Kuinka hukuttaa kala – Itsereflektioiden äärellä

R-kioskin jonossa seisoo varmaan 15 ihmistä ennen minua. Jonottaminen ottaa aivoon eikä olokaan ole mikään hehkeä kaiken sairastamisen jälkeen, mutta jonottaminen kannattaa: Saan R-kioskin söpöltä, ruskeasilmäiseltä myyjäpojalta paketin, mikä sisältää kolme tärkeää teosta! Ne ovat vihdoinkin täällä: Tammenterhon tarinat.

Tammenterhojen tarinointia

Tarinat eivät varsinaisesti kuulu kummankaan opintolinjan kirjavalikoimaan, mutta halusin kuitenkin tukea Adlibristä ostamalla koko kirjasarjan. Teoriakirja näyttää ensisilmäyksen perusteella olevan kattava paketti ratkaisukeskeisyydestä, valmennuksesta, eri menetelmistä ja sisältää mukavasti tietoa myös eri diagnooseista. Kaksi työkirjaa sisältää käytännön vinkkejä siitä, miten käytännön valmennusta voi tehdä.

Kirjavalikoima täydentyi tänään näillä.

Toinen työkirjoista on nimeltään Perhevalmentajan työkirja. En näe itseäni ihan ensimmäiseksi sellaisena ihmisenä, jonka olisi syytä alkaa valmentaa perheitä kuntoon, kun omassanikin on niin paljon kunnostettavaa! Ainakin tässä vaiheessa tuntuu vielä siltä, että jos alkaisin neuvoa toisia heidän kasvatus- ja parisuhdeongelmissaan, se olisi sama asia kuin yrittäisin saada kalaa hukkumaan. Koen olevani hermoheikko äiti, joka räjähtää lapselleen ihan pienistäkin asioita. Toisaalta, lapseni ei ole mikään helpoin mahdollinen tapaus kaikkine kauniine käytös- ja uhmakkuushäiriödiagnoseineen, mutta enpä minä itsekään anna sitä rauhallisen vanhemman esimerkkiä kovinkaan hyvin. Meidän kodissamme ei ole ikinä tuoksunut pulla, vaan lähinnä pohjaan palaneet riisit ja pakastepizza.

Lapsen isästä erosin jo niin monta vuotta sitten, etten edes osaa laskea niin pitkälle. Tyttäreni ei itse edes muista sitä aikaa, kun asuimme vielä hänen isänsä kanssa saman katon alla. Sen jälkeen miehiä on tullut ja mennyt. Osaksi siitä syystä, että sanon soronoot heti pienenkin ongelman tultua. Eihän parisuhteessa nyt riidellä saa! Häpesin silmät päästäni, kun tyttäreni sanoi kovalla äänellä tavatessaan nykyisen poikaystäväni: ”Älä nyt sitten TOTA äijää heitä ulos, kun se on niin mukava”. Jos olisin ollut poikaystäväni housuissa, olisin todennäköisesti aivan yhtäkkiä muistanut, että hella jäi kotona päälle, mummoakin piti käydä moikkaamassa ja tänään taisi olla töissäkin iltavuoro, vaikken vuorotyötä teekään. Jostain syystä hän ei kuitenkaan muistanut mitään tuollaista, ja on edelleenkin elämässäni! Hyvä niin.

Opinnoissani en aio keskittyä perhevalmennukseen, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä työelämä tuo mukanaan, ja mihin kaikkialle se vie. Ties vaikka joskus minä, pinkkitukkainen Satu, olisinkin eräs Suomen kuuluisimmista perhe- ja parisuhdeneuvojista! Okei, tuo heitto oli nyt kyllä niin huvittava, että nauran sitä itsekin pissat housuissa. Ne, jotka vähänkään minua tuntevat henkilökohtaisesti, tuskin näkevät minua minään parisuhdeneuvojana. Toisaalta, eihän minusta ikinä pitänyt tulla opettajaakaan, saati sitten erityisopettajaa. Kummallisia ovat elämän tiet.

Poikaystäväni, tyttäreni ja koirani mökin rannassa. Se, mitä minä kutsun perheeksi. 

Baby step by baby step

Tammenterhot eivät olleet päivän ainoita piristysruiskeita. Postitäti toi myös hyvää luettavaa, ja jopa ihan suoraan postiluukusta sisään! Ei tarvinnut lähteä R-kioskille jonottamaan. Ja ehdin jopa napata paketin lattialta ennen kuin se ehti käymään koiranpennun suussa! Olen oppinut, vaikka vanha koira olenkin.

Voimaannuttavan ohjaamisen käsikirja kuulostaa hirveän tylsältä teokselta. Kirja on pieni ja läpyskämäinen, kansikuva mielenkiinnoton. Tekisi mieli palauttaa koko kirja, mutta kun se kerran kuuluu kurssikirjoihin, niin luetaan nyt sitten. Enpä pääse kovinkaan pitkälle, kun mielipiteeni muuttuu: Kirja onkin todella hyvä! Se on tiivis, mutta kattava paketti siitä, miten valmentaa ADHD-aikuista. Saan siitä paljon ideoita myös omaa ADHD-elämääni ajatellen. Vaikka ensivaikutelmani kirjasta olikin kuivahko, minussa on sen verran kuitenkin naista, että pystyn myöntämään olleeni väärässä.

Kaiken kukkuraksi, kirja muistuttaa minua hyvin tärkeästä asiasta: Edistysaskeleet ovat pieniä ja ne on otettava yksi kerrallaan. Monelle ADHD-aikuiselle, kuten myös itselleni, maailman vaikea asia on odottaminen. Jos jotain haluaa, se pitää saada heti, mielellään jo kaksi sekuntia sitten. Asiat, mitkä edistyvät hitaasti, tuntuvat tökkiviltä. Miksen edisty nopeammin? Olenko huono? Miksei mikään suju? En osaa mitään! Olen tyhmä ja täysin turha ihminen! Eikö se vieläkään onnistu? Miksei se onnistu? Ja tämän ajatusketjun laukaisemiseksi riittää se, ettei perunavesi kattilassa lähde kiehumaan tarpeeksi nopeasti.

Jos haluaa oppia tekemään jotain hyvin, opetteluun on käytettävä aikaa. Jos haluaa saavuttaa jotain pysyvää (vaikkapa nyt sen parisuhteen), asian hoitamiseen ja ylläpitoon on uhrattava aikaa ja kärsivällisyyttä. Asiat kyllä edistyvät! Mutta ne edistyksen askeleet ovat pieniä vauvan askelia, ja aluksi vielä suhteellisen haparoivia, ennen kuin jalat alkavat kantaa paremmin. Jos jokin asia tapahtuu yhdessä sekunnissa, se todennäköisesti on huono asia. Esimerkkinä voisin antaa vaikkapa Hiroshiman pommin.

Vielä, kun ADHD-aivoni tajuisivat tämän…

Pienen pienet tassut ottavat pienen pieniä askelia. Ainakin aluksi.