.
Tuliko läksyä? - Emmää tiärä.

Teinini tulee koulusta kotiin tyhmempänä kuin mitä sinne lähti! Hän tietää aina vain vähemmän asioita.


Miten ihmeessä se voi olla mahdollista, että Suomessa, Pisa-suoritusten huippuvaltiossa, peruskoulu kouluttaa lapsia ja nuoria, jotka eivät tiedä mitään? Päivä toisensa jälkeen saan kuulla nämä samat vastaukset: koulussa ei ole tapahtunut mitään eikä teinini tiedä mitään. Kieltämättä alan olla huolissani siitä, mitä ihmettä siellä koulussa oikein tehdään päivät pitkät. Rasitanko lastani turhanpäiten lähettämällä hänet joka aamu kouluun, missä ei tehdä mitään eikä myöskään opita tietämään mitään?

Asia vaatii mielestäni nyt perinpohjaisen selvityksen! Koska teinini kerran raportoi, ettei koulussa tehdä mitään, niin silloinhan asialle pitää tehdä jotain. Sekin, ettei teinini tiedä, mitä on ollut kouluruuaksi, kun kouluruoka on syöty 4 tuntia sitten, on outoa. Ehkä kouluruokakin olisi hyvä tutkia, ihan varmuuden vuoksi, ettei lapsillemme, tulevaisuutemme toivoille, vahingossa syötetä mitään sellaista, mikä aiheuttaa amnesiaa.


Lisäksi olen huolissani siitä, miten tämä koulusta saatu tietämättömyys tarttuu myös vapaa-aikaan. 

Olisiko mukavaa, jos lähdettäisiin uimaan koko porukalla? - Emmää tiärä.
Syötäisiinkö tänään pizzaa? - Emmää tiärä.
Haluaisitko lottovoiton? - Emmää tiärä.

Vanhemmat, meidän on nyt liittouduttava ja tehtävä tälle asialle jotain! Eihän tästä mitään tule, että koulujärjestelmämme tekee lapsistamme mitään tietämättömiä. Nyt on noustava barrikaadeille ja asialle on tehtävä jotain. Mitä jotain, en minä vain tiedä, mutta eiköhän me jotain keksitä.

torstai 11. toukokuuta 2017

Ennakkoluulojen kylväjät

Olin hieman hämmentynyt, kun minua pyydettiin mukaan erääseen hankkeeseen. Hankkeen tarkoitus on antaa aikuisille työkaluja nepsy-lasten kanssa toimimiseen. Tänään oli hankkeen ensimmäinen kokoontumiskerta, ja täytyy sanoa, että osallistuminen tällaiseen äärimmäisen tärkeään asiaan oli erittäin virkistävää. Sen lisäksi, että koin saavani arvostusta nepsy-asioiden asiantuntijana, olen myös erittäin iloinen siitä, että saan olla mukana tekemässä jotain todella tärkeää.

Vaikka tietouden lisääminen ja konkreettisten toimintamallien antaminen nepsy-lasten kanssa työskenteleville aikuisille on hirvittävän tärkeä asia, aloin väkisinkin ajatella sitä, milloin alkaa sellainen hanke, millä lisätään ikätovereiden tietoutta nepsy-häiriöistä. Lapset eivät ymmärrä, miksi toinen käyttäytyy oudosti, eikä jokaisessa tilanteessa välttämättä ole paikalla aikuista, joka osaa selittää asian näille normaaleille lapsille.


On olemassa paljon sellaisia lapsia, erityisesti autismikirjon lapsia ja nuoria, jotka eivät juurikaan kaipaa ikätovereiden seuraa. He haluavat olla yksin, omassa rauhassa, ja sosiaaliset tilanteet kuormittavat. Tällaisia lapsia kavereiden puuttuminen ei välttämättä häiritse. Mutta sitten taas täysin omana asianaan ovat ne erityislapset, jotka nimenomaan kaipaavat niitä sosiaalisia kontakteja ja haluavat kavereita. He saattavat olla masentuneita siitä, ettei kavereita ole, sillä kukaan ei ymmärrä, miksi he käyttäytyvät eri tavalla kuin muut. Joitakin erityislapsia saatetaan jopa pelätä, koska ei ymmärretä, miksi hän toimii näin. Esimerkkinä voisi vaikka sanoa Touretten oireyhtymään kuuluvan kiroilun ja ticit.

Sen lisäksi, että aikuiset kaipaavat tietoa, myös lapset ja nuoret kaipaavat sitä. Ne oppaat, mitä olen itse nähnyt, on suunnattu lähinnä oireisille lapsille itselleen ja heidän sisaruksilleen. Voi olla, että sellainen opas on olemassa, mikä olisi tarkoitettu esim. koululuokalle, mutta itse en ole tällaiseen oppaaseen vielä törmännyt.

Miten toteuttaa tällainen valtava projekti kuin ikätovereiden tietoisuuden lisääminen? Siihen minulla ei ole valmista vastausta. Sen kuitenkin tiedän, että kaikki lähtee meistä aikuisista ja siitä, mitä me annamme lapsille ja nuorille. Jos me opetamme pelkäämään erilaisuutta, lapset kyllä oppivat sen.

Vihan ja ennakkoluulojen kylväminen on helppoa, mutta suvaitsevuuden kylväminen, vaikka se vaatiikin vähän enemmän aikaa ja vaivaa, tekee elämästä huomattavasti helpompaa ja myös antoisampaa.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Unien ihmeellinen maailma, osa 45

Viimeöisessä unessa olin juuri palannut sairauslomalta takaisin töihin. Koulutalo ei ollut se, missä olen töissä, vaan se oli yksi niistä kouluista, missä itse kävin peruskouluaikana. Eräs kollegoistani, jolla ei ole osaa eikä arpaa lukujärjestysten teon suhteen, tuli huikkaamaan minulle, että heti sairauslomani päätteeksi hän on tehnyt minulle sellaisen lukujärjestyksen, että joudun kaksi päivää peräkkäin olemaan ylitöissä ja sijaistamaan erästä toista opettajaa. Mietin, mahdanko mitenkään jaksaa, mutta lupasin yrittää.

Yhtäkkiä huomasin olevani vetämässä yökoulua. Emme olleet enää siinä samassa koulutalossa, missä äsken vielä olin, vaan tällä kertaa olimme valtavassa hallissa, missä oli seinillä roikkumassa suuria naamareita ja järjettömät bileet. Täällä minun sitten pitäisi vetää se yökoulu. Lähdin kävelemään hallin takaosaan, vähän niin kuin “esiintymislavan taakse”, ja huomasin olevani, jälleen kerran, siellä unen ensimmäisessä koulussa, tosin eri käytävällä kuin unen alussa. Käytävä oli täynnä pahvilaatikoita, mitkä rönsyilivät tavaroita, ja oppilaita oli penkomassa näitä laatikoita etsien jotain roolivaatetta ison hallin juhlaa varten. Kävelin oppilaiden ohitse kuin ollen valvontatehtävissä.

Välillä palasin aina isoon ja valtavaan halliin, missä ne naamarit roikkuivat seinillä. Seikkailin edestakaisin pitkin käytäviä, kävelin päämäärättömästi, ja maisemat vaihtelivat isojen hallien ja koulun käytävien välillä. Erittäin sekava uni.

Naamareita myynnissä Venetsiassa.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

First World Problems

Iloisia uutisia hääpukuni ompelijalta: Hän löysi juuri sen värisen satiinikankaan, millaista minä toivoin hääpukuuni. Hetken aikaa jouduin jo pelkäämään, että joutuisin ehkä tyytymään johonkin toisen väriseen kankaaseen, eikä pukuni näyttäisi silloin parhaalta mahdolliselta. En kuitenkaan ihan joka päivä mene naimisiin, joten haluan sen olevan aivan erityinen päivä. Päivä, jona kaikki asiat ovat just eikä melkein. Kuten vaikkapa se kangas, mistä pukuni on tehty.

Onhan se hienoa, että saan unelmieni puvun häihini. Ei se ole keneltäkään pois. Lisäksi pukuni tulee olemaan suomalaista käsityötä, paikalliselta ompelijalta tilattu, eikä mikään Kiinasta tilattu lapsityövoiman tuote.

Vaikka minun hääpukuni ei ole tasan keneltäkään mitään pois, en silti lakkaa ajattelemasta sitä, miten pienet minun ongelmani oikeasti ovatkaan. Minun ongelmani oli se, saanko juuri tietyn väristä kangasta hääpukuuni; pukuun, mitä pidän päälläni tasan kerran. Ja onhan sekin tietenkin ongelma, etten nuku, mutta minulla on sentään helvetin kallis sänky, missä sitä muka-nukkumista voi harrastaa. Ja oma makuuhuone, mikä on oikein sisustussuunnittelijan suunnittelema! Ovatko asiani sittenkään niin huonosti?

Jos menen keittiöön, saan puhdasta juomavettä hanasta. Paitsi että olen kermaperse, enkä halua juoda hanavettä, sillä se ei maistu miltään, vaan juon ennemmin limpparia. Minun ei tarvitse asua vuotavassa savimajassa, kaatopaikalla tai kadulla. Olen saanut käydä koulua, vaikka se välillä tuntuikin pakkopullalta. Erityisesti teini-iässä. Tosin, siihen “pakkopulluuteen” oli monia syitä. Minulla on ruokaa jääkaapissa ja pakastimessa, ja tiedän myös saavani sitä ruokaa joka päivä. Minulla on mahdollisuus käyttää sairaaloita, saada lääkkeitä ja hoitaa itseäni sekä myös rakasta koiraani.

Maailmassa on satoja tuhansia ihmisiä ja eläimiä, jotka kidutetaan parhaillaan kuoliaiksi tuskaisen elämän päätteeksi. Ja minä istun sohvalla hykertelemässä, kun sähköpostiini saapuu viesti siitä, että oikeanlainen kangas on löytynyt. Todellisia ensimmäisen maailman ongelmia, etten sanoisi.

Olen syntynyt yhteiskuntaan, missä kaikki on mahdollista. Köyhästä taustastani huolimatta minulla on ollut mahdollisuus kouluttautua ja tehdä asioita, mihin minun vanhemmillani ei ollut varaa eikä mahdollisuutta. Olen ollut, monessakin mielessä, onnekas. Ja ei, en ala tässä vaiheessa perua hienoa hääpukuani vain siksi, ettei kaikilla maailman ihmisillä ole mahdollisuutta moiseen. Muistan kuitenkin sen, että suurimmalla osalla maailman ihmisistä ole tätä mahdollisuutta ja osaan arvostaa sitä, että minulla se mahdollisuus on. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, vaan annan sille sen ansaitseman arvon. Hääpäivänäni olen onnellinen siitä, että olen saanut itse valita mieheni, eikä minua ole tuomittu 12-vuotiaana pakkoavioliittoon itseäni 30 vuotta vanhemman miehen kanssa. Arvostan sitä, että saan kokoontua rauhassa juhlimaan ystävieni kanssa taustalla pelkästään DJ:n soittama musiikki eikä tykkien ja aseiden ääniä sekoittumassa musiikin ääniin.

Myös tänään, yritän muistaa sen, ettei jääkaappi täynnä ruokaa ole itsestäänselvyys tässä maailmassa, ja arvostan sitä, että saan eteeni lämpimän ja terveellisen kasvisaterian. Ja muistan myös sen, ettei kaikille ole mahdollisuutta pitää elämässään näin ihanaa koiraa kuin mitä minulla on.

Ja koska puhumme ensimmäisen maailman todellisista ongelmista, laitan teille loppuun ihailtavaksi hääpukuja suoraan 80-luvulta. Voitte yökkiä ihan rauhassa ja ajatella, miten kamala puku tuokin on. Jos vielä muistatte sen teidän yökkimisenne olevan näitä ensimmäisen maailman ongelmia, niin aina parempi.





torstai 9. maaliskuuta 2017

Kun sinun allergiasi on maailman napa

Törmäsin ihan sattumoisin vanhaan, mutta äärimmäiseen tyrmistyttävään keskusteluun. En voinut uskoa silmiäni, ja jouduinkin hieraisemaan niitä pariin otteeseen. Koska olen tämän keskustelun lukemisen jäljiltä aivan täydellisen tyrmistynyt, lähinnä ihmisten tyhmyydestä johtuen, minun on nyt aivan pakko avautua aiheesta.

Ennen kuin avaudun, haluan sanoa, että ymmärrän täysin allergikkoja ja astmaatikkoja. En millään tavoin väheksy heidän oireitaan ja ymmärrän heidän halunsa saada olla ympäristössä, missä on mahdollisimman vähän voimakkaita tuoksuja ja eläinten karvoja. Tämän minun avautumiseni pointti ei ole se, että jotenkin väheksyisin, vaan avautumiseni pointti on se, miten juuri TÄSSÄ nimenomaisessa keskustelussa tuodaan asiat esille äärimmäisen itsekeskeisesti, omaan napaan tuijottaen ja vaatien, että koko maailma muuttuu juuri näiden keskustelijoiden mielen mukaiseksi. Jos siis olet itse allergikko tai astmaatikko, älä siis vedä hernettä nenääsi. Tarkoitukseni on kritisoida VAIN tätä kyseessä olevaa, äärimmäisyyksiin vietyä keskustelua ja juuri TÄSSÄ keskustelussa esitettyjä äärimmäisiä vaatimuksia, eikä muuta.


Koulukoira Kauno penaali suussaan.
Ihan ensiksi, kommentoijilla ei ole tasan mitään käsitystä siitä, mikä on koulukoiran rooli. Koulukoira ei ole luokassa siksi, ettei opettaja ole keksinyt koiralle päiväksi hoitopaikkaa, vaan siksi, että koirasta on luokassa monenlaista iloa ja se auttaa mm. työrauhan ylläpitämisessä. Palaan tähän asiaan myöhemmin, seuraavassa blogitekstissäni (mitä aloitin jo kirjoittamaan ja mikä keskeytyi, kun tämä löytämäni keskustelu sai verenpaineeni nousemaan).

Tietämättömyydestä kertoo esim. tämä kommentti: “Lukukoira-sehän olisi kunnille uusi mahtava keino säästää rahaa. Vähennetään opettajien virkoja radikaalisti, kouluavustajia ei tarvita ollenkaan. Yksi johtajaopettaja per koulu voidaan ehkä pitää selvittelemässä koulukoirien omistajien välisiä kiistoja kenen rekku on paras ja kaunein. Koirat ovat ihanteellisia opettajia, eivät arvostele eivätkä vaadi oppilailta mitään, makaavat flegmaattisina pöydän alla vain ja ovat paijattavan suloisia.”

En tiedä yhtään opettajaa, jolta olisi mennyt virka sen takia, että kirjastossa käy kerran viikossa tunnin ajan lukukoira. Minun käsitykseni mukaan opettajien virat ovat kouluissa ja kirjastoissa on lähinnä kirjastonhoitajien virkoja, ei opettajien. Koulukoirat eivät myöskään opeta itse, vaan se on edelleenkin sen opettajan tehtävä opettaa koulukoiran toimiessa opetuksen tukena ja työrauhan ylläpitäjänä. Voin vain pudistella päätäni ja tuntea järjetöntä myötähäpeää tämän kommentoijan puolesta.

Toiseksi, kommenteissa tunnutaan vaativan koko maailman muuttamista, jos vaikka jossain vaiheessa joku vähän allerginen ihminen sattuisikin tulemaan samaan tilaan. Tässä esimerkki: “Ei tietenkään koululuokkaan saa tuoda koiria tai kissoja tai muita eläimiä, koska joku lapsi tai opettaja voi olla allerginen. Ei myöskään saisi koululuokassa olla homeita tms, jolle koko luokan/koulun oppilaat ja opettajat altistuvat ja monet sairastuvat siitä. Ei myöskään kouluissa saisi käyttää hajusteita, koska niin moni on herkistynyt niille. Myös pesuaineissa, joilla koulua pestään tulisi kiinnittää huomio, niiden turvallisuuteen, ettei niistä haihdu ilmaan hajusteita, myrkyllisiä pienhiukkasia tai että suorastaan itse kemikaali olisi myrkyllinen. Täytyisi siis ottaa huomioon monenlaiset allergiat ja sairaudet miettiessämme koulujen, päiväkotien ja työpaikkojemme ympäristöjä. Pitäisi panostaa enemmän ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin, että me kaikki voisimme elää pitkän terveen elämän huolimatta rajoituksistamme.”


Tuohon home-kommenttiin yhdyn täysin. Home sairastuttaa kenet tahansa. Loppu onkin täyttä huuhaata. Tästä kommentista minä teen seuraavanlaisen tulkinnan: Kaikki pitää kieltää, koska joku saattaa olla allerginen. Jokaisen ihmisen tässä maailmassa pitää lakata käyttämästä hajusteita, koska saatat bussissa vahingossa törmätä hajusteyliherkkään ihmiseen. Tai mikä vielä parempi, palkataan busseihin ja julkisiin tiloihin hajuvahdit, jotka mittaavat sen hajumäärän, mikä kustakin yksilöstä lähtee. Mikäli hajusteita on liikaa, vaatteet on pesty vääränlaisella pesuaineella tai vaatteissa on eläinten karvoja, tällä ihmisellä ei ole mitään tulemista ovista sisään. Lemmikit pitää kieltää, koska saatat olla samassa koululuokassa sellaisen ihmisen kanssa, joka saattaa saada oireita. Myös näkövammaisten opaskoirat pitää kieltää, sillä tämä opaskoira saattaa tulla samaan tilaan, missä on joku allergikko. On reilumpaa sulkea näkövammaiset sisätiloihin ja rajoittaa heidän elämäänsä.

Koko maailman pitää pyöriä sen mukaan, että joku allerginen saattaa ehkä joskus mahdollisesti saada oireita pesuaineesta, eläimestä tai hajuvedestä. Allergisten itse ei tarvitse tehdä mitään, vaan meidän muiden pitää sopeutua ja muuttaa omia tapojamme. Tätä keskustelussa vaaditaan.

Ei se nyt vain näin mene. Minä en luovu lemmikistäni siksi, että naapuriimme saattaa muuttaa koiralle allerginen ihminen. Mikäli ihminen ei pysty asumaan kerrostalossa, missä asuu koiria, hän saa itse muuttaa pois. Hän ei voi vaatia meitä koiranomistajia muuttamaan.

Näistä mielipiteistä huolimatta aion myös viedä eteenpäin koulukoira-projektiani, sillä uskon eläinavusteisuuden voimaan. En, TIETENKÄÄN, veisi koiraa samaan tilaan vaikeasti allergisen ihmisen kanssa: Tätä varten on olemassa ennakkokysely siitä, kuka mahdollisesti on allerginen koirille. Ennakkokyselyn jälkeen tehdään suunnitelma siitä, milloin koira tuodaan kouluun ja mihin tiloihin. Allergisten ei tarvitse olla koiran kanssa edes samalla käytävällä missään vaiheessa.

Ihmiset, joilla on rajoituksia (millaisia tahansa rajoituksia), voivat vaatia itselleen tiettyjä oikeuksia ja helpotuksia, jotta heidän elämästään poistuisi hankaloittavia tekijöitä. Minulla on myös omat rajoitukseni, ja olen myös vaatinut tiettyjä asioita, jotta minun olisi helpompi suoriutua. En voi kuitenkaan vaatia koko maailmaa muuttumaan juuri minun takiani. Vaikka olisihan se vallan ihanaa, jos minä olisin koko maailman napa.

torstai 3. marraskuuta 2016

Kun perä lakkasi pörisemästä

Kuvassa ei pörise oma autoni, vaan kuva on otettu Puolassa, kun matkasimme taksilla Varsovasta Treblinkaan.
Autoni on, taas kerran, autopajalla. Pojat vaihtavat pakoputkea. Vanha pakoputki on läpimätä, joten turha edes lähteä korjaamaan. Vähemmällä vaivalla pääsee, kun vaihtaa kokonaan uuden. Kun lähden tänään töistä kotiin, autoni perä ei enää pörise, ja ehkä katsastusmieskin on iloinen.

Eipä autoni ole tämänkään päivän jälkeen vielä valmis. Helmapellit vaativat vielä korikorjaajien hellää kosketusta, ennen kuin katsastusmies on täysin tyytyväinen. Täytyy ostaa pojille jotain kiitoslahjaksi sen jälkeen, kun ovat saaneet autoni täysin leimauskuntoon. Toki maksan heille työstä, mutta sen lisäksi voisin viedä vaikka ison karkkikipon heille.

Samalla, kun odotan autoani, jatkan Kaija Ikäheimon luennon katsomista. Sain viimeksi katsottua luennon ensimmäisen osan. Tällä kertaa katson toisen ja kolmannen. Aihe on edelleenkin sama, vanha kunnon ADHD. Ikäheimo kertoo tutkimus- ja hoitopolusta, lääkkeistä ja itseäni todella paljon kiinnostavasta aiheesta, eli ADHD:n tukemisesta koululuokassa.

Ikäheimo aloittaa luento-osuuden toteamalla, että kaikki nämä vinkit, mitä hän nyt kertoo, tukevat ketä tahansa oppilasta, ei pelkästään addeja. Pointti on erinomainen! ADHD-oppilaiden tukeminen ei oikeasti vaadi hirveän paljon, ja ihan pienet asiat riittävät siihen, että oppilas saa luokassa tarvitsemansa tuen. Mikä kouluista puuttuu, suurimmaksi osaksi, on se kaikkein tärkein tukimuoto, eli opettajan ymmärrys. Kaikki muut tukimuodot tulevat vasta sen ymmärryksen jälkeen.

Luentodiassa on pitkä lista asioita, mitkä haittaavat ADHD-oppilaan koulunkäyntiä. Lista on seuraavanlainen:

  • suuri ryhmäkoko
  • liian monimutkaiset ja pitkät ohjeet
  • ponnistelua vaativa työskentely
  • tylsä ja vaativa tekeminen
  • useat yhtäaikaiset asiat
  • liian harvoin annettu palaute
  • ohjeiden anto koko ryhmälle, eikä suoraan yksilölle
  • odotus paikallaanpysymisestä

Suurelle ryhmäkoolle ei voi opettaja mitään. Resurssit ovat päivän sana, ja resurssit ovat pienet. Ja sen lisäksi, että ne ovat nyt jo pienet, niitä supistetaan koko ajan. Jokainen lapsi, erkka tai ei, hyötyy pienestä opiskeluryhmästä ja henkilökohtaisemmasta opetuksesta. Sitä päivää odotellessa, kun hallitus tajuaa kohdistaa säästötoimenpiteensä johonkin muuhun kohteeseen kuin opetus.

Loput listasta ovatkin sitten sellaisia asioita, mille opettaja voi jotain! Ohjeet voi pätkiä pieniin osiin ja antaa pala kerrallaan. Tästä hyötyvät kaikki, eivät pelkästään addit. Nenttilastenkin on helpompi muistaa helpot ja vaihe kerrallaan annetut ohjeet. Samoin palautetta voi antaa jokaisen vaiheen jälkeen, eikä vasta sitten, kun koko työ on tehty. Myös tästä hyötyvät kaikki, eivät pelkästään addit!

Koulussa on paljon tylsää työskentelyä, ja sille vain ei voi mitään. Kaikki oppiaineet eivät kiinnosta kaikkia, ei kaiken tarvitsekaan kiinnostaa. Silti oppilaan pitäisi jaksaa istua paikoillaan tylsälläkin tunnilla. Voin kokemuksesta sanoa sen, että tylsääkin aihetta jaksaa seurata, jos opettaja tekee siitä mielenkiintoisen. Innostunut opettaja, joka keksii tylsästä aiheesta innostavan tehtävän, saa aivan taatusti addinkin tekemään. Sen sijaan, että kuunneltaisiin, kun opettaja luennoi, voi opettaja laittaa oppilaat itse etsimään tietoa. Tulee hieman sitä toiminnallisuuttakin tuntiin mukaan.

Ja hyvin pieni vaiva on se, että antaa oppilaille luvan liikkua luokassa. Jos oppilas on levoton, hän voi käydä teroittamassa kynän luokan edessä tai vaikkapa pyyhkimässä taulun (jos jossain luokassa vielä on niin vanhanaikainen asia kuin liitutaulu) tai ihan mitä tahansa! Kunhan hän pääsee ottamaan muutaman askeleen. Ei ole paha rasti kenellekään opettajalle.

Paitsi että todella monelle opettajalle se ON paha rasti. Vaaditaan ehdotonta hiljaisuutta, ehdotonta paikallaan oloa. Ei ymmärretä eikä haluta joustaa mistään. Tällaisten opettajien luokissa eivät addit voi oppia. Eivätkä mielestäni kyllä nenttilapsetkaan. Tai noh, korjaan äskeistä lausuntoani: Kyllä tällaisen opettajan luokassa voi oppia, mutta oppimisessa ei ole mitään iloa.

Luennon toinen ja kolmas osio on katsottu, ADHD aihe on ohitse. Seuraavaksi tulee autismin kirjo ja Asperger. Autopuolen opettaja huikkaa pajan ovelta: Hän ajaisi auton ihan kohta pihaan. Pääsen lähtemään kotiin ilman, että peräni pörisee.